Perjantairunon Sota ja rauha

Työskentelen ensi marraskuun Ateenassa. Kirjailijaliiton kämppä on valtaväylä Aleksdrasin pienellä Soutsou-poikkikadulla. Levottomuudet keskittyvät yleensä Syntagma-aukiolle ja sen lähikaduille.

Kuva: Petros Giannakouris

”Meidän” kulmilla saattavat silti mielenosoittajat marssia kohti keskustaa. Poliisiketjut kiristyvät Aleksandrasille ja kyynelkaasun katku tuntuu kurkussa. Poimin ensimmäisen kuvan uutisvirrasta, vaikka omiakin olisi. Tämä ei silti ole Perjantairunon pointti.

Toisen kuvan nappasin viime käynnillä lähellä Syntagmaa. Pari tuntia ennen kuin mielenosoittajat kokoontuivat ja ensimmäiset roskakorit sytytettiin.

Juha Siro: Ateenan kahvilassa.

Perjantairunon asia on elämässä, joka uutisista huolimatta jatkuu niin monella tasolla. Yhtä hyvin nyt kuin tuhansia vuosia sitten. Tämä päivä on aina historian päätepiste – siinä on kaikki. Kunnes nousee uusi aamu.

Teksti numero 246 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL. Tarina taivaita kurottavasta tornista on niin vanha, että se on jo aika päivittää.

…………………………………………………………………………….

Kello 12.09

Polkupyörä Pireuksen satamassa, vanha rämä kävelysillan kupeessa, Leonardon lentolaitteen ikäinen, satulan sivuilla jättiläislepakon siivet mustaa pergamiinia, luiset ruoteet. Oi miten sininen saattaa olla taivas. Aurinko helisee sataman yllä, keskipäivän kämmenellä meren tyynet valopisarat – mikä riemu polkea yhä ylemmäs! Muskeliveneiden kupeilla kelluvat kurjat kalastajapaatit, ouzontuoksuiset sänkileuat setvivät sotkuisia verkkoja, siimalaatikot ja muovisaavit: mustekalaa merianturaa makrillia miekkakalaa garabídesta ja barbúniaa rannan ravintoloihin. Horisontin viiva hapertuu, vuoren rinteelle viskatut talot hohkavat säälimätöntä valoa, syvyyksissä liehuvat sardelliparvien hopeiset viirit. Tavoitan Neitsyt Marian ikonit ja Plakan kappelissa syttyvät tuohukset, kaupungin kattilan ylle nousevan pakokaasupilven ja turistit, joiden huomio herätetään särkemällä lautaset katuun ravintolan edessä. Mielenosoittajat viskovat polttopullonsa ja sytyttävät roska-astiat tuleen, mustat miehet kauppaavat piraattikamaa, Akropoliin päällä temppelin rauniot jatkavat taisteluaan, ihmeellistä ettei sinne ole syntynyt uusia jumalia tuhansiin vuosiin, ehkä entiset neljäkymmentäkaksi ovat kyllin. En ajattele Ikarosta, tämä on merta, tuulta ja ylösnousemuksen valoa. Huvijahdin kannelle nousee Afrodite, nainen joka riisuu susiturkkinsa, viskaa sen alleen ja asettuu kannelle palvomaan aurinkoa alastomana. Laiturilta veteen työnnetty ostoskärry kasvaa pohjassa merenkarvaista vihreää, levä huojahtelee laineiden tahtiin, kun koliseva kromihäkki on viimein alkanut elää.

……………………………………………………………………………..

Tulevaisuuden maailmassa

Hävettää tunnustaa, että olen liikkeellä nykykreikan lyhyellä kurssilla. Hallitsen puhekielen kolme sanaa: kaliméra, kalispéra ja efharistó – hyvää päivää, iltaa ja kiitos. Olen päättänyt opetella aakkoset ensi kerraksi. Latinan luvuistani olisi hipsu hyötyä Italiassa, ei täällä.

Ateena, Syntagma, 21.11.2010

Ihmiset ovat kuitenkin äärettömän ystävällisiä, jos asia ei kaikkien kansa selviä, otetaan puhelu englannintaitoiselle ystävälle ja ojennetaan kännykkä kouraan. Päivän lenkit kulkevat enimmäkseen sivukujien kautta. No, arkeologinen museo saattaa olla vielä listalla.

