Mikä on ihmiskunnan tarkoitus?

Kirjoitan parhaillaan teoksen esipuheeksi esseetä ihmisen identiteetin kokemisesta. Työpöydän kulmalla on pino lähdekirjallisuutta: Milan Kundera Petetyt testamentit, Vilma Hännisen väitöskirja Sisäinen tarina, elämä ja muutos, Thorwald Dethlefsen Hyvä ja paha, Max Frish Minä en ole Stiller… Andrei Tarkovskiin on tullut palattua usein: Martyrologia, Päiväkirjat 1970 –1981 (Mabuse 1989). Olen nostanut kirjan blogiin aiemminkin, mutta näinä aikoina sitaatti elokuvasta Stalker havahdutti taas: ”Ihmiskunta on olemassa siksi, että loisi taideteoksia.”

Elokuvasta Stalker

Olen aina pitänyt Tarkovskia nerona. Omassa työssään hän tarttui vain elämän ja kuoleman kysymyksiin, vähempi ei hänen aiheekseen riittänyt. Tarkovski teki kaiken päinvastoin kuin Hollywoodissa. Ei ennalta arvattavaa sankaritarinan kaavaa, jossa roisto ja verisen vääryyden kärsinyt kunnian mies ajetaan kaksintaisteluun ja hyvä kukistaa pahan. Ei mitään katsojan puolesta valmiiksi ajateltua.

Tarkovskin elokuvat raottavat ovia outoihin ja salaisiksi jääneisiin todellisuuksiin ja saavat katsojat pohtimaan elämänsä kysymyksiä itse, erityisesti omaa identiteettiään ja kysymystä: Kuka minä olen? Suomalainen filosofian professori Kari E. Turunen kiteyttää oman persoonan ulkoistamisen kirjassaan Ikävaiheiden kriisit: ”Vaikka tuntuu narsistisesti kipeältä, on suuri onni, että yksilö ei ole minkään arvoinen; tiedottomat siteet kirpoavat. Ihmisolemus ei pyhity itsestä, vaan itsen ulkopuolelta, itsen vaiettua.”

Tarkovski, sivustolta rbth.com

Tarkovski kirjoittaa muistiinpanoissaan: ”On etsittävä ja kehitettävä periaatetta, jolla jokaiseen katsojaan voisi vaikuttaa yksilöllisesti, siten että esitys saisi privaatin, yksityisen luonteen (kuten kirjallisuuden, maalaustaiteen, runouden ja musiikin alalla). Lähtökohtana voisi olla se, että katsojalle esitetään mahdollisimman vähän, niin että hän joutuu tämän vähäisen perusteella muodostamaan käsityksensä lopusta, kokonaisuudesta. Tälle ajatukselle pitäisi käsitykseni mukaan elokuvataiteen rakentua.”

Tarkovski tutki elokuvissaan ihmisen mahdollisuuksia moraalisesti oikeiden ratkaisujen tekemiseen. Ne, joilla valta oli Tarkovskin elinaikana, koettivat vaientaa hänet kaikin keinoin. Heille olisi ollut mieluisampaa käyttää ohjaajaa omien tavoitteidensa ajamiseen. Komsomolskaja Pravdassa kirjoitettiin vuonna 1980: ”Andrei Tarkovski on lahjakas, enkä millään tavalla salaa harmiani sen vuoksi, että hän tekee elokuvia ns. eliittiyleisölle. Kuinka iloisia olisimmekaan, jos saisimme häneltä nähtäväksemme elokuvan, jossa hän käsittelee tärkeitä nykyhetken ja menneisyyden ongelmia, jotka huolestuttavat miljoonia ja ovat kaikkien ymmärrettävissä.” Valta ja taide eivät liene olleet hedelmällisessä yhteistyössä sitten 1500-luvun Firenzestä alkunsa saaneen kultakauden, jonka seurauksena renessanssitaiteen helmet luotiin.

Elokuvaohjaajan päiväkirjoista voi havaita miten paljon hän luki ja kirjasi ylös ”viisaudet”, jotka häneen syvimmin vaikuttivat. Nerous ei siis ole ainoastaan annettu ominaisuus, vaan kyky oppia ja soveltaa ennen meitä eläneiden kokemuksia. Tarkovski tunsi yhtä hyvin antiikin kirjallisuutta kuin sen jälkeisiä ajattelijoita. Hän on tehnyt usein muistiinpanoja Montaignen esseistä ja esimerkiksi Henry Thoreaulta. Hän on kirjannut muistiin idän filosofiaa Laotselta: ”Heikkous on suurta, voima on mitätöntä. Syntyessään ihminen on heikko ja taipuisa. Kuollessaan hän on voimakas ja kova. Kasvaessaan puu on taipuisa ja pehmeä, mutta kun se on muuttunut kuivaksi ja karkeaksi, se kuolee. Kovuus ja voimakkuus ovat kuoleman seuralaisia.”

