Perjantairuno Himasen haaskalla?

Filosofi hakee todellisuutta etsimällä sisäpuolta ulkopuoleksi tehtynä. Runoilija hakee samaa ulkopuolta sisäpuoleksi tehtynä. Ajatus löytyy Wallace Stevensin runosarjasta ”Tavallinen ilta New Havenissa”.

Professori Pekka Himasen väitöskirja käsitteli matemaatikko ja filosofi Bertrand Russellin uskontokritiikkiä. Russell itse sanoo kirjassaan ”Filosofian ongelmat”, että filosofinen ajattelu on yritys tehdä elämämme ”suureksi ja vapaaksi”, vaikka filosofian merkitys piilee pikemminkin epävarmuudessa kuin sen tarjoamissa vastauksissa.

Tänään verta haistaneet mediahyeenat kiirehtivät Himasen haaskalle ja pilkatuinkin poliitikko saa tilaisuutensa näykkäistä valtaapitävien viitan lievettä. Perjantairunon fokus ei ole tässä. Eikä Himaselta tilatun työn byrokratiassa, painoarvossa tai hintalapussa.

Verkkojulkaisu Long Play raapaisi tulitikun ja roihu syttyi komeasti. Hyvää työtä. Keskustelu ja asioiden perkaaminen on tiedotusvälineiden tehtävä. Kukin voi tykönään miettiä onko liekkeihin jo kaadettu bensaa liikaa vai liian vähän.

Perjantairunon panos päivän keskusteluun on vähäinen raapaisu marginaaliin ja sekin lainattua. Göstä Ågren julkaisi runokokoelmansa ”Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä”, vuonna 2006. Kokoelmassaan kirjailija kommentoi runon välineillä Wittgensteinin ja Heideggerin 1900-luvun filosofian avainteoksia.

Mitä Perjantairuno haluaa sanoa? Sitä, että runoilijan ja filosofin tehtävä on yhteinen, he tarjoavat toivoa ja lohtua. Kummatkin etenevät kysymysten, eivät vastausten kautta. Etenevät mihin? Alkuun. Siihen että ihmiset herkeämättä ajattelisivat jotain mitä eivät ajattele.

Ågren sai Finlandia-palkinnon 1988. Hän harrastaa virsikanteleen soittoa ja on kirjallisuustieteestä väitellyt filosofian tohtori. Hänen runonsa kollegalle on ikuisen enteellinen.

LUDWIG WITTGENSTEIN

Ajattelu kääntyy aina

sisäänpäin, ja hävittää

itsensä. Hän tiesi tämän,

mutta käytti epätoivoansa

metodina. Kaaos

on siivottava

epäonnistumisenkin hinnalla.

Kaikki, myös epäonnistuminen,

voi olla jotakin muuta!

Filosofi maksoi saman

hinnan kuin Rimbaud, joka

kirjoitti viimeisen runonsa

ensin, sitten muut,

rivi toisensa jälkeen.

…………………………………………….

Toinen Ågrenin runo löytyy vanhemmasta päivityksestäni tästä linkistä.

Kuva Antti Aimo-Koivisto, Ilta-Sanomien verkkosivut 1.3.2013

……………………………………..

Raha, Kristus ja ikuisuus

Joulu on lainattu juhla – vain päähenkilö vaihdettiin

Muinaisen Rooman Saturnalia-juhlat sijoittuivat vuoden lopulle ja vastasivat lähes täysin kristillistä jouluamme. Maailmaan syntyy poikavauva (Saturnus) jonka toivotaan tuovan uuden kulta-ajan maan päälle.

Juhlan kunniaksi lapsille annetaan lahjoja, syödään ja juodaan ylen määrin ja hyvinvoinnin muruset jaetaan huono-osaisille. Itse asiassa kristityt antoivat myöhemmin vanhalle juhlalle vain uuden nimen ja päähenkilön. Ajan oloon joulupukin kantaisäksi löydettiin Lounais-Turkkilainen pyhimys nimeltään Nikolaos.