Ateena 23.11.2010

Jos olisin valokuvaaja, tekisin dokumentin Ateenan graffiteista. Nyt käsikirjoitus jatkuu vihkoon, sillä kone saattaa jumittaa kesken kaiken ja hukata rivejä tallennusyrityksistä huolimatta.

Ateena, Plakan kirpputori 21.11.2010

Olen suositellut aiemminkin Kirsti Simon suuren kirjaa Akropolis. (Tammi 1999) Vaikka olisi kiiinostunut Kreikasta vain kesälomaviikon verran, tämä esseiden ja tietokirjallisuuden rajamailla liikkuva teos kannattaa lukea. Näinkin Simonsuuri kirjoittaa:

”Kreikassa kysymys alkuperästä on yksi keskeisiä väittelyjen ja teosten teemoja. Kreikka on pieni maa kuten Suomikin, Euroopan reunalla ja isompien puristuksessa.

Tulevaisuuden maailmassa on yhä selvempää, ettei alkuperä voi tarkoittaa enää pelkästään ”juuria”, siis esivanhempia ja syntyperää, vaan jotain paljon laajempaa: ihmisen henkisiä sukulaisuuksia, tietämystä, kieltä, kulttuurisia sidoksia, mielikuvia kotipaikasta joka voi olla syntymäpaikka, viimeisin asuinpaikka tai ”henkinen koti”. Tätä kautta kysymys alkuperästä tulee erääksi tekijäksi poliittisissa ratkaisuissa, ja edellyttää tulevilta poliitikoilta huomattavaa kulttuurista tietämystä ja sivistystä.”

Bacchuksen ja Poseidonin vastaisku – omat koirat purivat

Jos syö pari viikkoa mustekalaa, jättikatkarapuja, simpukoita ja sardiineja ja kokeilee tunnistamattomia kalalajeja, jos kulauttelee hapokasta pahvipurkkiviiniä ja nauttii muutaman oluen, jos on taipumusta saada kihtivaivoja, voi olla, että Bacchuksen ja Poseidonin vastaisku osuu suoraan isovarpaaseen ja aiheuttaa kivuliaan tulehduksen.

Bacchus, tekijä tuntematon, 1600-luku.

Vedenjuonti ja tulehduskipulääke auttaa varpaaseen. Ja jos suinkin, aamun tunnit kirjoitettuaan voi aristavalla koivellaan käppäillä läheiseen puistoon. Naiset kuljettavat koiria, lapset kirmaavat pallon perässä ja harmaantuneet herrat istuvat pelilautojensa ääressä: shakkia tai dominoa. Ja joka on tyylistään tietoinen, ei hellitä siitä vaikka olisi lähtenyt matkaan ikäkululla mopolla.

Ateena, Aleksandrasin puisto 14.11.2010

Viinin- ja meren jumala, aivan kuten muutkin, vaikuttavat keskuudessamme yhä. Jos minusta tuntuikin, että omat koirat purivat, sekin kielikuva on elänyt tuhansia vuosia.

Aktaiton oli taitava metsästäjä – primus inter pares – ja nopea juoksija. Metsästyskoiristaan hän oli erityisen ylpeä. Eräänä aamuna hirvimetsällä, hän ehätti joenmutkaan ennen kaikkia muita. Kiihtyneenä hän alkoi lähestyä paikkaa, koska kuuli sieltä kylpevien nymfien ilottelua.

Arvaamatta nauravien nymfien keskeltä nousi kaunis Artemis, arka ja vetäytyvä metsästyksen jumalatar, joka itse metsästi vain öisin, kuunsirppi otsallaan. Koskaan aiemmin ei ollut kuolevaisen silmä nähnyt jumalatarta alastomana. Aktaionin tuijottaessa Artemis vilkaisi taakseen ja näki nuorukaisen. Artemis viskasi vettä hänen kasvoilleen: ”Koetapa nyt kertoa miten yllätit Artemiin vaatteita vailla.”

Pakeneva Aktaion tunsi jalkojensa käyvän ohuiksi, jalkaterät kovettuivat kavioiksi ja hän huomasi juoksevansa neljällä jalalla. Karva alkoi levitä iholle ja otsaan puhkesivat sarvet. Laukatessaan hän kuuli koirien ulvonnan ja näki, miten hänen oma laumansa oli saanut vainun. Kun hän kompastui, koirat ehtivät hänen kimppuunsa ja upottivat hampaansa saaliiseen ”Ettekö isäntäänne tunne”, hän olisi halunnut huutaa, mutta hirvet eivät puhu ihmisen äänellä.

