Tulossa on jälleen jotain ainutkertaista. Muistattehan viime kesän näyttelyn, jonka Maitolaiturimuseo nappasi pääkaupungin nenän edestä: Gukkenmain – maailmantaiteen päivitys 2.012. Vieraskirjaan kertyi merkintöjä eri puolilta Eurooppaa ja mm. Apu-lehti noteerasi kohteen Pirkanmaan ykkösnähtävyyksien joukkoon.

Aliquando insanire iucundum est. ”Toisinaan on mukava olla sekopää.” Ajatus on alkujaan näytelmäkirjailija Menandrokselta. Antiikin filosofi Seneca siteerasi sitä tutkielmassaan nimeltä Mielentyyneydestä.

Ystävät hyvät! Yli tuhannen neliön rakettihalli Pyynikin punatiilitehtaalla näyttää vielä tyhjältä, mutta voin vakuuttaa, että työt ovat alkaneet. Matkailu avartaa ja kulttuuri pidentää ikää. Seikkailu odottaa!

Dada lähti liikkeelle Zürichistä vuonna 1916. Suuntauksen tavoitteena oli olla kaiken sen vastakohta, mitä Taide edusti. Liikkeen syntymään saakka kuvataiteessa ja kirjallisuudessa oli ollut merkitys tai viesti, Dada hylkäsi ne ja jätti kaikki tulkinnat kokijan kontolle.

Dadassa oli nykytaiteen siemen, joka johti uusiin suuntauksiin. Ironista kyllä vastahankaisuus, loukkaavuus ja hämmennyksen ilmaisu muuttui lopulta itsekin taiteeksi. Sattuma ja satunnaisuus voitiin hyväksyä luovuuden perustaksi. Liikkeen keskeisiä toimijoita olivat mm. alussa mainittu Tristan Tzara, Marcel Duchamp, Guillaume Apollinaire, Max Ernst, Hugo Ball, Man Ray ja alun lainauksen kirjoittanut Hans Arp (1916-1966).

Palladium Kirjat julkaisi saksalais-ranskalaisen Arpin valittujen runojen kokoelman Pilvipumppu Markku Inton kokoamana ja suomentamana 2011. Arp oli kuvanveistäjä, taidemaalari ja runoilija, Dadan perustajajäsen ja yksi keskeisimmistä toimijoista. Multipersoona kuittasi myös Venetsian biennaalissa 1954 kuvanveiston suuren palkinnon.

Arpin kokoelman julkaisusta käyttäisin sanaa Kulttuuriteko, ellei se olisi jo niin loppuun kaluttu. Ja jos minulta kysyttäisiin, sanoisin, että Pilvipumppu näyttää monelle tämän päivän kokeellista runoutta kirjoittavalle jo yli puoli vuosisataa sitten kuiviin imaistun kaivon.

Arp opiskeli kolmessa taidekoulussa, mm. Pariisin Académie Julianissa, joten visuaalisuutta ja värejä löytyy myös teksteistä. Viime viikon Perjantairunoon hänet yhdistää Paul Klee. Kummatkin osallistuivat aikanaan myös saksalaisen Der blaue Reiter -ryhmän toimintaan.

………………………………………………………………..

IHMETORVIKONFIGURAATIO 1

nielaistut pojat puhaltavat ihmetorvea

kultakenkäiset enkelit tyhjentävät punaisista kivistä täysiä

säkkejä joka raajalle

johan muotoutuvat mastot ja tähtikuviot

siskot näyttävät jälkiä pilvilinnoista kukkarokissoista

löytölapsista höyrylehmänpuremista satuloiduista

jäniksistä

verekseltään pehmustetuista leijonista

leimuavilla pyöränpuolilla linnut pyörivät yli taivaan

tähdet aivastavat vahanenistään kukkakimppuja

joka iikka on humalassa ja ui pehmeillä sormilla

palavat leijonat suhahtavat yli värisevien koivujen

kellä häntä on sitoo siihen lyhdyn

koko yö päälläseisontaa hajareisin lohikäärmeillä

tanssintaa

salkoihin kiivetään ja raavaasti painitaan hau hau yössä

raikuu vaan

…………………………………………………………….

Kuvat: Hans Arp, Dada 1919. Kuvaretusointi Katherine S. Dreierin otoksesta 1926.