Elokuvasta Stalker

Stalker on elokuva, jota täytyy varjella liialta katsomiselta. Lumous saattaisi särkyä. Joku kuva on piirtynyt muistiin iäksi ja se riittää. Koira kuralammikon kuvajaisessa, musta bakeliittipuhelin, joka soi. Liikkuva vesilasi putoamaisillaan pöydän reunalta. Elokuvan varsinainen tarina on Arkadi ja Boris Strugatskin romaanista pelkistetty äärimmäisen yksinkertaiseksi ja samalla arvoitukselliseksi: kolme miestä pyrkii eristetyllä vyöhykkeellä sijaitsevaan huoneeseen, jossa kaikkien toiveiden on mahdollista käydä toteen.

Yksi miehistä on kirjailja, hän lausuu elokuvassa seuraavan repliikin: ”Ihminen kirjoittaa siksi, että kärsii ja epäilee. Hänen täytyy koko ajan todistaa itselleen ja muille, että on jonkin arvoinen.” Tarkovski itse oli runoilijan poika. Yhdessä kohtauksessa Stalker lausuu runon, jossa kiteytyy ihmisen mahdottomuus ottaa vastaan onnea, koska saadessaan hän haluaa aina vain enemmän.

Kesäkin meni / kuin ei olisi ollutkaan / päivänpaiste lämmittää / mutta sekään ei riitä / kaikki mikä voi täyttyä / lankesi käsiini / kuin viisilehtinen apila / mutta sekään ei riitä / ei mennyt hukkaan / paha eikä hyvä / valo alati paloi / mutta sekään ei riitä / elämä otti huostaansa / pelasti ja hoivasi / olin onnen poika / mutta sekään ei riitä / lehtiä ei kärventynyt / oksia ei katkennut / päivä on lasinkirkas / mutta sekään ei riitä

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää?

2. Minä! Mikä minä?

…………………………………….

Mikä on vaivan ja Finlandian arvoista?

Villle-Juhani Sutisen Vaivan arvoista, esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain) palkittiin Tietokirjallisuuden Finlandialla 2022. (Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto on myönnetty vuodesta 1989 ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, ”jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen.”)

Kuva: YLEn aamu

Sutinen (s.1980) on julkaissut runokokoelmia, esseitä, romaaneja, tietokirjoja ja ansioitunut kääntäjänä. Bibliografiaan on kertynyt hengästyttävä määrä, liki 70 teosta. Ura lähti alkuun Kaarinan kaupungin runokilpailun voitolla 2002.

Vaivan arvoista laajenee nimeään ja aihettaan merkittävämmäksi teokseksi. Kirjoihin kiertyvät pohdinnat avaavat koko kirjallisen perinteen merkitystä. Teksti ei latistu kritiikiksi tai kehuiksi, vaan hakee syvempiä yhteyksiä elämään ja kulttuuriin. ”Arvottava” ote nousee esiin vain tekstissä Ilmari Rantamalan teoksesta Harhama (1909). ”Eräät vuoden aikana lukemistani teoksista /…/ ovat vakiintuneita klassikoita, jotka harva kuitenkaan on vaivautunut kahlaamaan läpi, kun taas muut, esimerkiksi Dorothy Richardsonin romaanisarja Pilgrimage (1915-1938), ovat teoksia, joista moni ei ole Suomessa edes kuullut.”

Sutinen on kirjoittanut esseensä kolmentoista kirjan kehyksiin. ”Tämä kirja käsittelee kirjoja, jotka luin poikkeusvuoden aikana. Samalla se käsittelee sitä, miksi luin juuri ne kirjat. Teokset saattavat päällepäin näyttää siltä, ettei niitä yhdistä mikään muu kuin se, että ne on luettu tietyn ajan sisällä. Itse kuitenkin uskon toisin. Kaikki ne ovat ylipitkiä, vaikeita tai muuten tavalla tai toisella erityisiä.”

Blogin edellinen päivitys ottaa kantaa ilmiöön, jossa muita mollaamalla koetetaan nostaa omaa arvoa. Sutinen kirjoittaa: ”Joskus kirjailijat kirjoittavat pitkiä ja vaikeita romaaneja pelkästään esiintyäkseen muita älykkäämpinä ja visionäärisempinä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki pitkät ja monisyiset kirjat olisi tehty vain siitä syystä. On aiheita ja ihmisenä olemisen puolia, joita ei vain voi käsitellä alle tuhannessa sivussa.” Minulle itselleni teoksen Vaivan arvoista pointti on juuri tässä. Elämän ja kirjallisuuden kantista on joskus hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin, jotta voisi koettaa hahmottaa mistä on tulossa, ja minne menossa.

Tieto-Finlandialla palkitut teokset ovat usein olleet fokukseltaan yhteen aiheeseen tai teemaan keskittyviä kirjoja. Sutisen Vaivan arvoista on kulttuuriin, sivistykseen, taiteeseen ja humanismiin haarova rihmasto. Minun on mahdotonta kirjoittaa siitä blogipäivityksen mittaan muuten kuin suosituksena, ja muutamaan lainaukseen tukeutuen.

Henry James puolustautui saamaansa kritiikkiä kohtaan toteamalla, ettei kirjailijan tarvitse kirjoittaa sellaisista aiheista ja sellaisilla tavoilla, jotka ovat kaikkien mielestä kiinnostavia. ”Taide on se, joka luo elämää”, hän totesi. Sutinen kirjoittaa: ”Mitä James tarkoitti tällä? Ennen kaikkea sitä, että hänen mielestään kirjallisuus ei toimi siten, että etsitään innostava aihe, josta kerrotaan tietyllä agendalla, mitä Wells piti oikeana metodina. Sen sijaan Jamesille mikä tahansa muuttui kiinnostavaksi, kunhan se kuvattiin kirjallisesti tietyllä tavalla. Hänelle elämä ei tullut ennen taidetta, vaan taide tuli ennen elämää.”

