Kuolemaantuomitun selviytymistarina

Saksan kansallissosialistit surmasivat toisen maailmansodan aikana kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisväestöstä. Samalla saivat mennä ideologiset vastustajat, rasismin nimissä romanit, puolalaiset ja afrikkalaiset… rotuhygienia vaati poistamaan yhteiskunnasta myös homoseksuaalit ja kehitysvammaiset. Viimemainittuja natsit pitivät myös taakkana yhteiskunnalle, koska heistä huolehtiminen nieli valtion varoja. Näin kotirintama pääsi eroon noin 15 miljoonasta ihmisestä.

Nuori juutalaisnainen, 22-vuotias Marie Jalowicz Simon pakeni natseilta Berliinissä 1942. Hänestä tuli ”U-boot”, sukellusvene, joka painui maan alle ja jäi lopulta henkiin. Hänen kaltaisiaan piilottelijoita, toisten avun varassa selviytyneitä oli sodan loputtua jäljellä alle kaksi tuhatta.

Myöhemmin Marie väitteli tohtoriksi, ja hänestä tuli antiikin kulttuurin ja kirjallisuuden professori Itä-Berliinin Humbolt-yliopistoon. Hänen poikansa, historioitsija Hermann Simon painosti äitiään sanelemaan muistonsa ääninauhoille ennen tämän kuolemaa. Puretuista äänitteistä syntyi yhdeksänsataa liuskaa tekstiä, jonka Hermann litteroi 400-sivuiseksi kirjaksi toimittaja Irene Stratenwerthin kanssa.

”Sitten juoksin pakoon” kuulostaa kirjan nimenä kömpelöltä ja yksiulotteiselta. Alkuperäinen ”Untergetaucht”, Sukelluksissa, olisi moniulotteisempi ja pitkää piinaa kuvaavampi. Marie Simon toteaa itse: ”Älä mene ylempiesi luo, ellei sinua kutsuta. Näin asia oli: minä olin mennyt maan alle, ja siellä minun oli pysyttävä sodan loppuun saakka.”

Simon yrittää paeta Bulgarian kautta Palestiinaan. Epäonnistuttuaan hän palaa Berliiniin väärennettyjen papereiden turvin ja joutuu jatkuvasti liikkumaan ystäviensä ja tutun tuttujensa muodostamassa turvaverkossa. Auttajissa on yhtälailla myötätuntoisia, systeemin vastustajia kuin natsimielisiäkin. Kuka mistäkin syystä. Taistelun keskellä elämästä tulee vaihtokauppaa ja hyödyn tavoittelua. Hengissäselviäminen on lopulta oman neuvokkuuden ja onnekkaiden sattumien summa.

Simon kirjoittaa: ”Merkitsin näkymättömään päiväkirjaani suurin kirjaimin, jotka alleviivasin monta kertaa: kommunistiklaani adoptoi minut sotavuotena 1943.” Hieman myöhemmin apua tarjonneen perheen poika pakotetaan liittymään Hitlerjugendiin ja perheen äiti toteaa: ”Valitettavasti nykyään pitää pelätä omia lapsiaan, ei voi tietää mitä poika kertoo ystävilleen.”

Historiallisessa dokumenttiromaanissa myös Marie Simonista piirtyy kaunistelematon kuva. Hänkin saattaa arvostella ihmisiä ennakkoluulojen ja ulkonäön perusteella eikä kaunistele sitä, ettei kavahda alistamista ja hyväksikäyttöään silloin, kun se auttaa selviytymään kiperästä tilanteesta. Valehtelu on elinehto. Tarinoiden runsautta ja käänteitä lävistää yksi pysyvä teema: nälkä. Ruoka on kortilla kaikille, ja nokkimisjärjestyksen pohjalla on ylimääräinen ja autettava ihminen.