Entä jos poimitaan vain ensimmäinen lause tai virke? Mainitsin etten pidä kummoisena Tolstoin Anna Kareninan aloitusta. Naamakirjassa saamani palautteen mukaan se on edelleen ”paras”.

Jäin miettimään juttua ja tein kokeen. Napsin hyllystä reilut kolmesataa käännöskirjaa ja poimin niistä kaksikymmentä mieluisinta aloitusta. Tulos oli yllätys: moni syvän jäljen jättänyt romaani alkaa latteasti. Klassikkoista löytyy tylsiä ilmoituslauseita, jotka vaativat heti jatkoksi lisärivejä.

Parasta romaanin aloitusta voisi metsästää vuosia. Tai ottaa sen elämäntehtäväkseen ja väsätä väitöskirjan. Voisi tehdä myös kuten minä, koluta kirjahyllyä huvikseen ja bongata muutamia hyviä aloituksia:

Ali Smith, Satunnainen:  Äiti pani minut alulle eräänä vuoden 1968 iltana kaupungin ainoan elokuvateatterin kahvilan pöydällä.

Per Olov Enquist, Henkilääkäri: Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1768 Johann Friedrich Struensee otettiin Tanskan kuninkaan Kristian seitsemännen henkilääkäriksi ja neljä vuotta myöhemmin hänet mestattiin.

Eric-Emmanuel Schmitt, Herra Ibrahim ja koraanin kukkaset: Yksitoistavuotiaana minä rikoin säästöpossuni ja lähdin huoriin.

Karl Ove Knausgård, Taisteluni - ensimmäinen kirja: Sydämelle elämä on yksinkertaista: sydän lyö niin kauan kuin voi.

Franz Kafka, Amerikka: Kun kuusitoistavuotias Karl Rossmann, jonka hänen poloiset vanhempansa olivat lähettäneet Amerikkaan, koska palvelustyttö oli vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan, lähestyi New Yorkin satamaa höyrylaivassa, hänestä tuntui kuin auringonpaiste jo kaukaa tähyillen vapauden jumalattaren ympärillä olisi äkkiä ikään kuin kirkastunut.

Saul Bellow, Herzog: Jos olen järjiltäni, niin sopii minulle, ajatteli Moses Herzog.

Graham Greene, Nollapiste: Vasta kun lääkäri sanoi ”Tietenkin on hyvä että ette te polta”, Wilditch tajusi mitä hänelle yritettiin niin hienotunteisesti ilmaista.

Ernest Hemingway, Kuolema iltapäivällä: Ensimmäisessä härkätaistelussa johon menin, odotin että minua kauhistuttaisi ja kenties kuvottaisi se mitä minulle oli kerrottu tapahtuvan hevosille.

Kurt Wonnegut, Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater: Tämän ihmisistä kertovan tarinan päähenkilö on rahasumma, aivan kuten mehiläisistä kertovan tarinan päähenkilö hyvin voisi olla hunajasumma.

Ludvík Vaculík, Marsut: Prahassa asuu yli miljoona ihmistä joita en haluaisi tässä nimetä.

Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus: Taidokas tasapaino, jossa ihminen elää, ei useinkaan ole mitään muuta kuin pysähtynyt hetki ennen väistämätöntä putoamista.

Italo Calvino, Jos talviyönä matkamies: Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies.

Yashar Kemal, Kalastaja jota meri vihasi: Karkeatekoinen ovi potkaistiin levälleen, niin että sisään tulvahti pölyinen etelätuuli joka oli sen päivää piessyt hurjana merta, ja Zeynel ilmestyi kynnykselle revolveri kädessä.

John Updike, Jänis ei juokse: Keskellä Lounais-Floridan lentoaseman ruskettunutta, hälisevää, joulun jälkeistä väkijoukkoa Jänis Angströmin valtaa äkkiä tunne, ettei hän olekaan tullut vastaanottamaan poikaansa Nelsonia ja miniäänsä Pruta ja näiden kahta lasta, että se mikä liitää näkymättömänä häntä kohti valmiina laskeutumaan on jotain uhkaavampaa ja läheisemmin hänelle kuuluvaa: hänen oma kuolemansa epämääräisesti lentokoneen muotoisena.

