Kesäklassikko – eroottista intohimoa ja platonista rakkautta!

Välipostaus, vaan ei vähäinen. Olen kirjoittanut Juhani Ahon romaanista jo aiemmin. Nyt päivitetty versio. Työn alla blogiin on vielä meillä julkaisematon Paolo Giordanon romaani ”Jopa taivas on meidän”. Tiiliskiven luku-urakka on edennyt vasta reilut 300 sivua, mutta nousee tänne aikanaan.

Kesäklassikko tulee 128 vuoden takaa. Juhani Aho julkaisi romaaninsa Papin rouva 1893. Luin kirjan neljä vuotta sitten ja hämmästyin miten ajankohtainen, tuore ja aistivoimainen sen tarina on. Maailmankirjallisuutta millä tahansa kriteereillä punnittuna. Kaikkea sitä, mikä ohittaa yksinkertaisen kielen, osoittelevat johtolauseet ja lauseenvastikkeet. Tässä teille syvään sukeltavan psykologisen romaanin malliesimerkki.

Rafael Koskimies kirjoitti 50-vuotispainoksen esipuheessa: ”Ihmiskohtaloita kotoisesta ympäristöstä yleiseurooppalaiseen valaistukseen siirrettyinä ja siinä tutkittuina.” Tapahtumat kiteytyvät muutamaan kesäviikkoon ja tragedian jännite kasvaa sivu sivulta.

Tyynelän pappilan kesäidylliin saapuu pastori Aarnion ja hänen vaimonsa Ellin vieraaksi miehen vanha opiskelutoveri Olavi Kalm. Seuraa tukahdutetun rakkauden täyttymyksen odotus ja ikuinen kaipuu. Tunne siitä, miten ihminen jää väärin valitun elämänsä vangiksi.

Kolmiodraama käsittelee ”kiellettyä” rakkautta. Osa aikalaiskritiikeistä piti Papin rouvaa siveettömänä. Romaani kuvaa vastentahtoiseen avioliittoon ajautuneen naisen tunteet niin syvästi, herkästi ja monisyisesti, että niiden fyysinen täyttymys latistaisi tarinan jännitteen.

Papin rouva kasvaa tarinansa yli myös kuvaukseksi naisen asemasta yhteiskunnassa ja omassa suljetussa yhteisössään. Satakaksikymmentä vuotta on muuttanut aviollisia asetelmia paljon. Tunteet, halut ja mielenliikkeet ovat kuitenkin yhä samat. Vain niihin suhtautuminen on muuttunut.

Osa aikalaiskritiikeistä oivalsi Ahon psykologisen kuvauksen taitavuuden. O.E. Tudeer kirjoitti Valvojassa 1894: ”Kuinka hienotajuisesti Aho osaa tunkeutua kuvattavaansa, naissielun salaperäiseen tunne-elämään, kuinka ihmeen notkeasti hän antautuu sen hienoimpiakin väreitä seuraamaan.” Tässä romaani kaikille niille, jotka epäilevät kirjailijan kykyä asettua eri sukupuolten asemaan.

Ahon romaania on kuvattu ”suomalaisen kirjallisuuden Madame Bovaryksi”. Epäilemättä Papin rouvassa on suoraa autobiografiaa kirjailijan omista tunnekuohuista, ”itsetunnustusta”, kuten Koskimies juhlapainoksen esipuheessa kirjoittaa. Flaubert puolestaan sanoi romaanistaan suoraan: ”Emma Bovary, c’est moi – Minä olen Emma Bovary.”

Vahva suositus kesälukemistoon. Huomioikaa painokseni ainutlaatuisen hieno kansitaide. Myöhemmät versiot eivät yllä lähellekään sen tyylikkyyttä. Harmi, ettei painoksessa ole tekijää mainittu.

Oma kesäni on kulunut ”helvetin voipuneena” ja uutta voimaa etsiessä. Työpöydällä lojuu yhä romaanikäsis viimeistelyä vailla, ja mielessä kiertää kaksi uutta proggista. Koko perheen pienoisromaani Oiva ja aikasormus on aivan kohta kaupoissa ja kirjastoissa. Se tietää keikkoja ja kirjamessuja. Myös YLE Radio 1 teki juuri haastattelun, mutta siitä lisää, kun tulos on kuunneltavissa. Merelle ja kalahommiin pitäis päästä… Kirkkaita kesäpäiviä ystävät!

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

  1. Juhani Aho ja Palakona extra light
  2. Ennakkoa tulevasta päivityksestä – lukuromaanit ja maailmanmenestys

…………………………………………..

Minna Marsh ja Henkäys: ”Kunpa ei murhaaja tulis, kunpa ei isä tulis.”

Nostan blogiin merkittäviä kirjoja. Niiden ei tarvitse olla julkisuudella stailattuja tai myyntimenestyksellä silattuja. Vuorossa on Minna Marshin Henkäys. (Basam books 2021) Alaotsikkona ”Selviytymistarina särkyneille”. Siitä ainoa epäilykseni pointti. Selitys viittaa kirjallisuuden genreen, jossa kettu jakelee Saint-Exupéryn Pikku prinssi -kirjassaan kliseviisauksia. Mutta – nyt ollaan aivan eri tasolla, Henkäys on täysiverinen romaani.

Autofiktio on muodikas sana. Kriitikot, lukijoista puhumattakaan, arvailevat totuuden astetta. Sellaista ei ole, jokainen kertoo tarinat muistinsa värittäminä. Ja ihmisen muisti – sehän muokkaa kaiken mielensä mukaan. Uskottavuus on eri asia. Marshin kirja onnistuu sen tavoittamisessa koko tarinansa mitalta: ”Valehtelen miehille, että olen 17, vaikka en ihan vielä. En halua paljastaa, että olen vielä tyttö kaikin tavoin.”

Tarina kertoo lapsen kokemasta todellisuudesta ja moniväkivaltaisesta isästä, siitä miten miestään palvova äiti ei kykene katkaisemaan ikiaikaista ongelmaketjua, jossa ”perheen pää” sanelee kaiken ja alistaa muut fyysiselle ja henkiselle väkivallalle.

