”Kamelia voisilmään”

Perjantairuno poimii blogiin kaksi tekstiä tuoreelta nettisivustolta. Jälkiruokarunot tarjoaa ”Huolellisesti valikoituja ja kirjain kerrallaan aseteltuja runoherkkuja.”

Idea on vallan mainio. Tekstien pohjana toimii vanha kahvilan käytöstä poistettu hinnastotaulu ja kasetillinen irtokirjaimia. Kyllä latautuu teksteihin tyyliä ja hienoa henkeä. Sivut sekä tekstien ja toteutuksen tarkemmat tiedot löydät tästä linkistä.

Jälkiruokarunot

Jälkiruokarunot

…………………………………………………………

Vielä linkki reilun kahden vuoden taakse. Sanasta ja kuvasta – joskin erityyppisestä – siinäkin on kysymys.

”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

Pentti Saarikoski oli Suomen ensimmäinen ”julkkis”. Häntä ennen tehdyt jutut näkyvistä henkilöistä olivat uutisia tai haastatteluja. Eivät säännöllistä seurantaa tai tyhjästä lehtiin polkaistuja. Henkilökohtaisuudet jätettiin repostelematta, kohdetta kunnioitettiin eikä lyöty.

Aino Mantsas ja Tauno Palo (Hilmanpäivät 1954)

Kun Armi Kuusela kruunattiin universumin kauneimmaksi 1952, lehdet kirjoittivat: ”Tuntui siltä kuin salotöllin tyttö olisi päässyt maailman huipulle ja vetänyt sinne mukanaan koko kansan.” Kymmenen vuotta myöhemmin Tauno Palo esiintyi Apulehden kansikuvassa kesäpuuhissaan. Kuvatekstin lakoninen nokkeluus oli vielä kaukana kohuista: ”Isä-Palo, poika-Palo ja savuavat ahvenet.”

Oselotti (tunturisusi.com)

Viikon takaisessa jutussa mainitsin Pentti Saarikosken lemmikiksi pantterin. Väärin muistettu, ja onneksi minua oikaistiin. Elukka oli oselotti. Kiinnostuin alkuperäisestä jutusta ja koetin kaivaa lehden esiin. Epäonnekseni kohde Huutonetissä oli juuri sulkeutunut ja joku toinen saanut Apulehden nro 28/1967 omakseen yhden euron hintaan.

Lehden otsikoinnissa näkyi jo tulevan humpuukijournalismin ote. Avioero ja ”uutisen” keinotekoinen koukku: ”Kun runoilija eron otti kotiin muutti oselotti”. Muistan myös jutun, jossa Saarikoski kertoi juovansa joka päivä pullon Koskenkorvaa. Fysiikka kesti hyvin, kun muisti vain ottaa päivittäiset vitamiinit.

Pentti Saarikoski (Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto)

Tekstissäni 29.10. Lainasin Saarikoskea kirjasta Punaiset liput. Lupasin palata teoksen. Näin Saarikoski kirjoittaa mielipiteistään ja julkisesta kuvastaan:

”En siis ole näinä kymmenenä vuotena muuttunut ’toiseksi ihmiseksi’: kaikki nämä mielipiteet ovat minua, osia siitä omakuvasta jonka tekemistä elämäni on. Tätä kuvaa tehdään kaikkien nähden, minä olen koko ajan näytteillä, ja minä nautin siitä, julkisuus on minulle elintärkeätä: niin kuin taulu, minä en olisi olemassa, ellei kukaan minua katsoisi. /…/

En ole mielipiteistäni vastuussa, niin kuin ei kukaan muukaan omistaan. Meidän vikamme sen enempää kuin ansiommekaan eivät ole meidän omiamme.”

Helsingissä huhtikuussa 1966

Pentti Saarikoski

………………………………………………………

Saarikosken kuva: Jussi Pohjakallio, Turun Sanomien arkisto. Tauno Palo ja Aino Mantsas elokuvassa Hilmanpäivät (1954) Elokuvauutiset.fi Oselotti sivuilta: www-tunturisusi.com

Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

Lupasin palata kirjaan, josta kerroin pari viikkoa sitten. Otsikon kysymys ja juttuni lopussa olevat vastaukset löytyvät Ernst Billgrenin kirjasta Mitä on taide ja sata muuta tosi tärkeää kysymystä.