On se hienoo hei, että joku tekee duunit puolestasi ja tiivistää vaivan arvoisia ajatuksia kirjaksi. Näin voit laajentaa kokemuksia ja elämää, luet sitten 1300-luvun Yoshida Kenkoa – tai Ville-Juhani Sutista juuri nyt.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Terveiset kirjaston viinikellarista

2. Yoshida Kenkon klassikko

…………………………………….

Usko omaan hyvyyteen on pelottavaa?

Seuraava romaanini käsittelee hyvän ja pahan problematiikkaa. Aikaperspektiivi avaa kolme ikkunaa: 1923, 1951 ja 2026. Tämä ei ole päivitykseni pointti, vaan haluan nostaa tänne muutaman rivin lukemastani lähdekirjallisuudesta.

Newsweek, Aref Karimi / AFP-Getty Images

Martti Lindqvist (1945 – 2004) oli teologian tohtori, sosiaalietiikan dosentti ja kirjailija. Bibliografiaan ehti kertyä liki kolmekymmentä teosta. Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002) tarkastelee pahaa ja sen käsittämättömyyttä sekä haasteena että uhkana ihmisen tulevaisuudelle.

Paha on kaupallistettu, se myy ja tuottaa elämyksiä. Se on kuitenkin todellinen kokemus väkivallasta, kärsimyksestä ja kuolemasta. Lainaan Lindqvistiä sivulta 188. Rivit kestävät lukemisen useaan kertaan. Teologin näkökulmaa sietää punnita. Pahalta ei voi piiloutua, se on kohdattava ja käsiteltävä.

”On tärkeää vastustaa pahaa ja puolustaa hyvää sekä samalla tutkia ja kyseenalaistaa näiden kahden välistä suhdetta. On oltava avoin uudelle ja tietoinen siitä, että sekä hyvä että paha voivat aina yllättää. Me olemme peruuttamattomasti osa molempia tarinoita. On tärkeää myös puolustaa niitä, jotka ovat tehneet pahaa ja osoittautuneet pahoiksi. Siksi pahintakin on kuultava ja puolustettava. On säilytettävä kontakti elämän eri puoliin.

On pelottavaa nähdä, miten tällä hetkellä sekä valtiot että ulkoiseen menestykseen ja hyvinvointiin takertuvat yhteiskuntaluokat täysin silmittömästi ja ongelmattomasti uskovat omaan hyvyyteensä ja oikeassa olemiseensa. Ne näkevät ainoana henkiinjäämisen mahdollisuutena linnoittautua omaan ryhmittymäänsä ja rakentaa sen ympärille niin täydellinen turva, että se olisi sekä todelliselta että kuvitellulta pahalta täysin saavuttamattomissa. Tämä on täydellinen illuusio ja käytännössä toimimaton strategia. Sotaa pahaa vastaan ei voida voittaa. Siksi pahan kanssa on opittava elämään.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Paholaisen kätyri kouluttaa kansanjohtajia

2. Olen Jumala, tai Paholainen

…………………………………………….

Väärässä paikassa väärään aikaan

Päivitän jutun, jota olen käyttänyt täällä aiemmin. Syy on Jukka Petäjän lauantaiessee Hesarissa. Teksti kertoo kirjailija Truman Capoten ”joutseniksi” kutsutuista ihailijoista. Seurapiiri suuttui, kun kirjailija käytti negatiivisesti heidän yksityisyyttään romaaninsa materiaalina.

Helsingin sanomat 15.4.2017

Oma fokukseni on kuvassa, jossa Marilyn tanssii El Morocco yökerhossa Capoten kanssa vuonna 1954. Kliseistä ilmaisua käyttääkseni kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Otoksen ristiriitainen tunnelataus on käsin kosketeltava ja moneen suuntaan avautuva.

Marilyn Monroe kuoli 5. elokuuta 1962. En ollut näyttelijästä kiinnostunut, mutta kun aloin pohtia romaania ihmisen identiteetin muotoutumisesta Marilyn kiilasi väistämättä tekstiin mukaan. Romaanin teema tarvitsi hänen pirstaloitunutta imagoaan. Marilyn kyseenalaisti usein identiteettinsä ja pohti mikä on muiden luomaa, mikä hänen aitoa itseään.

Marilyn Monroe, kuva: Richard Avedon

Pohjiksi tuli luettua melkoinen määrä Marilynistä kirjoitettua tekstiä. Mutta yhtä hyvin narratiivisen sosiaalipsykologian väitöskirja. Haastattelin myös sisareni ystävätärtä joka on, ellei nyt maailman, niin Suomen paras Marilyn-asiantuntija. Marilynin hiuspinni julkaistiin 2009, ja nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi.

