Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Käsillä on Mika Terhon tuore proosateos Hellät elätit. Autofiktion, biografian ja subjektiivisen tekstin muoto. Näistä määreistä löytyy Terhon pienoisromaanin kehys. On turha miettiä, mikä on totaalisen totta, mikä kirjailijan vapautta. Silti teoksessa totuuden ja koetun elämän illuusio on poikkeuksellisen vahva.

Kliseisissä kirjoittajakoulutuksen opeissa kehotetaan kirjoittamaan läheltä omaa itseä. Se ymmärretään usein väärin. Kirjailija, yhtä hyvin kuin kuvataitelija, toteuttaa aina ”omakuvaansa” vaikka tekisi mitä: scifistä, satuihin ja murhamysteereihin. Jo genren ja aiheen valinta on ratkaisevaa.

Lainaan takakansitekstiä Terhon kirjasta: ”Hellät elätit on Mika Terhon proosateos, jossa kielen, ajan ja todellisuuden sirpaleista syntyy jotain uutta ja yllättävää. Teoksessa nivoutuvat yhteen menneisyys ja nykyhetki, lapsiperheen arki, runotanssiryhmä Hellien elättien tarina, taistelu unohdusta vastaan, taiteilijaelämä nukkumalähiössä ja kirjailijan yksinäinen työ. Kertoja vaeltaa Aurajoen rannoilla, uurastaa yövuorossa kuoleman keskellä, metsästää merkityksiä sanoista ja teoista.”

Terhon bibliografiaan on kertynyt liki kaksikymmentä teosta, runoa ja proosaa. Tuotanto on jäänyt ”vähälevikkisen kirjallisuuden kategoriaan”. Se on kaiken kirjallisuuden kasvualusta, eikä vähennä teosten merkitystä. 

Terhon teos kyseenalaistaa perinteistä romaanimuotoa. Teksti vaikuttaa aluksi mielivaltaiselta tajunnan kirjaamiselta, mutta alkaa lopulta hahmottaa luomisen jatkumoa tekijän elämästä. Kirjoittaja kokoaa palapeliään, toistaa jatkuvasti teemojaan perheestä, seksuaalisuudesta, yksinäisyydestä, kirjoittamisesta ja arjen kaamoksesta.

Parin vuoden takaisessa Hesarin jutussa Kari Hotakainen arvostaa perinteitä ja venäläisiä klassikoita, mutta sanoo: ”Elämme aikoja, jolloin mihinkään pitkään kerrontaan, eikä virallisiin lausuntoihin voi uskoa. Laajan epiikan aika on ohi. Maailma on sellaisessa kulmassa, että tarkimmin sitä voi kuvailla absurdin tekniikan kautta.”

Turun kirjallisuusgenre, sen paremmin kuin beatkirjallisuuden ikonien käsittely ei mahdu tähän merkkimäärään. Hellät elätit on tekijän sanoin: ”Postbeat. Aina on mahdollista kasvaa uudestaan kieroon. Vetää mutkat suoriksi. Tämä on kansallinen ilosanoma, iltarukous ja nuorison tuho. Uutta, uutta, uutta. Aivosolujen viimeisillä voimilla.”

Teos vilisee viittauksia kirjallisuuteen: lainattuja lauseita, viitteitä ja kirjojen nimiä. Löytäjälle ne antavat lisää, kokonaisuuden lukijalle ne uppoavat osaksi tekstiä. Kirjan nimi, Hellät elätit ja runoperformanssien muistot kulkevat löyhästi osana kokonaisuutta. Fokus on lopulta preesensissä ja kirjailijan karheassa arjessa, kirjoittamisen ja elämän merkitysten etsinnässä. 

Terhon kirjassa on kollaasiromaanin piirteitä. Hän rakentaa palapeliään, käyttää toistoa ja fragmentteja, erillisyyden ja yksinäisyyden tematiikkaa. Lopun kiteytyksenä: Terho kirjoittaa omanlaistaan tekstiä, jota ei voi tunnistaa kenenkään muun tekemäksi. Se on arvo sinänsä.