Joidenkin kirjailijoiden on helppo jättää julkaistu teos taakseen. Näin olen lukenut ja henkilökohtaisesti kuullut. Kun tekijän ja kirjan tiet erkanevat, ei kummankaan elämä enää toiselle kuulu.

Virtahepo (muokattu Iltasanomien sivuilta poimitusta kuvasta).

Minulle ei käy näin, työstä irtipäästäminen on vaikeaa. Luen kirjan yhä uudelleen ja mietin kirjoittamisen mielekkyyttä. Mitä oikeastaan kannattaa painaa kansien väliin? Olenko onnistunut saamaan kiinni alkuperäisestä ideasta ja päämääristä, joita työn kuluessa tekstilleni asetin?

Haastatteluihin annettuja vastauksia ei kannata jäädä pohtimaan, koska kaikkia kuulijoita ei voi, eikä tarvitse miellyttää, keskustelut menevät aina oikein. Ja jos sama kysymys esitetään jonain toisena päivänä, vastaus valottaa sitä eri kulmasta.

Keisari Marcus Aurelius sanoi: ”Kun tunnet asian, sanat seuraavat sinua.” Työnsä mielekkyyttä sopii silti pohtia. Billgrenin vastaus on ehdoton – ja samalla lohdullinen, se kestää useammankin lukukerran. Viimeisen virkkeen ajatusta sietää pyöritellä… eikä tyytyä ensimmäiseen vastaukseen. Mitä on se kaikki, mikä minua ja sinua ympäröi?

MISTÄ TIEDÄN ETTÄ TEEN TÖITÄ OIKEIDEN JUTTUJEN KIMPUSSA?

Lyhyt vastaus: Sinulla ei ole valinnanvaraa.

Pitkä vastaus: Miten ajattelet ratkaisee sen mitä ajattelet. Kaikki taide muodostaa eräänlaisen omankuvan tai ainakin ilmauksen siitä kuka olet, mikä olet, milloin olet. Luultavasti et voi päättää mitä ajattelet, vain minkä verran ajattelet. (Koetapa olla ajattelematta sinistä virtahepoa.)

Sinä et määrää suuntaa, määräät vain vauhdin. Jos ihminen haluaa muuttaa toimintatapansa tai ajattelutapansa, hänen ei pidä muuttaa itseään, vaan kaikki mikä häntä ympäröi.

Kliseillä on aina tilausta

Palaan kliseeseen, jota siteerasin postauksessani Pikku Prinssistä 14. joulukuuta. Antoine de Saint-Exupéryn pienoisromaanissa kettu jakelee kuolemattomia elämänohjeita: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin; tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”

Jutussa sitaatin kaivaa esiin fiktiivinen romaanihenkilö. Ja nehän puhuvat oman tahtonsa mukaan, eivät kirjailijan. Tässä ajatukset kuitenkin käyvät yksiin. En voi sietää sitaattia. Virke on varsinainen ajattelun jarru, joka ei lopulta merkitse yhtään mitään. Tai sitten mitä vain.

Kuutti Lavonen: Arkkienkeli Mikael (serigrafia 2011)

Otetaan karkea ja kärjistetty esimerkki, joka vetäisee mutkat turhankin suoriksi. Kouluampuja ei punnitse tekoaan järkevästi, eikä näe ympäröivää todellisuutta. Hän kuuntelee sydämensä ääntä. Eikä ole välttämättä mielenvikainen tai täyttä ymmärrystä vailla. Sydän kehottaa niin hyviin, kuin pahoihinkin tekoihin.

Anders Breivik olisi epäilemättä ollut jo lapsena psykiatrisen avun tarpeessa. Kaikesta huolimatta hän opiskeli Oslon kauppakorkeassa ja toimi mm. Norjan edistyspuolueen nuoriso-osaston paikallisjohtajana kaksi vuotta. Hän piti itseään ”kulttuurikristittynä” ja tämän ajan ”ristiretkeläisenä.”

