Olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa tänne varsinaisesta rakkaudestani runoudesta. Vai meneekö jako sittenkään niin? Kenties sitä ei ole. Hyvä proosa on aina velkaa lyriikalle. Kari Hotakainen on kertonut saaneensa kirjallisen herätyksen luettuaan Sirkka Turkan runoutta. H e m m e t t i, n o i n k i n v o i k i r j o i t t a a !
Kun pistän muistiin muutaman rivin runosta, väliin tunkee toinen idea lupaa kysymättä. Niin kuin nyt tämä Juhani Ahon (1861) romaani Juha (1911). Kääntelin klassikon viimeiset sivut sunnuntaina. Luin kirjan kahden keskeneräisen romaanin välissä, Philiph Rothin Haamukirjailija ja Virginia Woolfin Jaakobin huone saavat odottaa. Kesken olevia kirjoja lojuu yhtä hyvin työhuoneella kuin yöpöydällä.
Olen kartellut Ahon kirjoja. Syykin on selvä: Rautatietä pakkoluetettiin kouluaikoina. Peräkylän ukko ja akka ensimmäistä kertaa junassa… muistan pitkästyneeni liki hengettömäksi. Miksi tartuin nyt Juhaan? Vahingossa, kirjahyllyä kaivellessani. Juonen toki tunsin elokuvista, mutta sitten teksti vei. En ole oopperan harrastaja, mutta ne joita se kiinnostaa voivat katsoa Aarre Merikannon oopperan viimeisen kuusiminuuttisen täältä. Kirveshän siinä kohoaa, mutta lopussa käy huonosti sille, joka on sympatiat kerännyt.
Romaanin luettuani tuli mieleen Sofi Oksasen Puhdistus. Vertaus ei ole niin kaukaa haettu kuin äkkiä vaikuttaa. Sukulaisuus syntyy antiikin tragedian luonteesta ja tarinan katharsiksesta. Tragedian kaavoja ei ole monta, ne on sormista laskettavissa. Päähenkilöidensä sisäistä maailmaa Aho kuvaa hienosti ja sensitiivisesti. Vallankäyttö, alistaminen, vuoroin syttyvä ja sammuva halu ja toivo ovat alituisessa ja toisiaan peilaavassa liikkeessä.
Juhani Ahon kirjailijanvaistossa ja psyykessä on täytynyt olla tavallista suurempi annos naisen mieltä, a n i m a a. Jos nyt asioista mitään ymmärrän… hän kuvaa kolmiodraaman naisen, Marjan ajatuksia todenmukaisin tuntein: uskottavuuden illuusio kaikessa ristiriitaisuudessaan on poikkeuksellisen vahva ja monelta kantilta punnittu. Myös Juha on rooliinsa hienovireisesti personoitu ja motivoitu. Shemeikka jää tarinan suoraviivaiseksi toimijaksi, joka tehtävänä on pitää yllä romaanin näkökulmien vaihdoksia.
Voi miten paljon on maailmassa luettavaa, voi miten vähän kaikesta tiedän. Palaan runoon vielä, jossain kohden pitää puhua Mirkka Rekolasta, joka uudisti suomalaisen aforismin: ”Katso omia jalkojasi. Tie jota kuljet on kaita aina.”
Minä olen erittäin tyytyväinen, että en koulussa joutunut lukemaan Ahoa. Sain (pakko)löytää hänet vasta opiskelujen yhteydessä, kun olin vanhempi ja omasin enemmän kykyjä ymmärtää Ahon proosan hienovireisyyttä. Juha on minusta Ahon tuotannon huippu, älyttömän onnistunut romaani monin tavoin. Hyvä, että uskalsit tarttua kirjaan!
Joillakin kirjoilla on kyky jättää pysyvä muistijälki, Ahon Juha on varmasti sellainen.
Olen vähän karsastanut sitä miten nopeasti kirjat kiertävät aina uuden sesongin painaessa päälle ja ihmisten lukiassa vain sen genren kirjoja, joita ovat aina ennenkin lukeneet. Siksi on hyvä tarttua välillä ”vanhoihin” tai lukutottumustensa ulkopuolella oleviin opuksiin.
Siksi pyrinkin ainakin kesälomilla lukemaan edes yhden klassikon. Mutta tuon oman genren ulkopuolelta lukemisessa minulla on suuria vaikeuksia scihin kohdalla, en pääse niissä alkua pitemmälle. En edes saa luettua Philip K.Dickin Palkkionmetsästäjää (Do androids dream of electric sheep?), johon Blade Runner perustuu ja minä sentään pidän sitä aivan huippuelokuvana.
Mutta Aho jättää muistijäljen, ja varsinkin juuri tämä romaani. Mikään elokuva tai ooppera ei mene ohi (vaikka Toivo Särkän Juhana ollut Eino Kaipainen onkin jäänyt mieleen).
Outo juttu. Se, että tässä kohdin on maku niin samanmoinen. Olen hylkinyt kirjallista scifiä. Tarkovskin Stalker ja Solaris ovat silti huippuleffoja. Ja avaruusseikkailu 2001.
Mainitsin aiemmassa jutussani Atwoodin romaanin Oryx ja Crake. Kesken jäi. Syy löytyy pokkarin sivulta 73: ”Nainen oli suihkuttanut vartijaa, jolla ei typerää kyllä ollut suojanaamiota kasvoilla – se oli vastoin määräyksiä, mutta helpotti oloa helteellä. Nainen oli samantien ammuttu sädepistoolilla ja neutraloitu happosammiossa, ja vartijaparka oli puettu biohaalariin ja pistetty eristyshuoneeseen, missä hän oli liuennut lammikoksi lattialle.”
Pahan omantunnon kaihertaessa luin nobelistia vielä sivulle 124. Kurkkasin lopun ja selasin sieltä täältä. Kirja lähtee kiertoon. Tulipahan kokeiltua.
Lajityypin ”vika” on varmaan ahtaassa karsinassa. On myös ”arkipäivän” scifiä. Joku nimittää sitä maagiseksi realismiksi. Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulajänkältä on scifiä. Jos niin halutaan ajatella. Aivan mahdottomia juttuja… ja silti huumorin ja mielikuvituksen maailmassa mahdollisia. Kyse on uskottavuuden illuusiosta. Ja päänsisäisestä maailmasta, ei lattialle liukenevista vartijoista ja sädepistooleista.
Niemen kirja on oiva esimerkki fabuloinnista (tjs.) Tarinat vaan menee överiksi, uskokoon lukija jos tahtoo, ei siihen scifiä tarvita.
Atwoodin Sokeassa surmaajassa on jonkunnäköinen scifi-juonne (muistaakseni siinä kirjoitetaan scifi-jatkista) ja se sopii kirjaan erittäin hyvin. Edelleenkin suosittelen Atwoodilta Sokeaa surmaajaa ja Nimeltään Gracea, kannattaa ehdottomasti lukea. Noihin oikeasti scifimäisiä Atwoodeja en ole edes yrittänyt lukea, tiedän jo rajoitukseni.
Tuo Sokea Surmaaja on sillä tavoin ulkomuistissa, että nappaan heti, kun kohdalle osuu. Viel piti sanomani, että Johanna Sinisalon Ennnen päivänlaskua ei voi, on myös ”scifiä” jos niin halutaan. Luin aikanaan, mutta en pitänyt. Se ei suinkaan takoita, etteikö kirja mielestäni olisi ansiokas.