Saturnalia-juhla, NYPL Digital Gallery

”NON SEMPER SATURNALIA ERUNT” – Ei Saturnalia-juhlia jatkuvasti tulla viettämään, kirjoitti filosofi Seneca. Toisin sanoen, ei joulun pidä oleman ainainen. Meillä kysellään kesää talven keskelle ja lauletaan: ”Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.”

Senecan ”lentävä lause” löytyy tekstistä, jossa hän pilkkaa edesmennyttä keisaria ja Rooman senaattia. Claudius kuoli vuonna 54, kun hänen vaimonsa Agrippina syötti keisarille myrkkysieniä. Claudiuksen ruumis poltettiin ja senaatti julisti hänet Jumalaksi.

Ainainen joulu olisi itselleni ahdistusta ja kadotukseen verrattavaa piinaa. Poimisin joulusta vain evankeliumin enkelikuoron ajatuksen, jonka soisin jatkuvan ikuisesti: ”Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.”

Tuonnempana on syytä palata myös edelliseen (14.12.) juttuuni Pikku Prinssistä. Sain sähköpostiini pitkän ja mielenkiintoisen palautteen, jonka sisältämiä ajatuksia on syytä pohtia tarkemmin.

……………………………………………

Kuva: NYPL Digital Gallery.

”Olen koko elämäni ajan rakastanut mielettömästi”

Suomen Kirjailijaliitto jakoi viikonvaihteessa tunnustuspalkintonsa. Kaunokirjallisesta elämäntyöstä se ojennettiin Risto Ahdille. Merkittävästä elämäntyöstä lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa palkittiin Hannele Huovi.

Nostan päivän juttuun muutaman huomion Ahdin runoudesta. Esikoisteoksensa Talvi on harha, hän julkaisi 1967. Tänään Ahti on taiteilijaprofessori, joka on kääntänyt Runebergiä Suomen kielelle, toiminut kriitikkona ja opettanut runon kirjoittamista. Hän on julkaissut yli 30 teosta: runoja, proosaa ja esseitä.

Runoilija, kirjailija Risto Ahti.

Kirjailijan tuotanto on ollut harvinaisen määrätietoinen. Ahti on tinkimätön filosofi ja julistaja, järjen, tunteiden ja moraalisten valintojen kyseenalaistaja. Poimin alkuun muutamia huomioita kritiikistä, jonka tein Aamulehteen Ahdin julkaistua kokoelmansa Oikkuja ja totuuksia. Runoja ja huomautuksia. (wsoy 2005)

Totuus on jo kokoelman nimessä. Odotan imperatiivien runoutta, huutomerkkejä ja &-merkkejä. Maailmaa, jossa itseä ympäröivät asiat nähdään totuudellisiksi kiteytyneinä maksiimeina. Uskon löytäväni myös helmiä ja iloisia harhaoppeja, säkeitä, jotka nyrjäyttävät luutuneen ajattelun sijoiltaan.

Ahti kirjoittaa: ”Opettajani sanoi ettei hän pelkää kuolemaa. /Ajattelin, että ryntään hänen kimppuunsa veitsi kourassa / niin sittenpä nähdään. Ryntäsinkin kuin Viertolan sonni. / Mutta kun pääsin hänen lähelleen, tempasin hänet syliini. / Olin ihmeissäni. / Pitkään aikaan en pelännyt itseäni, en elämää, en kuolemaa, en mitään.”

Mitä me totuudesta tiedämme?

Risto Ahdin runous on aina ollut tulisen järjen ja tunteen liitto. Juuri tässä järjestyksessä. Järki ja viisaus voivat olla mitä syvintä tunnetta, vaikka meitä tiukasti opetetaan pitämään ne erillään.

