Perjantairunon piti kertoa Kreikan tilanteesta, katsoa mitä löytyisi uutiskuvien ja kyynelkaasun savuverhon takaa. On pakko jättää se toiseen kertaan, sillä kollega oli pistänyt FB-päivitykseensä rollikan kuvan.

Ainakin tamperelaiset seniorit muistavat johdinauton, jonka sarvet iskivät talvella sinistä kipinää sähkölangoissa. Kesähelteen kyydissä kori natisi ja punaiset tekonahkapenkit saivat vaatteet liimautumaan ihoon kiinni.

Lapsuuden muisto rollikoista siirtyi Mustaan runokirjaan vuonna 2000, neljäkymmentä vuotta kokemuksen jälkeen. Proosaruno aloittaa kokoelman ja tuikkaan sen tähän vaikka riveillä sataa räntää. Vuodeajoista viis, jotkin kokemukset lapsuudesta jättävät lähtemättömän jäljen.

…………………………………………………………………………………………..

”Linja-auton ovi haukkaa syksyn ensimmäistä räntää. Pisarat juoksevat

sateenvarjoista mustalle kumimatolle ja vesi huurtaa ikkunoita umpeen.

Punaisten tekonahkapenkkien selkiä kiertävät metalliputket,

kuin jähmettyneet käärmeet. Poika seisoo istuinten takana ja

puristaa sormiaan hikiseen tankoon. Repussa polttaa ensimmäinen aapinen.

Vanha nainen istuu hänen edessään suljetuin silmin,

sillä on varpusen jalat ja koko elämä käsilaukussa.

Poika kumartuu salaa penkin ylle ja haistelee naisen hattua,

jossa törröttää mustan siivekkään sulka. Hän vetää sieraimiinsa

kostean huovan tuoksua ja muistaa mätänevän ja ummehtuneen kellarin.

Ajatuksen läpi leviää pistävä virtsan haju. Poika kumartuu takaisin

ja haistaa hatun oksettavaa kalmanhajua yhä uudelleen ja uudelleen.”

…………………………………………………………………………………………..

Alempi kuva on Tampereen Vapriikkiin museoidusta rollikasta ja jouduin nappaamaan sen tähän valokuvablogista nimeltään Pakollinen kenttä. Ylempi Wikipediasta.

No, Hella Wuolijoki istui vuoden maanpetoksesta, mutta ei tässä ole siitä kyse. Eikä siitäkään, että L.Onerva kirjoitti viisi vuotta Nikkilän mielisairaalassa, josta hän viimein vapautui ystävien avulla.

Mieleeni tuli kirja, josta on pitänyt tehdä juttu jo aiemmin. Steve Sem-Sandbergin Ravensbrük. (Like 2004) Aivan oikein, ei naisen kirjoittama. Mutta kirja perustuu tsekkijournalisti Milena Jesenskán (1896-1944) aineistoon. Sem-Sandberg käyttää kirjeitä ja lehtileikkeitä. Dokumentti ja fiktio lomittuvat ja luovat tarinaan elokuvallisen otteen, jossa Jesenská on vahvasti läsnä.

Ravensbrük oli naisille tarkoitettu natsien keskitysleiri, jonka läpi kulki toisen maailmansodan aikana 130 000 naista. Noin 40 000 jäi henkiin. Sem-Sandbergin kertojanote on kiihkoton. Historiallinen tarina polveilee 1920-luvun Wienin ja Prahan arjesta ja taiteilijaelämästä keskitysleirin kuolemiin.

Romaani ei sovittele Jesenskálle pyhimyksen sädekehää. Nuori Milena varastaa elättääkseen vanhempaa rakastajaansa. Sivujuonne kertoo hänestä Kafkan kirjetoverina ja todennäköisenä rakastajana.

Sem-Sanbergin ajankuva ja sen ”totuus” on helppo ottaa vastaan. Sukulaisuus Reportaasille ja esseelle sekä vaihtuvat näkökulmat tuovat tekstiin dokumentaarista makua. Vertaus Genetin Varkaan päiväkirjaan ei ole ”rehellisyyden illuusiossaan” kaukaa haettu.