Kreikkalainen ystävä, Ateena 14.11.2010

Puistokahvilan takapihan koira ottaa elämän rennommin. Se ei hoida edes vahtikoiran hommiaan vaan haluaisi minusta kaverin. Varmaankin makupalan laihassa toivossa.

Lauantain kirkkoreissu ja Ateenan kissat

Parin korttelin päästä löytyy Eleftheriosin katedraali. Viime sunnuntaina vierailin uppo-outona häissä. Mummuosaston kertoman mukaan sulhanen oli Albaniasta. Morsiamen oletin olevan täkäläisiä, mutta sehän on suvussa vähemmän merkittävää… oletan. Mutta on totta, että kamera jää matkasta aina tärkeimpien tapahtumien kohdalla.

Ateena, Eleftherios, 13.11.2010

Uudemman kirkkoreissun kohdalla ihmetyttää vain ”kirkkoväärtin” käytös. Hän kauhoo pitkiä, palavia tuohuksia ja painaa ne sammutuskulhoon vaikka uusille olisi vielä hyvin tilaa. Miten nyt käy esirukouspyyntöjen lepattavien liekkien ja keskenkatkaistujen toiveiden?

Soutsou-kadulle kiertäessä havahdun jälleen siihen, miten keskusta on koirien reviiriä, kaikkialla muualla Ateenaa hallitsevat kissat. Olen nähnyt miten ihmiset palvelevat niitä nöyrästi ja tuovat tyhjille tonteille kasseittain kaupasta kaahittua ruokaa.

Ateenan kissa, Laskaroes-katu 13.11.2010

”Kotona” tutkin kirjahyllyä. Ensimmäinen opus ei tärppää, mutta seuraava antaa ensiaukeamalta sopivantuntuiset säkeet. Miten ne sitten käsittääkin. Sovittelen runon keskeltä reväistyt rivit tähän ja kaadan litran pahvipurkista (1,50 eur) lasillisen viiniä. Näin kirjoittaa Juuli Niemi kokoelmassaan Pitkästä ilosta (Otava 2005).

Tässä maassa miehet ihailevat tyttöjä,
jotka ovat vielä itsenäisempiä kuin heidän kissansa,
nuolevat itsensä puhtaaksi ennen nukkumaanmenoa.

Lumesta – lyhyesti

Käytyäni Central Marketin kalatorilla kuulin, että Pirkanmaalle on satanut lunta. Kaivoin siis kirjahyllystä Lassi Nummen kokoelman Matkalla niityn yli (Otava 1986). Omistuskirjoituksen mukaan kirjailija itse on jättänyt kokoelman Ateenaan tasan yksitoista vuotta sitten.

Kalaa Ateenassa 8.11.2010

Osastosta Talviniitty, löytyy kolmen säkeen runo, jossa sanaa lumi ei edes mainita. Mutta siellä se on, majesteettisen voimakkaana. En nyt tähän hätään muista koskaan lukeneeni komeampaa ensilumen kuvausta:

Suunnaton avara tila.

Maa palauttaa taivaalle

kauan pidättämänsä valon.

…………………………………..

Ps. ystävät Facebookissa kyselivät 15 minuutissa laadittua 15 tärkeän kirjan listaa. En pystynyt tekemään sitä, mutta palaan asiaan tässä blogissa kunhan ennätän.

Jumalten puuhat ja pahvilaatikot

Muinoin Akropoliille alettiin rakentaa linnoitusta ja Athene-jumalatar halusi auttaa urakassa. Niinpä hän alkoi henkilökohtaisesti järjestellä kivien kuljetusta Pentelikon-vuorelta. Kesken kaiken hän sai kuulla miten kaksi Ateenan kuninkaan tyttäristä oli menettänyt järkensä ja heittäytynyt alas Akropoliilta. Järkyttyneenä jumalatar pudotti kiven, jota oli kantamassa. Niin syntyi Lykabettos-vuori keskelle Ateenaa.

