Kuinka kirjaa luetaan?

On vain kaksi tapaa keittää kahvia, lauloi Sleepy Sleepers aikoinaan. Oikea ja väärä. Fiktiivisen kirjan lukutapoja on kolme: 1. Esteetön antautuminen tekstin imuun. 2. Tiedostava tai arvottava asenne kirjailijan tekemiä ratkaisuja kohtaan. 3. Kirjallisen kotijumalan esiin manaaminen joka ainoan kirjan mittatikuksi.

Elokuvasta Leijapoika, 2007

Kliseen mukaan Suomessa kaikki fiktiiviset romaanit (dekkareita lukuunottamatta) lukee akateemisesti koulutettu keski-ikäinen nainen, Helmikanaksikin kutsuttu. Käyttää oletettavimmin tapaa yksi. Tapaa kaksi eivät suosi ainoastaan kirjallisuuden opiskelijat tai kriitikot. Rakenteellisia ja kielellisiä ratkaisuja saattavat pähkäillä myös lukemaansa vakavasti suhtautuvat esteetikot. Tavasta kolme saattaa kehittyä kiusallinen maneeri, joka aiheuttaa yksisilmäisyyttä. Syyllistyn asenteeseen usein, mutta koetan päästä tavasta eroon.

Otetaan esimerkki. Luin kolme viikkoa sitten Khaled Hosseinin esikoisromaanin Leijapoika. (2003) Kirjasta tehtiin elokuva, tarina on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle ja myyntiluvut lähentelevät kymmentä miljoonaa kappaletta. Hosseinista tuli miljonääri, joka sijoitti osan varoistaan nimeään kantavaan hyväntekeväisyyssäätiöön. Tuhkimotarinaan jää vain yksi kysymys: onko kirja hyvä?

Yhtä hyvin voisi kysyä, onko Mc Donaldsin Big Mac erinomaista ruokaa? Suosiolla mitaten on. Hosseinin Leijapoika on viihdekirjallisuutta, joka on kasattu tarkoin laskelmoidun kaavan mukaan. Kykenin kuitenkin lukemaan romaania tavalla yksi. Antauduin tarinalle ja jätin analyysin myöhemmäksi.

Juoniselostuksen ja henkilösuhteiden kuvauksen jätän kriitikoille, jotka eivät osaa tai vaivaudu kaivamaan esiin oleellisinta lukemastaan. Tarina selviää aina kirjasta. Hosseinin romaanin tiukan ytimen voi kuvata yhdellä lauseella: Leijapoika on kertomus häpeästä ja sen sovittamisesta.

1970-luvun Kabul. Elokuvasta Leijapoika, 2007

Hosseinin kirjallinen näyttämö lähtee 1970-luvun Kabulista. Sinne se myös palaa ja saa hieman kyseenalaista lisämaustetta Taliban-hallinnnon raakuuksilla ”herkuttelemisesta”. Kirjallisen kaavan ytimessä on ikiaikainen tarina sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Aivan samoin kuin saduissa prinsseistä ja kerjäläispojista. Hossein myös varioi kirjassaan draaman lakia odotusarvosta: jos näytelmän alussa vilahtaa ase, sillä on myös ammuttava ennen kuin esirippu laskeutuu. Ase vain on tässä tapauksessa hieman epätavallinen.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta romaanin nimi, Kite Runner on hankala suomennettava. Poikia on kaksi, ja alkuperäinen nimi tasaa paremmin päähenkilöiden painoarvoa. Entä suosittelenko Leijapoikaa luettavaksi? Kyllä. Romaani on keinonsa hallitsevan ammattilaisen työtä eikä sellaista sovi koskaan ylenkatsoa. Kieli toimii ja rakenne saa kääntelemään sivuja tiuhaan tahtiin.