Jos joku kiinnostuisi lukemaan ”keskitysleiritrilogian” kolmen kertojan näkökulmasta, suosittelisin edellisen lisäksi puolalaisen Tadeusz Borowskin novellikokoelmaa Kotimme Auschwitz. Borowski  kuvaa keskitysleirin arkea kiihkottoman kliinisesti. Hän selviää leiriltä hengissä, mutta surmaa itsensä vuonna 1951. Kirjailijan tytär on tuolloin neljän päivän ikäinen.

Kolmanneksi ”kaunokirjallisin” teos, Imre Kertészin Kohtalottomuus. Unkarilainen nobelisti (2002) kirjoittaa 14-vuotiaan pojan näkökulmasta. Siinä on kehitysromaania kerrakseen.

Yhteistä mainitsemilleni kirjoille on pidättyvyys. Kauhua ei korosteta. Keskitysleirin tuhontäyteinen arki jatkuu päivästä toiseen. Murhaajat ja uhrit elävät keskenään makaaberissa todellisuudessa, jossa silloin tällöin leimahtaa kuolemanvakava huumori.

Sama latinaksi: ”Quid quisque vitet numquam homini satis cautum est in horas.” Ihminen ei voi koskaan olla kyllin varma, mitä asioita olisi parempi jättää tekemättä.

Perjantairunoon siis hyvin henkilökohtainen poikkeus. Poikani ja hänen vaimonsa lapsen laskettu aika on kesäkuun alussa. Teksti on isovanhemman näkökulmasta kirjoitettu – ehkä myös ”tervetulotoivotus” valmiille elämälle, joka odottaa siirtymistään meidän todellisuuteemme. Syntymässä meillä on kaikki. Elämä sitten karsii minkä kykenee.

………………………………………………………………………….

SALVE!

Uskon häviämättömyyden lakiin

ja lapseen ennen kuin se on syntynyt.

Neljäntoista viikon ikäiseen sikiöön,

yhdeksäntoista sentin mittaiseen.

Sillä on samanlaiset kädet kuin minulla,

sormenjälkineen ja kynsineen. Se leijuu

lapsivedessä kuin avaruuslentäjä,

jonka napanuora kiinnittää elämästä elämään.

Sydän sykkii, kierrättää verta ja happea,

hämärässä hohtavat sukupolvien antamat aivot

pergamenttia ohuemman ihon lävitse.

Uskon faraon sarkofagista löytyneeseen siemeneen,

joka versoo, kun sille annetaan vettä ja valoa.

Ajattelen labyrintin sydämestä palaavaa poikaa tai tyttöä,

taivaanvahvuuden läpäisevää timanttia –

uskon kiertoon ja elämän kutsuun,

jonka lapsi kuulee kohdun kaikukammioon.

Uskon valon kielekkeellä soivaan vastasyntyneeseen

ja maailmaan, joka yhdessä hetkessä

on ihmettä täynnä ääriään myöten.

…………………………………………………………………….

On kirjoja, joita en halua lukea uudelleen. Vuosien keräämän kultapölyn silaama illuusio saattaisi särkyä. Jean Genetin Varkaan päiväkirjaan olen tarttunut toisenkin kerran, mutta kaikki muu on lukematta.

Genet (1910 - 1986) adoptoitiin alle vuoden ikäisenä prostituoidulta äidiltään. Maalaisperheessä varttuneen pojan ensimmäinen vankeustuomio tuli 15-vuotiaana. Ura muukalaislegioonassa katkesi syytöksiin homoseksuaalisuudesta. Elämä jatkui varkaana, joka hankki lisäansioita itseään myyden.

Kirjailijan ura alkoi vankilassa runolla ”Le condamné a mort”. Peräkkäisistä tuomioista kasvoi niin suuri kakku, ettei sitä käynyt haukkaaminen pala kerrallaan – Genetiä uhkasi elinkautinen.

Genetin ”vaikutusvaltaiset” ystävät olivat vakuuttuneet hänen lahjakkuudestaan kirjailijana ja anoivat hänelle armahdusta. Jean Cocteaun, Jean-Paul Sartren ja Pablo Picasson vetoomus tuotti tulosta ja päätti vankilakierteen.

Genet lunasti luottamuksen ja kirjoitti maailmankirjallisuuteen päätyneen tuotannon: romaaneita, draamaa, elokuvakäsikirjoituksia ja runoutta. Suomennettuja teoksia on kertynyt kahdeksan.