Kun runolliset ja rationaaliset oivallukset ruokkivat toisiaan, syntyy Ahdille tyypillisiä säkeitä. Totuuden etsintä ja ironia on saanut monessa aiemmassa kokoelmassa tilaa. Yhä enemmän näkemyksiä kyseenalaistetaan paradokseilla ja huumorilla. Kun matto vedetään näennäisten ideoitten alta, syntyy hedelmällisiä ristiriitoja:

”Totuus on kovaksikeitetty kananmuna, jota me haudomme. / Totuus kuivuu meissä. Totuus on kevyt soitin, / kurpitsa, jossa kuivat siemenet helisevät.”

Tunneäly on jo kiteytynyt kliseiseksi muoti-ilmaukseksi. Ahdin runoudesta oivalluksen olisi voinut löytää  ennen koko sanan keksimistä. Tai… mistä sen tietää, ehkä niin on käynytkin.

Runoilijan ehdottomuus

Kerro kenen kanssa seurustelet, niin minä kerron sinulle millainen olet. Risto Ahti kirjoittaa kirjassaan William Blake & Vimmainen Genius: ”Blake on minulle filosofirunoilija. Käsitin heti, että hänen työnsä kanssa kamppailen henkisestä elämästä ja kuolemasta.”

Ahti on yhtä ehdoton kuin Blake. Runoilijan työnä ei ole maailman kuvailu tai sen selittäminen. Ainoa mahdollisuus on luoda kokonaan uusi todellisuus. Mahdoton vaatimus, mutta runoilijan kannattaa yrittää vain mahdotonta. Itsestäänselvyydet voi jättää muille.

Ajatustensa kiteyttäjänä ja julistajana Ahti on filosofien sukua. Hän on kirjoittanut: ”Tämän haluan sanoa kovasti ääneen: Älyllinen intohimo vaatii pitkäjänteisyyttä, jota ympäröivä yhteiskunta ei mitenkään voi (välittömästi) palkita! Muutama ymmärtäjä tarvitaan. Enempää ei voi eikä saa olla.”

Kehotan lukemaan edelliset rivit uudelleen. Niihin kiteytyy Ahdin anarkistisen maailmankäsityksen ydin. Kun kaikki kyseenalaistetaan, ymmärtäjiä löytyy vähän. Kun runoilija on avantgardistinen toisinajattelija, maailman muutos seuraa perässä.

Älä usko, kysy yhä uudelleen

Ahdin runous tuntuu jatkuvasti kysyvän: miten ihminen tähän maailmaan mahtuu? Uusia ovia ja ikkunoita on avattava koko ajan. Kaikki vanhat opit on kyseenalaistettava. ”Miten täällä voi avata korvansa ja miten ne on avattava, / että ne kuulisivat lihan kivun ja sydämen ikävän läpi / elämän ilon ja riemun kirkunan?”

”Kuitenkin minun on sanottava, että olen koko elämäni ajan rakastanut mielettömästi”, hän kirjoittaa. Mielettömästi! Se merkitsee ilman mieltä – ilman ehtoja. Ilmaisun suunnattomuuteen mahtuu kaikki. Siihen tarvitaan vain runoilija, joka avaa lukijan silmät. Ei kaikkitietävän tavoin, vaan muita, ja ennen kaikkea itseä kunnioittaen: ”Ensin opin sen, minkä kaikki tietävät. / Sitten opin sen, minkä harvat tietävät. / Sitten opin sen, minkä tiesin ensin, sen, minkä vain minä yksin tiedän.”

Viime aikoina Ahti on tehnyt esseitä ja käännöstöitä. Esseeromaani Neron omaelämäkerta julkaistiin 2010. Lopuksi Ahdin tiukka nelisäe kokoelmasta Ei kukaan (wsoy 2007). Sopinee näin vaalien alla.

MIHIN VETOAT KUN KOKO AJAN VETOAT

Mihin vetoat, nauta? Siihenkö, että olet ayshire-karjaa?

Miksi tulet pyytelemään anteeksi? Ja kuka sinussa sinua anteeksipyytää?

Poliitikot, papit ja niiden laumat hallitsevat. Tämä on aasien akatemia.

Eikö sinun sisälläsi ole mitään ja ketään, joka olisi sinusta vastuussa?