Kirjan takakannessa tiivistyy oleellinen kysymys: ”Marilynin hiuspinni lähtee liikkeelle Budapestin terrorismin museosta ja kiertää Kiinan ja Lontoon kautta kotiovelle. Miksi emme uskalla muistaa oikein? Kuka meidän identiteettimme oikein määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Lopuksi kaksi kuvan innoittamaa kappaletta romaanista. Nerokkaana itseään pitävä kirjailija tajuaa juuri olevansa väärässä paikassa väärän aikaan.

Kuva: UPI

”Mies pysähtyy hyllyn päätyyn lähelle ulko-ovea, ottaa sangat hyllystä ja katsoo kasvojaan peilistä, hän muistaa kuvan, se pulpahtaa mieleen pelästyttävän tarkkana, eikä hän saata muistaa missä olisi voinut nähdä otoksen aiemmin: Marilyn Monroe tanssii yökerhossa miehen kanssa, jonka ilme on hätääntynyt, Marilyn katsoo olkansa yli taakseen, tavoittaa katseellaan toista henkilöä, joka ei näy kuvassa, hymyilee tavalla josta näkee, että hän ja toinen jakavat salaisuuden, jota muut eivät tiedä. Tanssikavaljeerin pyöreät silmälasit – liki pyöreät, muovisankaiset lasit saavat hänet näyttämään koulupojalta, hän on Truman Capote, jonka epätoivoinen ilme kertoo, että hän on vaikeuksissa, että tilanne on riistäytymässä hallinnasta eikä hän ole Marilynille muuta kuin kiusallista rekvisiittaa. Mies tuijottaa peilikuvaansa, samaa hölmistynyttä ja kontrolloimatonta ilmettä kuin mustavalkoisen kuvan kirjailijalla, joka on juuri käsittänyt, että hänen olisi parempi olla jossain muualla.”

……………

”Hän puhuu innostuneesti ja liikkuu samalla. Käsi huitaisee laajan kaaren tämän tästä: Marilyniä on kuvattu lahjakkaaksi autistiksi. Ja mielenvikaiseksi rajatilapersoonallisuudeksi. Häntä on väitetty seksinnälkäiseksi viettelijäksi ja naiivin viattomaksi lapsinaiseksi. Hän oli aito luonnonlapsi. Ja typerä teeskentelijä. Hyvä näyttelijä. Ja huono.

Nainen pitää tauon ja antaa seuraavien sanojen ladata painoa itseensä: Unohtakaa kliseet… ja toisaalta, Marilynin kohdalla on kyse mitä suurimmassa määrin kliseestä! Kyllin paradoksaalista ja hedelmällistä tutkimusaineistoa siis.”

………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Älä kuuntele sydämesi ääntä: ”Kliseillä on aina tilausta”

2. Mitä mensetykseen vaaditaan: ”Keskinkertaisuus ja kuuluisuus”

…………………………………………………………………

Juha Hurme ja Nyljetyt ajatukset: Miltä tuntuu olla elossa?

Juha Hurme (s.1959) on teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Vuonna 2014 julkaistu Nyljetyt ajatukset (Teos) keräsi poikkeuksellisen paljon myönteisiä kritiikkejä, palkintoehdokkuuksia ja sai Jarkko Laineen seuran jakaman haastavan kaunokirjallisen teoksen palkinnon.

Kuva: yle.fi/kuusi-kuvaa-juha-hurmeen-elamasta
Kuva: yle.fi/kuusi-kuvaa-juha-hurmeen-elamasta

Tartuin kirjaan vasta pari kuukautta sitten. Olin menossa sairaalaan ja etsin sopivaa pokkaria luettavaksi. Tapasin Tulenkantajien kirjakaupassa ystävän, joka suositteli ja antoi lukutakuun Hurmeen kirjalle. ”Tykkäät takuulla, kun alkuun pääset.”

Suositus piti paikkansa. Käänsin ensimmäisen koirankorvan vasta sivulle 61, mutta sitten niitä alkoi kertyä tasaisesti koko 469 sivun mitalta. Kirjan alussa on suuria ja abstrakteja kysymyksiä, joista olen lukenut terävämmiksi hiottuja tekstejä. Kun Hurme zoomaa häpeämättömän subjektiivisesti lähemmäs arkisia aiheita, Nyljetyt ajatukset imaisevat kyytiinsä.

Kirjan takakansi määrittää teoksen romaaniksi. Sitä se ei ole. Lajityyppi on lähempänä toisiinsa liittyvien esseiden rihmastoa – josko sillä tässä tapauksessa on merkitystä.

Kirjassa kaverukset Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon, esitelmöivät ja puhuvat puhumasta päästyään. 700 kilometrin matkalla ehtii. Kirjan maanisen tarkkaan hakemistoon on merkitty 1393 hakusanaa. Taiteen, kulttuurin ja elämän ilmiöiden käsittelyssä ei ole äärtä, ei laitaa.

Matka lienee kirjallisuushistorian käytetyin tarinakehys. Laivalla Odysseuskin harharetkiltään palasi jo 700 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Jouko Turkka nimesi kirjansa Häpeä (1994) vaellusromaaniksi. Siinä mies tekee hevosella matkaa maanteitse Poriin. Turkka kirjoittaa, että vaellusromaanit ovat ”Kynämiesten keino organisoida sanottavansa, järjestellä tavara ja vuorottaa ongelmat.”

