On vain kaksi tapaa keittää kahvia, lauloi Sleepy Sleepers aikoinaan. Oikea ja väärä. Fiktiivisen kirjan lukutapoja on kolme: 1. Esteetön antautuminen tekstin imuun. 2. Tiedostava tai arvottava asenne kirjailijan tekemiä ratkaisuja kohtaan. 3. Kirjallisen kotijumalan esiin manaaminen joka ainoan kirjan mittatikuksi.
Kliseen mukaan Suomessa kaikki fiktiiviset romaanit (dekkareita lukuunottamatta) lukee akateemisesti koulutettu keski-ikäinen nainen, Helmikanaksikin kutsuttu. Käyttää oletettavimmin tapaa yksi. Tapaa kaksi eivät suosi ainoastaan kirjallisuuden opiskelijat tai kriitikot. Rakenteellisia ja kielellisiä ratkaisuja saattavat pähkäillä myös lukemaansa vakavasti suhtautuvat esteetikot. Tavasta kolme saattaa kehittyä kiusallinen maneeri, joka aiheuttaa yksisilmäisyyttä. Syyllistyn asenteeseen usein, mutta koetan päästä tavasta eroon.
Otetaan esimerkki. Luin kolme viikkoa sitten Khaled Hosseinin esikoisromaanin Leijapoika. (2003) Kirjasta tehtiin elokuva, tarina on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ja myyntiluvut lähentelevät kymmentä miljoonaa kappaletta. Hosseinista tuli miljonääri, joka sijoitti osan varoistaan nimeään kantavaan hyväntekeväisyyssäätiöön. Tuhkimotarinaan jää vain yksi kysymys: onko kirja hyvä?
Yhtä hyvin voisi kysyä, onko Mc Donaldsin Big Mac erinomaista ruokaa? Suosiolla mitaten on. Hosseinin Leijapoika on viihdekirjallisuutta, joka on kasattu tarkoin laskelmoidun kaavan mukaan. Kykenin kuitenkin lukemaan romaania tavalla yksi. Antauduin tarinalle ja jätin analyysin myöhemmäksi.
Juoniselostuksen ja henkilösuhteiden kuvauksen jätän kriitikoille, jotka eivät osaa tai vaivaudu kaivamaan esiin oleellisinta lukemastaan. Tarina selviää aina kirjasta. Hosseinin romaanin tiukan ytimen voi kuvata yhdellä lauseella: Leijapoika on kertomus häpeästä ja sen sovittamisesta.
Hosseinin kirjallinen näyttämö lähtee 1970-luvun Kabulista. Sinne se myös palaa ja saa hieman kyseenalaista lisämaustetta Taliban-hallinnnon raakuuksilla ”herkuttelemisesta”. Kirjallisen kaavan ytimessä on ikiaikainen tarina sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Aivan samoin kuin saduissa prinsseistä ja kerjäläispojista. Hossein myös varioi kirjassaan draaman lakia odotusarvosta: jos näytelmän alussa vilahtaa ase, sillä on myös ammuttava ennen kuin esirippu laskeutuu. Ase vain on tässä tapauksessa hieman epätavallinen.
Yksinkertaisuudestaan huolimatta romaanin nimi, Kite Runner on hankala suomennettava. Poikia on kaksi, ja alkuperäinen nimi tasaa paremmin päähenkilöiden painoarvoa. Entä suosittelenko Leijapoikaa luettavaksi? Kyllä. Romaani on keinonsa hallitsevan ammattilaisen työtä eikä sellaista sovi koskaan ylenkatsoa. Kieli toimii ja rakenne saa kääntelemään sivuja tiuhaan tahtiin.
Kai minä sitten ole helmikana, joka nokkii dekkareitakin. Oma lukemiseni on jotain kakkosen tyyliä, usein myös jotain 1. ja 2. väliltä. Lisäksi ainakin mulle on myös tapa 4. eli ammattilukeminen, jossa kirjaan tartutaan ammatin vuoksi ja vasta lukemisen myötä päätyy eläytymään tai eläytymään ja arvioimaan. Ihan puhtaita lukemistyylejä ei kai ole. Kolmonen on mulle vieras lukutapa, vaikka totta kai vertailuakin tulee tehtyä.
leijapojasta en sano mitään, ei luettu, ei katsottu mutta kuultu kovasti kehuja.
Pitäisi varmaan ensimmäiseksi kysyä, mitä blogimerkinnässä mainittu viihdekirjallisuus tarkoittaa. Genrerajat ovat aika lailla hämärtyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, onneksi.