Kirjaa voisi lukea myös sukupolviromaanina, sen kuvauksena millainen perhe-elämä oli pahimmillaan muutama vuosikymmen sitten. Tai sitten miettiä tekstin suhdetta tai yhteneväisyyttä nykypäivään. Sellainenkin kipinä osui kohdalle, että luin Marshin kirjan parina Susanna Alakosken August-palkitun romaanin Sikalat (Svinlägorna, 2006, suom. Katriina Savolainen, Schildt) Vaikuttavuudessaan ja kielellisessä ilmaisussaan Henkäys on aivan samalla viivalla Alakosken palkitun romaanin kanssa. Jos kotimaista vertailukohtaa hakisi, Taija Tuomisen Tiikerihai (wsoy 2000) osuu lähelle.

Minna Marsh, kuva Iltalehti / Ossi Ahola.

Marshin kirjasta muodostuu kolmio: tytär, isä ja äiti. Tarinalle sivuhenkilöt ovat enemmän tai vähemmän alisteisia. Kun tyttären käsi katkeaa, äidin äänessä on hätä: ”Kato Minnan kyynärpäätä. Isä vilkaisee minua ja kääntää sitten sanomalehden sivua ja toteaa: Poikki mikä poikki.”

Äiti tilaa taksin ja lähtee tyttärensä kanssa sairaalaan.

Henkäys ei ole rankasta aiheestaan huolimatta silkkaa ”lööppiluettavaa”. Tarinan kaaressa toteutuu myös minun, vanhan latinistin suosikkisanonta: Audiatur et altera pars – kuunneltakoon myös toista osapuolta. Romaanin kaarta tai tarinan lankaa on tässä(kin) tapauksessa turha setviä enempää. Tämä on suositus alussa vieroksumalleni alaotsikolle. Ehkä tarinasta on jollekin vertaistukea, vaikka romaani lunastaa paikkansa aivan omaehtoisena teoksena.

Marshin ratkaisu kielellisenä ja typografisena keinona on mielenkiintoinen. Runollisuuden, säeromaanin ja perinteen sekoitus, joka minua lukijana kiinnostaa kovin. Tekstin rytmi saattaa katketa lyhyisiin riveihin, jotka nostavat ja korostavat tunnetta.

      ” Kunpa ei murhaaja tulis,

      kuiskaa joku korvaani.

      Kunpa ei isä tulis,

     ajattelen.”

Kirja on naiseksi kehittyvän tytön kirpeä kertomus. Ja paljon enemmän. Kuvaus perhettään tyrannisoivasta isästä, äidin alistumisesta, tyttären hitaasta kasvusta ja toipumisesta omaksi itsekseen. Tämä ei nyt mene lainkaan ”self help” -kirjallisuuden piikkiin. Henkäys on itsenäinen romaani, jolle blogin vahva suositus.

Minna Marsh on kirjoittanut aiemmin kolme tietokirjaa. Henkäys on hänen esikoisromaaninsa. Sellainen tunne tästä jää, että tarina on ollut ”pakko” kirjoittaa. Ja myös lukea yhdeltä istumalta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkki:

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

……………………………………………

 

Pattaya rakastettuni – kirjallista intohimoa!

Lainaus Pattaya rakastettuni -romaanin jälkisanoista: ”Ajatteliko Mika Terho tekevänsä jotain rangaistavaa, kun hän kirjoitti ja julkaisi romaanin Niittyvilla – Pattaya all night long (Enostone 214)? Ei. Hän oli uskollinen kirjailijanlaadulleen. Koko hänen tuotantonsa on vahvasti omiin elämänkokemuksiin perustuvaa. Niinpä oli järkytys, että Terhon työnantaja katsoi hänen rikkoneen vaitiolovelvollisuutta. Tilanne eteni syyteharkintaan. Kustantaja veti kirjan pois myynnistä. Syytettä ei lopulta nostettu, mutta jupakka jätti jälkensä kirjailijaan ja peitti alleen romaanin ytimen, inhimillisyyden ja elämän ihmeen ylistämisen.”

Alkuperäinen kustantaja ei halunnut palauttaa romaania markkinoille. Nyt romaani on julkaistu uudelleen stilisoituna (Kovasana 2021). Muistan vesilasissa värähtäneen myrskyn ja muutaman jutun maininnat, kun kirjailijan sananvapautta aikanaan pitkään punnittiin. Tekijälle takuulla kirpeää, uutisena ohimenevää, mutta lainkäyttäjän ennakkotapauksena tärkeää.

En puutu oikeusprosessiin muuten, kuin mainitsemalla Jukka Petäjän vuosien takaisen artikkelin otsikon Hesarissa: ”Kirjailija varastaa kaiken mikä kiiltää”. Itse olin hilkulla jättää alkuperäisen – tai uusitun teoksen lukematta. Onneksi kävi toisin. Kirjallisten arvojen mittarilla Terhon romaani ansaitsisi aivan eri tason huomion. Nykyään se vain on vaikeaa, koska julkisuuden kapoinen valokeila kohdistuu aivan erityyppiseen kirjallisuuteen, ja valtaosin isompien kustantajien tuotteisiin.

Terhon julkaisuluettelossa ennen Pattayaa on viisitoista teosta. Olen lukenut aiemmin runoja ja dokumenttiromaanin, mutta tunne on sellainen, että nyt käsillä oleva teos olisi tähänastisen, suurelta yleisöltä marginaaliin jääneen tuotannon merkityksellisin ja kunnianhimoisin. 

Romaanissa näkyy maaninen kirjoittamisen (ja lukemisen) vimma. Yhteen levolliseen lauseeseen tiivistettynä: ”En halua pilkata, en halua käyttää hyväksi, haluan kirjoittaa.” Perustasoltaan Pattaya all night long on silkkaa hyberbolaa – yliviritettyä liioittelua, ilottelua ja täydellisten lauseiden hakua: Sellainen lause, että voisi lätkäistä sen tiskiin passia uusiessaan ja karjaista: ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Sellainen lause, että annat sen tytölle ja ilon kyyneleet alkavat virrata hänen silmistään.

Mika Terho, kuva HS-sivuilta, Veli-Matti Pitkänen.

Hesarin kulttuurin pääjutussa 6.6. lehden entinen kriitikko Pertti Lassila sanoo: ”nykykirjallisuutta vaivaa liika juonivetoisuus.” Olen samaa mieltä ja siksi olen kyllästymiseen asti toistanut miten kieli, jolla on oma itseisarvo ja persoonallisuus, on kirjailijan tärkein työväline. 