Käännetään ajatus vielä kerran. Breivik toimi kuten vakaumuksessaan oikeaksi tunsi. Kun sydämen äänelle piti hakea järjen selitys, hän kirjoitti nettiverkkoihin 1500 sivua ideologiansa perusteita. Niiden takaa löytyy myös (valistus)filosofien, mm. John Stuart Millin, John Locken, Thomas Hobbesin ja Edmund Burken ajatuksia. Breivikille tehtiin kaksi mielentilatutkimusta, joista jälkimmäisessä hänen todettiin tehneen terroritekonsa täydessä ymmärryksessä.

Liki 100 prosenttia ihmisistä toimii edellä kuvatulla tavalla, mutta vastakkaisissa tai painoarvoltaan pienemmissä puitteissa. Valinnat tehdään tunteella, jonka jälkeen niille haetaan järjen perustelut, mikäli sellaisia on. Ellei, sydän pitää kyllä huolen, että se tekee mustasta valkoista – tai toisinpäin.

Ymmärrän, että pitäisi  y m m ä r t ä ä  mitä Pikku Prinssissä tarkoitetaan. Kartan silti sanoja, jotka syleilevät koko maailmaa, eivätkä lopulta merkitse mitään. Sielu, sielukas… ilmaisu on hämärä, mutta tarkennetaan hieman: sielunvihollinen. Kuva kirkastuu ja täsmentyy. Ja koska totuutta ei ole, palaan myöhemmin sieluun nobelkirjailijan sanoin. Ken osaa, voi rikkoa säännöt.

Vielä vastamyrkkyä kliseille niiden omin asein. Lauantain Hesarissa 5.1. oli komea kokosivun artikkeli: Madonnat syntyvät öisin. Jutussa Kuutti Lavonen kertoo taitelijantyöstään ja Sirpa Pääkkönen osaa tehdä tekstistä koskettavan ja kohteensa näköisen. Lavonen puhuu myös tuskasta ja kärsimyksestä, mutta osaa suhteuttaa kokemaansa: ”Se on yleistä ihmisille. Elämä on aaltoliikettä, ja meillä on eri ikäkausina erilaisia tarpeita.”

Lopuksi haastattelun helmi. Lavosen ajatus tuntuu tutulta, mutta kykenee vakuuttamaan ja saa lukijan omat assosiaatiot liikkeelle: ”Ihmisen henkinen kasvu on paljon hitaampaa kuin ajan kulku. Jos hyvin käy, ehdimme juuri ja juuri omaksi itseksemme ennen kuin lähdemme täältä. Koko elämä on luopumisen harjoittelua.”

Alun aikavertaus on pysäyttävä. Ihmisen kello on koko ajan jätättämässä ja elinpäivien loppukiristä voi tulla niin kova, että siinä lähtee henki. Sitä sietää pohtia.

………………………………………………………………..

Antoine de Saint-Exupéry julkaisi pienoisromaaninsa 1943. Pikku Prinssiä on tähän mennessä myyty yli 200 miljoonaa kappaletta. Vuosittainen myynti on edelleen yli miljoona kappaletta.

Jutun kuva Bukowskin nettihuutokaupan sivuilta: Kuutti Lavonen, Arkkienkeli Mikael. (serigrafia 2011)

Olisko liikaa vaadittu?

Menneinä aikoina meillä liki kaiken levytetyn musiikin sanoittivat ”reinohelismaat, juhavainiot ja vexisalmet”. Rokkareiden ryhtyessä sanoittamaan sävellyksiään ala oli yhä liki sataprosenttisen miesvoittoinen. Eppujen ja Juicen näkökulmassa oli uutta otetta, Kari Peitsamo, Heikki Salo, Tuomari Nurmio… toivat särmää sanoituksiin.