Marie Simon kertoo tarinansa värittämättä, toteavasti ja ilman illuusioita. Natsit, SS ja Gestapo todetaan murhaajiksi, mutta pakkotyöstään Siemensin tehtailla ja esimiehistään Simon kirjoittaa: ”Miten tämä kauhea juutalaisvaino saattoi syntyä? Eihän täällä oikeastaan ole antisemiittejä, ihmiset ovat kaikki täällä mukavia.”

Otto Lappalaisen suomennos on sujuvaa luettavaa vaikka kritisoin nimeä. Arvostettu saksalainen historialehti Damals valitsi kirjan vuoden parhaaksi historiateokseksi 2014. Hermann Simon on tehnyt valtavan työn penkoessaan arkistot ja varmistaessaan äitinsä kertomuksen faktat. Kirjan loppuun on liitetty mittava henkilöluettelo selvityksineen. Marie Jalowicz Simon kuoli 1998.

Kenelle suosittelen kirjaa? Niille, jotka haluavat aina tietää enemmän. Ja erityisesti heille, joilla on Aate – niin suuri, että se voisi vaatia hengen. Oman tai jonkun toisen.

…………………………

Olen tainnut jakaa vuosien takaisen ekstralinkin aiemminkin: ”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä” antaa lisää lukusuosituksia. Huomatkaa myös kuva natsien surmaamasta Milena Jesenskásta. Hän on näyttelijä Krista Kososen kasoisolento.

………………………..

Voiko kirja olla menestyksensä arvoinen?

Audrey Mageen romaani Sopimus (suom. Heli Naski, Atena 2015) arvioitiin Hesarissa 15. huhtikuuta. Juttu oli varsin valju sisältöselostus, mutta yksi seikka sai kiinnostumaan: Mageen esikoisromaani kääntää toisen maailmansodan kerrontafokuksen saksalaisten puolelle.

Tartuin teokseen hienoinen epäilys mielessäni. Aivan sama, joka oli lainattu The Sunday Timesin arviosta kirjan kansiliepeeseen: ”Kukaan ei usko natsiaikaan sijoittuvan romaanin tuovan enää uutta aiheen käsittelyyn, ja siksi on valtava yllätys, että Audrey Mageen esikoinen todellakin tuo. (…) Mageen ote on omaperäinen, ja Sopimus on vangitseva, vakuuttava, jopa tyrmäävä.”

Kehuille on katetta. Eikä yksinomaan siksi, että näkökulma on saksalainen ja kerronnan fokus vuorottelee siviilien Berliinissä ja Stalingradia kohti etenevällä itärintamalla. Äänessä on objektiivinen, ”kaikkitietävä” kertoja. Kotirintaman tapahtumat etenevät nuoren morsiamen ja hänen perheensä kokemana, rintaman kuva välittyy sotilaan ja hänen muutaman taistelutoverinsa kautta.

Kirja kulkee dialogivetoisesti, kuvailevat jaksot ovat lyhyitä ja rytmittyvät replikoinnin väliin luontevasti. Mageen kieli on lyhytlauseista ja täsmällistä, vailla kaikkia kirjallisia kikkailuja tai tyylikeinoja. Tärkeintä on se mitä sanotaan, ei se, miten.

Olen lukenut toisesta maailmansodasta useita tuhansia sivuja joka kantilta, yhtä hyvin tietokirjallisuutta kuin fiktiota, omaelämäkerrallista ja kuviteltua. Sopimuksen kohdalla teen uskaliaan johtopäätöksen: Audrey Magee onnistuu päähenkilönsä tragediassa ja kerronnan poikkeuksellisessa fokuksessa koska hän on naiskirjailija. Tiedän, että karsinoiva sana nostaa joidenkin niskakarvat pystyyn. Ei auta kuin tukeutua irlantilaista kirjailijaa esittelevään tekstiin:

”Mageen esikoisromaani Sopimus on ollut arvostelumenestys, ja se oli sekä Britannian tunnetuimman naiskirjailijalle myönnettävän Baileys-palkinnon että Ranskan esikoiskirjapalkintoehdokas.”