Mika Terhon suhde kieleen on ironisen intohimoinen: ”Kotimainen kirjallisuus on pitkään vedonnut lukijan järkeen ja tunteisiin. Nyt yritämme olla vetoamatta. Haluamme päästä lähelle ihokirjoitusta. Se on tunnustelun ja tunnustuksen välillä liikkuva tekstuaalinen emootio, johon lisätään maagista realismia niin, että muutetaan maaginen makaaberiksi ja realismi haaveiluksi. Rakastan kirjallisuudentutkijoita, koska osa heistä rakastaa kieltä ja tekstiä niin, että on valmis heittäytymään mustien kirjainmerkkien perässä ulos tuottavasta ja tehokkaasta elämästä.”

Jo muutaman kymmenen sivua luettuani ajattelin Sirkka Turkkaa. Myös hänen tekstinsä toimii niittokoneen tavoin. Yllättävään synteesiin kaikki mahtuu ja kelpaa, eläimistä jalkapalloon, tarjousjauhelihaan ja Jeesukseen. Terhon herkeämättä kulmaa vaihtava teksti on täynnä kirjojen nimiä, viittauksia, laulutekstien lainauksia ja sanontoja, mutta sulavasti tekstiin upotettuna. Naula ei jää törröttämään. Se lyödään lautaan niin, että vain kanta jää näkyviin.

Kuva sivustolta: rakentaja.fi

”Olen Topelius ilman lässytystä. Leino ilman helkyttelyä, Kivi ilman neitoja valkial liinal, Linna ilman lottia. Olen Molotovin cocktail Pietarissa, seksuaalihermo keski-ikäisen naisen pakarassa.” Terhon romaanin kipinä syntyy vastakkainasettelusta – maksullisista ja maksuttomista naisista, kiihkeästä seksuaalisuudesta, alkoholismista, raitistumisesta ja arkisesta työstä kehitysvammaisten hoitoyksikössä. Moralisoinnin, rahan ja valta-asetelmat jätän sikseen, fakta ja autofiktio jalostuu tekstissä kirjallisuudeksi.

Juuri kun teksti alkaa kiertyä liiaksi itsensä ympärille, näkökulma laajenee ja tarina ottaa ilmaa alleen. Muistellaan hoitokodin asukkaiden kanssa suurta seikkailua: noustiin porukalla netistä tilattuun ilmalaivaan Forssasta, ja lähdettiin Helsinkiin tapaamaan Jenniä ja Saulia. Päädyttiin Senaatintorille jätskille ja porukan oma bändi, Forssan tukka ja töyhtö esiintyi kannustusten saattelemana. Tätä on hyberbola nautittavimmillaan.

Työstään kehitysvammaisten kanssa Terho kirjoittaa huumorilla ja erityisellä lämmöllä: ”Vaikka kehitysvammaisuus on vakava asia ja rajoittaa radikaalisti normaalia elämää, siinä on puolia, joita sivusta seuraten havaitsee ja toivoisi näkevänsä niin sanotuissa normaaleissa ihmisissä. Yksi on iloisuus. Iloisuus ilman näkyvää syytä, tai hyvin pienestä virikkeestä. Joskus vain iloisuus olemassaolosta tai siitä, että muutkin ympärillä ovat iloisia. Toinen hieno piirre on tyhjänpäiväisen kilpailun ja voitontahdon täydellinen puuttuminen. Kolmas on vapaus teeskentelystä ja miellyttämisen halusta.”

Pattaya all night long on inspiroiva, erottuva ja omaääninen romaani, jolle on vaikea hakea vertailukohtaa kotimaisesta kirjallisuudesta. Jos punaista lankaa hakisi, se on intohimoinen suhde itse kirjallisuuteen ja alati pakeneva täydellisen lauseen metsästys. Kirjan viimeisen luvun otsikkoa ja ainoaa lausetta lainatakseni:

41. Sano se vielä

Hän luki ja kirjoitti.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Hevosia, hautoja, kukkoja ja kiroilevia koiria

2. Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa?

…………………………………………..

Kari Enqvist, Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Piti kirjoittamani tänne jo ajat sitten Kari Enqvistin teoksesta Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Aina tunkee jotain väliin, mutta nyt on aika viidenkymmenen sentin suositukselle. Olen huono kirjastonkäyttäjä, haluan kirjan omaksi – ainakin siksi aikaa, että ehdin käännellä sivut koirankorville ja raapia merkintöjä marginaaleihin. 

Enqvistin kirjan oli joku tuonut kirppikselle euron hintaan. Kassa vähensi tarjouspöydän ostoista vielä puolet. Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on julkaistu yksitoista vuotta sitten, mutta miljoonien galaksien mittakaavasta katsottuna ”aikaansa edellä”, kun Enqvist pohtii, jatkuuko elämämme joskus toisilla tähdillä.

Pari virkettä kirjan takakansitekstistä: ”Kari Enqvist tutkii tässä teoksessa kuoleman, ihmisyyden ja uskonnon ydintä. Ihminen halajaa jotain suurempaa. Sellaiseen Enqvist ei usko, muttei kuitenkaan jätä meitä tyhjän päälle: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kehottaa arvostamaan sitä mitä varmasti – ja vielä – on.”

Blogiin nostamani kirjat pyrkivät olemaan suosituksia, ei juoni- tai sisältöselostuksia. Kirjat avautuvat lukemalla. Koetan kuitenkin hakea tänne poikkeavan näkökulman, joka nousee esiin teoksen äärellä. Tällä kertaa se on keskustelu, tai väittely kirjailijan kanssa. Yksinkertaista, kun lukiessa kysyy ja vastaa itse. Pidänhän muutenkin yöllä herätessäni äänettömiä esitelmiä näkymättömälle yleisölle.

Enqvistin kirjaan on parinsadan sivun matkalle kertynyt kolmisenkymmentä koirankorvaa ja merkintää: ”Vastentahtoisesti minun on myönnettävä, että ymmärrän pelon ja haikeuden, joka ihmisillä on luonnontieteiden alastomaksi riisuman todellisuuden edessä.” Tämä on yksi kirjailijan avainlauseita, jonka äärellä mietin ihmisten toivomaa ”takaporttia” kuoleman- ja elämänpelon edessä. Että ajasta iäisyyteen siirryttäessä jotain vielä olisi. Että tapaisimme edesmenneet – tai marttyyrit saisivat seitsemänkymmentäkaksi neitsyttään.