Nyt on astunut esiin naisartistien nuori kaarti, joka säveltää ja sanoittaa musiikkiaan itse. Esimerkiksi Chisu ja Mariska tekevät sanoja toisillekin. Laululyriikkaan on noussut aivan uusi ulottuvuus. Tämä ei ole juttuni pointti.

Anna Puu, kuva radio Novan sivuilta.

Kun kuulin autoradiosta Anna Puun esittämän ”Säännöt rakkaudelle”, sanoituksessa oli kohta, joka jäi hiertämään. Hain lyriikkaa netistä ja Google nosti esille vain tuloksia, joista olisi voinut päätellä esittäjän sanoittaneen laulunsa.

Radio Novan sivut esittelevät uutuuden näin: ”Anna Puu tietää kuinka tehdä suomalaisia koskettavia pop-kappaleita. Tämän laulaja todistaa jälleen uudella Säännöt rakkaudelle -biisillään, joka on uusimman Antaudun -levyn toinen sinkkulohkaisu. Anna on ehtinyt kolmen levynsä myötä luoda oman tyylikkään helkkyvän folk-saundin ja Säännöt rakkaudelle kuulostaakin hyvällä tavalla tutulta ja turvalliselta Anna Puulta.”

Kun ei heti kaikkea usko, täsmällisyys löytyy mutkien kautta, vaikkapa The Voicen sivuilta: ”Säännöt rakkaudelle on toinen singlelohkaisu kolmannelta albumilta Antaudun. Sen on sanoittanut Heimo Hatakka ja sävellyksestä vastaa Anna Puu, Jukka Immonen, Knipi ja Lasse Kurki.”

Olisiko liikaa vaadittu, että niin tärkeä asia, kun sanoittaja muistettaisiin mainita samalla, kun lyriikka pistetään jakoon koko maailmalle. Toivon erityistä täsmällisyyttä tässä, koska tekijäoikeuksien ekonomia korostuu, ehkä myös tekijän uusien työtilausten mahdollisuus.

Entä rakkauden säännöt sanoittanut Hatakka. Varsinaisessa ammatissaan mies on toiminut eri aikakausilehtien toimittajana ja toimituspäällikkönä. Tammen kirjailijasivut kertovat, että hän on ”yhteiskuntatieteiden drop out ja itseoppinut suomen kielen sekatyömies.”

Laululyriikka kärsii tiettyä kliseisyyttä ja dekoraatiota enemmän kuin kansien väliin painettu teksti. Melodraamoissa on eroa, joillakin teksteillä on kyky tuntua koetuilta ja vilpittömiltä. Niitä ei voi välittömästi ohittaa, ne kykenevät tunkeutumaan tajuntaan ja käynnistämään omat assosiaatiot. Säännöt rakkaudelle on sellainen sanoitus. Painettuna lattea, laulettuna henkiin heräävä:

”Me emme saa haluta toisiamme niin, että valehdellaan kotona koskaan rakkaillemme. Tämä on sääntö ensimmäinen.

Emme saa sanoa toisillemme: ”Mitäpä jos kaiken riisuisimme? Avaamme viimeisenkin portin.” Tämä on sääntö numero kaks.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Hiljentää risteyksiin ajoissa. Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Kääntyä kotiin ajoissa.

Me emme saa katsoa toisiamme niin, että totuuden paljastamme. Laskemme sisään ja iäksi viereen. Tämä sääntö kolmas jo on. Emme saa tarvita toisiamme niin, että vajotaan. Emmekä elää voi omillamme. Tämä on sääntö lohduttomin.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Hiljentää risteyksiin ajoissa. Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Kääntyä kotiin ajoissa.

Emme saa hylätä toisiamme. Entä jos sittenkin rakastumme? Jos alussa yhdeksi meidät luotiin. Tämä on sääntö viimeinen.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Hiljentää risteyksiin ajoissa. Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Kääntyä kotiin ajoissa.”