Raha, Kristus ja ikuisuus

Tämän päivän Hesarista löytyy Booker-palkitun Hillary Mantelin haastattelu. Hän kertoo miten palkinto ja Susipalatsi -romaanin tuotot antoivat hänelle mahdollisuuden keskittyä elämään ja kirjoittamiseen.

”Pankkiirit pyörittävät maailmaa. Niin on aina ollut ja tulee varmaan aina olemaankin. Taustalta löytyy aina se näkymätön käsi, joka pitelee lompakkoa. En halua olla kyynikko, mutta idealistienkin kannattaa miettiä, kuka heidän ideansa rahoittaa.”

Michelangelo: Pièta, Rooman Pietarinkirkko 1499.

Michelangelo (di Lodovico Buonarroti Simoni 1475–1564) kävi ikääntyessään ylpeäksi ja kieltäytyi ottamasta maksua Pietarinkirkon kupolin suunnittelusta. Lisäksi hänen runonsa paljastavat, että hän alkoi epäillä taiteen turhamaisuuden olevan syntiä.

Aiemmin renessanssin yleisneroa ja kaikkien aikojen merkittävintä kuvataiteilijaa olivat rahoittaneet katolisen kirkon paavit ja Medicien ruhtinas- ja pankkiirisuku. Mammonan vastineeksi Michelangelo loi kuolemattoman kristillisen maailmankuvan. Ensimmäinen ihminen herää eloon, kun Jumalan käsi ojentuu kohti Aatamin sormea Vatikaanin Sikstuksen kappelin freskossa.

Kun Rooman Pietarinkirkossa seisoo Michelangelon Pièta -veistoksen edessä, se vaikuttaa pienemmältä kuin kuvissa. Sama ihme kuin luomisen kuvassa toistuu silti. Kristuksen käsivarsi on hämmästyttävä. Kuollut, silti lihaa ja verta marmoriin veistettynä. Ja vaikka patsasta tarkastelisi kuinka kauan katse palaa aina saman kolmion jännitteeseen: Jeesuksen oikea käsi, Marian vasen käsi ja kasvot.

Pääsiäisen sekametelisoppa alkaa olla taiteita yhdistävää runoa vaille valmis. Gösta Ågrenin viimeksi julkaistu kokoelma Täällä hirmumyrskyn sokeassa silmässä (wsoy 2006) koostuu Ludvig Wittgensteinin ja Martin Heideggerin filosofisia sitaatteja kommentoivista runoista.  Valitsemani teksti kutistaa Mighelangelon tavoin viisisataa vuotta olemattomiin. Ja karkaa lopuksi jonnekin tulevaisuuteen.

Martin Heidegger kirjoittaa: ”Miksi sanomme, että aika kuluu emmekä samalla tapaa korosta, että se syntyy?” Tämän sitaatin Ågren purkaa runoksi, jonka nimi on HETKI

Aika on vain sana.

Kirjoittaessani tätä

mikään muu ei muutu.

Kuolleitten kangas lepää

nimiä ja kiviä täynnä.

Syntymättömien usvassa

kukaan ei ole nimetön,

koska kenelläkään ei ole nimeä.

Mennyt ja tuleva eivät ole

kellotauluja, vaan kasvoja,

jotka katsovat sinua. Säilytä

tämä lempeä hetki. Mitään

uhkaa ei ole olemassa. Kaikki

tulee tapahtumaan.

Käykö vapaa-aika ilman kirjoja kuolemaksi?

Selasin rinnan kahta kirjaa. Maailman kauneimmat ajatukset (toim. Arto Manninen, Gummerus) on tarttunut matkaan jonkin kirjamessuostoksen kylkiäisenä pari vuotta sitten. Toinen on poimittu roskalavalta: Ikuisia ajatuksia, (wsoy 1947, kolmas painos, toim. Martti Haavio). Alkulauseen ensimmäiset rivit kertovat mistä on kyse: ”Tämä teos tahtoo opastaa lukijansa suurten ajattelijain seuraan etsimään vastauksia elämän kysymyksiin. Siihen on poimittu unohduksista sattuvia lauselmia ja ajatusjaksoja, jotka saattavat ilahduttaa murheessa ja hyödyttää vaikeuksissa. Saarnaaja sanoo: Viisaitten sanat ovat kuin tutkaimet ja kootut lauseet kuin isketyt naulat.”

