Tuore Finlandiavoittaja Mikko Rimminen on kuvannut runoutta kirjallisuuden kuningaslajiksi. Hesarin haastattelussa 3.12. hän sanoo: ”Yritän edelleen kirjoittaa runoja. Ne vaan ovat valitettavan huonoja.” Moni kovan tason prosaisti on Rimmisen tavoin aloittanut runoilla. Vaikkapa Hotakainen, Holappa, Melender, Tervo… palaan heihin vielä.
Toivottavasti Rimminen saa vielä runokoneensakin kuntoon. Tulos saattaisi olla mielenkiintoinen. Suuri osa suomalaisen lyriikan avantgardesta nuuskii edelleen Hugo Ballin, Tristan Tzaran ja kumppaneiden jalanjälkiä. Vaikka mikäs siinä, ei täällä kukaan merkittävä kirjailija tai siksi aikova perinteestä irrallaan juoksentele. (Saksalaissyntyinen Ball julkaisi Dadan manifestinsa jo vuonna 1916.)
Kurkataan Rimmisen runoilijanlaatua kolmentuhannen merkin kritiikillä, jonka tein Aamulehteen seitsemän vuotta sitten. Kyseessä oli hänen toinen julkaistu, ja toistaiseksi tuorein kokoelmansa Sumusta pulppuavat mustat autot. (Tammi 2003) Prosaisti Rimmisen tyyli taitaa olla jo kokoelmassa hyvällä idulla:
AIVAN KUIN RUNOILIJA VIRKKAISI
Luen Mikko Rimmisen uutta runokokoelmaa Sumusta Pulppuavat mustat autot. Huomaan heti, ettei tätä kokoelmaksi voi sanoa. Ei kirjaksikaan. Kyseessä on kolmekymmentä proosarunoa yksissä kansissa. Tai yhtä hyvin voisi ajatella, että kirjassa on yksi runo, otsikoilla katkaistuna ja kolmessakymmenessä osassa sivuille annosteltuna.
Kuka tämän tyylistä rakennetta on aiemmin käyttänyt? Ensimmäisenä tulee mieleen Pentti Saarikoski ja Hämärän tanssit. Rimmisen tekstin intiimiyden ja etäännyttämisen yhdistelmä tuo kuitenkin hänen riveihinsä erilaisen otteen. Runojen toisiinsa liittäminen on niin voimakas rakenteellinen tyylikeino, että päätän mielessäni nimetä tekstin Rimmisen runojatkumoksi.
Näin Rimminen vie ajatuksen lankaa eteenpäin: hänen runonsa nimi on aina seuraavan runon ensimmäisinä sanoina. Luen runon Meri särkee päätä, seuraava, nimeltään Joka päivä, alkaa: ”Meri särkee päätä laituriin, tuuli törmää vaahteroihin puistossa. Lehtikasan alta joku herää, vaatii aamiaista vuoteeseen.” Eväitä uuteen haetaan jo luetusta runosta. Niin kuin virkkuutyötä tehdessä pujotetaan lanka aina edellisen silmukan läpi. Rimmisen runo ottaa ensin taka-askeleen jatkaakseen eteenpäin – tekstit keskustelevat toistensa kanssa.
Runouden maaltapako jatkuu Rimmisenkin tekstissä. Runoissa on runsaasti kaupunkikuvia, joskus liian tiukkaan puristettuna, mutta parhaimmillaan loistavia ja moneen suuntaan aukeavia: ”Viikkoa päätettiin, päiviä, ruostetahrainen tehdas kirahteli virka-ajan jälkilämmössä.” Tai toisen runon lopetus: ”Hiekkalaatikolla lapsi kolhaisi lapiolla Kiinaa.”
Rimmisen runossa on sisään upotettuja merkitysketjuja niin tiheästi, että on oltava kohtalaisessa runonlukukunnossa. Dopingia ei tarvita, mutta harjoitus- ja lukukertojen toisto antavat paremmat valmiudet päästä aivan ydinmehun äärelle. Usein Rimminen kääntää odotuksenmukaiset tulkinnat vastakohdikseen tai hyödyntää puhekielen sanontoja: ”Kun sesonki oli kolmesti näyttäytynyt vääränä, koimme varustautua matkalle kohti suurta tunnettua.”
Runon olemusta pohtivassa esseessään (MotMot 2000) Rimminen itse kirjoittaa: ”Runon idioottimaiselta vaikuttava pakko harata vastaan, kiusata ystäviään ja lyödä sormille siihen ennalta ymmärtäväisesti suhtautuvia on tuhoon tuomitun ainoa keino tehdä suvustaan kuolematon tai edes oletetusti määräaikainen.”
Joskus runojatkumossa vilahtaa nokkelan sanaleikin taso: ”Oletko tulossa vai menossa mukana?” Valtaosin kuitenkin Rimmisen viileästä ympäristön tarkkailusta kehittyy oivaltavia ajatuspolkuja. Ne hahmottavat maailmankuvaa enemmän verbalistiikan – sanan varassa – kuin tunteiden kokemisen kautta. ”Aamupäivän istuin torilla kuuntelemassa kaukaisen salamoinnin rasahtelua aivokuoressa, raatihuoneen portailla pulisi lauma luisia ukkoja, ajattelin sää, sään seinä, ja sateen kalpean aavistuksen läpi puristuivat kellastuneet valokuvat, menneiden keväiden koteloituneet enteet.”