Joyce Carol Oates, Kosto: rakkaustarina: Sen jälkeen kun hänet oli raiskattu, jätetty hakattuna ja potkittuna kuolemaan saastaisen venevajan lattialle Rocky Point Parkiin.

John Irving, Neljäs käsi: Kuvitelkaa nuorukaista matkalla kohti nippa nappa puoli minuuttia kestävää tapahtumaa – vasemman käden menetystä – ja vielä paljon ennen keski-ikää.

Cormac McCarthy, Tie: Kun hän heräsi öisin pimeässä ja kylmässä metsässä hän aina haki kädellään vieressä nukkuvan lapsen.

Ian McEwan, Sementtipuutarha: En tappanut isääni, mutta joskus minusta tuntui että autoin häntä matkaan.

Juan Rulfo, Pedro Páramo: Tulin Comalaan koska isäni kuulemma asuu täällä.

Peter Hoeg, Nainen ja apina: Lontoota lähestyi eräs apina.

…………………………….

Kääntäjien nimet puuttuvat listaltani, kiinnostuneet löytävät ne verkosta.

Bo Carpelan julkaisi proosarunojen kokoelmansa Kleen taulun nimi 1999. (suom. Jaakko Anhava) Kirjassa on sata Kleen taulun nimeä, joille Carpelan on kirjoittanut oman tarinansa. Tekstit eivät ole kuvauksia tauluista, vaan nimien synnyttämiä assosiaatioita.

”Taide ei kuvaa näkyväistä, vaan tekee näkyväksi”, Carpelan sanoo. Samat teemat toistuvat läpi kirjailijan tuotannon, tekeepä hän sitten runoa tai proosaa: ilmaan kohoavat ihmiset ja rakennukset, kokevan yksilön vahva eksistenssi ja meitä ympäröivä eloton todellisuus, jolla on oma tahto.

Prosaistina Carpelan on kahdesti Finlandialla palkittu. Minulle Alkutuuli (1993) ja Kesän varjot (2005) ovat pohjimmiltaan yksi ja sama kirja. Runoteoksia Carpelan ehti julkaista seitsemän. Lisäksi kolme valittujen runojen kokoelmaa.

Runoilijana Carpelan ei ole lukeutunut maailmaa muuttaviin suosikkeihini. Anti löytyy kielen visuaalisesta otteesta. Myös yksittäisistä runoista tai säkeistä vierähtelee vetoavia helmiä. Esimerkki runosta Ad Parnassum II: ”Lopulta ilma loppuu, kaikki loppuu, ei auta kuin astua tyhjään ilmaan Avun toivossa.”

Perjantairunoksi valitsin tekstin, joka on kuin Carpelanin kirjoittajanlaadun kiteytymä. Päin taivasta kohotaan taas. Valo, uni, äärettömyys, kysymykset vailla vastauksia… ja kukapa muukaan käyttäisi muutaman rivin tekstissä kymmenen kysymysmerkkiä?

Punainen ilmapallo

Mielesikö tekee leijailla? Monet perheenjäsenesi ovat jo kohonneet taivasta kohti ja kantautuneet suureen ilmavaan utuun. Enoni kahmaisi eräänä vappuna koko kimpun ilmapalloja ja katosi etelään päin, eikä hänestä koskaan sen koommin kuultu. Hän oli aivan vastanainut. Ja sinäkö uneksit punaisesta ilmapallosta? Oletko varma, ettei mielesi teekin pyydystää punaista kuuta? Siellä, kaupungin yllä, puunlehvästön yllä, sinä leijut, kuin unessa, ympyrämäisenä hehkuva uni keskellä pelkkiä suoria kulmia. Takanasi avaruuden tuolla puolen, tuo salaperäinen valo. Polttaako se sinut vai täyttääkö, niin että pian suunnattomassa hiljaisuudessa muutut aivan näkymättömäksi? Oletko ajatellut seurauksia? Taivasta, joka kuuttomana vapisee joka yö, kodittomana? Pimeyttä, joka lähtöäsi seuraa? Eikö riitä se maa, jolla seisot? Sitä et kai ole ajatellut? Että siellä ylhäällä on niin hiljaista? Niin, siellä on hiljaista. Jos kysyt jotakin, kukaan ei vastaa.

……………………………………………………..