Ei kosmologian professori Enqvist kuitenkaan silkkaa ja kylmää faktaa lataa: ”On totta, että tiede elähdyttää. Sen löydökset saavat meidät hämmästelemään luonnon kekseliäisyyttä. Se paljastaa monimutkaista kauneutta, jonka edessä on helppo tuntea syvää kunnioitusta.”

Kari Enqvist, kuva: Gloria / Liisa Takala

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoja lukiessa nousee mieleen toinenkin tiedekäsitysten popularisoija. Näin Enqvist kuvaa häntä: ”Esko Valtaojan kaltaiset tiedeoptimistit ovat taipuvaisia näkemään kaikkialla ihmeitä. Eskon mielestä tähdet ovat kohtalomme; ne ovat meille manifest destiny”. Valtaojan käsityksen mukaan avaruuden valloitus olisi ihmissuvulle sekä ilmeistä että varmaa, sillä se on tähtiin kirjoitettu kohtalomme.

Enqvist on epäilijä: ”Tässä suhteessa omat mielipiteeni ovat osin kerettiläisiä, sillä en jaa Eskon poikamaista innostusta. /…/ Lähes uskonnollinen innostus, jolla kuolleen elämän jälkiä etsitään Marsista, saa minut ymmälleni. Elämäähän on jo löytynyt – sitä on Maassa! Enqvist kuittasi Tieto-Finlandiansa 1999, Valtaoja 2002.

Curiosity-mönkijä Marssissa. Havainnekuva: Nasa

Enqvist kumoaa triviaa, käsittelee yksityistä ja yleistä tieteen ja logiikan pohjalta. Hän pohtii, onko ihmisellä vapaata tahtoa. Taannoin luin mielenkiintoisen artikkelin tuoreista tutkimuksista, joissa vapaan tahdon käsite kumotaan. Aivot tekevät ensin päätöksen, jota tietoinen mieli seuraa. Tuntemuksemme ei poikkea mitenkään tilanteesta, jossa vapaa tahto olisi olemassa.

Yksi ”suuri kysymys” lävistää kirjaa ja pulpahtelee esiin useasti. Usko ja uskomukset. Enqvistille ei riitä alkuunkaan se mihin ihminen uskoo, tai kuvittelee uskovansa. Todisteita kaivataan: ”Mitä meidän tulisi ajatella nykyaikaisen länsimaisen tieteellisesti sivistyneen henkilön uskosta, kun hän sanoo, ettei tiedä onko Jumalaa olemassa mutta toivoo, että Hän olisi?

Mitä ihmettä me oikein ajattelemme, kun ajattelemme? Ei se minulle vielä ole selvinnyt, mutta kysytään Michel de Montaignelta (1533 – 1592). Jos ei lainauksesta aivan suoraa vastausta tule – niin kovasti kannustusta kuitenkin: ”Ei ole mitättömämpää eikä myöskään merkitsevämpää toimintaa kuin ajattelu, sen mukaan millainen kunkin sielu on. Suurimmat pitävät sitä pääasiallisena tehtävänään.”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

2. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää?

…………………………………………..

Anneli Kanto ja Rottien pyhimys

Pyhä Kakukylla on rotilta ja hiiriltä varjeleva pyhimys. Suomen ainoa hänestä maalattu kuva löytyy Hattulan Pyhän Ristin kirkon sakastin ikkunanpielestä. Rotat levittivät tauteja ja likasivat ihmisten ruokatarpeita, mutta tekivät tuhojaan myös kirkoissa, nakersivat pergamentit ja nahkakansiin sidotut kirjat, talikynttilät ja kirkkotekstiilit.

Rottien pyhimys on Anneli Kannon tuore romaani, joka kertoo Hattulan kirkon maalausurakasta 1500-luvun alkupuolella. Kirkko on kauttaaltaan koristettu maalauksilla, joissa kuvataan noin 180 Raamatun kertomusta luomisesta viimeiseen tuomioon – mukana pirut, pyhimykset ja maallisemmat vertauskuvat. Kirjan tarinakehykseen mahtuu mielenkiintoisella tavalla koko kyläyhteisö ja keskiaikainen maailmankuva.

Anneli Kanto on alansa ”rautainen ammattilainen”. Ansioluettelo on tähän yhteyteen turhan laaja – Wikipediasta löytyy hengästyttävän monipuolinen ja pitkä bibliografia. Rottien pyhimys on ehditty ottaa monella taholla kiittävästi vastaan ja huomioitu myös televisiossa, mikä näinä päivinä on puhtaasti kirjan tiimoilta harvinaista. Jani Saxell teki valaisevan koko sivun kritiikin Hesariin 22.4.

Lopulta kirjat antautuvat vain lukemalla, joten blogi koettaa tässäkin tapauksessa hakea poikkeavaa lähestymiskulmaa. Tällä kertaa se on itse lukuelämyksestä lähtevää ja hyvin subjektiivista analyysiä. Olen niin monesti puhunut proosan kolmijaosta, että mennään nytkin sen mukaan.

Anneli Kanto, kuva YLE:n sivustolta.

1. Kieli

Romaanin kieli on sujuvaa ja kuljettaa joka virkkeellään tarinaa eteenpäin. Se ei riitä kirjoittajalle, vaan koko kirja etenee kolmen erityyppisen kielen varassa. ”Kaikkitietävä kertojalla” on oma sävynsä, jonka replikointi katkoo. Puhujien kieli kertoo myös heidän asemastaan sosiaalisessa yhteisössä. Tarinan keskushenkilöksi kasvava Pelliina on itsenäinen kertoja, jonka monologit ja mietteet Kanto kirjoittaa aivan omaehtoisella kielellä.

Yhteisön syrjimän Pelliinan virkkeet ovat huomattavasti muuta tekstiä pitempiä ja välimerkittömiä. Näin Pelliinan omiin lukuihin syntyy tajunnanvirtamainen ote ja sävy, joka rytmittää koko kirjan rakennetta. Pellinan itseluottamuksen kasvaessa myös hänen ajatustensa ilmaisemisessa tapahtuu hienovaraista kasvua ja varmuutta.