Winston Churchill 1874 - 1965.

Millaista viisautta meille tarjottiin yli kuusikymmentä vuotta sitten – mitä tänään? Saarnaajan sitaatti aloittaa myös tuoreemman kirjan: ”Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotain on, josta sanotaan: Katso tämä on uutta, niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä.”

Kummankin kirjan tekstit on jaettu reilun sadan otsikon alle. Siinä missä vanhempi versio käsittelee isänmaata, Suomen kieltä, kansallistuntoa, puolustustahtoa, uskoa ja luottamusta Jumalaan, itsehillintää ja epäitsekkyyttä, uudempi painottuu ikuisuusaiheiden lisäksi rahaan, rakkauteen, rikkauteen, rohkeuteen ja ruokaan. Siinä missä vanha kirja tarjoaa opettavaisia muutaman sivun kertomuksia, uudemman valitut viisaudet ovat muutaman sanan tai rivin mittaisia.

Antiikin ajattelijat saavat sijansa kummassakin. Cicero, Horatius, Hippokrates ja Euripides ovat lunastaneet kuolemattomuutensa. Seneca sanoo: ”Vapaa-aika ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema ja elävän ihmisen hauta.”

Ennen oltiin totisempia, huumoria ei juuri tarjottu edes viisauden mausteeksi. Nyt nokkelaa huumoria on enemmän – viisaus ei ole synkistelyn synonyymi. Charlotte Whitton sanoo: ”Mitä tahansa naiset tekevätkin, heidän on tehtävä se kaksin verroin paremmin kuin miehet, jotta heitä pidettäisiin edes puoliksi yhtä hyvinä. Onneksi se ei ole vaikeaa.”

Ennen korostettiin enemmän kieltäymystä ja kohtuutta, kehotettiin luopumaan himosta, riettaudesta ja nautinnoista: ”Nautinnon pikarin pohjalla on katumuksen sakka”, sanoo J.O. Wallin. Uudempaan versioon on valittu Horatiuksen sitaatti: ”Vedenjuojien kirjoittamat runot eivät voi olla puhuttelevia eivätkä kestä pitkään.”

Kun vanhempi opus summaa G. von Herderin sanoin: ”Vanhuus on kaunis kruunu, joka löydetään ainoastaan kohtuullisuuden, oikeamielisyyden ja viisauden poluilta”, uudessa Jean de la Fontaine sanoo: ”Pidän enemmän mukavasta paheesta kuin uuvuttavasta hyveestä.”

Paheista on osattu nauttia jo ennen antiikin aikoja. Sittemmin moraalikäsitykset ovat kannustaneet synnintuntoon. Vanhempaan kokoelmaan on lainattu usein Martti Lutheria: ”Kullakin ikäkaudella on omat kiusauksensa, jotka rasittavat myös hurskaita ihmisiä: nuorisoa hekuma, miehuutta kunnianhimo ja vanhuutta ahneus.” Uudessa versiossa rikkaus ei enää ole synti, liekö ahneuskaan. Aristoteles Onassis on sanonut: ”Tietyn rajan jälkeen raha käy merkityksettömäksi. Se ei ole enää päämaali. Vain pelillä sinänsä on merkitystä.”

Lukeeko kukaan oikeasti näitä viisauden kiteytymiä. Vai ostetaanko niitä lahjaksi, ja vastaanottaja unohtaa ne hyllyyn kerran selattuaan. Löysin muutaman ajatuksen, joissa on särmää. Jo Platon on sanonut: ”Turhaan koputtelevat tervejärkiset runouden ovia. ” Ja Augustinus: ”Anna minulle puhtaus ja viisaus, mutta älä anna sitä juuri nyt.” Voisinko olla eri mieltä kuin Winston Churchill, joka sanoi: ”Kannattaa lukea sitaatteja, mieleen painuneet sitaatit antavat hyviä ajatuksia.”