Bo Carpelan ( 1926 - 2011)

Paul Klee (1879 - 1940) saksalais-sveitsiläinen taiteilija, jolla oli merkittävä vaikutus abstraktin kuvataiteen kehitykseen. Kirjan kansikuva: Kaunis puutarhuri (1939). Runon otsikkokuva Red Balloon (1922).

Gliffhanger on houkutin, jonka kirjailija heittää säännöllisin väliajoin lukijalle, jottei tämä voisi jättää tarinaa kesken. Monologiromaanissaan Maan sydämessä J.M.Coetzee tekee kirjan asetelman selväksi heti alkuriveillä. Ensimmäinen koukku heitetään jo kappaleen viimeisessä, kolmen sanan lauseessa:

”Tänään isäni toi kotiin uuden morsiamensa. He tulivat klip-klop tasangon halki rattailla, joita veti hevonen strutsinsulka otsalla heiluen, pölyisenä pitkän ajon jälkeen. Tai ehkä heitä veti kaksi aasia töyhtöineen, sekin on mahdollista. Isälläni oli musta hännystakkinsa ja silinterinsä, hänen morsiamellaan leveälierinen hellehattu ja valkoinen puku, tiukka uumalta ja kaulasta. Enempää yksityiskohtia en voi kertoa ellen ala koristella, sillä en ollut katsomassa. Olin huoneessani ikkunaluukkujen takana, myöhäisen iltapäivän kuultavanvihreässä puolipimeässä, lukien kirjaa tai todennäköisemmin selälläni kostea pyyhe silmien päällä tappelemassa migreeniä vastaan. Minä olen se joka pysyttelee huoneessaan lukemassa tai kirjoittamassa tai tappelemassa migreenejä vastaan. Siirtokunnat ovat täynnä sellaisia tyttöjä, mutta luulen ettei ketään kaltaistani ääritapausta. Isäni on se joka astelee lattialankuilla edestakaisin, edestakaisin verkkaisissa mustissa saappaissaan. Ja sitten, kolmantena, on uusi vaimo joka makaa pitkään vuoteessa. Siinä ovat vastustajat.”

……………….

J.M.Coetzee (s.1940) Lukuisia palkintoja sekä kirjallisuuden Nobel 2003. Julkaissut neljätoista romaania ja esseitä. Maan sydämessä ilmestyi Seppo Loposen suomennoksena 1986. Coetzeen teksti tunkeutuu ihmisenä olemisen psyykeen ja ytimeen. Nadine Gordimerin sanoin: ”Sieltä hän löytää enemmän kuin useimmat ihmiset koskaan saavat itsestään tietää.”

Toinen esimerkki Coetzeen julmankauniista tekstistä löytyy kolmen vuoden takaisesta postauksestani täältä.

Kirjan kansi: Anna Lehtonen

Mellerin kokoelma Elävien kirjoissa, voitti viimeisen runoille jaetun Finlandian. Vuoden 1991 jälkeen palkinto on suotu vain romaaneille. Liikenneonnettomuudessa saatu aivovamma varjosti kirjailijan viimeisiä vuosia. Kun hän kuoli 48 vuotta täytettyään, monen mielestä suomalaisten taiteilijoiden riveistä poistui viimeinen aito boheemi.

Päivän runo tulee 1979 julkaistusta kokoelmasta ZOO. Mellerin tekstissä on vastakohtainen rinnastus. Antiikin maailmassa oli aluksi vain keskinäisiä välejään selvitteleviä jumalia. Sitten titaani Prometheus loi heidän harmikseen ihmisen ja varasti tulen heidän käyttöönsä. Aistikkaan yksityiskohdan mukaan hän toimitti sen maan päälle ontossa fenkolin varressa.

Päivän teksti antaa myös mahdollisuuden mielenkiintoiseen kuvavalintaan. Brittinäyttelijä Boris Karloff (1887–1969) esiintyi yli 150 elokuvassa, sarjaelokuvat mukaan lukien liki kahdessasadassa. Vuonna 1931 filmatun Frankensteinin hirviörooli nosti hänet kuolemattomien ikonien kerhoon.

BORIS KARLOFF

Maisema nitraattifilmille kuvattu.

Eilen umpeenluodulle haudalle

varisee oksista nuorta lunta.

