Miten käy, kun äänestetään kaikkien aikojen Finlandia-voittajaa?

Finladiapalkinto täyttää 40 vuotta. Kaikkien aikojen voittajaa haetaan äänestyksellä. Tulos julkistetaan Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 29.10. 2023 klo 16.30 alkavassa tilaisuudessa Töölö-lavalla. Kaikki voittajat on tullut luettua. Tässä minun suosikkini perusteluineen voittajaksi: Ulla-Lena Lundberg JÄÄ. Saas nähdä osunko oikeaan. Julkaisin arvioni romaanin ilmestymisvuonna 2012.

Romaani ei valota historian hämäriin jääneitä mustia aukkoja tai verisiä vääryyksiä. Se ei ole ajankohtainen, se ei ole kirjallinen korjaussarja tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin, eikä vihaisen kirjailijan viiltävä kannanotto. Kirja ei briljeeraa nokkeluuksilla tai hae humoristista peiliä, josta lukija voisi tiirailla omaa kuvaansa tai kansakunnan tilaa viistossa valossa. Romaani ei esitä vaihtoehtotodellisuuksia, eikä tarvitse tarinansa tueksi tulevaisuuden utopioita.

Mikä tekee Lundbergin ”arkisesta” romaanista maailmanluokan kirjallisuutta, miten sen lukukokemus kykenee valahtamaan luihin ja ytimiin? Kysymystä on avattava romaanikirjallisuuden pyhän kolminaisuuden valossa: kieli, tarina ja rakenne.

Saariston ulkoluodoilla eletään 1940-luvun loppua. Tarina, josta kertomus kasvaa, on hyvin tavallinen. Se tarvitsee tuekseen loisteliaan kielellisen ilmaisun. Ei sellaista, jonka kirjalliseen briljanssiin havahtuu tämän tästä, vaan niin sujuvan, jossa mikään ei töki eikä törrötä. Lundberg on hionut ilmaisustaan pyörän, joka kantaa raskasta kuormaa huomaamattomasti ja hienosti.

Kielellinen sukulainen löytyy Bo Carpelanista. Hänkin kykeni nostamaan tapahtumien ympäristön, jopa elottomat esineet, yhdeksi tarinan pääosan esittäjäksi. Näin Lundberg kuvaa kahdeksannentoista luvun alussa jouluaattona yltyvää myrskyä:

”Pahimmissa kylissä ei nähdä majakan lyhtyä, armottomat aallot ovat hukuttaneet koko maailman alleen. ’Kaikkien merellä kulkevien puolesta’, pappi rukoilee. ’Pidä myös pappila pinnalla’, hän lisää enemmänkin piloillaan. Sade tunkeutuu nimittäin sisään ikkunanpuitteiden hatarimmista kohdista, aallonharjoilta sinkoaa vaahtoa ikkunalasiin kuin lunta. Tuuli ulvoo joka puolella taloa ja tunkee savun sisään savupiipuista. Avoimet ovet pamahtavat kiinni, seinälaudat natisevat, räsymatot luikertelevat lattialla. Radion jouluaaton hartautta on mahdotonta kuunnella, koska radiosta kuuluu vain rätinää ja venäjän- ja suomenkielisiä huutoja.”

Lundbergin kirjoittaessa eri henkilöiden kautta, repliikkejä ei puserreta samasta muotista. Kun äänessä on luotojen lääkäriksi emigroitunut tohtori Gyllen, kielen rekisteri vaihtuu hienovaraisesti ja osoittelematta. Samaa sopii tarkkailla tarinaa kuljettavan objektiivisen kertojan kohdalla.

Kuva, Jouko Vatanen

”Jää on kuin luomiskertomus”, Antti Majander kirjoittaa Hesarin kritiikissään. Onhan se näinkin, mutta sitäkin enemmän romaani kertoo kuolemasta ja luopumisen vaikeudesta, elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jos raamattuvertauksia haetaan merkittävämmäksi nousisi ristiinnaulitsemisen tarkoitus ja väistämättömyys. Lundberg noudattaa klassisen tragedian kaavaa, jossa tarina syntyy toivosta ja käyttää rakennuspuinaan onnen aineksia.

Jään uhka on aluksi vain aavistettavissa, avainkohtausta Lundberg malttaa pedata liki kolmesataa sivua. Tulos on kuin hidastettuna räjähtävä pommi, jonka piina jatkuu parikymmentä sivua. Tuskan ja toivon vaihtelu kuvataan eri kulmista.

Miksei Lundberg lopeta, kun draaman kaari umpeutuu, katharsis täyttyy ja itkun puhdistava voima voisi huuhdella lukijaa? Vain yksi tuhannesta kirjailijasta uhmaisi vesittymisen vaaraa ja jatkaisi tästä. Raymond Carver opettaisi meille, miten oikeaan paikkaan sijoitetulla viimeisellä pisteellä on järisyttävä teho.

Nyt ollaan Lundbergin mestariluokalla ja tarinan pitää jatkua, jotta lukija voisi punnita ja vaihtaa päähenkilön paikkaa. Se ei olekaan uskossaan ja idealismissaan vahva ja kaikkien rakastama pastori Petter Kummel, vaan hänen vaimonsa Mona. Posti-Antonin persoonalle on rakenteessa varattu kaikkitietävän jumalan paikka. Ratkaisu toimii koskettavasti ja komeasti, mutta hänen viimeiseen, kirjan lopettavaan puheenvuoroonsa jää hiertämään Monan kohtalo ja osuus koko tarinassa. Hänen kaltaistensa ihmisten varassa tämä maailma pyörii.

Sytyn harvoin romaanin kronologiseen rakenteeseen ja tarkoin rajattuun kirjalliseen näyttämöön, Jäässä ratkaisu toimii. Jännitteen säilymistä edesauttaa, että 366-sivuinen romaani kulkee preesensissä. Vain muutaman takauman tärkeä väläys pirstoo menoa ja eteenpäin vievää imua.

Ja tarkkana ystävät, arkiset kohtaukset sisältävät sanojaan enemmän. Kirjassani on koirankorva myös sivulla 269. Siinä puhumaan opetteleva papintytär hahmottaa paikkaansa maailmassa. Kuuluuko hän eläinten vai ihmisten sukuun? Isä punnitsee lapsensa kehitystä ”ja hän aikoo kuin aikookin olla läsnä, kun Lillus reagoi ensimmäisen kerran satuun.”