Joka suuntaan sinkoilevine ajatuksineen Hurmeen kirjasta kehkeytyy varsinainen maailmanselitysten ja henkilökohtaisten mieltymysten soppa. Juuri tästä iskee tekstin kipinä ja voima. Lukemisesta alkaa kehittyä vuoropuhelua kirjoittajan kanssa – on varaa olla yhtä mieltä ja eri mieltä tekstin kanssa:

”Walt Whitman, 1800-luvun Woody Guthrie, on vapain ja viisain tuntemani ihminen”, Hurme kirjoittaa. ”Kun luen Whitmania, minulle tulee aina hyvä ja saatanan vahva olo. En voi verrata kokemusta minkään toisen kirjailijan antamaan.”

Tein aikanaan kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen neljän vuoden ajan. Pidin ykkösohjeenani, että kaikkiin kritiikkiä koskeviin kysymyksiin löytyy vastaus itse teoksesta, ei kriitikon mielipiteistä. Nyljetyt ajatukset on hämmentävän monimuotoinen ja alati liikkeessä oleva, omalla rujolla tavallaan filosofinen teos. Sen kiteytys löytyy sivulta 150, Hurmeen itsensä kirjoittamana:

”Me kaikki olemme kirjailijoita. Kirjailijan tehtävä on muistuttaa tästä itseään ja muita, eli runnella kieltä, jotta se alkaisi taas kertoa. Näin tekivät Kivi, Shake, Kafka, Gogol, Harms, Wirginia Woolf ja Huovisen Veikko! He kirjoittivat siitä miltä tuntuu olla elossa. Parempaa aihetta ei ole.”

…………………………………..

Blogin ekstralinkit:

Mistä tiedän, että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa? 5.3.2013

Walt Whitmanin evankeliumi 23.12.2010

…………………………………..

Helkkarin etevää sakkia ja muita kuolemattomia!

Harva meistä elää kuolemansa jälkeen. Vain tuhkaa, madonruokaa haudassa ja hetkessä häviävä muisto muutaman läheisen mielessä. Jotkut lunastavat kuolemattomuutensa: kirjailijat joita luetaan, säveltäjät, joita kuunnellaan, kuvataitelijat, jotka mursivat vanhat traditiot, jokusen keksinnön isä, muutama tiedemies ja tyranni…

Gutave Dorén kuvitusta Danten La divina commediaan
Gutave Dorén kuvitusta Danten La divina commediaan

Tommi Melender kirjoittaa tuoreessa Imagen blogissaan kirjoista, jotka säilyvät. (linkki) ”Oikeasti tärkeitä tai merkityksellisiä kirjoja tulee vastaan harvoin, ihan kivoja tai ihan paskoja kaiken aikaa.”

Hän arvioi Chuck Klostermanin esseekokoelmaa But What If We’re Wrong?, jossa kirjallisuusmaailman hierarkiapyramidi on jaettu kuudelle tasolle: elävät klassikot, nykypäivän suuruudet, nykypäivän bestsellerit, yhden hitin ihmeet, kriitikoiden suosikit, kirjalliset nobodyt. Mukana ovat vain elävät kirjailijat.

”Klosterman ei ole laatinut taksonomiaansa pelkäksi kirjalliseksi seuraleikiksi. Hänen pyrkimyksenään on pohtia, minkälaiset kirjailijat tai teokset näyttäytyvät viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua relevantteina. /…/ Myyntiluvut tuskin tarjoavat luotettavaa osviittaa, sillä oman aikansa juhlituilla bestsellereillä on harvoin mitään annettavaa jälkipolville.

Klosterman toteaa esseekokoelmansa alussa, että väärässä oleminen on yksi ihmiselämän peruskokemuksia. Tulevaisuus näyttää aina erilaiselta kuin millaiseksi sen kuvittelemme, puhuttiinpa kirjallisuudesta, yhteiskuntaelämästä, tieteestä tai teknologiasta. Yleisin tapa ennustaa pieleen on kuvitella tulevaisuus päivitetyksi versioksi nykyisyydestä.”

Melenderin koko juttu, sen esimerkit ja johtopäätökset ovat lukemisen arvoisia. Teksti sai minut funtsimaan miten luokittelu pätee kirjallisen arvottamisen ulkopuolella. Yksinkertaistaen yhtäläisyysmerkit voisi vetää jokaiseen alaan. Ehkä pitäisi kuitenkin ottaa huomioon jako luovan ja suorittavan työn välillä – myös se, etteivät ne ole ylikäymättömiä karsinoita.

Gettyimages Mondadori Portfolio: Ezra Pound, Venetsia 1963
Gettyimages Mondadori Portfolio: Ezra Pound, Venetsia 1963

Halusin päivän postaukseen kirjallisen näkökulman ja kommentin. Nappasin siis hyllystä Ezra Poundin (1855 – 1972) teoksen Personae. (Otava 1976, suom. Tuomas Anhava) Pound kirjoitti itsensä historiaan yhtenä modernin runouden läpimurtajista. Valitsemani suorasanaiset ja satiiriset tekstit ottavat kantaa kuuluisuuden ja kuolemattomuuden kysymykseen:

Kuultuaan että perheen äiti kirjoitti runoja

ja että isä kirjoitti runoja

ja että nuorin poika oli töissä kustantamossa

ja että toisen tyttären ystävä oli romaanin synnytyspoltteissa,

nuori pyhiinvaeltaja Amerikasta huudahti:

”No jo on helkkarin etevää sakkia!”