…………………………………………………………………………………………

Kuva radio Novan sivuilta. Rakkauden säännöt löytyvät täältä:

http://www.youtube.com/watch?v=WEPepi0o1x8

Perjantairuno on proosaa – ja kyseenalaistaa Pikku Prinssin höpinöitä

Perjantairuno ottaa vauhtia proosasta. Syynä on tämäniltainen Tampereen Tulenkantajien kirjakaupan tilaisuus, jossa esiintyy kolme kirjailijaa: Riikka Pulkkinen, Riitta Jalonen ja Juha Siro.

Riikka kertoo uudesta kirjastaan, mutta kahden jälkimmäisen teemana on ”Muistikirjat auki!” Aihe edellyttää jonkin keskeneräisen valaisemista ja lukemista. Kun tammikuun taitteessa julkaistava kirja alkaa olla paketissa, kerron jotain tekeillä olevasta romaanikäsikirjoituksesta.

Iltalehden nettisivu 12.8.2012

Käsikirjoituksessa on nyt n. 80.000 merkkiä, valmis työ vaatii likemmäs 400.000. En juuri käytä enää muistikirjoja, siirrän lappujen ja lehtileikkeiden kulmiin kirjoitetut ideat suoraan koneelle. Käsikirjoitus työntää tulevan tarinan ideoita ja tekstimassaa edellään – elää jatkuvasti ja tarjoaa jatkon rakennustarpeet.

En tiedä luenko tämän tekstikappaleen illalla. Siinä on kuulopuheista varastettu idea makuupusseista ja tähtitaivaasta. Siihen on tehty lähdetöitä selvittämällä maata kiertävien kappaleiden nopeus: hammasharja ja jakoavain avaruudessa ovat totta. Tekstissä on intertekstuaalisuutta ja kirjallinen laina, joka kimmahti mieleen kappaleita kirjoittaessa.

……………………………………………………………………………………

”He ovat etsineet yhdessä omaa tyyliään ja kaivaneet olemuksestaan esiin sitä mikä erottaa heidät kaikista muista, he ovat oppineet kävelemään kymmenen sentin stilettikoroilla ja hymyilemään kameralle tuhannella tavalla. Nyt he pukeutuvat huppareihin ja lenkkareihin ja ajavat yhden tytön vanhempien mökille, paistavat takassa makkaraa, juovat lakkalikööriä, kantavat puut saunan pesään ja sytyttävät tulen.

Kiuas sähisee ja kumahtelee. Kesken kaiken mökilleen kutsunut tyttö karkaa lauteilta, juoksee ulkovajaan, rahaa saunan kuistille neljä baden baden tuolia ja kaivaa komeron yläkaapista kaikille makuupussit, joiden sisään tytöt pujottautuvat alastomina ja vetävät vetoketjun kiinni. Syksyn kylmyys kirpaisee jo, tuulen väre viistää järven selkää. Vastarannan metsä on musta sahanterä, jonka takaa hohkaa aavistus kuun kajoa, tähtitaivas kaartuu kaiken yllä loputtoman korkeana, syvänä ja kauhistuttavan avoimena.

Tytöt tuijottavat yötä ja yrittävät löytää tähtikuvioita, keksivät itse uusia ja laskevat hetken hehkuvia tähdenlentojen piirtoja, joiden seassa liikkuu ihmisen lähettämää avaruusromua. Hylätyt satelliitit ja metallinkappaleet heijastavat valoa ja kiitävät avaruudessa kaksikymmentä kertaa nopeammin kuin pistoolin luoti, joukossa astronauteilta karannut hammasharja ja tyhjyyteen tipahtanut jakoavain.

Muistatteko Pikku Prinssin, yksi tytöistä sanoo, sen satukirjan. Prinssi asui tähdellä, jossa oli tulivuoria, mutta se tunsi itsensä yksinäiseksi ja lähti tapaamaan toisten tähtien asukkaita ja saapui lopulta Maahan. Kirjassa on viisauksia jakeleva kettu, jota en ole koskaan voinut sietää. Elukka sanoo, että ainoastaan sydämellään näkee hyvin; tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