Yöpöydälläni on aina useampi kirja kesken. Rottien pyhimyksen pariksi nousi Hilary Mantelin maailmanmenestys, Susipalatsin jatko-osa Syytettyjen sali. Englannin kuninkaan Henrik VIII:n ja hänen toisen vaimonsa Anne Boleynin traaginen kohtalo osuu modernin maailman syntyvuosille, aivan samaan aikakehykseen kuin Rottien pyhimys. Mantel kirjoittaa viisisataa sivua samalla vaihteella, sujuvalla, mutta kompaktilla kielellä, joka puudutti minut loikkimaan ja heittämään lopulta stoorin kesken.

2. Rakenne

Kanto käyttää kronologiaa. Se on luontainen valinta yhden kesän mittaan, jona kirkkomaalarien urakka valmistuu – työtä tehdään niin kauan kuin valoa riittää. Kirja on jaettu otsikoituihin, lyhyisiin lukuihin, joita neljänsadan sivun mittaan mahtuu 74. Vuorovedolla mennään, näkökulmat kääntyvät ja pitävät jännitettä yllä.

Romaani kuvaa keskiaikaisen kyläyhteisön eloa ja arvojärjestystä. Välillä zoomataan pieniin yksityiskohtiin ja mielensisäisiin liikkeisiin. Aiheen mukana tulee eeppinen, ”elämää suurempi” näkökulma, mutta se väreilee taustalla ja pulpahtaa välillä pintaan liki aforistisina kiteytyksinä: ”Mestari Rutger sanoi että oikein viisas ihminen pysyy sisältään lapsena se on arvokas ominaisuus ja kaikki keksiminen lähtee siitä että kehtaa olla lapsellinen.”

3. Tarina

Rottien pyhimyksen tarina on pintatasoltaan kertomus keskiaikaisesta Hurttalan kyläyhteisöstä, jonne kirkkomaalareiden kolmikko saapuu koristelemaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon. Alun käänteiden kautta tarinan avainhenkilöksi nousee savenvalajan kasvattitytär Pelliina, joka on pakko hyväksyä urakkaryhmään, jotta työ saadaan valmiiksi.

Muita keskeisiä henkilöitä on sormin laskettava määrä, taustalla kylän kuhiseva elämä, rälssi ja rahvas. Tarinasta kehkeytyy rikas ja humaani kudelma: draamaa ja rakkautta, mutta ennen kaikkea Raamatullisen maalaustyön ja maailmankatsomuksen kuvaus. ”Ars longa, vita brevis.”

Koko tarinasta kiteytyy allegoria, kaksoismerkitys, johon sisältyy pinnan alainen ideataso. Jokapäiväinen elämä voidaan nähdä tulkintana jostain syvemmälle käyvästä filosofiasta.

Pyhä Kristoforos mestataan, kuva Antti Kanto.

Muoto

Kun kolme pointtia summataan, syntyy romaanin muoto. Esimerkki valaiskoon tätä. Olga Tokarczuk (Nobel 2018) kirjoittaa historian kokemuksesta fiktiivisten naispäähenkilöidensä kautta. Hän pohjaa kaiken kielelliseen, jopa kätkettyyn ilmaisuun ja jättää lukukokemuksen hyvin avoimeksi. Anneli Kanto kirjoittaa tarinallisemmin. Tuloksena on lukuromaani sen kaikissa mahdollisissa, positiivisissa muodoissa.

”Kun luot, luo maailma.” Sanontaa on soviteltu monenkin kirjailijan suuhun, mutta yhtä kaikki, Rottien pyhimykseen sanonta sopii. Kuvan ja sanan yhtäläisyys on kiinnostanut minua aina. Tuntuu huikealta ajatella miten Hattulan kirkkoa maalatessa, Michelangelo teki samaa työtä Sikstuksen kappelin kattoholvissa. Tuntemattomaksi jäänyt maalariryhmä ja taitelijanero, jonka omana aikanaan kykeni haastamaan vain Leonardo da Vinci. Näin liihottaa lukijan ajatus maailman laajuiseksi.

Sikstuksen kappelin kuvat olen nähnyt, Hattulan kirkon kuvia en vielä muualta kuin koneeni näytöltä. Kummatkin työt sopivat oman kulttuurinsa kehykseen ja täyttävät tarkoituksensa. Ne ovat varmasti olleet katsojilleen suuri ihmetyksen aihe aikanaan. Ja ovat yhä – taide kuljettaa meitä hetkessä viisisataa vuotta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Raha, Kristus ja ikuisuus

2. Mitä on taide, entä estetiikka?

…………………………………………..

Elina Ruohonen maalaa meille tulevaisuuden kuvat

Elina Ruohosen näyttely Tampereen galleria Saskiassa 2.4. – 21.4.2021

Joskus käy niin, että innostus saattaa värittää kritiikkiä, vai pitäisikö sanoa arviota. Elina Ruohosen tuoreen näyttelyn teemana on tulevaisuus: Futuurissa, vol. 2. Muutama päivä sitten ystävä sos-mediassa tiedusteli aikakoneen mahdollisuuksia: ”Mille vuosisadalle, -tai kymmenelle haluaisit matkustaa?” Monen suosikki oli ”Iloinen 1920-luku”. Itseäni elämän rajallisuudessa askarruttaa eniten tulevaisuus. Miten haluaisinkaan nähdä maailman muutaman sadan vuoden kuluttua!

Surrealisti René Magritte (1898 – 1967) kirjoitti: ”Jos kuva voi merkitä jotain asiaa, se voi merkitä myös sanaa.” Hänen mielestään kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Juuri tästä syystä odotin Ruohosen näyttelyä poikkeuksellisella mielenkiinnolla. Tulevaisuuden dystopioista ja utopiosta on tehty runsaasti kirjoja ja elokuvia. Kuvataiteilijat ovat harvemmin tarttuneet aiheeseen.

Kun kuvantekijä sanallistaa työnsä tavoitteita, tulos on useimmiten korkealentoisuutta tavoittelevaa, mutta likilaskuista jargonia. Ruohonen kirjoittaa töidensä taustoista selkeästi: ”Maalauksissani tulevaisuutta ei ole peruttu, sen sijaan muutoksia, merkintöjä, näkemyksiä siirtymävaiheesta ja yhteiselosta. Millainen on se aika, kun edellinen on lopulta päättynyt ja uusi jakso alkaa.”