Akropolis 6.11.2010

Puhemies Mao sanoi, ettei ihminen ole ihminen, ennen kuin on kiivennyt Kiinan muurille. Ateenassa otetaan astetta rennommin ja sanotaan, ettei kaupungissa kannata käydä, ellei kiipeä Lycabettokselle. Niin piti tehdä tälläkin kertaa. Ja totta on, että kaupunki avatuu komeammin tuskin mistään.

Agios Giorgioksen kappeli, Ateena, Lycabettos.

Huippua kaunistaa Agios Georgioksen kappeli ja pieni patio sen edessä, kaikki  valkoista marmoria. Lycabettos ei ole järin korkea, mutta 227-metrisen vuoren huipulla tunnelma on yhtä aikaa tiheä ja avara: kaiken keskellä ja kaikesta poissa. Kappeli nielaisee hämäräänsä, ulos astuessa auringon hehku sokaisee.

Lycabettos, Ateena 6.11.2010

Päivä käynnistyi seitsemältä, aluksi kolmen tunnin siivu käsikirjoitusta, jatkoksi lenkki Lycabettokselle. Ja koska tämä ei ole silkka matkailublogi, etsin kirjahyllystä vielä muutaman säkeen. Aivan itsekseen käteeni osuu Leena Rantasen kokoelma Vastaantulijoita (Like 2006). Proosarunosta Pahvilaatikko löytyy ajankohtaista vastapainoa jumalten puuhille.

”Minua kiukuttaa, miksi jalkakaytäville jätetään valtavia pahveja! Tuskin mahtuu ohitse kulkemaan! Siinä on joku pöyhkeä ostanut jääkaappipakastimen ja kantanut kääreet kadulle toisten riesaksi. Tuohan on kuin yksiö, sanoo edelläni kulkeva nuori mies toverilleen. Kun tulen pahvien kohdalle, ne liikahtavat, sieltä yrittää nousta uninen mies jolla on likainen parransänki.”

Pommit ja porkkanat – kauhu ja onni

Eilisen illan tv-lähetys näytti kuvia Ateenan poliiseista ja pomminpurkajista. Aamu Soutsou-kadulla alkaa viereisen korttelin torilta. Pommit tuntuvat epätodelliselta, perunat, palkopavut, porkkanat ja kalat konkreettiselta. Myyjä viiltää vatsan auki ja silpaisee tottuneesti tonnikalalta sisälmykset.

Kavlou-katu, Ateena 3.11.10

Aloitin uuden romaanikäsiksen täällä tasan vuosi sitten. Tuntuu hyvältä tulla saattamaan työtä loppuun. Aurinko paistaa pilvien lomasta, t-paidalla tarkenee. Litra viiniä maksaa pari euroa, kuvan ostokset aamun torilta parikymmentä. Illan menu: limessä marinoidut, paistetut kalafileet ja yrttimaustetut uunivihannekset.

Soutsou-katu, Ateena 3.11.10

Kirjailijaliiton kämpässä on toki kirjahylly, jonka valikoimaan pitää palata tulevina päivinä tarkemmin. Näin aluksi nappasin sieltä Ilpo Tiihosen Valitut runot Lyhyt oodi kaikelle. Avasin sivut sokkona ja tarjoan lukijoille  runon Kauhu ja onni. Upea teksti, joka suhteutaa universumin ja ihmisen mielikuvat sellaisella huumorilla, jonka vain Tiihonen osaa.

”Illalla, kun kaikki / Suomen viisisataatuhatta nallea / on peitelty, / ja puolimiljoonaa punahilkkaa / puristettu kuiviin / viimeiseen / suden/ veren / pisaraan / asettuu punainen kieli / levolle / neljän miljoonan valkoisen maitohampaan / väliin / Näemme meteoriittien myöhäisriitit, / suhahdukset / sängynpinnojen väleistä, / ja viimeinen sirkkelinterä / iskeytyy / vuoteen vaneriseen päätyyn / On talvinen pakkasyö, samettia, kitiiniä, / lepää tummaselkäinen miljardipistepirkko / ja ihmisen pienessä päässä / möökö jo pökköllään.”

…………………………………………..

Ps. kaikille niille, jotka ovat Kreikan taloustilanteesta huolissaan. Valoa kohti kuljetaan. Joka ainoa torikauppias tulostaa ostoksesta kuitin!