Suosittelen Varkaan päiväkirjaa kaikille, jotka haluavat katsoa elämää poikkeuksellisesta kulmasta. Jos tuntuu siltä, että julkkisten ”traagiset” tilitykset ovat ohuita ja päälle liimattuja, jos tuntuu siltä, että romaanihenkilöt ovat muovisia marionetteja, joiden sisin jää tavoittamatta, silloin kannattaa tarttua Genetin kirjaan.

Varkaan päiväkirja on silkkaa autobiografiaa. Genet käsittelee petosta, koska se on moraalisesti vaikeinta ja julminta. Kaunistelematon ja raaka todellisuus hakee ympärilleen pyhyyttä ja nöyryyttä vertaansa vailla olevalla kirjallisella briljanssilla.

Kirjalliset rinnastukseni kiteytyvät jutun otsikkoon. Genetissä ja nobelisti Camusissa on paljon samaa. Useimmat lukijat muistavat Sivullisen aloituslauseen. Valitaan tähän Camusin romaanin viimeinen virke:

”Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin.” Vertauskohdaksi kappale Genetiltä. Pohdinnat moraalista ja kuolemasta käyvät yksiin:

”Tahtoisin hetkeksi kohdistaa huomion epätoivossa piilevään ylittämättömään onneen: kun ollaan yksin, äkkiarvaamatta vastatusten oman perikadon kanssa, hetkeen jolloin ollaan todistamassa itsensä ja elämäntyönsä peruuttamatonta tuhoa. Antaisin kaiken maallisen omaisuuteni – ja totisesti se pitääkin antaa – saadakseni kokea tuon salaisen epätoivon tilan, jota kukaan tuntemani ihminen ei ole kokenut. Hitler, yksin palatsinsa kellareissa, sai Saksan tappion viime hetkillä varmastikin kokea tuon puhtaan valon, hauraan mutta horjumattoman mielen kirkkauden – tietoisuuden tuhostaan.

………………………………….

On selvää, että Genetin kirja löytyy myös 22.1.2011 tähän blogiin laatimaltani Sadan kirjan listalta: http://juhasiro.fi/blogi/?p=1278

Keskellä yötä soitettiin salatusta numerosta. Toisessa päässä puhui kaksi vuotta sitten kuollut perhetuttumme: ”Sain luvan soittaa täältä sinulle. Ole varovainen sillä vesillä sattuu onnettomuus, jossa menehtyy useita ihmisiä. Jos olet heidän joukossaan, menetät henkesi.” Viesti oli lyhyt, mutta nainen lisäsi vielä: ”Ai niin, olen saanut täällä töitä – olen saanut töitä enkelinä.”

Minulle kaikki uskonnot ovat yksi ja sama asia. Ne tavoittelevat maailmankaikkeuden järjestyksen takaa jotain suurempaa salaisuutta. On selvää, että sellainen on. Ja ehkä sen takana taas uusi. Aivan kuten tieteelliset ”faktat” korvataan kerta toisensa jälkeen kehittyvillä teorioilla.

Suhteeni enkeleihin on selvä. Isompiakin ihmeitä on. Me pidämme niitä aivan arkipäiväisinä. Istun juuri koneen takana, josta aukeaa koko maailma. Kävin juuri katsomassa Kabulin maisemia. Qalai Kululapushtan kujalla paistellaan jotain paikallista herkkua, katukeittiö käryää.

Jos tuonpuoleisessa tarjotaan enkelin duuneja, järkevä henkilö eläisi niin, että työhaastattelussa hommaan olisi jo hankittuna sopivia meriittejä. “Hyvät teot” ja lähimmäisten huomioiminen eivät liene haitaksi koskaan.

Kuvaksi tarjoan Rembrantin maalauksen, jossa arkkienkeli ilmestyy Tobiakselle. Tekijä oli köyhän myllärin poika, joka uudisti aikanaan maalaustaidetta radikaalisti. Tuskin kukaan muu olisi 1637 keksinyt maalata näkyviin enkelin jalkapohjat.