Helmiä vierähtelee pitkin tekstiä: ”Äidinrakkaudesta on kirjoitettu loputtomasti tunteellisia värssyjä, mutta hänen tietääkseen ei ole kirjoitettu juuri mitään lapsen rakkaudesta, joka on kuin Jumalan, loputon ja vailla ehtoja.”

Ulla-Lena Lundbergin Jää täyttää ikonin ja arkkityypin kirjalliset mitat, tarina on ikuinen ja uusi. Elämän ja kuoleman kuvauksena se koskee lopulta meitä jokaista. Jos kirja ei lähde kansainväliseen lentoon, syy on markkinavoimissa tai niiden puutteessa. Kuten aina ja kaikessa.

………………………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Valovoimaa vai päähän kihahtanutta kusta?

2. Taivaallinen vastaanotto – entä maallinen?

3. Varjofinlandia

………………………………………..

Jos tahdot olla täydellinen?

Tänään 4.10. on fransiskaaniveljeskunnan perustajan, Franciscus Assisilaisen (1182 – 1226) muistopäivä. Samalla vietetään 841-vuotissynttäreitä. Paavi julisti Franciscuksen pyhimykseksi 1228. Hän on myös eläinten, ympäristön, tulen, perheiden, yksin kuolleiden, kauppiaiden, rauhan, Italian, Assisin, New Mexicon ja Kansasin suojeluspyhimys. ”Jumalan pientä köyhää” on pidetty ainoana täydellisenä Kristuksen seuraajana. Kyllä listassa yhdelle pyhimykselle puuhaa riittää. 

Giotto di Bondone (c.1266-1337)

Franciscus oli varakkaan perheen poika italialaisesta Assisin kaupungista. Isä halusi hänestä kauppiasta tai sotilasta. Äiti humaania hyväntekijää. Franciscus ehti osallistua taisteluihin ja joutui sotavangiksi. Kääntymyksensä hän koki pyhiinvaellusmatkalla Roomaan. Lopulta hän luopui kaikesta maallisesta omaisuudestaan ja ryhtyi saarnaamaan.

Kulutuskulttuurimme, ilmastonmuutos ja kaikin tavoin yli resurssiemme eläminen tekevät Franciscuksen sanomasta ajankohtaisen. Omalla esimerkillään hän osoitti, ettei vaurauden tavoittelu ole tie onnelliseen elämään.

Franciscus laati yksilöllistä ja yhteisöllistä köyhyyttä edellyttävän säännön, jonka kolme ydinajatusta hän kiteytti Uudesta testamentista: 1. ”Jos tahdot olla täydellinen, mene ja myy kaikki, mitä sinulla on ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua. 2. Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan. 3. Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” Tämä, usein lainattu lause on poimittu Franciscuksen omista merkinnöistä: ”Niin kauan, kun maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa.”

Olin jokusia vuosia sitten työskentelemässä kirjailijaliiton residensissä Ateenassa. Seurasin menoa Syntagman keskusaukiolla. Symbolinen vahdinvaihto sujui tupsutossuissa kukkopojan askelin. Turisteille myytiin linnunsiemeniä, joita kyyhkyille ojenneltiin avokämmenellä kuvausta varten. Kaivoin repusta Moleskinen muistikirjan ja kirjoitin sivulle seuraavat rivit. Nykyään vain viimeisen lauseen toteuttaminen olisi helppoa – mutta hemmetin harvinaista. Ja pätee elämässä niin moneen muuhunkin.

”Sattuma on tapahtuma, joka kohdataan vahingossa ja

odottamatta. Vastoin sitä mitä on ajateltu ja päätetty.”

Niin kuin Franciscus Assisilainen,

joka yli kahdeksansadan vuoden kuluttua kuolemastaan ilmestyy

syöttämään kyyhkyjä ja seuraamaan

vahdinvaihtoa Ateenan parlamenttitalon aukiolle.

Siksi sallimme hänen sanoa vielä jotain tähdellistä:

”Älkää ottako matkalle mukaanne mitään – ei sauvaa, ei laukkua,

ei leipää eikä rahaa. Älkää ottako toista paitaakaan.

Älkää pitäkö omaa tietänne ainoana tienä Jumalan luo.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Perse penkkiin Ateenassa

2. Haluaisitko enkelin hommiin?

…………………………………………….

Jumalan profeetat: Steve Jobs, Bill Gates ja Mark Zuckerberg

Päivitän taannoisen postauksen. Funtsin samoja asioita taas, kun tietokone tilttaili. Machelpin Mika hoiteli ongelmani ennen, mutta nyt hän on lopettanut yrityksensä. Vein koneen uuteen paikkaan. Ensimmäinen epäily oli, voiko koneeseen asentaa uudempaa päivitystä. No, ei ihan viimeisiä, mutta sellaisen, jolla saisin ehkä pari vuotta lisäaikaa. Kone on MacBook Pro 2017 ja toimii Samsungin 24 tuuman näytön kanssa. Päivitys asennettiin. Nyt käynnistymisessä on vaikeuksia ja joudun käynnistelemään konetta useaan kertaan. Huomenna katsotaan mitä asialle voisi tehdä.

Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiskunta kävi korskeaksi ja alkoi rakentaa Babelin tornia. Moista julkeutta ei Jumala kauan katsellut vaan sekoitti ihmisten mielet ja kielet. Tarvittiin tuhansia vuosia, uudet profeetat ja uusi Jumala, jotta ihmiskunta saataisiin jälleen kommunikoimaan keskenään ajasta ja paikasta riippumatta: ”Connecting people” ja ”On line”.

Jumala (tai vastakkaisen puolen edustaja) lähetti uusiksi profeetoikseen ensin vähäisempiä, sitten Steve Jobsin, Bill Gatesin ja Mark Zuckerbergin. Keskuuteemme kehittyi kaksi suurta uskontoa: toinen sai tunnuksekseen Omenan, toinen halusi avata ikuisuuden Ikkunat. Liityin ison Omenan seuraajaksi heti ensimmäisten joukossa. Uskoin ”Desktop publishingiin”, maksoin ”Kottaraispöntöstä” ja tulostimesta 10.000 silloista markkaa ja luotin, että se valaisisi oman ja opetuslasteni tien tulevaisuuteen.

Niin kävi. Rahaa tuli ja meni – yhä uusia näyttöjä, keskusmuisteja, tulostimia, liittimiä, kovalevyjä, kilotavuja ja gigabittejä, kannettavia ja taskussa kulkevia, ohjelmia, päivityksiä ja käyttöjärjestelmiä. Viimein halusin valita elämääni oman ja uuden tien, mutta Omenasta en voinut luopua. Kaikki työni edellytykset ja yhteydet katkeaisivat.