…………………………………………………..

Sanot että minä olen jotensakin röyhkeä;

että pöyhkeilen vaateliaisuuden viitassa.

Muutaman vuoden perästä kukaan ei muista buffoa,

minun tyhjänpäiväisyyksiäni ei muista kukaan,

naurettavat piirteet ovat poissa.

Mitä sinuun tulee, niin sinä mätänet maassa

eikä ole sanottua tuleeko sinusta tarpeeksi vahvaa

lantaa edes pitämään ruhoa pystyssä

haudallasi.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Uusi tuleminen: ”Stoner nousi kuolleista maailmanmaineeseen”

2. Erakosta ikoniksi: ”Kristuksen morsiamen matkassa”

3. Kafkalle kilpailija: ”Simpanssin kauneus”

………………………………………………….

Millä ihminen säilyy hengissä?

Otsikon kysymys on aiheeton, kaikkien kohtalo on lopulta sama. Emme voi myöskään kysyä miten välttyä ennenaikaiselta kuolemalta. Kaikkien tilanne ja edellytykset ennen lähtöä ovat erilaisia.

Kuva, Suomen Kuvalehti / Kai Widell
Kuva, Suomen Kuvalehti / Kai Widell

Päivitykseni aiheen rajaamista auttaa kaksi vastakkaista mielipidettä. Sain ne sos-mediassa edellisen päivitykseni palautteena. Ensimmäinen ehdottaa, että meidän olisi hyvä ”keskittyä ainoastaan hengissä säilymiseen, niin kuin suurin osa maailman ihmisistä keskittyy, filosofointi sikseen, siihen on varaa vain maailman rikkaimmalla neljänneksellä.”

Vastakkainen kanta esittää miten ”Hengissä säilymiseen tarvitaan filosofointia. Rikkaita se ei edes kiinnosta.” Kummassakin mielipiteessä on provosoiva yleistys, mutta aihe sinänsä on mitä mielenkiintoisin.

Me kuulumme kansakuntana maailman rikkaimpaan neljännekseen, joten varaa filosofointiin on. Voisi lähteä liikkeelle Itämaisesta filosofiasta, joka korostaa köyhyyttä ja luopumista, toisten hyvän sydämen armoilla elämistä. Länsimaisen filosofian juuret ovat antiikin ajoissa, jolloin ”vapailla miehillä” oli varaa ajatella vailla velvoitteita, työnteko oli ulkoistettu orjille.

Nykymuotoisen ”esseistiikan isä” ranskalainen Michel de Montaigne (1533 – 1592) oli aatelinen ja rikas renessanssifilosofi, jolla oli varaa vetäytyä linnansa torniin kirjoittamaan. Oppineena humanistina hän puolusti ennen kaikkea kouluopetusta ja suvaitsevaisuutta. Samoja hyveitä, joilla maailman voisi yhä tänäänkin pelastaa.

Filosofiassa on kyse ihmiselle elintärkeistä asioista: elämän mielekkyydestä, omanarvontunnosta, yhteydestä toisiin ihmisiin, toivosta ja unelmista. Ne eivät ole riippumattomia rankoista realiteeteista, mutta ei niitä voi myöskään latistaa pelkiksi tosiasioiksi.

Taide on huomattavasti vanhempi keksintö kuin leipä. Esi-isämme, joka eli metsästyksellä ja keräilyllä piirsi Altamiran luolan seinään biisonin selän kaaren ja jätti kädenjälkensä kallioon. Myös turha ja tarpeeton on kehityksen kannalta tärkeää.

Kirsi Kunnas, Lehtikuva / Heikki Saukkomaa
Kirsi Kunnas, Lehtikuva / Heikki Saukkomaa

Toimitin aikanaan yhdessä Jouni Inkalan kanssa MotMot – elävien runoilijoiden klubin vuosikirjan. (WSOY 2001) Pyysin julkaisuun esseen myös Kirsi Kunnakselta, jonka hän ilokseni suostui kirjoittamaan otsikolla ”Feniks-lintu ja Ajan hyrrä”.

Lainaan tähän esseestä muutaman merkittävän rivin. Kaksi viimeistä virkettä osoittaa, ettei kyse ole siitä mihin meillä on varaa, vaan siitä mikä on meille tarpeen. Suorastaan välttämätöntä.

”Minun parantola-aikani (pätkittäin 1943-52) on kutistunut mielessäni kuin yhdeksi häipyväksi pisteeksi, josta en muista kuin kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttäni, mahdollisuutta kuvitella, nähdä unia, jotka olivat sitä merkillisempiä mitä sisällyksettömämpiä olivat päivän tapahtumat olleet. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden tarinoita samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimalistisen lyhyt hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.

Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä jotka tekevät muistin arvokkaaksi ja pitävät elossa kuvittelukykymme. Ilman sitä me menehdymme.”

………………………………….

Ekstralinkissä runoilijan ja filosofin tehtävä on yhteinen: he tarjoavat toivoa ja lohtua.