Sopimuksen alkuasetelmassa saksalainen sotilas Peter Faber kaukoavioituu rintamalla berliiniläisen naisen kanssa saadakseen vihkiloman. Ensitapaaminen johtaa yllättäen aidoksi koettuun tunteeseen ja Peter rakastuu Katharinaansa. Kirjan mittaisesta kaipauksesta tulee molemminpuolinen.

Tarina polveilee usealla tasolla, kerronnan imu vie ja jännitys tiivistyy. Mutta niin on tuhansissa muissakin romaaneissa. Mikä tekee Sopimuksesta merkittävän? Ensimmäinen vastaus on moraliteetti. Juuri sen tähden romaani on vaatinut tulla kirjoitetuksi. Kysymys on niin suuri, ettei sitä voi käsitellä, täytyy vain näyttää tapahtumat eri kulmista, jotta lukija ajattelisi itse koko kolmensadan sivun matkan.

Aydrey Magee näyttää kirjassaan natsi-ideologian mielettömyyden ja hitaan rapistumisen. Jotkut kieltävät totuuden loppuun asti ja uskovat voittoon vielä tuhon hetkillä: ”Kuinka voit olla noin luottavainen?” ”Me olemme saksalaisia. Ne eivät ole.” ”Siinäkö kaikki? Onko siinä kaikki mitä tarvitsemme voittaaksemme?”

Katharina on romaanin inhimillisin henkilö. Hän toteuttaa myös tarinan lunastusmyytin ja kuittaa perheensä puolesta hulluuden hinnan, kun venäläiset valloittajat joukkoraiskaavat hänet ja kusevat päälle kiitokseksi. Vaikuttaa ennakko-odotusten mukaiselta, mutta ei tarinassa sitä ole.

Peterissä on sotilaallista selkärankaa ja valikoituja hyveitä, mutta hänen osakseen jää kyynisyys ja egoismi, joka vieroittaa hänet myötätunnosta ja toiveista, joita hän eniten tavoitteli.

Tarinansa raadollisuuden keskellä Sopimus onnistuu luomaan harvinaisen sensitiivisen ja ihon alle hiipivän otteen. Raymon Carverin sanoin: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

…………………………………….

Aihetta sivuavia linkkejä blogissa:

”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä”

”Iloiset päiväni helvetissä”

……………………………………

Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

Meillä on tarve järjestää asiat omiin lokeroihinsa ja iskeä nimilappu päälle. Kirjallisuus ei tee poikkeusta. Viihderomaanista lanseerattiin ensin ”lukuromaani”, nyt sekään ei riitä. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, palkittiin vastikään Pulizerilla. Takakannen kuvauksen  mukaan kirja on ”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta timantista, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.” Tarinan tiivistys kuulostaa tusinaviihteeltä.

Kaikki se valo jota emme näe, (suom. Hanna Tarkka) kuljettaa toisen maailmansodan kulisseissa kahden henkilön tarinaa kohti vääjäämätöntä kohtaamista. Orpokodissa asuva Werner on tekniikan ihmelapsi, joka päätyy SS-yksikköön paikallistamaan vihollisen radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä kanssa Pariisissa ja pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin mukanaan mystinen timantti, jota Hitler jahtaa kokoelmaansa.

Doerr jakaa tarinan liki kahteensataan lyhyeen ja otsikoituun lukuun. Tempo on nopea kuin musiikkivideon leikkauksissa. Aikatasot ja fokukset vaihtuvat tiuhaan, mutta hämmästyttävää kyllä, juuri siksi tarina pysyy kasassa ja lukeminen luistaa.