Olin kerran uusi Prometheus,

tänä aamuna tohtori Frankensteinin

keskeneräinen luomus: vain naula päässä on sama.

Ohitseni, aina ohitseni vaeltaa

huppupäisiä miehiä Boschin tauluista,

naisia, noitina poltettuja:

tie on tuhkaluukku, ja harmaa lumi

siivilöi keltaista valoa.

Olen jonnekin menossa, tuulen täyttämä

takkini pullistuu mustalla tiellä,

junan huuto vetää käheän valovanan maisemaan.

Olin kerran… nyt paikat hampaissa

murenevat, kieli tarttuu kylmään

rautaan – nokisen taivaan alle

vain männyt mahtuvat

kyyristymättä.

Taistelemme näkemysten puolesta, jotka ovat meille mieluisia ja sopivia. Ravintotiede on monelle turhaa, koska aina löytyy tutun tuttu, jonka isoisä eli satavuotiaaksi syömällä silkkaa voissa käristettyä läskiä. Ja toisin päin: tiukin terveysintoilija uhraa terveytensä asiansa puolesta.

Ehdottomimmat mielipiteet syntyvät narsismiin sekoittuneesta alemmuudentunteesta. Tai mieltä jäytävästä traumasta, oli se sitten tiedostettu tai tiedostamaton. En ole poikkeus tässä porukassa. Ihmiset ovat syvimmiltään hämmästyttävän samankaltaisia, vain käyttäytymismallit vaihtelevat.

Yksinkertaistettuna – ja kokeneen lääkäriystäväni sanoin: ”On lääketieteen onni, että ihmiset ovat niin toistensa kaltaisia. Mikä tepsii yhteen, sen voidaan olettaa olevan hyväksi toisellekin.”

Olen funtsinut omaa ehdottomuuttani. Ehkä muodostan mielipiteitä liian kärkkäästi ja nopeasti. Enemmän kuin yksittäistä, kaikki on lukemattomien asioiden summa. Suuressa mittakaavassa maailman menoa hallitsee mediaani, keskiarvoakin tasapäisempi suure.

Keskiverto ei kuitenkaan ole avartavaa. Luova työ, ideat ja assosiaatiot kaipaavat sytyttävää särmää. Ymmärtääkseni paremmin asioiden eri puolia, otan käyttöön muinaisten Perun intiaanisotureiden metodin – ainakin ajatuksen tasolla. Taistelussa surmattujen vastustajien silmät olivat erityisen haluttuja. Syömällä ne, kykeni näkemään vihollisen silmin.

……………………………..

Kuva sivustolta: picstopin

Vuonna 1971 Tennilä kertoi haastattelussa miten taistolaiset kommunistit pyrkivät käymään RUK:n saadakseen johtajakoulutusta sosialistista vallankumousta varten. Samana vuonna värikäs poliitikko julkaisi esikoisteoksensa Maailma punaisempi.

Tennilän tuore teos on seitsemästoista. Hän on julkaissut runoja, muistiinpanoja, ja lastenkirjoja. Muistelmat on puettu runon muotoon. Persoonallinen anekdootti, mutta pikaisen selaamisen perusteella kaunokirjallisia arvoja tekstistä on vaikea tavoittaa. Ehkä ei ole ollut tarkoituskaan.

Arvioidessa poliitikkoa poeettana, esimerkki pitää hakea aiemmasta tuotannosta. Kaivan kaksi kuriositeettia kotihyllystä: Rakastanhan minä tätä maata (Pohjoinen 1985) ja Metsän väristä en väittele enää (Otava 1996).

Tennilän runot ovat proosamaisia ideologian julistuksia, jossain välähtää luontokuva, useimmiten aatteelle alisteinen sekin. Teksteistä tiivistyy runon muotoon puettuja mielipiteitä, jotka tyhjenevät kertaluvulla.

Runo ajaa huonosti poliittisia päämääriä, sen tehtävä on toisaalla: näyttää maailma sellaisesta kulmasta, jota lukija ei ole osannut edes kuvitella. Runo voi tarjota myös lohtua ja toivoa. Tai kiihottaa mielikuvitusta muita stimulansseja tehokkaammin.