Kaikilla uskonnoilla on haittansa, hyötynsä ja hintansa. Ja niistä luopuminen on tehty äärimmäisen vaikeaksi. Iso Omena on johtava toimija menetelmissä, joissa käyttäjiltä kerätään mahdollisimman paljon kapitaalia. Laitteisiin ja ohjelmistoihin on sisäänrakennettuja sovelluksia, jotka pakottavat uskovat säännöllisiin uhrauksiin.

Edward Hopper: Office at Night (1940)

Niin on kaikkialla. Kodinkoneet käyvät yhä lyhytikäisemmiksi, ei autollakaan loputtomiin ajeta. Ero on siinä, että Omenan toiminta käy yhä tiukemmaksi Stoori on pitkä, tähän vain kaksi esimerkkiä. Edellisestä koneesta ”paloi” virtapiuha. Uutta et enää saa. Yksi käytetty löytyi Hollannista. No, kone piti kohta vaihtaa uusien ongelmien vuoksi.

Taannoin työkoneeni lähti aivan omille teilleen. Syyksi paljastui ”hajonnut” näppis, joka suolsi virheellisiä komentoja. Uusi ei tietenkään enää toiminut entisen käyttöjärjestelmäni kanssa. Tukeni ”MacHelp-Mika” kyseli mitä tehdään, kun 5-6 vuoden ikäiseen koneeseeni ei voi enää asentaa uutta päivitystä – se hidastuisi powerin puutteessa tahmeaksi kuin muurahainen hunajassa.

Ratkaisu oli työnäyttööni kytkettävä kannettava. Se oli helppo napata mukaan, kun kirjoitin taannoin joulukuun Ateenassa kirjailijaliiton residenssissä. Omena osaa hinnoitella, pakollisine lisälaitteineen ja ohjelmineen (vanhat ei tietty pelaa uudessa käyttiksessä) kovan paketin hinnaksi tuli 2500 eur. Mikan lasku päivityksistä, vanhojen tiedostojen siirroista ja asennuspaketista oli maltillisempi, 388 eur. Kahdennentoista koneeni, nykyisen työvälineeni hinnaksi kävi kirjailijan tuloille hengästyttävät liki kolme tonnia. No, ehkä kone vielä pari vuotta pelaa uudella käyttiksellä.

Mitäs tahdon tällä sanoa? Tuskin ainakaan, että ennen oli paremmin. Tekstiduuni kaikkineen ja toimivat yhteydet ovat kirjailijantyöni edellytys – pääsy nettiverkon arkistoihin: kuviin, filmimateriaaleihin, karttapalveluihin ja ties mihin. Vaikkapa Romaanini ”Yllämme kaartuva taivas” lähdetöihin. Tarina avaa 103 vuoden aikaikkunan, lähtee fasismin noususta, kulkee Venetsian vuoteen 1951 ja päätyy vuoteen 2026, jossa ihmiskunnalle tarjotaan uusi mahdollisuus.

Koneeni taustakuvana Edward Hopperin maalaus vuodelta 1953: ”Office in a small city”. Se kannustaa minua oleellisen äärelle. Teknologista huolimatta. Tai juuri sen tähden. Mainitsen lopuksi pesukoneestamme, joka on toiminut yli 30 vuotta. Mikro samoin. Auto on 19-vuotias, ja vasta nyt tuli katsastuksessa ensimmäinen huomautus, etuiskarit piti uusia.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Tähdellistä tietoa ja silkkaa sontaa

2. Ihan turhaa valitusta

…………………………………………….

Monet kuolevat mieluummin kuin vaihtavat harhaluulon oikeaan tietoon

Bibliomantia on ennustamisen muoto, jonka määritelmä on hieman hatara. Monet liittävät sen vain raamattuun tai muihin ”pyhinä” pitämiinsä kirjoituksiin. Muun muassa Jehovan todistajilla on nimeen liittyvä sivusto, jota löytyy Vartiotornin julkaisujen hakemisto. Itselläni on tapana availla kirjoja satunnaisesti joinkin lähtökohdan tai ideakipinän toivossa. Nappasin taas työpöydältä Ernst Billgrenin kirjan Mitä on taide – ja sata muuta tositärkeää kysymystä (Teos 2010, suom. Martti Anhava). Päätin lukea heti ensimmäisen kysymyksen – onko se paalupaikalle nostettavan arvoinen. Kyllä on, assosiaatioketju vei muutamien kuolemasta holokaustin miljooniin uhreihin.

Kuva: Juha Rouvinen, Rannikkoseutu -lehti 26.8.23

Billgren kysyy, ”Voiko tieto ratkaista taiteelliset ongelmat? Lyhyt vastaus: Vain jos osaa käyttää sitä. Pitkä vastaus: Viime vuonna leivänpaahtimet surmasivat Yhdysvalloissa 791 ihmistä, kun taas hait surmasivat vain yhdeksän ihmistä saman ajanjakson aikana. Tämä on sellaista tietoa, jota ihmiset kaipaavat ja josta he voivat hyötyä. Ikävä kyllä siitä ei seuraa, että ihmiset pelkäisivät leivänpaahtimia enemmän kuin haikaloja, vaikka syytä olisi. Paahdinten vaarallisuuden muistaa vasta kun saa volttihoitoa paahtimenrämältään ja kuolee ’Niinpä tietysti!’ huulillaan. Monet kuolevat mieluummin kuin vaihtavat harhaluulon tietoon.”

Funtsin näitä, kun minulle todistellaan, että covid-rokotusten saaneet alkavat kuolla viiden vuoden kuluttua salatun suunnitelman seurauksena. Tai miten rikkaiden eliitti suunnittelee maailmanvallan kaappausta ja ihmisten alistamista aivan kuten elokuvassa Metropolis (Fritz Langin saksalainen dystopiakuvaus vuodelta 1927. Mykkäelokuva, joka kuuluu maailman kulttuuriperinnön luetteloon).

En voi olla ajattelematta myös teorioiden yhteyttä kuuden miljoonan juutalaisen murhaamiseen. Vaino alkoi salaliittoteorioista 1900-luvun alussa ja levisi kansojen keskuudessa, erityisesti Saksassa. ”Siionin viisaiden pöytäkirjat” koostuu väärennetyistä asiakirjoista, joissa kuvataan juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmia. Monet antisemitistiset ryhmät käyttivät niitä todisteina ja niillä perusteltiin juutalaisiin kohdistunutta vainoa. Kun ne alkoivat, kokonaisen kansan enemmistö nieli propagandan. Toisen maailmansodan uhrien kokonaislukumäärä oli n. 62 miljoonaa. Edellinen postaukseni kertoo saksalaisten sodanjälkeisestä itsemurha-aallosta. Niin vaikea on luopua uskomuksistaan.