Doerrin teoksessa pieni ei ole kaunista: tavallista suurempi formaatti, 544 sivua ja painoa liki kilo. Myynnit maailmalla miljoonaluokkaa ja elokuvasopimus tehtynä. Harva kritiikki kyseenalaistaa romaania, New York Times käyttää adjektiiveja ”lumoavan kaunis”. Jopa Hesari hämmästyttää säröttömällä suopeudellaan. (linkki)

Asetelma on mielenkiintoinen ja aiheuttaa kysymyksiä. Vaikuttaako palkinto megamenestykseen, vai toisin päin? Miten määritellä kirjallista laatua? ”Suuri lukuromaani” on markkinamyönteinen ilmaus, mutta sisältää samalla ajatuksen, ettei sisältö ole taiteellisesti kunnianhimoisinta kamaa.

Mediaa ei perehtynyt kritiikki innosta, tähtikultti myy paremmin. Tuomas Nevanlinna sanoo tuoreen Kritiikin uutisten haastattelussa: ”Moderni subjekti tekee kritiikin mahdottomaksi, koska kaikki on katsojan silmässä ja kriitikko on vain yksi katsoja.” Hän pitää kuitenkin julkista kritiikkiä välttämättömänä, koska se on ”ainoa tapa jakaa teos.”

Blogi ottaa käyttöön yksinkertaistetun asteikon ja listaa Doerrin romaanin miinukset ja plussat ennen lopullista yhteenvetoa. Ensin miinukset:

Doerr rakentaa romaaninsa laskelmoituun kaavaan. Ratkaisu luo jännitettä, mutta lukijan odotukset eivät kyseenalaistu, kirjoittaja on päättänyt kaiken hänen puolestaan. Hyvikset ovat imeltyneen hyviä ja pahiksen rooli kliseisen korostettu ja yksioikoinen. Sanotaan, ettei kirjasta tule hyvää elokuvaa. Nyt näyttää kuin olisi käynyt toisin päin, lukemisesta tulee tunne, että tarina on tekstitettyä kuvaa maustettuna aistillisilla ilmauksilla. Kirjailijasta tulee urheiluselostaja, joka koettaa saada meidät eläytymään tapahtumien kulkuun.

Kuva: pinterest.com
Kuva: pinterest.com

Plussat: Kirjalliset työkalut ovat Doerrin hallussa hyvin. Hän kirjoittaa joutuisasti ja imevällä rytmillä, tiukat lauseet ja lyyriset kuvat vuorottelevat tarkoin harkitussa suhteessa. Kirjailija ei päästä fokusta hukkumaan, niin lausetason kuin rakenteenkin ratkaisut palvelevat tarinan tinkimätöntä kuljetusta. Ei turhia sivupolkuja. Persoonallinen ja uutta luova ote syntyy itse tarinakudelman ja tekstimassan suvereenista hallinnasta.

Plussien ja miinusten väliin sijoittuu Doerrin tyyli kuorruttaa tekstiään faktisilla detaljeilla. Tapa tuo mieleen Peter Høegin romaanit, kirjailijanlaadussa ja otteessa on samoja piirteitä. Doerr mainitsee kiitoksissaan Michel Tournierin romaanin Keijujen kuningas. Velka on ilmeinen, sillä Doerrin romaanin emotionaalisesti tehokkaimmat kohtaukset kuvaavat Hitler-Jugendin henkeä.

Summa summarum: Kaikki se valo on jota emme näe, on laskelmoinnistaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi kohtuullinen valinta riippukeinun kesäkirjaksi. Humanismismiin sekoittuu paatosta, mutta ei haittaa. Eikä sekään, jos maailmansodan kaluaminen ei kiinnosta. Tarina kulkee kulisseistaan huolimatta.

Lopuksi lainaus romaanista. Alku sopii päivän tilanteeseen ja toiveisiin yhteiskuntasopimuksesta. Viimeiset rivit kuvaavat informaatiosodankäynnin ensi askeleita. Kirjan motto lainaa Joseph Goebbelsia: Meidän ei olisi ollut mahdollista nousta valtaan, saati käyttää valtaa niin kuin käytimme, ellei radiota olisi ollut.