Hain tähän Tennilän runon kolmesta syystä. 1. Edesmenneen ystäväni sanoin: ”Olen edelleen sitä mieltä, että myös huonoja runoja tarvitaan.” 2. Yksi blogini teemoista, Unohdettujen runojen klinikka antaa valituille teksteille uuden elämän. Arvotuksen sijaan niissä voi olla jotain muuta kiinnostavaa, kuten ajankuva. 3. Kuvan ja sanan yhdistäminen tuo yllättäviä assosiaatioita: tulos on enemmän kuin osiensa summa.

Tennilän kirjan ja runon parina on Taidehallin kutsukortissa Tarmo Paunun maalaus Helle. Paunun näyttely Taidehallissa 20.4. – 26.5. Siitä kerroin enemmän reilun viikon takaisessa postauksessani.

RUNO KAUPPIAAN KORVISTA

Kauppiaalla on eloisat korvat.

Bachin konserttoa kuunnellessa

ne lotjottavat välinpitämättöminä

konsertti-ilmeelle tärkättyä päätä vastaan,

mutta kaupassa ne ovat hyvin eloisat.

Hiljaisuuden jatkuessa pitempään

korvat valuvat alakuloisena kaulusta kohti.

Mutta heti oven käydessä

ne ponnahtavat iloisesti hörölleen.

Niitä nykii malttamaton odotus.

Kohta ne saavatkin kuulla kauppiaiden mielimusiikkia.

Kassakoneen iloista kilinää.

Kirjallisuuden päivän vietto lähti leviämään Barcelonasta, Kataloniassa tuli tavaksi, että mies antaa naiselle ruusun ja nainen miehelle kirjan. Vuonna 1995 UNESCO julisti päivän kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. Kirjoja juhlitaan ”vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina.”

Tuore 365 runon teokseni Babel ei väistä velvollisuuksiaan, vaan kirjasta löytyy runo kahden klassikkokirjailijan kunniaksi. Nykyhetkestä käydään yli neljänsadan vuoden takana ja päädytään lopulta kolmen vuoden päässä odottavaan tulevaisuuteen. Tässä teksti nro 84:

Kadonnutta hautaa

jäljitetään madridilaisesta nunnaluostarista,

jonka kolmensadan vuoden takaisessa remontissa

sekoittuivat vainajien luut –

Miguel C. halutaan viimein löytää.

Tutkijat kaipaavat vastauksia Don Quijoten luojan

elämää koskeviin arvoituksiin.

Oikeuslääkärit uskovat tunnistavansa C:n

joka haavoittui vasempaan käsivarteen

ja sai hakapyssystä rintakehäänsä

Lepanton meritaistelussa 1571.

Kirjailija joutui merirosvojen vangiksi ja orjaksi Algeriaan,

hän työskenteli veronkerääjänä ja vakoojana,

kuoli tietämän mukaan maksakirroosiin.

Kallon mallinnuksella voitaisiin viimein

rekonstruoida luotettavasti kirjailijan kasvot.

Niin C. palaisi itse oman kuolemansa

maailmanlaajuisiin juhliin yhdessä William S:n kanssa

vuonna 2016, jolloin kummankin kuolemasta

on kulunut neljäsataa vuotta.

Välimme eivät olleet kovin läheiset, mikä tarkoittaa sitä, ettemme tavanneet vuosiin. Sisarukset kyllä soittelivat toisilleen ja kertoivat kuulumisia säännöllisesti. Olkoon viimeinen tervehdykseni yhteisille, vanhoille muistoille, vaikkapa mökkipäivien ja kalareissujen kunniaksi.

Valitsin kuvaksi Jan Kailan otoksen originellista elämäntaiteilijasta Eelis Sinistöstä (Enkeli 1988). Elämä kulkee hauraalla jäällä, on hyvä pitää siivet mielessä. Mitä ne sitten merkitsevätkään, mistä kukin pelastuksensa ja lohtunsa löytää.

………………………………………………

Asut taloasi kuin meri

simpukankuoren sisällä.

Keräät kotiloiden kaulanauhaa,

kylmänä niiden sisällä

humisevat lapsuuden huoneet.

Historiaasi kirjoitetaan takaperin,

siru lihassa kerää helmeä ympärilleen.

Niin alkaa kierto alusta taas, niin kuin elämä

alkaa kerta toisensa jälkeen.

…………………………………………….