”Peityn vaippapakettien alle, enkä näe enää koskaan valoa. Vajoan yöhön. Palaan takaisin normaaliksi ja alan nauttia elämästä. Teen työtä ja rakastan. Kirjoittaminen ei enää näivetä elämääni. Olen vapaa, vapaa! Teen salaatin ja sitten lähden hakemaan tyttöä eskarista.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Viggo Wallensköld – aivan absurdia

2. Mika Terhon Pattaya rakastettuni

……………………………………..

Kulttuuritoimituksen Kari Pitkänen kirjoittaa Kuolemattomien kirjasta:

”Juha Siron suurin ansio on sen valtavan kuvallisen perinnön aukaisemisessa, joka periytyy meille läntisestä kulttuurihistoriasta.

Kirjan kannessa on taiteilija Henri Rosseaun (1844–1910) kuva, ’jonka maisema ei voi olla tuntemastamme todellisuudesta, ehkä se on paratiisi ennen paratiisia, vettä ja outojen kasvien viidakkoa, vasemmassa reunassa pinkkisiipinen, pitkäjalkainen kahlaaja yhdessä mustien matelijoiden kanssa – jättiläiskäärme kurottaa puusta ja etualan eläimellinen naishahmo soittaa poikkihuilua pienempi käärme kaulalle kietoutuneena’.

Taidehistoria tuntee teoksen nimellä La Charmeuse de serpents. Tullimiehenä työskennellyt Rosseau signeerasi teoksen Pariisissa vuonna 1907. Meille sen sisällön tulkitsee tamperelainen kirjailija ja runoilija Juha Siro runoteoksessa Kuolemattomien kirja (Palladium, 2024).

SANA VOI KORVATA KUVAN

Siron kuudes julkaistu runokokoelma käsittelee kuvan semantiikkaa eli merkitysoppia. Lähtökohtana on René Magrittelta poimittu aforismi: ’Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.’ Kahdesta ensimmäisestä virkkeestä olen yhtä mieltä. Viimeistä lausetta vastaan mieleni kapinoi. Sana ei voi täysin korvata kuvaa, mutta kuva – niin, se todellakin yhä kertoo (tai valehtelee) enemmän kuin tuhat sanaa. Omassa mielessäni – ja kai kielessänikin – kuva on sanaa vahvempi. Se voi iskeä kuin tuhat volttia, syvemmälle kuin mikään sana koskaan. Vaikka tietenkin sanoilla voi rakastaa ja satuttaa, luoda uutta elämää ja tuhota, alentaa ja ylentää.

DORÉN RAAMATTU PUHUI

Sanojen rajallisuus olevaisen ja tuntemattoman kuvaajana ei ole Juha Sirolle ongelma. Hän tekee Kuolemattomien kirjassa sen, johon vain taitavin sanankäyttäjä pystyy: avaa ovet uuteen todellisuuteen. Siro tekee sen 33 kuvataiteilijan, heidän uransa ja jopa yksittäisten teosten kautta. Taiteilijoiden syntymät ajoittuvat vuosiin 1284–1943. Innoitus tämän polun taivaltamiseen on peräisin Gustave Dorélta. Tämän piirroksilla varustettua Raamattua Siro tutki jo nelivuotiaana isoisänsä äidin Amandan kuolinvuoteen ääressä. ’En minä lukea osaa. Katselen kuvia loputtoman kiinnostuneena ja ihmettelen kirjainten mustia muurahaismerkkejä, mihin niitä tarvitaan?’

Kuolemattomien kirjassa ovat itseoikeutetusti mukana tunnustetut suuruudet kuten da Vinci, Dürer, Rembrandt, Caravaccio ja Dalí, mutta – ja mikä parasta – myös tuntemattomat naistaiteilijat Louise Moillon, Sofonisba Anguissola, Artemisia Gentileschi ja Élisabeth Vigée le Brun. Suomalaisista esittäytyvät Ellen Thesleff ja Elin Danielson-Gambogi.

