Perjantairuno: huhtikuun suudelmat ja miljoonan kruunun kukat

Garnegie Art Award on taidepalkinto, jolla kannustetaan ja tuodaan esiin pohjoismaista kuvataidetta. Sponsorina toimii sijoituspankki AB Garnegie. Tuorein palkinto ojennettiin Heikki Marilalle viime syksynä. Miljoona kruunua merkitsee reilua 100 000 euroa.

Heikki Marila. Garnegie Art Award 2011.

Marila (s.1966) päivittää taiteen traditioita ja hakee niihin uusia näkökulmia. Palkitut työt ovat sukulaissieluja 1600-luvun hollantilaisille kukka-asetelmille. Ne liittyvät asetelmamaalauksen pitkään jatkumoon. Lajiin liitetyt viitteet latinan sanoista ”Memento mori” (muista kuolevaisuutesi) nousevat Marilan töistä mieleen ilman alleviivaamista.

Asetelmista käytetään monta nimeä. Ranskalaisten ”Nature morte” (kuollut luonto) on pysähtynein. ”Still life” ja ”Stilleben” sentään sisältävät hiljaiseloa ja aavistettavan elämän värinää.

Heikki Marila: Kukat XL, öljy kankaalle.

Marila ottaa homman haltuun räväkämmin ja maalauksellisemmin. Töistä säteilee sellaista elämän ja katoavaisuuden energiaa, etteivät ne tahdo kankaalla pysyä. Symboliikka ja traditioon kiinnittyminen antavat töille kaikupohjaa.

Myös Perjantairunossa on kyse symboliikasta ja olemassaolon metaforasta. Ajatus mahtuu yhtälailla muutamaan kuukauteen kuin sataan vuoteen. Vain elämän kierto on ikuista.

Huhtikuisen perjantain runo löytyy kokoelmastani Satakieli! (Like 2008)

………………………………………………………….

HULLU PUUTARHURI

huhtikuun hanki hupenee

maan poveen painuvat

sen märät suudelmat

kunnes kevät synnyttää

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

k u k k i a  k u k k i a  k u k k i a

keskellä kesää kaikki on

päivän selvää

ennen talvea tulee

sadon korjaaja

ja elon leikkaaja

Perjantairuno: Sano mistä pidät niin kerron millainen olet

Juttuun olisi ollut helppo löytää järkyttävämpi kuva, mutta kartoin shokkiefektiä. Otos on Sebastiao Salgadon, jonka näyttelykokoon vedostetut kuvat ovat jääneet mieleen lähtemättömästi. Salgadon reportaasien kuvaajanjälki on ainutkertaista ja tunnistettavaa.

Kuva: Sebastiao Salgado (wayneford´s posterous)

Brasiliassa 1944 syntynyt Salgado opiskeli taloustieteitä ja teki väitöskirjan maatalousekonomiasta. Työskennellessään 1970-luvulla kansainvälisessä kahvintuottajien organisaatiossa Afrikassa, hän alkoi liittää raportteihinsa valokuvia. Lopulta hänestä tuli freelance-kuvaaja ja yksi maailman arvostetuimmista kuvajournalisteista, joka on työskennellyt yli sadassa maassa.

Salgado kuvaa maapallon kipupisteitä: nälänhätää, pakolaisleirejä, epäinhimillisissä oloissa työskenteleviä ihmisiä, hetkiä ennen ja jälkeen kuoleman. Mutta myös iloa ja toivoa kurjuuden keskellä, erityisesti lapsia.

Kolmestasadasta mustavalkokuvasta koostuva EXODUS on kunnianosoitus ihmisille, jotka kaikki ovat kotinsa menettäneinä matkalla jonnekin. TERRA kertoo Brasilian maattomien elämäntaistelusta. ” En kuvaa kurjuutta, vaan erittäin köyhiä ihmisiä”, Salgado on sanonut.

Muutama vuosi sitten tein runoa kokoelmaani Satakieli! (Like 2008) Mietin miten erilasista asioista me pidämme. Voisi ainakin kuvitella, että ihmisen saattaa määritellä hänen mieltymystensä mukaan.

Aloin miettiä asioita, joissa olisi merkitystä ja nautintoa. Rivi riviltä syntyi jotain. Arvaamatta muistin Salgadon edellä mainitun Terra-kuvareportaasin Brasiliasta ja kaivoin näyttelykirjan työhuoneen hyllystä.

Salgado päättää koko runon ja tekee sen samalla tyhjäksi. Minulla olisi varaa valita henkilökohtaisia mieltymyksiäni. Joidenkin pitää vain koettaa selvitä päivästä toiseen. Ja silti – kaiken puutteen ja kurjuuden keskellä Salgadon kuvista löytyy vetoavaa estetiikkaa.