Enkeleissä ja klassisessa musiikissa on minulle jotain samaa. En aivan ymmärrä, mutta aavistan. Pitäisi perehtyä paremmin, jotta voisi nauttia tuloksista. Perjantairuno katselee maailmaa tältä kantilta. Tekstileike numero 194 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL.

………………………………………………………..

Musiikki saa joidenkin elämän syttymään

avaa suuren selvittämättömän rakkauden

kykenee vaihtamaan Bachin ja Händelin

Jumalan ja hänen poikansa paikalle, kuulemaan

lumihuiput ja orjantappurapensaan liekkien kielen

näkemään pimeässä, uskomaan ikuiseen elämään

taivaan ja maan yhteyteen – he ovat hartauden vallassa

eivät pelkää pyöveleitä, heidän uskonsa ei horju

he saattavat syleillä ja yhtyä enkelten kanssa.

Niin yksinkertaista on antautua

jos jumalista tulee hyvän päivän tuttuja.

Nalle Puhin tarinat kirjoitti englantilainen Allan Aleksander Milne (1882 - 1956) matemaatikko, toimittaja ja kirjailija. Milne kirjoitti runokirjoja lapsille, esseitä, salapoliisiromaanin,  25 näytelmää, omaelämäkerran ja kaksi Winnie The Pooh -kirjaa.

Nalle Puh -hahmojen julkaisuoikeuksista käytiin pitkä ja vaiheikas taistelu, joka päätyi siihen, että Disney maksaa rojaltit kaikesta tulevasta käytöstä perikunnalle. Asia kiinnosti minua, mutta ei tässä siitä enempää. Antaa ”puolen hehtaarin” porukan lausua pari ajatusta vapuksi. Ensimmäiset otteet kirjasta Nalle Puh rakentaa. Viimeinen kirjasta Nalle Puh.

”No niin”, sanoi Kani, ”olen Organisoinut nämä Etsinnät –”

”Mitä olet tehnyt?”

”Organisoinut. Se tarkoittaa sitä että jos ja kun etsitään niin kaikki eivät etsi samasta paikasta yhtä aikaa. Sinun pitäisi etsiä ensin Kuuden Männyn luota ja edetä sieltä kohti Pöllön taloa jossa tapaat minut. Käsitätkö?”

”En”, sanoi Puh. Mitä -?”

”Tavataan Pöllön talolla noin tunnin kuluttua.”

”Onko Nasu mukana Orbanisoinnissa?”

”Kuten kaikki muutkin”, sanoi Kani ja häipyi.

………………………………………………

”Viime kädessä”, sanoi Kani itsekseen, ”Risto Reipas joutuu turvaamaan minuun. Hän pitää Puhista ja Nasusta ja Ihaasta ja niin pidän minäkin, mutta heillä ei ole Älyä. Ei mainittavasti. Ja hän kunnioittaa Pöllöä, sillä on vaikea olla kunnioittamatta henkilöä, joka osaa kirjoittaa TIISTAI, vaikka hän kirjoittaakin sen väärin; mutta pelkkä kirjoittaminen ei riitä. Tulee päiviä jolloin ei ole mitään väliä osaako kirjoittaa ’tiistai’.

………………………………………………

Äkkiä Risto Reipas alkoi kertoa Puhille maailman asioista, Kuninkaista ja Kuningattarista jotka olivat ihmisiä, ja Summista jotka olivat jotain, ja Euroopasta joka oli paikka, ja saaresta meren keskellä jonne laivat eivät koskaan päässeet, ja miten tehdään Imupumppu (jos on tarvis), ja Ivanhoesta ja muista ratsastavista ritareista, ja mitä Brasiliasta saadaan. Ja Puh nojasi yhteen kuudestakymmenestä-jotain puusta käpälät sylissä ja sanoi ”Ai” ja ”Olisikohan” ja ajatteli miten ihanaa olisi olla todella Älykäs ja ymmärtää asioita.

………………………………………………

Ilman Puhia seikkailusta ei tulisi mitään”, sanoi Kani juhlallisesti teroittaessaan kynäänsä. ”Ai”, sanoi Nasu ja yritti peittää pettymyksensä. Mutta Puh meni nurkkaan ja sanoi tyytyväisenä itsekseen: ”Ei Mitään ilman minua! Minä olenkin Sellainen Karhu.”