…………………………………

Sata tuntia ilman viiniä

Pari kiireistä asiaa vaatii huomiotani, joten nappaan tähän kappaleet liki viiden vuoden takaisesta jutusta, jossa kustanja vahtii kirjailijan moraalia. Asia on mitä ajankohtaisin – koskapa alkoholi ei olisi. Telkassa pyörii ohjelma Sata vuorokautta ilman viinaa. En ole seurannut. En juo viinaa enkä olutta, mutta nimen innostamana olin sata tuntia ilman punaviiniä. Olen jatkanut koettani huikattomalla helmikuulla.

Kuvassa Waltari kirjoituskaudellaan Savonlinnan Suruton huvilalla.

Esimerkkini ovat Päivi Huuhtasen esseestä, joka käsittelee kirjailijan ja lukijan suhdetta. Sekä Waltarin alkoholiongelmaa, jonka kuvaukseen kiertyy hauskaa ironiaa. Otteet on julkaistu 1982 Ritva Haavikon toimittamassa teoksessa Mika Waltari -Mielikuvituksen jättiläinen (wsoy).

”Waltarin romaanissa Surun ja ilon kaupunki (1936), jossa on luettavissa runsaasti omaelämäkerrallisia yksityiskohtia, esiintyy nuori kirjailijahahmo varsin vaatimattomassa valossa. Häntä kuvataan toistuvasti pieneksi ihmiseksi.

Vakaumus esiintyy selvänä Waltarin samoihin aikoihin antamissa ohjeissa nuorille kirjoittajille (Aiotko kirjailijaksi, 1935). Hän toteaa: Kirjailija ihmisenä on aina pettymys sellaiselle, joka on tutustunut vain hänen teoksiinsa. Selitteleminen ei hivenenkään vertaa paranna kirjan arvoa.”

No jaa… Waltari oli kirjailija, eikä aavistanut mihin markkinoinnin rautaiset lait ja julkisuushakuisuus johtavat. Toinen muutaman rivin lainaus sen sijaan huvittaa minua suuresti. Waltari kirjoitti sen Jalmari Jäntin 70-vuotispäiväksi toimitettuun Juhlakirjaan 1946.

”Epäilemättä onkin kirjailijain alkoholinkäyttö tuottanut paljon huolia kustantajille, mutta liikaa oli sentään mielestäni, kun Yrjö Jäntti oleskellessani Porvoossa kirjoittamassa lähetti koiransa Suden saattamaan minut asuntooni syötyäni päivällistä hänen luonaan, ja tuo pelottava eläin esti muristen ja hampaitaan näyttäen minut poikkeamasta Seurahuoneeseen, vaikka tunsin kaipaavani lasillista konjakkia.

Totisesti, kustantajan kasvattama koira saattoi minut kotiovelle asti, ja kun kurkistin ovesta, viivyttyäni porraskäytävässä viitisen minuuttia, nähdäkseni oliko tie Seurahuoneeseen jo selvä, istui tuo pirullisen viisas ja kirjailijavierailuihin tottunut koira yhä edelleen oven edessä vahdissa ja näytti minulle hampaitaan, joten minulle ei jäänyt muuta neuvoa kuin mennä nukkumaan selvin päin.”

……………………………………………

Ekstralinkissä Waltaria ja kuvataidetta. Sekä tiedettä, joka nappaa edelliseen postaukseeni.

………………………………………….

Kukapa meistä haluaisi olla samasta puusta veistetty kuin toiset?

Savukeidas kustannus on julkaissut vuodesta 2007 Poetiikka-sarjaa, jossa suomalaiset runoilijat kirjoittavat runouskäsityksistään. Vapaamuotoiset esseet valottavat lyriikan teoreettista puolta, sekä kuvaavat keinoja, lähtökohtia ja näkemyksiä, joita runoilija käyttää teksteissään. Aiemmat kirjat ovat esitelleet neljätoista runoilijaa, tuore Poetiikkaa III esittelee kahdeksan lisää.

Poetiikkaa-sarja on saanut hyvän vastaanoton ja päätynyt tentti- ja pääsykoekirjoiksi yliopistoihin. Esseet ovat sukua prosaistien/lyyrikoiden julkaisusarjalle Miten kirjani ovat syntyneet (ks. ekstralinkki jutun lopusta).

Esseekokoelman on toimittanut Ville Hytönen, joka myös kirjoittaa itse otsikolla: ”Runon etujokot, erotiikka ja valhe”. Koska päivän postaus on myös lukusuositus, nostan tähän hänen esipuheensa lyhyet luonnehdinnat Poetiikkaa kolmosen muista kirjoittajista.

”Poetiikkaa III on moniääninen teos kuten odottaa saattaa: Olli Heikkonen hakee neljättä poetiikkaansa Espanjasta, Miia Toivio pohtii runoutta ääneen, kielen ja tilan kautta, V.S. Luoma-aho käy tuotantonsa läpi kokoelma kokoelmalta ja pohtii sen vaikuttajia, Juha Rautio kirjoittaa runoilijan kehityksestä ja ajelehtimisesta tekstejä ja elämää pitkin, Henriikka Tavi paljastaa kiinnostuksensa kirkkauteen, yksinkertaisuuteen ja tarkkuuteen ja Olli-Pekka Tennilä esittelee fragmenttipoetiikkaansa fragmenttien kautta. Juha Siro nostaa teoksen lopussa runouden individualistisen vaikutuksen oivasti esiin: Vuosien takaisessa haastattelussaan Gösta Ågren pohtii, mitä ihminen ajattelee halveksiessaan runokirjan merkitystä ja sen 70 kappaleen myyntiä. Hän hylkii yksilöllisyyttä ja sen myötä itseään – kukapa meistä haluaisi olla samasta puusta veistetty kuin toiset.