Näyttelyluettelo kertoo, miten ilmastonmuutos on muisto, miten tulevaisuus on eri lajien yhteistyötoiveita. Futuurissa olemme matkalla koko planetaarisen elämän kanssa – eläimet, ihmiset, luonto ja koko ekosysteemi unelmineen ja toiveineen. Tulevaisuus kasvaa historiallisten kerrostumien alta.

Minulle läheisimpien ilmaisumuotojen – kuvien ja sanojen – tärkein kriteeri on taitelijan ”oma tontti”. Tila, jolle kukaan muu ei voi astua. Elina Ruohonen on kasvattanut ja rajannut oman tilansa yhä selkeämmin. Aiempien vuosien laveampi, osin abstraktinenkin ilmaisu on käynyt tiiviimmäksi ja sanomaltaan terävämmäksi. On merkittävää, että taiteilijan tunnistaa ensi vilkaisulla. Ruohosen tavoin pleksille maalavia taiteilijoita on harvassa. Kirsti Tuokko on hienosti tekniikassaan samoilla jäljillä, mutta sisältöjen viesti  erottaa tekijät toisistaan.

Elina Ruohonen kuuluu ”Merisiskot” -ryhmään (Kati Immonen, Mari Krappala, Elina Ruohonen, Tiina Vainio) joka taiteellisella työskentelyllään haluaa herättää keskustelua erityisesti Itämeren tilasta. Näin on, hyvät ystävät: taiteen perustuksina on aina jokin vahva idea, näkemys tai ideologia. Estetiikka – miten kukin sen haluaa käsittääkin – ei riitä alkua pidemmälle.

Ruohosen töissä ihmisen ohella esiintyvät eläimet. Mutaatioina heidän rinnallaan tai viitteinä omissa todellisuuksissaan. Samoin luonto, usein kaukaisina kangastuksina tai niiden peilikuvina: kukat, kasvit ja palmujen profiilit. Töiden värimaailmassa huomion keräävät intensiivinen punainen ja aivan omanlaatuisensa turkoosin sävyn käyttö. Läpinäkyvälle akryylipleksille käänteisessä järjestyksessä maalaaminen antaa töihin oman luonteensa. Kiilto heijastaa katsojan omakuvan ja gallerian ikkunat, työ elää jatkuvasti katselukulman mukaan.

Kun astun museoon tai galleriatilaan, toivon, että voisin keskustella teosten kanssa, että jokin ääni sisälläni alkaisi puhua maalausten kautta. Elina Ruohosen näyttelyn kanssa kävi näin, ja muistijälki on vahva. Vierailtiin näyttelyssä tyttären perheen kanssa. Myös Lumi, kuusi vuotta, piti kovin näkemästään. Futuuri on siis huomioitu ja siirretty tuleville sukupolville.

Lopuksi pieni tiivistys – tai ehkä kevennys. Näyttelyn ”edeskäypä” oli kovin innostunut ja sanoi, että Elina Ruohonen on nyt ”uransa huipulla”. Toivottavasti ei. Tai miten sen nyt ottaa, uudet huiput kuuluvat jatkumoon. Tämän näyttelyn voisi itsevarmasti nostaa esille missä päin maailmaa tahansa.

………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Samoissa hommissa: minä ja Andy Warhol

2. Selkeät sanat – parempi mielihttp://juhasiro.fi/blogi/?p=3433

………………………………………

Ihmisen omakuva – ja maailmanhistorian tärkein eläin?

Tuoreen Kirjailijaliiton lehden teemana on Eläin: ”Eläin ystävänä, eläin ihmisen kuvana, eläin meissä… kirjallisuuden eläinkuvaukset taipuvat moneen. Mikä on tärkein kirjallisuuden eläin kirjailijoille itselleen.”

Muiden kiireiden viemänä en tarttunut aikanaan lehden juttuideaan. Nyt lukiessa toisten tekstit alkavat kehiä monenmoisia ajatuksia. Laajennan ensin kulmaa, ja puntaroin koko ihmiskunnan historian ”tärkeintä” eläintä. Se on ehdottomasti käärme. Jos Eeva ei olisi tarttunut kaikkivaltiaan Jumalan ja lipeviä juttelevan käärmeen syöttiin, eläisimmekö nyt Jehovan todistajien Vartiotorni -lehden kuvien kaltaisessa paratiisissa. Pedot ja perheet ylimpinä ystävinä. Pandemiat peruttuna ja sodat sivuutettuna. Yhteisessä käsityksessä uskon autuudesta.

SAIMA on Itä-Suomen yliopistolehti. Muutaman vuoden takaisessa numerossa professori Lauri Thurén kertoo kansainvälisestä yhteistyötutkimuksesta, jossa Raamattua tutkitaan narratologian keinoin romaanin kaltaisena teoksena: ”Tässä tutkimuksessa usko tai sen puute ei saa näkyä millään tavalla. On todistettu, että aikojen saatossa kirkkoisät ovat naulanneet teksteihin omia tulkintojaan, joita ei tarinoissa ole alun perin ollut.” Itselleni Pyhä kirja on ihmiskunnan metakertomuksesta tiivistynyt draama. Sinänsä inspiroiva ja jatkuvia pohdintoja antava.

Raamattu, jonka tarinaperinteiden vaikutus häilyy koko länsimaisen kirjallisuuden taustalla, on täynnään eläinvertauksia ja mitä moninaisimpia faabeleita. Ai että, jos saisin vielä yhden elämän ja fiksumpana ihmisenä, tekisin aiheesta vaikka väitöskirjan.

Ihmettelin, ettei kukaan Kirjailija -lehteen stooria tarjonnut ollut kirjoittanut eläinsuhteestaan runoa. Kuvittelin, ettei omissanikaan luontokappaleita liiaksi asti ole. Kokoelmia selatessa hämmästykseni kasvoi sivu sivulta: hyttyset, hämähäkit, muurahaiset, raatokuoriaiset, harakat, laulujoutsenet, siipipeilit, sarvet, sorkat, saparot, turkit, tassut ja tuntosarvet, yhdeksän kilon hauki ja lyhtynä loistava jänis. Lohikäärmeen anatomia ja ojanpiennarten Odysseus, mutaan hukkunut vesirotta…

Kuva: mycomicshop, Mandrake

Olen sanonut, että kirjailija tekee aina omakuvaansa, vaikka kirjoittaisi mitä. Vaikka koettaisi verhota itsensä vieraan kaapuun. Mutta niinkin voi ajatella, että rivit koettaisivat tavoittaa ihanteiden – tai toiveiden kuvaa omista ajatuksistaan. Ehkä niin on näissäkin vuosien takaisissa säkeissäni, joissa mieli koettaa nousta melankoliansa yläpuolelle.