Miten niin sydämellä, sehän voi tarkoittaa mitä vain, yhdelle yhtä ja toiselle toista, ei tarvitse pysähtyä ajattelemaan asioita sen tarkemmin. Sydämen taakse pääsee piiloon, kun on muka luottanut sen ääneen ja tehnyt tyhmyyksiä. Ihmiset vain toivovat, että sydämellä kaikki kävisi helpommin, että se on joku oikotie, kun pitäisi nähdä vähän vaivaa tekemisiensä eteen. Sitä vaan, tyttö sanoo Marialle kiertäessään makuupussia tiukemmin ympärilleen, että vieraissa maisemissa kannattaa katsoa eteensä entistä tarkemmin. Jokaisen sydämellä on kuitenkin oma totuutensa.”

………………………………………………………………………………..

Ranskalainen Antoine de Saint Exupéry julkaisi universaalin pienoisromaaninsa Pikku Prinssi 1944. (Wikipedia väittää vuotta aiemmin) Kirjasta on tullut yksi maailman myydyimmistä. Teos, tai osia siitä on julkaistu yli 200 kielellä.

Kuva Iltalehden nettisivulta 12.8.2012

Keveät kantamukset

Jätin isomman kameran kotiin. Nappasin pokkarin mukaan, mutta en kanna sitäkään enää. iPhone riittää näytöltä katsottaviin kuviin. Jos tulosta haluaa hieman rajata tai parantaa, iPhoton kuvankäsittelyohjelma on erinomainen. Ja ennen kaikkea ”sairaan nopee”.

Ateena 14.11.2012

Jos olisin valokuvaaja, kiertäisin Ateenan korttelit ja tekisin graffiteista kuvakirjan nettiin. Täältä se on alkuperäinen sanakin lähtöisin, GRAPHEIN, kirjoittaa. Samoin koko idea nykymuodossaan.

Ateena 14.11.2012

Demetrios oli kreikkalaissyntyinen lähetti 1960-luvun New Yorkissa. Hän ryhtyi merkitsemään reviiriään lempinimellään ja kotiosoitteensa kadun numerolla. Seiniin alkoi ilmestyä tekstejä: TAKI 183.

Ateena 14.11.2012

Suomessa ei ole noista ajoista kauas kuljettu. Graffitit ovat edelleen suurimmaksi osaksi ”tägejä”, omaa egoa korostavia vaihtelevan tasoisia sotkuja. Yhteiskunnallisia mielipiteitä tai taiteeksi luokiteltavia ”piissejä” (piece of art) näkee harvemmin.

Plaka, Ateena 11.11.2012

Kamerasta vielä: puhelimen kanssa pääsee mukavasti ja ilman suurempia seremonioita lähietäisyydelle. En nyt kuitenkaan halua ladata tänne sosiaalipornoa muodottomiksi palaneista ja amputoiduista kerjäläisistä. Kuvassa tingitään ja käydään kauppaa Plakan kirppiksellä.

Ateena, Syntagma 11.11.2012

Sunnuntai-illan lenkille kertyi mittaa reilut kymmenen kilometriä – syrjäkatujen kautta Syntagmalle ja takaisin. Mielenosoittajat odottivat rauhallisina parlamentin päätöstä budjetin leikkauksista. Mellakkapoliisit tarkkailivat tilannetta ja musta labbis hoiteli oman osuutensa eleettömän tyylikkäästi.

Perjantairunossa tyttö saa nimen

Poikani perhe järjesti kastetilaisuuden tasan viikko sitten. Tuoreelle tulokkaalle annettiin nimi Aitolahden kirkossa. Tyttö sai alttarilla siunauksen seurakunnan paimenelta, vanhemmiltaan, kummeilta ja läsnä olevilta muilta lapsilta.

Saima Kerttu Amanda 20.7.2012.

Pastorin puheesta muistan vain yhden asian. Hän sanoi, että isovanhempien tärkein tehtävä on liittyä lastenlastensa elämään. Jakaa eteenpäin se, missä he ovat kokeneet onnistuneensa.