Kirja kertoo purjehduksesta Pohjanmereltä Englannin kanaaliin, sitten Seinelle ja Ranskan kanavia myöten Välimeren maisemiin. Toivematka ratkaisi myös kirjailijan oman elämän suunnan. Näin Schildt kirjoittaa uudistetun painoksen esipuheessa:

”Toivematkasta tuli myyntimenestys, josta vuoden aikana otettiin kahdeksan ruotsinkielistä painosta, minkä lisäksi tulivat käännökset kuuteen muuhun kieleen. Vielä suuremman menestyksen sai I Odysseus kölvatten, joka ilmestyi 1951 ja kertoi Daphnen ensimmäisestä purjehduksesta Kreikkaan. Se levisi jättipainoksina kahdeksalla kielellä Yhdysvaltoja myöten.

Kirjalla olin ratkaissut toimeentulo-ongelmani lopuksi ikää. Minun ei tarvinnut koskaan alistua yhdenkään työnantajan käskyläiseksi. Sodan utooppinen vapaudenhaave oli odottamatta tuonut minulle todellisen vapauden, jollainen meidän leveysasteillamme suodaan ani harvoille kirjailijoille.”

Luin kirjan kauan sitten, mutta sen ikoninen unelma nousi mieleeni uutta kokoelmaa kirjoittaessa. Mietin miten haaveet ruokkivat elämänhalua ja tulevaisuuden toiveita riippumatta siitä toteutuvatko ne vai eivät.

Ja niinkin saattaa käydä, että toteutumaton työ on voimakkain elämää ohjaava tekijä. Se pitää vain Fellinin tapaan oivaltaa. Tekstileike numero 125 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL.

…………………………………………………………………………………

Talvisota oli viedä Göran S:n hengen.

Selvittyään sotasairaalan painajaisten kautta

elinikäiseen invaliditeettiin, hän päätti toteuttaa haaveensa

ja purjehtia omalla veneellä Välimerelle.

Kirjailija kertoo miten haasteet kirvoittivat uutta elämänhalua,

ja löydettyään hyvin rakennetun ja kauniin kitsin, Daphnen,

päätös oli edennyt pisteeseen, josta ei ollut paluuta.

Göran S. purjehti ja kirjoitti, ehkä hän yritti todistaa itselleen

että unelmien toteuttaminen on kuolemanpilkkaa,

ehkä tärkeimmäksi kasvoikin jakaa omastaan muille.

Kun kirjailija ei kyennyt enää purjehtimaan

hän alkoi suunnitella veneensä upottamista Leroksen rantaan.

Lopulta Daphnen elämä jatkui museoituna, se voisi olla

kuin käänteinen kertomus Fellinin tarinasta:

”Ensimmäistä elokuvaani en päässyt edes alkamaan.

Aihe oli kummitellut mielessäni, mutta aina aloin tehdä

toista tarinaa. Tekemätön elokuva on kuin uponnut

laivan hylky joka pohjasta lähettää

radioaktiivisia säteitään ja on sieltä päätynyt ravitsemaan

kaikkia muita tekemiäni elokuvia.”

”Jos rakastat” -laulun on säveltänyt Kaj Chydenius. Sanoituksen teki kirjailija Matti Rossi. Klassikoksi kiteytyneen kappaleen tulkitsi Kristiina Halkola 1971 julkaistulla albumilla Täytyy uskaltaa.

Tekstin kysymys avautuu paremmin koko säkeistöstä: ”Jos rakastat liikaa kirjoja, / minä kysyn sinulta, miten käy minun, / kun tunnet minut kannesta kanteen. / Ja juoneni lakkaavat kiinnostamasta / ja muistat ulkoa kaiken…”

Tein aikanaan Aamulehteen runokritiikkejä liki neljän vuoden ajan. Jo alkumetreillä toimituksen esimies Markku Huotari sanoi minulle. ”Hyvää kriitikkoa ei tule koskaan sellaisesta, joka rakastaa kulttuuria yli kaiken.” Päinvastoinhan sen pitäisi olla, kuvittelin. Ajatuksessa riitti työstämistä, mutta ehkä sen lopulta ymmärsin.