Valokuva Ansgar Hoffmann. Sivulta Wien Museum / Magazine

Pöytäkirjoissa, joita on väitetty vuonna 1897 Baselissa järjestetyssä, Theodor Herzlin johtamassa ensimmäisessä sionistikonferenssissa kirjoitetuiksi, kuvataan kokouksia, joissa juutalaiset suunnittelivat länsimaisen yhteiskunnan alistamista. Suunnitelmiin kuului maailmantalouden romahduttaminen ja poliittisen järjestyksen horjuttaminen sosialismin ja anarkismin avulla. Tärkein keino oli lehdistön, rahalaitoksen ja poliittisten instituutioiden haltuunotto kullan ja rahan avulla, Euroopan maita lietsottaisiin sotimaan keskenään. Väinö Linna, vaikkakin mennen maailman mies, sanoisi tähän: ”Kannattaa tietää aina enemmän, aloittakaa historiasta.”

Tässä maailmanhistorian viimeiset, isot murrokset ihmiskunnan kannalta naurettavan tiukkaan pakettiin puristettuna: siirrytään keräilytaloudesta ja metsästyksestä maanviljelyyn. Teollistumisen myötä ”Kehruu-Jenny” korvaa tehtaissa kahdentoista lapsen työt. Siitä huolestutaan. Mitä tehdä, kun lapset jäävät työttömiksi. Maailma kutistuu, kun keksitään lennätin ja puhelin. Tampereella syttyy sähkövalo 1882. IBM:n johtaja sanoo, että maailmaan riittää kahdeksan keskitettyä tietokoneyksikköä. Mac julkaisee ”Kottaraispönttö” -tietokoneensa kaikkien saataville 1984. Siitä se lähtee ja jatkuu… Tekoäly mullistaa taas kaiken. Kun tulee aika luopua tästä todellisuudesta, hatuttaa eniten, etten näe tulevaisuuden utopioita. Vaikka mistä sen tietää? Olen niinkin kirjoittanut, että kaikesta minkä ihminen saattaa kuvitella, on mahdollista tulla totta – koska sellainenkin toteutuu, mitä emme kykene edes kuvittelemaan.

Bibliomantiasta lähdettiin ja siihen päädytään. Avasin lopuksi raamatun. Jobin kirja 11:20 kertoo näin: ”Mutta jumalattomilta kaikki pimenee, he eivät enää löydä pakotietä. Heillä on enää vai yksi toive: viimeinen henkäys.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Tarinoilla käydään kuoleman yli

2. Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle

…………………………………………….

”Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler”

Florian Huberin Saksassa 2015 ilmestynyt teos Lupaathan tappaa itsesi, julkaistiin meillä Atenan kustantamana ja Heli Naskin suomennoksena vuoden 2016 tammikuussa. Kirjan alaotsikkona on ”Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945”. Kirja on sekoitus arkistolähteisiin perustuvaa historiallista faktaa ja sen pohjalle rakentuvaa fiktiota. Kyse on siis tietopohjaisesta ”elämyskirjallisuudesta”, jota voisi hienommin nonfiktioksi kutsua.

Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945

”Loppu on käsillä lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi, muuten en saa hetken rauhaa.” Isän käsittämätön toive 21-vuotiaalle tyttärelleen, kun hän itse lähti puolustamaan Berliiniä lopullisen tappion hetkinä. Eikä kyse ollut yksittäisistä tapauksista, vaan massiivisesta itsemurhaepidemiasta, joka pyyhkäisi yli kolmannen valtakunnan raunioiden.

Useat upseerit ja natsipuolueen avainhenkilöt tappoivat ensin perheensä ja lopuksi itsensä. Kansan keskuudessa syyksi riitti: ”Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi.”  Demminissä, jossa itsemurhan tehneiden luku oli prosentuaalisesti suurin, kokonaiset perheet hukuttautuivat pikkukaupungin halki virtaavaan jokeen. Lopullinen määrä on jäänyt selvittämättä, mutta arviot liikkuvat liki kahtatuhatta.

”Aikuiset tarvitsivat toisinaan paljon voimaa raahatessaan vauvansa ja kouluikäiset lapsensa mukanaan ja painaessaan heidät veden alle niin pitkäksi aikaa, että vastustelu lakkasi.” Muita kuolintapoja olivat ampuminen, hirttäytyminen, myrkyn nieleminen ja valtimoiden auki viiltäminen.

Epidemia oli totaalinen. Myös valtiovalta tuki ”kunniakasta ratkaisua”. Berliinin filharmonikkojen viimeisen konsertin jälkeen 12.4.1945 konserttiväkeä hyvästeli ulko-ovella univormupukuisia Hitler-poikia, jotka jakoivat kaliumsyanidikapseleita.

Kaikkialla pelättiin voittajien kostoa, kidutuksia, raiskauksia ja tappamista: ”Nyt se on tapahtunut. Venäläiset ovat kaupungissa. Kuulimme juuri, että tohtori Nebler on surmannut tyttärensä ja vaimonsa ja sitten itsensä. Naapurustossa vuokraisäntä hirtti nuoren vaimonsa, ja samanlaiset uutiset lisääntyvät.”

Florian Huber käsittelee kirjassaan myös Saksan yhteiskunnallista ilmastoa ennen sotaa – ja ennen kaikkea niitä edellytyksiä ja toiveita, jotka auttoivat natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousua: ”Isä ei ollut koskaan ennen puhunut Jumalasta. Hän sanoi, että Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler. Jumala oli lähettänyt Hitlerin pelastamaan Saksan. Saksa, se olemme me kaikki.”

Kirjansa loppupuolella Huber nostaa esiin termin ”nollahetki”, jolla alettiin kuvata taakse jätettyä järkyttävää menneisyyttä ja uutta tulevaisuutta. Itse asiassa nollahetki on psykologinen puolustusmekanismi, jolla torjutaan historian todellisuutta. ”Sodan lopussa väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”

Florian Huber on tehnyt merkittävän työn kaivaessaan esiin katastrofiin johtaneen itsepetoksen mekanismeja ja näihin päiviin saakka vaietun itsemurhaepidemian dokumentteja. Rankka analyysi dokumentoi unohdettujen haamuja ja nostaa ne peiliksi nykyajalle. Voisivatko tuhon siemenet vielä lähteä itämään keskuudessamme?