Elämää isommat ”kliseet”

Suositellessaan toiselle lukemista, ottaa aina melkoisen riskin. Makuasiat, niistähän vasta voikin olla eri mieltä… Ja hyvä niin. Ystävä kysyi kesälomalle klassikkokirjojen vinkkejä. Välttelin ”tiiliskiviosastoa” ja uskalsin suositella muun muassa Yoshida Kenkon Joutilaan mietteitä. Ehkä kesällä voisi muiden puuhien tilkkeenä tutustua Kenkon lyhyisiin pohdiskeluihin ja huomioihin elämästä. Piti oikein kaivaa kirja hyllystä ja katsoa mille sivuille on tullut itse käännettyä koirankorva, mistä löytyy alleviivaus.

Yoshida Kenko, Joutilaan mietteitä n.1330-1331

Kenko kirjoitti Joutilaan mietteet eli Tsurezuregusan liki seitsemänsataa vuotta sitten. Kirja on omalaatuinen kokoelma toisiinsa vain löyhästi liittyviä pohditoja, toteamuksia, huomioita ja anekdootteja. Aiheiden kirjo liikkuu ketunpuremista elokuun kuutamoon ja elämän tarkoitukseen. Kriittisyys, kliseet, totisuus ja huumori sekoittuvat tavalla, jota luonnehtisin (ellei se olisi niin kliseistä ) elämäksi.

Kai Niemisen suomentamat mietteet julkaistiin 1978. Ymmärtääkseni uusintapainoksia on kirjasta otettu myöhemmin. Kenko kertoo paljon ajan tavoista ja viittaa aiempiin klassikoihin, mm. Genjin tarinaan (yksi maailman vanhimmista romaaneista) Kungfutseen ja Sei Shonagonin Päänaluskirjaan (Japanin hovin seuranaisen kirjoituskokoelma n. vuodelta 1000, josta Peter Greenaway teki elokuvan Pillow Book, 1996).

Kenko on esteetikko, joka kirjaa kiistan siitä pitäisikö kirjakääröjä säilyttää pajusta punotulla hyllyllä säleiden suuntaan vai poikittain. Juttu huvittaa minua suuresti. Samoin kuutamon kuvaus lyhykäisyydessään: ”Syksyinen kuutamo on sanomattoman kaunis. Joka huomauttaa että ainahan kuutamo on kaunis ei ymmärrä mitään; on surullista ajatella että jonkun aistit voivat olla niin turtuneet.”

Otan lopuksi Kenkolta pidemmän lainauksen. Ajatus on tuttu ja satojen vuosien kuluttama, jokainen on sen jossain muodossa kuullut. Kannattaa suoda kuitenkin muutama ajatus sille, mitä teksti merkitsisi juuri Minulle tai Sinulle. Juuri Nyt.

”Sen joka on tehnyt ratkaisevan päätöksen astua Polulle, on heitettävä mielestään kaikki muu. Hänen ei pidä ryhtyä toteuttamaan edes välttämättömän tuntuisia, alati mielessä olleita suunnitelmiaan. Jos hän tuumii Hoidanpa vielä tämän tai Annan saman tien vielä nuo ohjeet tai Jollen järjestä sitä tai tätä, joudun naurunalaiseksi. Ettei koituisi harmeja… Tai Vuosikausia päätökseni on saanut odottaa, odottakoon nyt vielä hetken. Parempi pohtia kaikessa rauhassa… ja muuta tuonkaltaista, välttämättömiä asioita kertyy loputtomiin eikä ratkaisun päivä koita milloinkaan. Yleensä kaikki vähänkin ajattelukykyiset näyttävät elävän koko elämänsä tuota päivää odotellen.