Yhden asian ehdottomuus kaventaa näköalaa. Kyse ei ole jonkin alueen perinpohjaisesta tuntemisesta, vaan siitä miten kaikki liittyy toisiinsa. Millaisista eväistä maailman jatkumo on kasaan pantu.

Näin asian ilmaisi eurooppalaisen esseistiikan kantaisä, Michel de Montaigne (1533 - 1592) ”Jos minut on joskus houkuteltu toisten asioita hoitamaan, olen luvannut ottaa ne haltuuni, en ime niitä keuhkoihini ja maksaani; ottaa ne kantaakseni, mutta en liittää niitä olemukseeni; niitä kyllä hoitaa, mutta en niihin intohimollani kiintyä; miettiä niitä, mutta en niitä hautoa. /…/ Puhun etsiskellen, enkä tietäen. En opeta, vaan kerron.”

”Takinkääntäjä” mielletään negatiiviseksi sanaksi, vaikka voisi olla juuri toisin päin. Välillä on hyvä ottaa opikseen ja kääntää kelkka. Tätä ajatusta Montaigne myötäisi sanomalla: ”Huono on sellainen suunnitelma, jota ei käy muuttaminen.”

Luettuani taas Montaignea taidan tänään rakastaa kiihkeimmin kirjoja. Huomenna aivan jotain muuta. Vaikka ”koiria, mummoja, vanhojapiikoja, /  salaattia ja sellerinjuurta”, kuten Halkola laulaa.

Sellerinjuuren olin jo ehtinyt unohtaa, kunnes löysin yli 100 vuotta vanhan Tehtaannaisen keittokirjan. Sellerivanukkaan resepti kiinnosti. Kokeilin ohjetta viikonloppuna. Ja kyllä… pitää sitä tehdä toistekin. Ehkä myös pähkinäkyljyksiä, säästäväisyyskeittoa ja viskunakakkua.

Ensimmäinen mielleyhtymä Scorsesesta ja De Nirosta on Taksikuskin repliikki: ”You talkin´ to me?” Parhaan roolinsa De Niro teki kuitenkin ”Bronxin härkänä” näytellessään aikanaan nyrkkeilyn keskisarjan maailmanmestariksi yltänyttä Jake LaMottaa.

En ole ainoa, joka pitää leffaa loistavana. USA:n kansalliskirjasto on määritellyt elokuvan kulttuurisesti merkittäväksi ja valinnut sen suojeltavaksi kansalliseen filmiarkistoon. Yhdysvaltain elokuvainstituutin top 100 -listalla Racing Bullin sijoitus on 24. Urheiluelokuvien listalla 1.

Racing Bull ei ole urheiluelokuva. Nyrkkeily on vain kehys tarinalle, joka kertoo vainoharhaisesta egoistista. Miehestä, jonka todellisuuden ääripäissä on vain ekstaattinen hurmio tai olemassaolon kireys ja kipeys. Niiden välissä ei ole tavallista elämää. LaMotta ei osaa jatkaa arkea kehän ulkopuolella ja ajautuu lopulta katkeraan yksinäisyyteen.

De Niro kuittasi Oscarin suorituksestaan. Näyttelijäntyö vie hienovireisyydestä ekstaattiseen raivoon. Filmin edetessä De Niro paisuu trimmistä nyrkkeilijästä turpeaksi yökerhonomistajaksi.

………………………………………………………………………

Runo tulee työn alla olevasta kokoelmastani. Liki 400 rihmastollista ja toisiinsa kietoutuvaa tekstiä syövät sisäänsä ”kaiken merkittävän”. Kokoelman työnimenä on B A B E L. Se tekee maailmasta päivityksen, jota on ehditty odottaa muutama tuhat vuotta.

T e k s t i l e i k e  1 6 3.

Nyrkkeilijän elämä vangitaan filmille ja leikataan

sadan ja kahdenkymmenenyhdeksän minuutin mittaan.

Raskaan keskisarjan mestari keskittyy

takomaan näkökentän tyhjäksi edestään,

”Bronxin härkä” ei vastustajan iskuista piittaa:

You never got me down Ray, you never got me down.

De Niron esittämä LaMotta on putkinäköinen kusipää,

joka hakkaa kaiken kumoon onnensa tieltä.