Leonardon uni

Aloitin uuden romaanikäsiksen Ateenassa viime vuoden marraskuussa. Jatkoin täällä vuoden samaan soittoon. Maanantaina nousen koneeseen ja vietän samassa kirjailijaliiton kämpässä kuukauden. Käsikirjoitus valmistuu. Palattuani luetan sen psykologian asiantuntijalla ja luovutan sitten kustannustoimittajani käsiin.

Pidän reissussa blogia mikäli yhteydet eivät takkuile. Sitä ennen tähän saattaisi sopia matkanovellini, jonka Finnairin Blue Wings -lehti tilasi ja julkaisi kesänumerossaan. (kuvitus Markus Majaluoman)

Piirros Markus Majaluoma, julkaisu Blue Wings -lehti/ kesä 2010.

”Kun aurinko kiertyi paistamaan Dei Fabbrin kujan suuntaisesti, Leonardo avasi makuuhuoneensa ikkunaluukut. Kattojen yli saattoi nähdä Pyhän Markuksen torille, jossa basilikan kupolit kimmelsivät aamun valossa. Ja Dogen palatsissa Agostin Barbagiro makasi vielä katosvuoteessaan, kihti oli valvottanut häntä koko yön ja turvonnut vasen jalkaterä oli sietämättömän kipeä.

Leonardo ei välittänyt pukeutua vaan haki toisesta huoneesta liinalla peitetyn pajukorin, johon Salai oli varannut aamuksi syötävää: leipää, vuohenjuustoa ja kuumassa tuhkassa kypsennettyjä viiriäisen munia. Hän kulki yöpaidassaan parvekkeelle, josta näkymä avautui etelään.

Syödessään hän tarkkaili lintuja. Leonardo oli alkanut suunnitella codexia lintujen lennosta ja kirjoittanut edellisenä iltana työpäiväkirjaansa: ”Päättelen, että lintu voi nousta siipiään liikuttamatta korkeammalle sen vuoksi, että se kaartaa tuulen liikkeen mukana.”

Leonardo kääntyi kutsumaan Salaita. Heidän käytössään oli talon ylin kerros, ja vaikka Leonardo karjui parvekkeen ovella apulaisensa nimeä, hän ei saanut vastausta. Pojan olisi pitänyt hakea hänelle väriä hierrettäväksi, puuttui karmosiinia, lapis lazulia ja malakiittia. Kaikki oli valmiiksi muistilapulle kirjoitettuna, mutta Salai, se paholaisen riiviö oli ehtinyt livistää jo aamusta!

Leonardolla oli mukanaan Venetsiassa pieni luonnos Lisa del Giogondon kuvasta, hän olisi halunnut kokeilla värejä siihen. Ei auttanut kuin lähteä itse, vaikka käveltävää kertyisi Ponte Rialton toiselle puolelle saakka. Hän heitti viitan ylleen ja sujautti sen poimuihin yrttipussin – kanaalien vesi löyhkäsi helteellä sietämättömältä.

Juuri kun hän oli kääntymässä sivukujalta kohti Canal Grandea, hän huomasi miten Salai seisoi kaariholvin varjossa kahden muun pojan kanssa, heidän naurunremakkansa kajahteli kanaalin kuilussa. Poika säpsähti kuullessaan nimeään huudettavan, Leonardo ei ollut lainkaan hyvällä tuulella, mutta Salai vastasi hänelle, että voisi juosta koko matkan ja värit tulisivat tuota pikaa.

Kun Leonardo mietti miten saisi muistilapun kanaalin toiselle puolelle, hän huomasi maassa muurista lohjenneen marmorinkappaleen. Käärittyään paperin sen ympärille hänen oli helppo viskata kivi suoraan Salain jalkojen juureen. Pienessä tapahtumassa oli jotain sellaista, joka jäi vaivaamaan Leonardoa koko päiväksi ja askarrutti vielä illalla vuoteeseen käydessäkin. Jos ilmaa halkova siipi saisi voimaa tarpeeksi – ja lentonsa aikana yhä lisää, se kykenisi kantamaan miten raskasta kuormaa tahansa. Ajatus oli mykistävä. Suorastaan pelottavan kiehtova.

Nukahtaessaan aamun ensimmäiseen sarastukseen Leonardo näki ihmeellisen unen: siinä oli valtava, marmorikappelin kokoinen lintu, joka hohti auringossa kirkkaana kuin sveitsiläiskaartin haarniskoitu joukko. Oudosti pukeutuneiden ihmisten jono nousi portaita ja katosi jättiläislinnun sisään, eikä Leonardo voinut olla liittymättä heidän joukkoonsa. Sisällä avautui eriskummallisten tuolien rivi, joista yksi oli tyhjänä kuin häntä varten.