O H J E L M A N  M U U T O S

Minulla oli vaatimaton ohjelmanumero

näytäntöjen väliajalla.

Taikatemppuja korttipakan ja koirien kanssa.

Sellaista huojuvaa hakemista, vähän

kuin viimeisen pakon edessä ja hengen pitimiksi.

Yhtenä iltana oivalsin miten

sisäänkäynti on aina vartioitu, uloskäynti ei.

Painoin sähkökatkaisijaa

ja koko kaupungin ikkunoihin leimahtivat valot.

Pyrähdin lentoon kuin kyyhky

taikurin takin alta.

Kun olen antanut kerän juosta loppuun

ja osaan labyrintin sydämestä takaisin

minun ei tarvitse kirjoittaa enää yhtään säettä.

Sanoja tarvitaan vain nimeksi.

Auton radiossa Abessinian kurjat koirat

ja Mahlerin seitsemäs sinfonia,

asfaltilla varis nokkii ketun suolia.

Maailman luominen on minulta yhä kesken,

mutta kaikki mikä syntyy,

syntyy ilosta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Onko Raamattu romaanin kaltainen?

2. Nainen ja kottarainen

3. Mikko Kuustosen biisi ”Abessinian koirat”

Perjantairuno vaihtaa koko maailman kuvan!

En tiedä, olenko tähän ikään oppinut mitään oleellista ja perusteellisen tärkeää. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää? Joku väittää, että jumala on luonut ihmiselle vapaan tahdon. Ei pidä paikkaansa. Tiivistän tähän väitteen Tiede -lehden artikkelista kesäkuulta 2019. Tulos perustuu yhdysvaltalaisen neurotieteilijä Benjamin Libetin kokeisiin. Uskokoon, ken tahtoo: ”Emme näytä pääsevän mihinkään siitä, että aivot päättävät ja tietoinen mieli seuraa perässä.” 

Toisaalta voisi kysyä miten määritellä ”vapaa tahto”. Entä sen vastakohta? En näytä pääsevän neuroottisuudestani, vaikka miten koettaisin ”armahtaa” itseäni. Ehkä täällä pärjäisi monin tavoin paremmin vähemmälläkin funtsimisella. Tai sitten ei – voiko sellaista valita? Vapaan tahdon merkitys ei tarkoita sitä, että ihminen ajelehtisi täällä joka puhurin armoilla. Meillä on omaan elämäämme veto-oikeus ja mahdollisuudet muuttumiseen. En minäkään tahdo olla sama ihminen huomenna kuin tänään.

Teoksessaan Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat, kosmologian professori Kari Enqvist kertoo tutkimuksista, joissa erilaiset kokemukset aktivoivat tiettyjä aivoalueita eri ihmisillä. Tuntuu loogiselta, kun ajattelee vaikkapa ihmisille kehittyviä riippuvuuksia. Tämä on oman juttunsa arvoinen ja nostan Enqvistin kirjan tänne tuonnempana.

Käänsin sattumanvaraisen aukeaman ja valitsin perjantaiksi proosarunon kahdenkymmenkolmen vuoden takaisesta kokoelmastani Vapaa pudotus. Se taitaa yhä kertoa jostain selvittämättömästä ihmetyksestä elämän ja oman itsensä edessä. 

Jutun kuviksi funtsin jotain René Magrittelta, mutta kyllä tämä jotain rujompaa kaipasi. Ensimmäisessä kuvassa rajattu otos Francis Baconin maalauksesta ”Portrait of George Dyer Talking”, 1966. Myyty Lontoossa Christiensin huutokaupassa helmikuussa 2014 reiluun 49 miljoonan euron hintaan. Toinen kuva triptyykistä George Dyerin muistolle, 1971. Tekstirivit esikoiskokoelmastani.

”Toinen kengännauha on toista kireämmällä, vaikka solmin sen jo seitsemästi. Kuiva karsta pakenee pikkusormea, eikä tahdo nenästä ulos. Aamulla en tajunnut heti, että uni oli kestänyt elinkautista kauemmin. Olisin halunnut herätä suudelmaan, mutta olin tullut valmiiksi kuin tie, ja ehtinyt yhtä pitkälle. Nyt kierrän peilit kaukaa, enkä kuule, jos kuvani huutaa takaisin. Huomaan outoja muutoksia: syvä uni on painanut tyynystä vanat kasvoihini, ja silmäni näkevät ihmiset auringon haalistamina. Olen kuolematon. Mitään muuta kokemusta ei minulla ole. Silti päivät lyhenevät minuun ja pallon hidas liike kerii huomaamatta sisäänsä. Huomenna pysähdyn ikkunan ääreen ja erotan kuvani. Irrotan tekemisen ja ajattelemisen toisistaan – vaihdan koko maailman kuvan. Käännän kanavaa ja teen sodasta saippuaoopperaa. Lasken levolle luojani.”

Blogin ekstralinkit:

Kirjailijan henkilö on aina fiktiota

Veijo Meri ja näkymättömän orkesterin johtaja

Ihan turha valitus!

”Kiitos, että olet asiakkaamme. Haluamme tarjota sinulle parhaan mahdollisen palvelun. Jos sinulla on kysyttävää, otathan meihin yhteyttä.” Viestin tarkoitus on, että asiakas joutuu hoitamaan kaiken ”palvelunsa” itse – ja usein vaikeimman kautta. Liki alalla kuin alalla Palvelua saa vain sen hetken, kun Aku Ankka Juniorin myyjä saa viidennellä soitollaan tilauksen uusittua.