’MINÄ MAALAAN KUIN JUMALA’

Monen naiskuvataiteilijan kohtalona oli tulla miesten alistamaksi ja/tai hyväksikäyttämäksi. Joidenkin teoksia pidettiin häpeilemättä miesten maalaamina. Eihän nainen voinut siihen pystyä. ’Axel Gallen hyväksyi Elinin taiteilijana, vaikka kehotti muita Pariisiin päätyneitä naistaiteilijoita lopettamaan turhan tuhertelunsa, palaamaan kotiin ja synnyttämään isänmaalle pulskia poikia.’ Ellen Thesleffin itsetietoisuus oli onneksi paremmalla tasolla: ’Kriitikot kirjoittavat Ellenin maalaavan kuin mies, / toiset arvioivat taitelijan otteen olevan / Naisellisen hento, / Niin ovat ajatukset jakautuneet maailman sivu. / Ellen sanoo itse: / Minä maalaan kuin Jumala!’

NAURUA JA JÄRKYTYSTÄ

Juha Siron kirjaa voi lukea proosarunoutena, mutta yhtä hyvin taiteilijoiden pienoiselämänkertoina ja -kuvauksina. Tekstit ovat kuin runoudeksi taipuneita tietoiskuja, jotka houkuttavat etsimään lisää. Tekstin ääressä voi myös havahtua ja nauraa ääneen. Kasimir Malevitšin teos Musta neliö on tekstiasuun puettuna – niin, musta neliö. Hyvin pysäyttävä on kirjailijan muisto kouluajalta Tampereen klassillisen lyseon saksantunnilta:

’Saksan kielen lehtori / heittäytyy luokassa pulpettien väliin / ja peittää korvat kämmenillään: / Munat tulevat, munat tulevat”, hän huutaa, / tuijottaa olemattomalle taivaalle tyhjin silmin / ja hakee turvaa omalta mieleltään.’ Siron teksti on kaunista, oivaltavaa, kuvallista. Sitä tekisi tässä mieli siteerata enemmänkin kuin tila sallii.

MATKALLE SIRON KANSSA

Minulle Juha Siron suurin ansio on sen valtavan länsimaisen kuvallisen perinnön aukaisemisessa ja tulkitsemisessa, josta 2000-luvun katsoja on suurelta osin täysin vieraantunut. Menneisyys puhuu meille miljoonin piirroksin, etsauksin, maalauksin, patsain, pystein ja muun kuvamateriaalin kautta. Menneet sukupolvet tallensivat niihin maailman sellaisena, kuin se juuri sillä hetkellä oli ja miten he sen näkivät ja kokivat.

Maailma on täynnä kuvallista kerrontaa, jota emme osaa selittää. Yritämme tulkita Egyptin hieroglyfejä, Pompeijin piirtokirjoituksia ja Kreikan mytologisia aiheita käsitteleviä seinämaalauksia tai Amerikan intiaanikulttuurien kuvakaiverruksia ja ymmärtää, miten aikalaiset maailmansa kokivat. Se on suuri työ ja pitkä matka. Sellaiselle matkalle tarvitaan Juha Siron kaltaisia oivaltavia oppaita ja tarkkoja tulkkeja.

Picassoon me palaamme myöhemmin. / Ikuisuuskysymyksiin palataan aina myöhemmin.”

Kari Pitkänen
kari.pitkanen [at] kulttuuritoimitus.fi

……………………………………….

Ekstralinkit:

1. Kulttuuritoimitus

2. Juhan kotisivut (kuuntele runo, valitse vapaasti käytettäviä runoja, taideprojektit: Ahdistuspurkit ja Kaupunkitaidetta sähkökaapeissa)

……………………………………….