Oma romaanini Yllämme kaartuva taivas (Like 2019) avaa aikaikkunan vuosiin 1923 – 2026. Fasisimin nousu kuvataan pienen pojan kautta, arjen keskeltä, kun kansallissosialismi kehittyy aluksi kuin huomaamatta. Vuosi 1951 syventää tarinaa, selviytyjien syyllisyyttä ja rakkauden mahdollisuutta. Vuonna 2026 ihmiskunnalle tarjotaan yllättävästi uusi mahdollisuus. Romaania kirjoittaessani 80 pros. oli lähdetyötä, loput tekstin yhä uudelleen hiomista. Tykkään lähdetöiden tekemisestä, aina on tilaisuus oppia uutta.

………………………………….

Tietokirjailija Florian Huber (s.1967) on opiskellut historiaa ja kansantaloustiedettä ja väitellyt tohtoriksi brittiläisen miehitysvallan uudelleenkoulutuspolitiikasta Saksassa. Hänet tunnetaan myös palkituista dokumenttielokuvista.

………………………………….

Blogin ekstralinkki: Adolf Hitler ja Etty Hillesum

”Minun täytyy elää niin hyvin ja vakaumuksellisesti kuin mahdollista viimeiseen henkäykseeni saakka, niin ettei sen, joka tulee minun jälkeeni, tarvitse aloittaa aivan alusta ja ettei hänellä ole enää yhtä vaikeata kuin minulla.”

…………………………………..

Hyvin henkilökohtaista – ja kysymys, mitä on onni?

Ystävä sanoi taannoin: ”Juha, voisit välillä päivittää blogiisi jotain henkilökohtaisempaa.” No, Hesarissa oli 4.6. juttu, joka otti tähän kipinää. Repäisin talteen rivit Kuisma Korhosen artikkelista, joka käsittelee Marcel Proustia (1871- 1922). Juttuun oli nostettu Proustin kirja Lukija, suom. Sampsa Laurinen ja Hannu Mäkelän Proust on Proust.

Finlayson Art area 2.7. Taustan maalaus, Sami Lukkarinen

Jutun suola ja samaistuminen löytyy muutamasta rivistä, joihin kiteytyy itselleni merkittävä kokemus: ”Kirjojen palvonnan sijaan Proust puhuu kirjoista välineinä, jotka toimivat kimmokkeina lukijan omalle sisäiselle etsinnälle. 

Proust ennakoi jopa kirjallisuusterapiaa korostaessaan kirjallisuuden mahdollisuuksia mielenhäiriöiden hoidossa. Siinä missä terapeutin läsnäolo voi hajottaa potilaan huomiota ja yksin jättäminen taas altistaa tämän pakkomielteiden toistolle, voi kirjallisuus tarjota sekä seuraa että yksinäisyyttä, dialogia omassa rauhassa.

Lukeminen onkin Proustille ystävyyttä puhtaimmillaan, yksinäisyydessä rikastuvan kommunikaation ihmettä.”

Oma kokemukseni mahdollisimman lyhyesti: 25 vuotta sitten makasin teholla sydäninfarktin saaneena, eikä mieleeni mahtunut mitä oli tapahtunut. Hädän jälkeen mieli kokee oudon nosteen. Osastolle päästyäni en osannut käsitellä tapahtunutta, vaan halusin mahdollisimman nopeasti kotiin. Viikon kuluttua makasin osastolla jälleen. Mieli alkoi murtua, ja lääkärit tahtoivat tietysti tutkia uusien komplikaatioiden mahdollisuuden.

Sanoin vaimolle, ettei minua katsomaan saa päästää ketään. Yksi ystävä kuitenkin onnistui. Kohtaaminen oli lyhyt, ja hän jätti sängynpäätyyni pinon kirjoja. Jälkeen päin muistan vain yhden nimen, Peter Høegin Kertomuksia yöstä.

Tarvitsin terapiaa ja sain – se kesti yhdeksän kuukautta. Mutta ennen kuin siihen kykenin, ennen kuin pääsin edes vuoteesta ylös, en tehnyt muuta kuin luin. Kaksi romaania vuorokaudessa, jos niiden yhteen laskettu sivumäärä oli viidensadan vaiheilla. Koin täysillä Proustin mainitsemaa ”yksinäisyydessä rikastuvan kommunikaation ihmettä.”

Infarktin jälkeen elämään on mahtunut pari muutakin ”kuolemankanttia”. Muutama vuosi sitten kysyin lääkäriltä terapiaa. Konsultointipyyntöön tuli kieltävä vastaus. Edelliseen romaaniini Valovuosi (Avain 2022) kirjoitin: ”Miten helvetissä täällä tulisi elää, miten voisi jatkuvasti selvitä päivästä toiseen ja kuvitella olevansa hengissä vielä vuosien kuluttua?”  Ilman lukemista – ja eritoten kirjoittamista, olisin varmasti hukassa.

Kaikki hyvin, ilman kokemuksiani minä en olisi Minä. Elämälle kiitos joka ainoa aamu. Jotain olen varmasti oivaltanutkin. Sopii lopettaa muutamaan riviin romaanistani Yllämme kaartuva taivas. (Like 2019)

Kuva Salvador Dali 1957. Sivustolta iartprints.com

”Tuijotin vuoteen jalkopäästä avautuvaan huoneeseen, sen vähäiseen valoon, joka kiilsi tummaksi vernissatun taulun pinnalla ja näin, miten pääskynen pyrähti huoneen läpi. Se olin minä, jotain räpistelevää ja sisältäni karannutta. Ihminen muuttuu, saattaa asua vieraassa maassa ja kaupungissa, pohtia miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt, miten vähän siitä kykenee edes kuvittelemaan. Mutta joskus, häviävällä hetkellä voi kokea ymmärtävänsä kaiken. Ajatus on vastaus johonkin niin yksinkertaiseen, niin naurettavan helppo, selkeä ja itsestään tietoinen tunne, ettei sitä voi kirjoittaa muistiin eikä toivoa kokevansa tai muistavansa samanlaisena enää koskaan uudelleen.

Luultavasti ilo ja tyytyväisyys – niin kuluneelta kuin se kuulostaakin – on häviävissä hetkissä, jolloin olemassaolon todellisuus on kadonnut. Autuus, ikiaikainen ja outo sana, joka on karannut Raamatun kellastuneiden sivujen välistä ja lepattelee kirkon kaariholveissa tahtomatta kiinnittyä minnekään, jotain sen kaltaista, vapaaksi päässyttä ja painotonta on onni – tyhjyyttä.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

2. Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!