Kun saan hyvää palvelua tai ystävällistä kohtelua, muistan siitä aina kiittää. Ja sitten kolikon kääntöpuoli: Kirjaudun Nordean nettisivuille jo kolmatta kertaa samaa asiaa hoitamaan. Termien kieli ja tulkkaus on vaikeaa, mutta löydän ehkä oikean kohdan. Vaihtoehtoja on useita, enkä käsitä onko laskuni yhdistelmälasku, kun siinä on myös duunipaikan laajakaista. Vaihtoehtojen perässä ei tietenkään ole suoraa linkkiä, josta asia selviää. Lopusta löytyy yhteenveto, ja lataan pdf-tiedoston. Saan kahdeksan A4-sivua luettavaa. Palaan takaisin pankin sivuille – ehkä en ole ymmärtänyt kaikkea. Päädyn samaan umpikujaan. En ihan usko vielä dementiaan tai tietotekniikan käytön osaamattomuuteen. Kokemusta on vuodesta 1987 lähtien, jolloin hankittiin firmaan Macin ”kottaraispönttö”, jolla ei mitään tehnyt. Uskoin silti, että tulevaisuuden kyytiin kannattaa hypätä heti.

Päätän soittaa pankin palveluun: ”Valitse vaihtoehto jota asiasi koskee.” Äänite kertoo vaihtoehtojen numerot. Ei minulle mitään, joten jään odottamaan… ”Syötä tilisi tunnusluku”. Helvetti mikä se olikaan – se menee oikein. ”Avaa tunnuslukusovelluksesi ja varmista tunnistautuminen.” Siirryn sovellukseen ja näpytän neljä numeroa. ”Kiitos, olet nyt tunnistautunut. Puhelusi nauhoitetaan, että voimme kehittää palveluamme. Puhelusi jälkeen saatat saada tiedustelun, jossa kysymme, miten olemme onnistuneet palvelussamme.”

”Sano lyhyesti mitä asiasi koskee?” – tämä selvä, maksutavan muutosta. Seuraa hetki hiljaisuutta enkä tiedä katkesiko yhteys. ”Kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja. Pyrimme palvelemaan sinua mahdollisimman pian.” Taas hiljaisuutta. ”Jonotusaikasi on arviolta 34 minuuttia.” Seuraa musiikkia menneisyydestä, se särisee ja venyy oudosti kuin loppuun soitettu C-kasetti.

Koetan palata pankin sivuille. Ehkä olen toope, jolta on jäänyt jotain huomaamatta: ”Istuntosi on keskeytetty. Viiteen minuuttiin ei ole ollut tapahtumia. Kirjaudu sisään uudelleen.” 

Voi kilin vittu! Jos näille ”palveluille” osuu asiakkaalle muutama hoidettava samaan settiin, se tietää hikistä iltapäivää… ja niin rentoo lopputulosta, että pitää paiskoa illalla kotona pahvilautasia. Eipä silti, kyllä joku nämäkin osaa. Ajokortin uusimisesta netissä oli tehty iisiä. Avainasiana ovat oikein tehdyt ja selkeät linkitykset, jotka ovat heti jokaisen vaihtoehdon ja jatkon yhteydessä. Ammattilaiset, joiden kanssa on joskus tullut duunia tehdyksi, kutsuvat fiksua netissä navigointia ”Murupoluksi.”

Muistan ensimmäiset pankkiasioiden hoitoon tehdyt ohjelmat. Silkkoja tekstirivejä, silloin toimivia. Edellisen elämäni yhtiökumppanin kanssa hoidettiin hommat ”Kermit” -sovelluksella. Kovin tykkään tietoverkoista, kun pitää hakea lisää infoa. Tänäänkin Edward Hopperista ja jenkkien 1960-luvun taiteesta. Mutta ”liian fiksut” koodaajat koettavat sössiä homman. Niin kävi aikanaan Nokia puhelimillekin. Yksinkertaiseen toimintoon piti kulkea liian monen linkin kautta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

Lue sata klassikkoa tunnissa: ”Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma.” 

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta: kritiikkisi on käyntikorttisi!

Koronakevään Perjantairuno

Olen päivittänyt tänne ”Perjantairunoja”. Edellisestä on aikaa, joten nappaan nyt kevääseen kiinni. Etsin mapeistani aivan muuta, kun löysin vanhan kuvan taulusta, josta minulle on jäänyt vain tuloste. Alkuperäisen työn osti yrityksensä asiakastilaan tukkuliike, jonka rekat roudaavat tänne kukkia ja alan tuotteita toimipisteestään Hollanin Aalsmeeristä. 

Tulppaani on lempikukkani. Taulu on kookas, korkeutta metri kaksikymmentä senttiä, leveyttä liki metri. Pohja italialaista, käsintehtyä lumppukartonkia. Toteutus: öljyväri, hiili ja mehiläisvaha. Luovuin näyttelytyöstä aikanaan kirpein mielin – toisaalta tyytyväisenä. Rahalle oli käyttöä, ja taulu jäi monen muun nähtäväksi.

Muisto nosti mieleen René Magritten ajatuksen: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” Tulppaanikuvan myötä muistin myös vuosien takaisen runon, joka sopii koronakevääseen. Säkeissä on melodraamaa ja teksti kulkee silkalla tunteella. Viimeiset rivit kiertyvät häpeämättömän pateettisiksi. Aivan harkiten, tyyli on lyriikan lajeista vaikein – rima putoaa niin pienestä hipaisusta.

R O U N D  T H E  W O R L D

Ei maailmanympärimatkoja ennen kuolemaa,

ei vaikka minulle luvattaisiin

kolmenkymmenen vuoden sijaan kolme kuukautta:

ei Eiffelin tornia, ei Napolia, Nepalia, Manhattania, ei

pyramideja, pagodeja, temppeleitä, Pompeijin basilikaa,

ei Saharan skorpioneja, paratiisisaaren palmuja, ei

kanaalien gondoleja, Lidon laguunia.

Ei kaviaaria, kateenkorvaa, Firenzen fasaania, ei

punaviiniä Pariisin bistroissa, Tokion tonnikalaa.

Dom Perignonin jätän juomatta.

Olen tulppaani, kevään kukka, voimani on sipulissa.

Kyynel vain, koska kipu on hävinnyt

enkä ole vielä tottunut sen poissaoloon.

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Turkin kansallisrunoilija Nazim Hikmetin Perjantairuno: Syytön vapautuu murhaajan jo tähdätessä.

2. Harakka ja huhtikuun sumuinen kuu. Runoni Jenni Haukion toimittamasta antologiasta Katso pohjoista taivasta.

……………………………………….