Fingerpori, Occamin partaveitsi ja Babel

Pertti Jarlan Fingerpori on rosoinen, epäilyttävä ja ”laadultaan” vaihteleva sarjakuva. Ja siksi mainio, suosittu ja hyvä! Piti laittamani Hesarin strippi jo muutama päivä sitten, mutta oli lähdettävä kirjamessuille. Nykyään en hulinaan lähde, jollei ole haastiksia tai omaa ohjelmaa.

Kuvittelen, että Fingerporin kuva ei hevin aukea aivan kaikille. Vasemman yläkulman ”Occamin partaveitsi” on tuskin aivan jokapäiväistä terminologiaa.

Julkaisin runokokoelmani Babel vuonna 2013. Väitin, että kirjan 365 tekstiä kehivät sisäänsä koko kaikkeuden ja valaisevat kaikki maailman mahdolliset kysymykset. Näin on myös Occamin partaveitsen kohdalla.

Runo nro 100 Babelista:

Päivälehden syntymäpäivähaastattelussa kerrotaan

pankkiryöstäjästä, joka luki vankilassa ylioppilaaksi

ja kiinnostui matematiikasta:

”Törmäsin käsitteeseen Occamin partaveitsestä.

Se tarkoittaa ajattelua, jossa epäoleellinen karsitaan, kunnes jää vain todennäköisimmin oikea vaihtoehto.

Olen elänyt sen mukaisesti ja se on surullinen asia,

en voi sanoa olleeni koskaan onnellinen. Olisin halunnut

uskoa johonkin muuhunkin kuin Occamin partaveitseen.”

…………………………………………….

No niin…tuikkaan tähän vielä kirjasta seuraavan tekstin 101:

Kaikki linnut eivät lennä samoin,

ajattele toisin, jos voit. Tuulta vasten korppi

kykenee lentämään selällään – ja taaksepäin.

Tai niin kuin F. Nietzsche sanoo:

Es gehört sehr viel Kraft  dazu leben zu können

und zu vergessen, in wie fern leben und

ungerecht sein Einst is.

“Vaatii paljon voimia elää, ja unohtaa, miten

pitkälle elämä ja epäoikeidenmukaisuus ovat yhtä.”

Pankkiryöstäjä oli ”Volvo Markkanen”, joka sai lempinimensä pako-autojen mukaan. Sarjarikollinen, jonka motiivina oli jännityksen hakeminen, auktoriteettien vastustaminen – ja ilmeisesti tukahdutettu ja purkautumistaan vaatinut älykkyys.

…………………………………………..

Blogin ekstrakinkit:

Aivan ylittämätön kirjan aloitus

Duuneja Jumalan hirttosilmukassa

………………………………………….

CAMUS´N ALBERTTI JA FINGERPORIN HEIMO

Saatan syyllistyä tekijänoikeusrikkeeseen. Muutaman päivän takainen Fingerporin Heimo Hesarissa oli kuitenkin niin hauska, että tuikkaan sen tähän Camus´n romaanitekstiin johdattavaksi kuvaksi. Hauskuus ei tee minusta syyntakeetonta, mutta koko jutun aihe lähti sarjakuvan stripistä.

fingerpori

Albert Camus (1913–1960, nobelisti 1957) edusti ranskalaisessa kirjallisuudessa metafyysistä naturalismia. Suomeksi sanottuna suuntaukselle lienee ominaista keskittyä kohtalon filosofiaan ja moraalikysymyksiin. Sivullinen -romaanin tapauksessa moraali on sen näennäistä puuttumista. Ahdistuneessa eksistensissään kirjan kertoja, Meursault, sanoo ettei millään ei ole merkitystä. Kaikki on samantekevää… hän on Sivullinen.

Eksistenssi on paitsi olemista, myös Ei-olemista. Camus´n kirjassa poissaolon tunne kasvaa intensiiviseksi läheisyydeksi. Lukijalle tulee tunne, että hänen pitäisi puuttua päähenkilön valintoihin. Aivan kuin teatterissa istuva lapsi alkaa jännän paikan tullen huudella paljastuksia ja ohjeita näyttelijöille.

Romaanin avainkohtauksessa kertoja tappaa rannalla kohtaamansa arabin sen kummempia suunnittelematta, hän vain ajautuu tilanteeseen. Romaanin käsikirjoitusversion alkuperäisenä nimenä oli  ”Onnellinen kuolema.”  Se viittaa kirjan viimeiseen toiveeseen ja päähenkilön valintaan, joka ylittää elämän tarkoituksen. Säästetään lakoninen loppu niille, jotka eivät ole nobelistin pääteosta lukeneet.

Lainaan tähän kirjan käännekohdan ja Meursault´n rikoksen kuvauksen. Ei moraalista pohdintaa, vain teko. Kenties tämä on juuri sama sivu, joka riitti Fingerporin Heimolle. Itse luen kohtauksen aika ajoin uudelleen koska kestävässä taiteessa on aina salaisuus, joka ei lopullisesti aukea. Vähän lähemmäksi ydintä voi silti aina yrittää.

”Ajattelin, että minun tarvitsisi tehdä vain puolikäännös, ja asia olisi sillä selvä. Mutta takanani tunki kokonainen aurinkoa väreilevä ranta. Otin muutaman askeleen lähdettä kohti. Arabialainen ei hievahtanut. Hän oli kuitenkin vielä aika kaukana. Hän näytti hymyilevän, mutta se johtui ehkä kasvoille lankeavista varjoista. Odotin. Auringon paahtava hehku tavoitti poskeni, ja tunsin hikipisaroita kertyvän kulmakarvoihini. Aurinko paistoi niin kuin sinä päivänä, jona olin haudannut äidin, ja kuitenkin silloinkin, särki ennen kaikkea otsaani, jossa kaikki suonet takoivat ihon alla. Tuon paahteen vuoksi, jota en enää kestänyt, liikahdin eteenpäin. Tiesin, että se oli typerää, etten vapautuisi auringosta askelen verran siirtymällä. Mutta otin askelen, yhden ainoan askelen eteenpäin. Ja sillä kertaa arabialainen veti puukkonsa pystyyn kohottautumatta ja ojensi sen auringossa minua kohti. Teräksestä kimposi valosuihku, ja tuntui kuin otsaani olisi osunut pitkä, säihkyvä terä. Samalla hetkellä kulmakarvoihini kertynyt hiki valahti luomiini ja peitti ne haalealla ja tiheällä harsolla. Silmäni sokenivat tuon kyynel- ja suolaverhon takana. En tajunnut enää muuta kuin otsallani helisevät auringon symbaalit ja epäselvänä säihkyvän säilän, joka sinkoutui edessäni olevasta puukosta. Tuo polttava miekka jäyti luomiani ja tunki kirveleviin silmiini. Silloin kaikki alkoi huojua. Meri päästi sakean ja tulikuuman henkäyksen. Tuntui kuin koko taivaan avaruus olisi auennut satamaan tulta. Koko olemukseni jännittyi, ja käteni kouristi revolveria. Liipaisin antoi perään, sormeni hipaisi perän sileää vatsaa, ja silloin, kuivan ja samalla huumaavan paukauksen kajahtaessa se alkoi. Ravistin pois hien ja auringonpaisteen. Käsitin tuhonneeni päivän tasapainon, poikkeuksellisen hiljaisuuden rannalla, jossa olin ollut onnellinen. Sitten laukaisin vielä neljä kertaa elottomaan ruumiiseen, johon luodit upposivat huomaamatta. Ja oli kuin olisin kopauttanut neljä kertaa lyhyesti onnettomuuden oveen.”