…………………………………….

Mikä on ihmiskunnan tarkoitus?

Kirjoitan parhaillaan teoksen esipuheeksi esseetä ihmisen identiteetin kokemisesta. Työpöydän kulmalla on pino lähdekirjallisuutta: Milan Kundera Petetyt testamentit, Vilma Hännisen väitöskirja Sisäinen tarina, elämä ja muutos, Thorwald Dethlefsen Hyvä ja paha, Max Frish Minä en ole Stiller… Andrei Tarkovskiin on tullut palattua usein: Martyrologia, Päiväkirjat 1970 –1981 (Mabuse 1989). Olen nostanut kirjan blogiin aiemminkin, mutta näinä aikoina sitaatti elokuvasta Stalker havahdutti taas: ”Ihmiskunta on olemassa siksi, että loisi taideteoksia.”

Elokuvasta Stalker

Olen aina pitänyt Tarkovskia nerona. Omassa työssään hän tarttui vain elämän ja kuoleman kysymyksiin, vähempi ei hänen aiheekseen riittänyt. Tarkovski teki kaiken päinvastoin kuin Hollywoodissa. Ei ennalta arvattavaa sankaritarinan kaavaa, jossa roisto ja verisen vääryyden kärsinyt kunnian mies ajetaan kaksintaisteluun ja hyvä kukistaa pahan. Ei mitään katsojan puolesta valmiiksi ajateltua.

Tarkovskin elokuvat raottavat ovia outoihin ja salaisiksi jääneisiin todellisuuksiin ja saavat katsojat pohtimaan elämänsä kysymyksiä itse, erityisesti omaa identiteettiään ja kysymystä: Kuka minä olen? Suomalainen filosofian professori Kari E. Turunen kiteyttää oman persoonan ulkoistamisen kirjassaan Ikävaiheiden kriisit: ”Vaikka tuntuu narsistisesti kipeältä, on suuri onni, että yksilö ei ole minkään arvoinen; tiedottomat siteet kirpoavat. Ihmisolemus ei pyhity itsestä, vaan itsen ulkopuolelta, itsen vaiettua.”

Tarkovski, sivustolta rbth.com

Tarkovski kirjoittaa muistiinpanoissaan: ”On etsittävä ja kehitettävä periaatetta, jolla jokaiseen katsojaan voisi vaikuttaa yksilöllisesti, siten että esitys saisi privaatin, yksityisen luonteen (kuten kirjallisuuden, maalaustaiteen, runouden ja musiikin alalla). Lähtökohtana voisi olla se, että katsojalle esitetään mahdollisimman vähän, niin että hän joutuu tämän vähäisen perusteella muodostamaan käsityksensä lopusta, kokonaisuudesta. Tälle ajatukselle pitäisi käsitykseni mukaan elokuvataiteen rakentua.”

Tarkovski tutki elokuvissaan ihmisen mahdollisuuksia moraalisesti oikeiden ratkaisujen tekemiseen. Ne, joilla valta oli Tarkovskin elinaikana, koettivat vaientaa hänet kaikin keinoin. Heille olisi ollut mieluisampaa käyttää ohjaajaa omien tavoitteidensa ajamiseen. Komsomolskaja Pravdassa kirjoitettiin vuonna 1980: ”Andrei Tarkovski on lahjakas, enkä millään tavalla salaa harmiani sen vuoksi, että hän tekee elokuvia ns. eliittiyleisölle. Kuinka iloisia olisimmekaan, jos saisimme häneltä nähtäväksemme elokuvan, jossa hän käsittelee tärkeitä nykyhetken ja menneisyyden ongelmia, jotka huolestuttavat miljoonia ja ovat kaikkien ymmärrettävissä.” Valta ja taide eivät liene olleet hedelmällisessä yhteistyössä sitten 1500-luvun Firenzestä alkunsa saaneen kultakauden, jonka seurauksena renessanssitaiteen helmet luotiin.

Elokuvaohjaajan päiväkirjoista voi havaita miten paljon hän luki ja kirjasi ylös ”viisaudet”, jotka häneen syvimmin vaikuttivat. Nerous ei siis ole ainoastaan annettu ominaisuus, vaan kyky oppia ja soveltaa ennen meitä eläneiden kokemuksia. Tarkovski tunsi yhtä hyvin antiikin kirjallisuutta kuin sen jälkeisiä ajattelijoita. Hän on tehnyt usein muistiinpanoja Montaignen esseistä ja esimerkiksi Henry Thoreaulta. Hän on kirjannut muistiin idän filosofiaa Laotselta: ”Heikkous on suurta, voima on mitätöntä. Syntyessään ihminen on heikko ja taipuisa. Kuollessaan hän on voimakas ja kova. Kasvaessaan puu on taipuisa ja pehmeä, mutta kun se on muuttunut kuivaksi ja karkeaksi, se kuolee. Kovuus ja voimakkuus ovat kuoleman seuralaisia.”

Elokuvasta Stalker

Stalker on elokuva, jota täytyy varjella liialta katsomiselta. Lumous saattaisi särkyä. Joku kuva on piirtynyt muistiin iäksi ja se riittää. Koira kuralammikon kuvajaisessa, musta bakeliittipuhelin, joka soi. Liikkuva vesilasi putoamaisillaan pöydän reunalta. Elokuvan varsinainen tarina on Arkadi ja Boris Strugatskin romaanista pelkistetty äärimmäisen yksinkertaiseksi ja samalla arvoitukselliseksi: kolme miestä pyrkii eristetyllä vyöhykkeellä sijaitsevaan huoneeseen, jossa kaikkien toiveiden on mahdollista käydä toteen.

Yksi miehistä on kirjailja, hän lausuu elokuvassa seuraavan repliikin: ”Ihminen kirjoittaa siksi, että kärsii ja epäilee. Hänen täytyy koko ajan todistaa itselleen ja muille, että on jonkin arvoinen.” Tarkovski itse oli runoilijan poika. Yhdessä kohtauksessa Stalker lausuu runon, jossa kiteytyy ihmisen mahdottomuus ottaa vastaan onnea, koska saadessaan hän haluaa aina vain enemmän.

Kesäkin meni / kuin ei olisi ollutkaan / päivänpaiste lämmittää / mutta sekään ei riitä / kaikki mikä voi täyttyä / lankesi käsiini / kuin viisilehtinen apila / mutta sekään ei riitä / ei mennyt hukkaan / paha eikä hyvä / valo alati paloi / mutta sekään ei riitä / elämä otti huostaansa / pelasti ja hoivasi / olin onnen poika / mutta sekään ei riitä / lehtiä ei kärventynyt / oksia ei katkennut / päivä on lasinkirkas / mutta sekään ei riitä

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää?