Kun näin tärkeään tilaisuuteen tilataan runo, reunaehdot on syytä miettiä tavallista tarkempaan: hippu elämän yli käyvää gloriaa, vastapainoksi muutama arkinen ilmaisu. Tekstin ymmärrettävyys ja tunteisiin vetoaminen ovat tässä tapauksessa hyveitä.

Kun runo on valmis, on hyvä tietää, että tähtäin on ollut kympissä, mutta säkeet on tarkoituksella ammuttu hivenen ohi. Sydämen asioissa sellainen saattaa antaa parhaan lopputuloksen.

……………………………………………………………………………………………..

Kun syntymä luo uuden universumin ja elämä

ottaa ihmisen muodon,

lapsi on valmis ja Jumalan kuvaksi tehty.

Meidän kaikkien elämää kannatteleva ihme,

taivaanvahvuuden läpäisevä timantti ja

maailmankaikkeuden keskipiste.

Kasteen hetkellä ihmeistä suurimmat ovat pienimpiä,

ristipisto kastemekon helmassa, siunaukset vahvistava sana,

tulevaisuuden lankakerä labyrintin portilla.

Tytölle annetaan nimi, joka liittää hänet seurakuntaan ja sukuun,

hänestä kasvaa meille kaikki kaikessa.

Tule sinä lapseksi taas niin näet: hyvä haltija häilähtää kehdon yllä

ja meillä on mahdollisuus toivoa

että elämä antaa Saima Kerttu Amandalle, rakastetulle

kaiken mikä hänen parhaakseen on.

Yhtä hyvin hatullisen linnunlaulua lumisateessa

kuin kokonaisen galaksin tai Linnunradan.

Katso kastettua, väistämättä tekee lapsi oman tiensä,

kasvaa sitä mukaa kun matka joutuu.

Hänen mukanaan saattavat vanhemmat

hakea vahvistusta sille, mihin lujimmin uskovat.

Nämä rivit kirjoittavat rukouksen heidän puolestaan,

välittävät sukupolvien siunauksen.

…………………………………………………………………………………………………..

Perjantairuno ja kulunut tunteellisuus

Edellisen Perjantairunon prologiin tuli napattua säe esikoiskokoelmastani. Pistetään tähän päivitykseen koko kyseinen proosaruno, yksi seitsemän tekstin sarjasta nimeltään Pieni kertomus. Kirja oli aikanaan ehdolla Hesarin esikoispalkinnolle ja sai Kirjailijaliiton vastaavan palkinnon.

Olive Tree, Neil Folberg. The Everson Museum of Art.

Melodraama on aina viehättänyt minua. Niin runossa kuin proosassakin. Samalla se on lajeista vaativin. Pitäisi osua aseetonta lukijaa suoraan sydämeen. Huti tulee helposti ja järki katsoo sivusta, kun tunteiden kattila kiehahtaa riveiltä yli.

Simo Salminen lauloi Rotestilaulussaan, että ”romantiikka se ei sovi jätkälle…” Totta. Vähintään vaarallista se on. Ja jos patetiaan yhdistetään Happy End, runon kuolleisuus on 100 prosenttia. Mutta yrittänyttä ei laiteta, otetaan haaste vastaan tietoisena ja rohkeasti.

…………………………………………………………………………………………………………………..

Tämä on vieras kirja, jota täytyy ajatella jatkuvasti. Niin suuria tarinoita ei enää ole, että voisi myydä sielunsa pirulle. Vuosia sitten satoi kaatamalla ja me maalasimme sängyn päätyyn oliivipuun. Jätimme koskematta kaviaarin ja kylmäsavustetut hanhenmaksat. Mutta suudelmat antoivat aavistuksen miltä maistuisi paavin kuolinryyppy. Mitä muuta minulle jäi kuin leipää ja lämmintä, huomiseen tästä on tuskin vuottakaan. Käännän takin, koko ei ole miksikään muuttunut. Sinun sydämeesi syöpyi kymmenen pennin kolikko, minun onnenlanttini tyynen pintasi alla. Sitä et saa pois edes suurella rahalla, se on kuin varjosi, ei pesemällä haalistu. Minun suonissani yhtyvät veri ja punainen viini. Mene jo, mene sellaisena kuin olet.