Hän istui paikallaan oudon näyn sokaisemana kunnes kuva alkoi uudelleen kirkastua. Pienestä aukosta hän erotti linnun suunnattoman siiven ja siihen kiinnittyneen hopeisen munan. Jättiläislintu alkoi liikkua yhä vavisuttavamman jylyn saattelemana kunnes sen ote kirposi alla vilistävästä maasta. Valtava koura tempasi linnun tyhjyyteen ja kuljetti sitä päin pilviä. Leonardo erotti talojen katot, kanaalien verkoston, meren laguunin ja Markuksen torin kainalosta jyrkästi kiertyvän Canal Granden, joka halkaisi Venetsian kuin nurin käännetty s-kirjain.

Hän piirsi käsittämättömän linnun työpäiväkirjaansa, mutta katui jo seuraavana päivänä muistiin merkitsemäänsä näkyä, koska ei voinut selittää sitä. Leonardo repi lehden päiväkirjastaan, mutta outo uni ei lakannut vaivaamasta häntä. Hän ei voinut kuin ajatella miten hänelle oli näytetty jotain sellaista, josta tulisi totta vasta satojen vuosien kuluttua.”

Kirjailijoita, kalaa ja kyynelkaasua

Tervehdys ystävät!

Lentäjien lakosta huolimatta Ateenaan on ehditty. Eri kentillä viruttiin yhteensä vuorokausi, mutta näin on hyvä, pääasia että ollaan perillä. Kirjailijaliiton kämppä tuntuu luksukselta, neljä huonetta ja keittiö. Parvekkeelta voi seurata kadun kuhinaa. Eka juttuni kuvan otin eilen kattoterassilta. Täällä on täysi kesä…

Ateena, Soutsoukatu 25, terassilta luoteeseen.

Ydinkeskustassa järjestetystä mielenosoituksesta riitti kaikuja kauemmaskin. Illalla ruokapaikkaa hakiessamme Aleksandras -kadun jätesäiliöt olivat kumossa, muutaman mersun ja bemarit lasit lyöty sisään ja poliisit  liikkuivat panssaroiduilla autoilla, moottoripyörillä ja jalkaisin kypärissään. Haihtuvan kyynelkaasun katku kirveli kurkkua ja sai nenän vuotamaan. Turhan lenkin jälkeen siisti ravintola löytyi Soutsoulta, kotikadun pohjoispäästä ja aivan läheltä. Tuoreita sardiineja paistettuna, kunnon lonkero punertavapintaista mustekalaa, pariloitua leipää ja kreikkalaista salaattia.

Keskiviikko-amu alkoi läheiseltä vihanneskujalta: palkopapuja, tomaattia, kalamataoliiveja, sitruunoita, porkkanaa, perunaa, viinirypäleitä, munakoisoja ja mandariineja… Reppuun ei mahtunut enempää, lasku yhteensä kymmenen euron kieppeillä. Kun vihannekset on kuskattu myyntipöydille suoraan puusta ja pellolta ja maistuvat taivaalliselta, ahneus iskee. Siispä tänä iltana kokataan itse. Pilkottuja vihanneksia uunipellille, yrttejä ja öljyä, lisäksi vähän paistettua miekkakalaa. Ja heh, tästähän tuli laakista blogi, jollaiset kuulemma keräävät kovasti lukijoita. Ehkä tuunaan seuraavaan juttuun pukeutumisvinkkejä ja kakkureseptejä : )

Töiden kanssa on vielä niin ja näin. Hyviä kirittäjiä on. Muutaman vuoden takainen finlandiavoittaja on vaivautunut jättämään vieraskirjaan kolmen ja puolen rivin kommentin. Toinen kirjailija – saunoistaankin kuulu – kertoo tehneensä käsikseensä vajaassa kuukaudessa seitsemänkymmentä liuskaa tekstiä. Kova suoritus. Oma vauhtini on puolesta – puoleentoista liuskaan päivässä. Se tietty edellyttäisi alkuunpääsyä. Ehkä ouzo auttaisi. Kokeilen keinoa huomenna ja kerron aikanaan kuinka kävi.