2. Minä! Mikä minä?

…………………………………….

Kuinka kirjoittaa ikuisuutta varten?

Arto Lapin bibliografiasta löytyy toistakymmentä runoteosta ja puoli tusinaa kokoelmasuomennosta. Ura lähti alkuun valtakunnallisella Runo-Kaarina-palkinolla 2001. Tampereen kaupunki on palkinnut hänet kuusi kertaa.

Tuorein teos Korallimieli (Enostone 2023) yhdistää runotrilogian Veden ääret, Pohjoiset tuulenpesät ja Ateljee Palander. Teoksen päättää uusi kirjan nimellä otsikoitu sikermä. Yhteensä kolmesataa sivua runoutta Jelena Salmen suunnittelemissa kansissa.

Hesari julkaisi 27.4. kiittävän kritiikin teoksesta. Vesa Rantama oli otsikoinut arvionsa: ”Kaikille, jotka haluavat kirjoittaa parempia runoja”. Ja ingressi: ”Arto Lapin runot ovat parhaimmillaan kaltaistensa runsaassa seurassa.” Riveistä mieleeni nousee itämainen ajatus: ”Tehdä kerralla paljon, on vähän. Tehdä usein vähän, on paljon.” 

Kokoelman sivulla 230, tekijä itse kuvaa lukemisen kokemusta näin: ”Nykyisin otan kirjan summanmutikassa, / avaan umpimähkäisestä kohdasta. / Ei ole muuta järjestystä / kuin nukahtaminen ja herääminen, // uudet lehdet kasvavat / samanmuotoisina kuin edellisvuotiset. // On kivuliasta / lukea kannesta kanteen, / nähdä päättyminen. / Runo sieltä täältä tuo lohdun.”

Kuva, Kulttuuritoimitus, Jari Henttonen

Oma, ensimmäinen lukukertani kulki sivulta sivulle. Kun kirja jäi yöpöydälle, käytin samaa summanmutikkasysteemiä. Otan heti alkuun sulattelun lopputuloksen ja kiteytyksen siitä, mikä tekee runoilijan säkeistä niin merkittäviä ja ehtymättömiä: Lappi kirjoittaa ikuisuutta varten.

”Saakoon hippiäinen siivet, / khimaira maininnan mytologiaan. // Mutta kun eteen / tuotiin ihminen, oli kaikki jo jaettu. / Tai oli jäljellä uupumus, ei hän sitä itselleen jättänyt. // Heistä yksi, Carl von Linné, / pillastui kuin tuhatkauno, / nappasi lehtiön, otti suunnan kohti pohjoista, / alkoi luetteloida kaikkia vastaantulevia: // ”Hieron nämä listat / tuomiopäivänä Hänen kasvoilleen. / Meille et antanut edes kykyä / suojella näitä.” Teoksessa myös historia kiteytyy monin tavoin.

Avainsana on pelkistys ja tiivistämisen taito. Kun turha riisutaan pois, tärkeä jää. Sen pohjalta voi laajentaa ja hakea uutta ikiaikaiseen perinteeseen. Korallimielen tekstit aukeavat kahteen suuntaan: lukijan sisälle ja ulkoiseen todellisuuteen. Nykyhetki ottaa kipinää huumorista: ”Mietin mitä vaurioita aiheuttaa / pieni määrä pakkoruotsia. / Kirjakäärö, bokrulla, / on ruotsiksi leikkisämpi.” 

Lapin tuotantoon on aina liitetty tanka- ja haikurunojen perinne. Pitää paikkansa, mutta tuorein julkaisu näyttää monipuolisen runoilijan, joka inspiroituu ”kaikesta”. Musiikki on moni tavoin läsnä: Mahler, Bach, Mozart… yhtä hyvin kuin teksti Woody Guthrien kitarassa tai ”Kind of Blue”. Kuvataide tuottaa tekstejä Kimmo Kaivannosta ja Marc Chagallista aina Tampereen tuomiokirkon maalauksista kirjoitettuun sikermään.

Intertekstuaalisuus on läsnä mitä moninaisimmin tavoin. Kollegiaalisia viitteitä, omistuksia ja ”In memoriam” -tekstejä. Pidin kovasti myös siitä, miten nimettyjen runojen otsikot on sijoitettu runojen loppuun. Säkeet lähtevät puhtaalta pöydältä ja merkitystä voi tarkastella luettuaan. Ratkaisu synnyttää lukijan ja runon sisäistä dialogia. 

Korallimieli on teos, jolle povaan pitkää elinkaarta. Siihen on hyvä palata aina uudelleen – jokaisella kerralla löytyy uusia kokemisen kulmia. Lopetetaan kahden rivin aforistiseen kiteytykseen: kaikuja tyrannien tekemisistä, niin totta juuri tänään.

”Stalin oli haetuttaa useamman kerran Šostakovitšin

teloitettavaksi väärinsäveltämisestä. Hän elää yhä.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Laotse: Tao Te Ching

2. Nerouden lyhyt oppimäärä

……………………………………

Mikä on vaivan ja Finlandian arvoista?

Villle-Juhani Sutisen Vaivan arvoista, esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain) palkittiin Tietokirjallisuuden Finlandialla 2022. (Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto on myönnetty vuodesta 1989 ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, ”jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen.”)

Kuva: YLEn aamu

Sutinen (s.1980) on julkaissut runokokoelmia, esseitä, romaaneja, tietokirjoja ja ansioitunut kääntäjänä. Bibliografiaan on kertynyt hengästyttävä määrä, liki 70 teosta. Ura lähti alkuun Kaarinan kaupungin runokilpailun voitolla 2002.

Vaivan arvoista laajenee nimeään ja aihettaan merkittävämmäksi teokseksi. Kirjoihin kiertyvät pohdinnat avaavat koko kirjallisen perinteen merkitystä. Teksti ei latistu kritiikiksi tai kehuiksi, vaan hakee syvempiä yhteyksiä elämään ja kulttuuriin. ”Arvottava” ote nousee esiin vain tekstissä Ilmari Rantamalan teoksesta Harhama (1909). ”Eräät vuoden aikana lukemistani teoksista /…/ ovat vakiintuneita klassikoita, jotka harva kuitenkaan on vaivautunut kahlaamaan läpi, kun taas muut, esimerkiksi Dorothy Richardsonin romaanisarja Pilgrimage (1915-1938), ovat teoksia, joista moni ei ole Suomessa edes kuullut.”