LET´S GO!

”Mieluummin leipää ja kalaa,

talvella mieluummin punaviiniä, kesällä samoin,

mieluummin jazzia, soulia, salsaa ja

sonetteja, mieluummin Tarkovskin Stalker,

Seitsemän samuraita ja Avaruusseikkailu 2001,

mieluummin Hopper, Duchamp, Schjerfbeck,

Caravaggio tai Leonardo, mieluummin

Tranströmer, Turkka, Lorca, Pessoa ja Paz,

Montaigne, Munro, Roth, Roy, Genet ja Kundera,

mieluummin avantgarde, arkkitehtuuri

ja minimalismi, mieluummin meren luodolla

ilman paitaa, mieluummin virveli ja viehe,

mieluummin kalaa ja leipää jos valita saa

ja ainahan saa, luettelee runoilija ja kysyy

olenko nähnyt Sebastiao Salgadon valokuvia.

Haluaisinko lisätä listaan jotain

– tai ottaa pois?

Tylsän tyypin Tallinnan-joulu

Jotkut meistä ovat joulu-ihmisiä ja saattavat pitää muistakin pyhistä. Toiset arvostavat arkea. Kuulun jälkimmäisiin. Eikä sillä ole mitään tekemistä elämää isompien vakaumusten tai arvostusten kanssa.

Joillekin juhlan tuttu kulku tuo turvallisuuden tunnetta. Minulle ennustettava ja itseään toistava kaava aiheuttaa ahdistusta. Ei kiitos kuuselle, kaupoille, glögille, kinkulle, kalkkunalle, konvehdeille, kakuille, pukille ja tontuille. Porkkanalaatikko on hyvää, mutta sopii syötäväksi juhannuksena. Lahjat on lapsia varten, veisaan viis tuhannet kerrat kuulluista joululauluista.

Tallinnan satama 2011.

Halusin tylsän joulun Tallinnassa ja sain mitä tilasin: roiman vesisateen ja myrskyn, suljetut taidemuseot, vanhan kaupungin joulutorin villatumppuineen, pahaa siideriä ja kohtuullista viiniä, ensimmäisen kerroksen hotellihuoneen, jonka ikkunasta näkyi kivimuuri. Kuudella kympillä sekin korjattiin ja näköala parani.

Pikk Jalgin kujan päässä, Aleksanteri Nevskin kappelissa syttyivät tuohukset. Käsittääkseni siellä voi katua syntejään ja pyrkiä tasapainoon yhtä hyvin kuin muissakin temppeleissä.

Pakolliset joululaulut soivat hotellin aamupalalla, sitä vastoin paprika-porkkana-sipulimössö oli hyvää. Jouluaaton illalliseksi löytyi tarjouslohta sitruunakastikkeessa – aivan ok. Täysimittainen uima-allas oli myös mieleeni.

Ja sitten jotain, mitä ei meiltä löydy, mutta Tallinnan Rimin kylmätiskistä kyllä. Paikallisella kielellä Silmud, englanniksi Lamprey, suomeksi Nahkiainen. Tiedättehän sen raadonsyöjäkalan – säilykkeenä etikkahyytelössä. Nam!

Tallinnan kokemukseni ulottuu syvälle neuvostovuosiin saakka. Silloin tuttavaperheelle kuskattiin tuliaisiksi vaatteita, Chifonetin siivousrättejä, pussikeittoja, pastaa ja ennen kaikkea kahvia. Perhe Hääl epäili, etteivät he koskaan pääsisi porukalla vastavierailulle Suomeen. Toisin kävi.

Viru-keskuksen kirjakauppa 2011.

Joulureissulla piti toki käydä kirjakaupassa. Viru-kadun mainio myymälä on lopettanut. Ostoskeskuksen yläkerrasta löytyi sen sijaan jotain korvaavaa. Kirjoja voi istahtaa selaamaan rennosti. Ja kyllä, kuvan perällä on baari täysin anniskeluoikeuksin.

Edelliset kokemukset ja puheet antoivat pohjaa, kun kirjoitin runon kokoelmaani Satakieli! (2008). Näin lyhyessä ajassa ei meno ole muuttunut:

Jos nimistä voisi päätellä, länsisataman laivat haaveilevat

suurista seikkailuista: Amur, Arctica, South Star, My Dream.

Elämä on ohutta todellisuutta, vanha nainen painaa kätensä

ikkunalasin huuruun ja pyyhkäisee näkyviin

kämmenenleveyden Tallinnan rantaa.