Runous muuttaa maailmaa edelleen, lukija kerrallaan. Yksilölle ei ole suurempaa todellisuutta kuin se mikä hänen päänsä sisään mahtuu.”

………………………………………

Ekstralinkissä lukusuositus kahden vuoden takaa: Miten kirjani ovat syntyneet 5.

………………………………………

Kirjailija ja vastenmieliset tyypit

Jatkan vielä mainion proosan ketjua ja nostan blogiin David Foster Wallacen (1962-2008). Hän oli yhdysvaltalaisen kirjailija, joka julkaisi romaaneja, novelleja, esseitä ja artikkeleita. Wallace kärsi syvistä depressiokausista ja hirttäytyi Kalifornian Claremontissa vain 46-vuotiaana.

Itsemurhan nosto avauskappaleeseen on oleellista Wallacen kirjailijanlaadulle. Hänen tekstinsä on äärettömän sensitiivistä ja armottoman tarkkanäköistä, se tuntuu jatkuvasti kysyvän: miten täällä pitäisi elää – tai paremminkin, miten täällä voisi elää?

Kuva: Flickr/Steve Rhodes.
Kuva: Flickr/Steve Rhodes.

Kirjailijan tuotantoon ehti kertyä kolme romaania ja novellikokoelmaa sekä viisi esseekokoelmaa. Juhani Lindholm on suomentanut esseet Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) ja novellikokoelman Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (2014). Kummatkin on julkaissut Siltala.

Vuonna 1996 julkaistu yli tuhatsivuinen romaanijärkäle Infinite Jest nosti Wallacen amerikkalaisen nykykirjallisuuden arvostetuimpien tekijöiden joukkoon. Kun aikakausilehti Time listasi sata merkittävintä englanninkielistä romaania vuosilta 1923-2005, se nosti mukaan Infinite Jestin.

Kuten olen aiemminkin sanonut, blogini ei ole pitkän kritiikin foorumi. Teen oman analyysini ja nostan tänne vain kiteytyksen. Kehotuksen tarttua kirjaan tai jättää se tekemättä. Juttu täällä tavoittelee samaa selkeyttä ja yksinkertaisuutta kuin kadulta löydetty kahden euron kolikko.

Moinen tiivistys ei tee kirjoille oikeutta. Juuri siksi ne kannattaa lukea kokonaan. Wallacen stoorit nostin aiempien proosapäivitysten jatkoksi, koska ne niin täydellisesti poikkeavat neljän edellä esittelemäni teoksen rakenteesta ja kielellisestä otteesta.

Vastenmielisten tyyppien lyhyissä haastatteluissa Wallace käyttää vain kahta kerrontateknistä keinoa: subjektiivisen kertojan sisäistä tajunnanvirtaa tai dialogia. Jälkimmäistä jopa niin, että toisen keskustelijan replikointi leikataan kokonaan pois. Näin syntyy ennen lukemattoman intensiivinen luonnekuva henkilöstä, jonka replikoinnin varassa teksti etenee.

Kuin huomaamatta Wallace kehittää teksteihinsä rytmistä briljanssia: pitkät, toisteiset ja kaikkialle haarovat virkkeet alaviitteineen katkaistaan lyhyillä lauseilla. Kokoelmassa on myös sisäinen rytmi, jota novellien järjestys palvelee. Tajunnansisäisissä teksteissä Wallace jos kuka noudattaa kehotusta aisteille kirjoittamisesta. Teksti näkyy, kuuluu, haisee, maistuu ja käyttää kinestesiaa (liiketunto, kehon liikeaisti).

Wallacen tyylille on ominaista kirjoittaa novelleihinsa pitkiä ajatuskulkuja, jotka kuvaavat henkilöiden yksityisimpiä tuntoja, sellaisia, jotka tajunta lähes poikkeuksetta sensuroi kaikilta muilta näkymättömiin ja kuulumattomiin. Esimerkkinä vaikkapa novelli: Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta.

Tekstissä isä näkee vastasyntyneen ja varttuvan poikansa kuolaavana, rumana, haisevana, epämiellyttävänä ja loputtoman itsekkäänä olentona. Wallacen tekstit ovat paikoin armottomia. Kuin kirjailija saapuisi tunnelmavalaistuun tilaan ja räväyttäisi päälle kylmät ja kirkkaat, joka sopukkaan yltävät valot.

Ja vielä: on hyvä muistaa, ettei mikään elämässä, sen paremmin kuin kirjallisuudessakaan toimi ilman vastapariaan. Wallacen teksteihin kutoutuu outoa huumoria, kun kanssaeläjien päänsisäinen elämä valaistaan kaikessa absurdiudessaan.

………………………………………………

Blogin ekstralinkki: Miten kirjani ovat syntyneet 5. Sitaatti kirjoittamisen edellytyksistä kahdeksaltatoista suomalaiselta kirjailijalta.

…………………………………………………