Sutinen on kirjoittanut esseensä kolmentoista kirjan kehyksiin. ”Tämä kirja käsittelee kirjoja, jotka luin poikkeusvuoden aikana. Samalla se käsittelee sitä, miksi luin juuri ne kirjat. Teokset saattavat päällepäin näyttää siltä, ettei niitä yhdistä mikään muu kuin se, että ne on luettu tietyn ajan sisällä. Itse kuitenkin uskon toisin. Kaikki ne ovat ylipitkiä, vaikeita tai muuten tavalla tai toisella erityisiä.”

Blogin edellinen päivitys ottaa kantaa ilmiöön, jossa muita mollaamalla koetetaan nostaa omaa arvoa. Sutinen kirjoittaa: ”Joskus kirjailijat kirjoittavat pitkiä ja vaikeita romaaneja pelkästään esiintyäkseen muita älykkäämpinä ja visionäärisempinä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki pitkät ja monisyiset kirjat olisi tehty vain siitä syystä. On aiheita ja ihmisenä olemisen puolia, joita ei vain voi käsitellä alle tuhannessa sivussa.” Minulle itselleni teoksen Vaivan arvoista pointti on juuri tässä. Elämän ja kirjallisuuden kantista on joskus hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin, jotta voisi koettaa hahmottaa mistä on tulossa, ja minne menossa.

Tieto-Finlandialla palkitut teokset ovat usein olleet fokukseltaan yhteen aiheeseen tai teemaan keskittyviä kirjoja. Sutisen Vaivan arvoista on kulttuuriin, sivistykseen, taiteeseen ja humanismiin haarova rihmasto. Minun on mahdotonta kirjoittaa siitä blogipäivityksen mittaan muuten kuin suosituksena, ja muutamaan lainaukseen tukeutuen.

Henry James puolustautui saamaansa kritiikkiä kohtaan toteamalla, ettei kirjailijan tarvitse kirjoittaa sellaisista aiheista ja sellaisilla tavoilla, jotka ovat kaikkien mielestä kiinnostavia. ”Taide on se, joka luo elämää”, hän totesi. Sutinen kirjoittaa: ”Mitä James tarkoitti tällä? Ennen kaikkea sitä, että hänen mielestään kirjallisuus ei toimi siten, että etsitään innostava aihe, josta kerrotaan tietyllä agendalla, mitä Wells piti oikeana metodina. Sen sijaan Jamesille mikä tahansa muuttui kiinnostavaksi, kunhan se kuvattiin kirjallisesti tietyllä tavalla. Hänelle elämä ei tullut ennen taidetta, vaan taide tuli ennen elämää.”

On se hienoo hei, että joku tekee duunit puolestasi ja tiivistää vaivan arvoisia ajatuksia kirjaksi. Näin voit laajentaa kokemuksia ja elämää, luet sitten 1300-luvun Yoshida Kenkoa – tai Ville-Juhani Sutista juuri nyt.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Terveiset kirjaston viinikellarista

2. Yoshida Kenkon klassikko

…………………………………….

”Huonoa” kirjallisuutta tarvitaan!

Luin 19.2. Hesarista Miki Liukkosen ”haastattelun”. Tietysti siihen otettiin kantaa sos-mediassa. Eihän jutulla muuta pointtia ollut. Sivuutan yleensä tällaiset. Narsismi on houkuttava, mutta lyhytnäköinen lähtökohta mielipiteille. Kari E. Turunen kirjoittaa teoksessaan Ikävaiheiden kriisit: ”On suuri onni, että yksilö ei ole minkään arvoinen; tiedottomat siteet kirpoavat. Ihmisolemus ei pyhity itsestä, vaan itsen ulkopuolelta, itsen vaiettua.”

Juttu otti kuitenkin kipinää, kun aloin törmäillä hauskoihin assosiaatioihin. Satuin samaan aikaan lopettelemaan Ville-Juhani Sutisen Tieto-Finlandialla palkittua teosta Vaivan arvoista. (Avain 2022)

Käsitellessään Uwe Johnsonin 1720-sivuista teosta Anniversaries, sivulta 295 löytyy osuva luonnehdinta. Aivan kuin se olisi Miki Liukkoselle kirjoitettu – ehkä onkin, vastineeksi nuoren neron aiemmille puheille. Palaan Sutisen kirjaan tarkemmin, kun muut hommat antavat myöten. Ei kirjan peruskysymys ”Mitä on hyvä kirjallisuus” katoa minnekään.

Sitten otsikon asiaan. Olen usein siteerannut edesmennyttä ystävääni, joka kaipasi yhtä runoa ja sille yhtä lukijaa. Hänen vakiväittämiinsä kuului myös: ”Kyllä huonoa kirjallisuutta tarvitaan.” Minna Castrén kirjoittaa Hesarissa 28.2. ”Kirjallisuus, lukutaito ja lukemisharrastus ovat perustaa, jolle suomalainen kulttuuri ja identiteettimme on rakentunut. Kirjallisuus on äidinkielemme kotipesä, historiallisen muistimme elävä keskus…”

On vaikea löytää kapeampaa ja omahyväisempää kirjallisuuskäsitystä kuin Liukkosella. ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” on sosialisti August Beckerin fraasi, jota myös Marx käytti. Jos joku kaipaa ”viihdekirjallisuutta”, se hänelle suotakoon. Jos toinen hakee Liukkosen neroutta henkisiksi kainalokepeikseen – kyllä sekin käy. Ja kirjaroviot (turhan tiukka kärjistys tähän) me jo tiedetään.

Itselleni tärkein kysymys on aina ollut: Mistä kannattaa kirjoittaa? Jos käyttää pari vuotta elämästään romaanin lähdetöihin ja kirjoittamiseen, voi miettiä, mikä on vaivan arvoista. Apurahakausina olen miettinyt työni oikeutusta ja päätynyt siihen, että olen yhteiskunnalla töissä ja kirjaan aikaani yhdestä näkökulmasta. Se ei suinkaan sulje pois, että esimerkiksi romaanini Yllämme kaartuva taivas, avaa 103 vuoden aikaikkunan.

Summa summarum, joka pätee joka asiaan: hoitele oma tonttisi ja huomioi muut niin hyvin kuin kykenet. Viimeinen kuva: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa. (Moreeni, 2014, suom. Veli–Pekka Ketola)

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Onko hän lukeneempi jalkapalloilija kuin useimmat kirjailijat?

2. ”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

…………………………………….