Entisinä aikoina epäiltiin kaikkien olevan syyllisiä johonkin,

kertoo Virve H. Ei puhelimeen nimellä vastattu – sanottiin vain ”Da”.

”Ja minä ostin Suomeen palatessa kukkia itselleni”, vastaa mies.

Ikään kuin ystävät olisivat ne antaneet,

perhetutut eivät ole salakuljettajia. Heidän laukuistaan ei löydy

jumalatonta elämää, ikoneja – tsaarin pöytähopeista puhumattakaan.

Nyt kaupunki kasvaa teräksen ja lasin panssaria,

kaduilla jälkeesi sylkäistään, mutta eri syystä kuin ennen.

Rahamiehen maine on karissut, täällä rokataan ja räpätään

itsekunnioituksen biittejä: kuka sinä olet?

stydi stara vai presidentti? Pikku juttu. Kaikkihan siihen pystyvät.

Parempaankin.

Parthenon, Pariisi ja mellakkapoliisit

Ateenan taivaalta tulee vettä koko lauantain. Viemärit nielevät katujen virtoja ja miljoonan kilon appelsiinitaakka alkaa putoilla puista omia aikojaan. Akropoliksen agoralla hälinä kaikkoaa, linnut laulavat ja kyyhkyset pyrähtelevät oliivipuissa. Yksinäinen ilmapallokauppias on eksynyt väärälle vuosituhannelle.

Parthenon ja ilmapallot 5.12.09

Kello 14.15 on vaikea käsittää, että Parthenonin temppelille saakka emme pääse. Alue suljetaan neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua. Meille ei ole tarpeeksi aikaa paikalla, jossa henkii tuhansien vuosien historia. Jo katsottu arkeologisten kaivausten ”pikkuesineiden” museo on laiha lohtu, vaikka sen vitriinissä lepäävän tytön reliikki yli 2500 vuoden takaa ei voi olla tekemättä haavaa. Kännykkäkulttuurin ufojen kasvot peilaavat vitriinin lasista ja tunnistettavin osa lapsen luurangosta on hampaiden hapertunut helminauha.

Joulukuusikauppaa Ateenassa 6.12.09

Sunnuntaina sade väsyy ja vuoret ravistelevat sumun selästään. Joulukuusien kauppiaat ovat vallanneet  Aleksandrasin ja sen sivukujat kilometrien mitalta. Illalla helikopterit räpistelevät kaupungin yllä ja kaduille on komennettu tuhansia poliiseja. Vietetetään mellakoissa ammutun nuorukaisen muiston vuosipäivää. Televisiossa roskapöntöt ja Kreikan liput palavat, kivet lentävät. Tunnistan Ermou -kadun tuttuja kulmia, näen kypäräpoliiseja, kilpiä, banderolleja ja rikottuja ikkunoita. Kyynelkaasupilvet peittävät kuvan. Silti Suotsoun ”kotikadulta” kaikuu haikea musiikki ja alan naputella tätä juttua.

Täällä piti kirjoittaa tulevan romaanin käsistä, tulokset ovat laihat, mutta eivät olemattomat. Uuden kokeminen on taas kääntynyt tärkeimmäksi. Olen varonut julkaistujen tekstieni siirtämistä blogiin. Suomen perjantaista runoraatia en ole nähnyt, runoni kriittiset kommentit ja ”tykkääjät” toki tiedän. Tarjoan siis toisenkin tekstin kokoelmastani Satakieli! Siinä on päädytty Pariisiin, mutta yhtä kaikki – liike ja kaipuu on päämäärää ja paikkaa tärkeämpi.

SEINE JA SIENET

”Mikä siinä on, että Pariisissa pitää ostaa patonkia / ja punkkua (Faiveley Saint-Veran) ja juustoa (Comté). / Mikä siinä on, että ne pitää nauttia samassa / Pont Neufin sillan syrjässä, jossa Mika W. istui, / kirjoittaessaan kauan sitten unelmiensa kaupungissa. / Mikä siinä on, että tuijottaa yhä uudelleen vanhaa valokuvaa, / jossa Mikan jalkojen juuressa lepää kantikas paketti, / paperinarulla solmittu. Ja miksi miettii / mitä mahtoi olla paperiin käärittynä: jotain menneestä maailmasta, ei vanhainaikaista, / mutta muuttumatonta ja pysyvää. Tulee syyspäivä mieleen, / kivet, kuusipuut, kärpässienet… pienet ahvenet. / Ja mikä siinä on, kyselee Katariina A. – että kaikesta kasvaa / ontto olo ja aina perille päästyään alkaa kaivata / saman tien takaisin. Ja mikä siinä on / että kotiin palatessa sairastuu taas Pariisin ikävään.”