……………………………………………………………………………………………………………………..

Kuva: Neil Folberg, ”Olive Tree”, 1997 (rajattu). Hopeagelatiinivedos, The Everson Museum of Art.

Gukkenmain Welaatta ja Maailmantaiteen päivitys

Päivän Hesari esittelee tänään Amsterdamin Eremitaasin, joka on ollut menestys. Taidemuseota verrataan Helsingin Guggenhaim-hankkeseen. ”Amsterdam siis onnistui siinä missä Helsinki ei halunnut onnistua”, toimittaja kirjoittaa.

Gukkenmain Welaatta, kesäkuu 2012.

Jutusta käy ilmi miten Amsterdam ja Pietarin Eremitaasi pelasivat hienosti yhteen. Meillä porua aiheuttaneet lisenssimaksut hoidettiin Hollannissa sitomalla ne pääsylipun hintaan. Euro per lippu vierähtää Pietariin. Järkevää ja kohtuullista.

Olin ensin Helsingin hankkeen puolesta. Kuultuani taidekentän kommentteja taiteen sisällöistä ja kohtuuttomista lisenssimaksuista kantani vaihtui.

Gukkenmain Welaatta, Maailmantaiteen päivitys 2.012.

Tehtiin kuitenkin jotain korvaavaa. Maitolaiturimuseo, Euroopan pienin museo lähti hankkeeseen ja Tampereen Teiskoon nousi muutaman innokkaan voimin Gukkenmain Welaatta. Puuarkkitehtuuria. Avoinna ympäri vuorokauden lokakuuhun sakka. Liput 0 euroa. Ei lisenssimaksuja.

Näyttelykokonaisuuden teemana on Maailmantaiteen päivitys 2.012. Kun katsot kehyksen läpi kolmen hehtaarin pellolle, eipä aikaakaan, kun linnut saapuvat päivittämään Vincent van Goghin teoksen ”Varikset viljapellon yllä”.

Gukkenmain Welaatta, museotyöt 2.012.

Museo kääntää kävijän ajatukset kahdeksaan merkittävään taideteokseen. Gukkenmain Welaatan FB-sivuilla on lyhyt esittely töistä kuvineen. Yksi esimerkki: Marc Chagall, Kaupungin yllä. (1918)

CHAGALL syntyi Vitebskissä ja opiskeli taidetta Venäjällä. Hän löysi Pariisista kubismin ja maustoi maalauksiaan kansantaiteella, juutalaisella perimällä, surrealismilla ja symbolismilla. Tästä kaikesta syntyi hyvin persoonallinen ote. Vain puolen sekunnin vilaus ja tunnistat Chagallin.

KITEYTYS: Chagallin maalausten runsaudessa ei ole mitään merkityksetöntä. Lehmät ja puut kuvaavat elämän voimaa. Kukko hedelmällisyyttä, kaappikello kaiken katoavaisuutta, ikkunat vapauden rakkautta… lentävällä sillilläkin on merkitys sukupolvia yhdistävänä symbolina. Taiteilijan isä työskenteli kalatehtaassa. Jeesuksen ristiinnaulitsemisen kuvat muistuttavat myös juutalaisten kokemasta holokaustista.

NÄYTTELYKUVAN PÄIVITYS 2.012. Kun Chagall palasi Venäjälle totalitarismin taideapparaatti ei saattanut hyväksyä taivaalla lentävää vihreää lehmää. Chagallin taide edustaa mielikuvituksen voittoa aineesta. Sitä, miten kaikki minkä pystyt kuvittelemaan on mahdollista. Rakastavaisille ei ole temppu eikä mikään kohota lentoon kaupungin ylle.

Facebook-sivuille kasvaa myös koko näyttelyn ajan virtuaaligalleria, jossa esitellään muita rohkeasti päivitettyjä versioita maailmantaiteen teoksista.

Gukkenmain Welaatta – museo Euroopan sydämessä.

http://www.facebook.com/maitolaiturimuseo

…………………………………………………………………………………