Ja pirstoo tulevaisuutensa, kun oma olohuone

alkaa käydä nyrkkeilykehästä: rakkaus raivo katkeruus

mustasukkaisuus vainoharhaisuus ja väkivalta,

yhden miehen ottelu koko maailmaa vastaan.

Mustavalkoinen elokuva on tislattu eroon

mustavalkoisesta elämästä

niin kuin sameasta mäskistä poltetaan kirkas viina.

Nimessä on outo paradoksi. Demokratia on kansanvaltaa. Ja demokratiassa asioiden pitäisi edetä enemmistön tahdon mukaan. ”Kansa on puhunut, pulinat pois.” Johannes Virolaisen tokaisu jäi lentäväksi lauseeksi. Ei auta, vaikka yksittäiset ajattelijat kokisivat olevansa kuinka oikeassa.

Lasse Rantasen piirtämä sivunkorkuinen kuva hätkähdyttää. Se on taidokas, pirullisen piikikäs ja moneen suuntaan aukeava. Hyvän maun rima värähtää. Monet pitävät julkista pilapiirrosta itsestään kunnianosoituksena. Tätä Nalle tuskin kehystää työhuoneensa seinälle.

Hesarin arvion kirjoittaa Timo Harakka. Terävä toimittaja, joka valmistelee Tampereen yliopistossa väitöskirjaa talouden käsitehistoriasta. Kompetenssi siis tuntuisi riittävän. Avainsana on käsitehistoria. Sen eväillä Harakka kyseenalaistaa ja ”oikoo” Wahlroosin väitteet kohta kohdalta:

”Koska Wahlroos ei perustele vakavasti uskomuksiaan, on pakko muistaa, että hän puhuu omassa asiassaan. Markkinat ja demokratia on säätelemättömästä rahoitusjärjestelmästä hyötyä saavan, verojaan minimoivan miljonäärin vetoomus ja uhkaus”, Harakka kiteyttää.

Harakan pääpointteja on, että Wahlroos nojaa vanhentuneeseen tietoon, eikä tunne markkina- ja taloustutkimuksen nykytilaa. Hän on juuttunut  1980-luvun uusliberaalien taloustieteilijöiden näkemyksiin, joita esittivät mm. Milton Friedman, Eugene Fama ja Gary Becker.

Harakka löytää kirjasta yhden vähän valoisamman näkökulman: ”Arvokkainta Markkinoissa ja demokratiassa on, että lukija saa tilaisuuden tutustua miljonäärin mielenmaisemaan ja päätellä, millaiset vaatteet keisarilla mahdollisesti on.”

Mielenmaiseman kuvausta ei löydy kritiikistä, mutta Aamulehti nostaa senkin esiin. Matti Mörttinen kirjoittaa: ”Välillä tuntuu, että kirjaa tehdessään Wahlroosin on pitänyt ravistella itseään ärsyttämään. Hän tekee sitä muun muassa kertomalla kirjoittavansa esipuhetta Gustaf Mauritz Armfeltin työpöydän ääressä. Toisaalla hän harmittelee luontotuhoja nostamalla sen seurauksista tärkeäksi esimerkiksi vaikeudet saada mistään villisammen kaviaaria.”

…………………………………………..

Laulussa kerrotaan, että karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme. ”Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme.” En tunne tapausta niin tarkoin, että yltäisin diagnoosiin. Ehkä runonpätkästä olisi kuitenkin lääkkeeksi. Vai pitäisikö sanoa vastamyrkyksi. Laitetaan säkeisiin hippu romanttista paatosta ja ripaus sokeria, josko se sitten paremmin maistuisi:

Seisot ruusutorilla, niin kuvittelet,

olet vapauteen tuomittu.

Sinua kaupataan voimakkaana ja terveenä,

kun avaat suusi, joku jo tutkii hampaitasi.

Sinua ylistetään, olet paljon enemmän kuin hintasi arvoinen.

Pysyt itsekin siinä uskossa,

jossa rahalla totuudet mitataan,

yrität tehdä voittoa jokaisen viivan alle.

On mahdoton lähteä lentoon, eikä sitä halua

edes todeksi uskoa.

Vaan arvaamatta näet taivaalla oudon linnun

ja ihmettelet

miten ihminen siivekkääseen rakastuu.