Eihän kukaan sano Hetkinen ennen kuin lähtee vieressä syttynyttä tulipaloa pakoon. Joka tahtoo pelastaa itsensä hylkää oitis omaisuutensa ja pakenee, pohtimatta onko se häpeällistä. Odottaako elämä ihmistä? Kuolema iskee nopeammin kuin tuli ja tulva, eikä sitä käy pakeneminen. Kun hetki koittaa, voiko kukaan kieltäytyä luopumasta iäkkäistä vanhemmistaan, pienistä lapsistaan, valtiaansa suosiosta, rakastamistaan ihmisistä, sanoen että luopuminen on niin vaikeaa?”

ÄLÄ USKO NOBELISTIA!

Juttuni kuvaan kytketty Sillanpään ajatus odotteli blogivuoroaan. En tiennyt millaisen tarinan lomaan se loksahtaisi. Nyt tiedän, koska keskustelin juuri paikallislehden toimittajan kanssa. Haastattelun lopuksi hän kysyi kulttuurisuosituksia laman keskelle. Ja minä tietysti, että kirjallisuutta. Eikä aina niitä tuttuja juttuja, vaan jokin uusi, yllättävä valinta. ”Arvaamaton kirja voi muuttaa ihmisen elämän”, sanoin.

Nobelistin aforismi

Ja tottakai haastattelija kysyi: ”Mikä kirja on muuttanut sinun elämäsi?” Tuhannen taalan kysymys – vaan onko siihen vastausta… Ennen kuin opin lukemaan, Dorén kuvaraamatun vedenpaisumuksen ja viimeisen tuomion kuvat olivat loputon ihmetyksen aihe. Sitten käsiin osui maailman ensimmäinen bestseller, Daniel Defoen Robinson Crusoe. Älysin, että maailma on iso ja jännittävä. Murrosiässä luin Herman Hessen kirjat ja tajusin, että näkyvän lisäksi on toinen todellisuus, jota ei kannattaisi kadottaa. Sirkka Turkan runot taisivat tehdä minustakin kirjailijan. Lopulta vastaukseni elämän muuttaneeseen kirjakysymykseen oli Michel de Montaignen Esseet.

Lausuessani ranskalaisen renessanssifilosofin nimen ymmärsin vaikuttavani snobilta, joka tarvitsee henkisiä kainalokeppejä. Oikeasti olen sivistymättömämpi kuin kukaan osaa kuvitella. Tiedän monesta vähän, mistään en kunnolla. Mutta onneksi on kirjailijoita, jotka ovat maailman sivu miettineet puolestani mikä on niin tärkeää, että se kannattaa ikuistaa kansien väliin.

Montaignen (1533 – 1592) kohdalla kyse on keskustelusta. Lukeminen on keskustelua kirjailijan ajatusten kanssa. Itse lukemisen ideassa on kyse kaikista maailman kirjoista yhtäaikaa – ei syksyn kirjasesongista, ei päivän puheenaiheista – vaan tuhansien vuosien ajatusten virrasta.

Sillanpää tarjoaa meille melkoisen sitkeää elämäntaivalta. Jos se vastoin onnellisuuskonsulttien oppeja uhkaa muodostua sellaiseksi, on hyvä lainata Montaignelta ajatusta lukemisen lohduttavasta voimasta:

”Se nostaa hartioiltani ikävystyttävän joutilaisuuden taakan ja vapauttaa minut millä hetkellä tahansa kyllästyttävästä seurasta. Se ainakin lieventää tuskan pistoksia, ellei niitä aina kokonaan voikaan parantaa. Jos tahdon vapautua kiusallisesta ajatuksesta, minun tarvitsee vain turvautua kirjoihin…”

Pieni lisäys: linkkini vie tuoreempaan kritiikkiin, Montaignen Esseitä osa II. Omassa hyllyssäni on Marketta Enegrenin suomennosvalikoiman neljäs painos. (wsoy 1999) Näinkin siinä sanotaan: ”Jokainen pitää raskauttavana lähimmäisensä syntiä ja väheksyy omansa merkitystä.” Sopii muistaa taas iltauutisten aikaan.