Aika usein viihdekirjallisuus on arvottava määre. Arvotuksen juuret ovat jossakin 1700-luvun puolella, jolloin tunnevaikutusta ei pidetty esteettiseen elämään kuuluvana.Jos tätä määritelmää on uskominen, Dickens, Tolstoi, Dostojevski, Austen ja Atwood ovat viihdekirjailijoita.
Nykykirjallisuudessa viihteeksi määritellään kai useimmiten romanttinen rakkausromaani ja jännitysromaanit. Ne siksi, että ne ovat alisteisia juonelle ja niissä on kaavamaisia henkilöitä ja kliseistä kieltä.Leijapojassa ei ole kumpaakaan.
Laskelmoiminen on hutera määritelmä millekään kirjallisuuden lajille, koska kaikki kirjallisuus on sidoksissa oman genrensa kaavoihin ja romaanimuodon vaatimuksiin.Kyllä modernismikin sangen laskelmoitua kirjallisutta on, vaikka sitä ei viihteeksi määritelläkään.
Viihderomaanista astetta arvostavampi määre lienee lukuromaani, jonka ei tarvitse sisältää odotuksenmukaista annosta romantiikkaa ja juonitteluja. Naisviihteessä – pakko nyt käyttää tätä määrettä – käsitellään paljonkin isoja ja kipeitä asioita. Ns. keveämpi ote ei aina tee ongelmista kevyempiä, mutta tarjoaa monille lukijoille helpomman samastumisen ja ymmärtämisen mahdollisuuden.
Jep, juttunihan on kovin karrikoitu ja yksioikoinen. Määritelmän mukaisia lukijatyyppejä tuskin on olemassa. Eipä silti, lukijoiden luokittelun riemujuhlaa vietetään aina isän- ja äitienpäivän korvalla. Kustantajan mainos tarjoaa Isälle Sissipartiota Syvärillä ja Sarjamurhaajan käsikirjaa. Äidille kelpaa kaikki se mikä voidaan laskea tuon kyseenalaisen ”viihdekirja” -nimikkeen alle.
Lukuromaani tuntuu paremmalta määreeltä. Ja jottei kantani jäisi epäselväksi, genrerajat ovat turhia. Jos kirjan kohdalla haluaa pohtia arvotus- tai arvostuskysymyksiä, vastaus löytyy aina kirjasta itsestään. Ja vielä pienenä alleviivauksena: Hosseinin romaani on millä tahansa mittarilla katsoen kovan luokan suoritus. Nostan hattua.
Ja näinhän ne arvostukset muuttuvat. Otan tähän ennenkin käyttämäni lainauksen Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirjasta: ”Niinpä esimerkiksi romaani, joka kehittyi 1700-luvun englannissa, koettiin aluksi vain arkipäiväiseksi mediamuodoksi, joka oli pelkästään naisia, ei klassisesti sivistyneitä herrasmiehiä varten. Sen vuoksi useat kirjailijat kirjoittivat salanimellä.”
Laskelmoinnista vielä. Se kuuluu ammattitaitoisen kirjailijan keinovalikoimiin. On välttämätöntä olla tietoinen, tai ainakin hyvällä hajulla kirjoittamisensa kaavasta. Tai rakenteesta, jos se tuntuu paremmalta sanalta. Antiikin tragedian kaavaan kuuluu katharsis, eli suomeksi puhdistuminen. Ei S.Oksasen kirjan nimi ole tuosta turhaan johdettu.
Leijapojan odotusarvoa hyödyntävän kasvutarinan ja moraalikoodiston kaavan jälkeen taidan tehdä seuraavan jutun nykyromaanista, jonka pohjana on Hollywoodilaisen länkkärin kaava puhtaimmillaan.
Kirjallinen kotijumalani – yksi monista – on Victor Hugon Kurjat lyhentämättömänä painoksena. Vallankumousfilosofiaa, melodraamaa, patetiaa, huimia juonenkäänteitä, pysyvästi mieleen jääneitä henkilöhahmoja. Kirjallisten kotijumalien olemassaoloa määrittää minun lukuhistoriassani se, että heitä ei voi oikein verrata mihinkään. Hugon Kurjien jälkeen ei ole ilmestynyt teosta, josta analyyttinen kriitikko voisi sanoa, että tämä teos tuo mieleen Kurjat. Toista Jean Valjeania ei ole.
Länkkäreistä tupsahtikin mieleeni toinen kotijumala: Zane Greyn Betty Zane. Siihen teokseen ei ole pystynyt iskemään hampaitaan edes Hollywood.