”On ilta syksyllä 1936, Werner kantaa radion alakertaan ja laskee sen sivupöydälle, kun muut lapset liikehtivät levottomina ja odottavina /…/ kaiuttimista kuuluu lapsikuoron laulu, Me työtä toivomme, vain työtä, työtä, isänmaan hyväksi, työtä kunniakasta. Sitten alkaa valtion kustantama kuunnelma suoraan Berliinistä: tarina hyökkääjistä, jotka hiipivät yöllä maaseutukylään.”

…………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkki suosittaa vastapainoa: Vastenmieliset ja vaikeat kirjat.

……………………………………………………………………

Juice: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

Tällä kertaa Perjantairunon paikan saa rocklyyrikko. Kun edesmennyt Juice Leskinen oli 28.9.1984 Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa alustajana, hän kysyi: ”Mistä se johtuu, että niin sanotut oikeat runoilijat ei ole ikinä osanneet tehdä yhtä ainoaa rock´n roll -tekstiä. Ei todellakaan. Jarkko Laine, joka on paras teistä… sekin on ihan amatööri.”

En ollut paikalla, en edes jäsen tuolloin, mutta kokouksesta tallennettu nauhoitus kertoo, ettei Juicelle vastausta tullut. Ehkä väitteeseen palattiin myöhemmin, kun kokous jatkui epävirallisella ohjelmalla.

Twistaajat vuodelta 1962, Keystone/Getty Images (avaxnews.net)

Rock- ja laululyriikka hakevat askelmerkkinsä hieman eri tavoin kuin kansien väliin painettu runo, mutta yhtä pitkälle on kummallakin mahdollisuus ponnistaa. Itse en ole koskaan ollut kovin kiintynyt Juicen musiikkiin tai teksteihin.

Muutama päivä sitten avasin autoradion ja höristin korvia heti. Yön pimeydessä, kohti Tamperetta rullatessa, Juicen Twistin ylivoimaa kolahti niin, että päätin heti kaivaa tekstin tänne.

”Nerous” on assosiaatiokykyä. Asioiden laittamista ennen kokemattomaan järjestykseen. Tekstissään Juice törmäyttää kaksi näennäisesti täysin erilaista asiaa: maailmanhistorialliset näkemyksensä ja twistin. Tulos ottaa kipinää tehokkaammin kuin satasivuiset selitykset. Riveiltä rullaa twistin- ja runon ylivoimaa.

FPG/Archive/Getty Images.

”Mitä hallinnut ei Rooman sotilas? / Twistin ylivoimaa. / Mitä ristillä toteutti Messias? / Twistin ylivoimaa.

Ja kuivuttuansa ristillä, / Hän maailman hurmaa twistillä, / eikä aliarvioi twistin ylivoimaa.

Mitä Marx ei ottanut huomioon? / Twistin ylivoimaa. / Mitä käyttänyt ei rahan tuomioon? / Twistin ylivoimaa.

Hukkas aikaansa hän pääomalle, / voi kun oisikin lähtenyt lomalle / ja kokeillut twistin ylivoimaa.

Mitä Hitler unohti juonistaan? / Twistin ylivoimaa. / Mitä puuttuikaan verisuonistaan? / Twistin ylivoimaa.

Mies innostui väkijoukkoihin, / eikä kajonnut kallonsa loukkoihin / ja etsinyt twistin ylivoimaa.

Mitä Lammio inhosi Rokassa? / Twistin ylivoimaa. / Mitä tajunneet ei Stalin eikä Bokassa? / Twistin ylivoimaa.

Ei pystyneet maailmaa uudistaan, / kun eivät löytäneet ruudistaan / twistin, twistin, twistin ylivoimaa.

Mitä kaipaa maailma nykyinen? / Twistin ylivoimaa. / Mitä kaipaa mies iskukykyinen? / Twistin ylivoimaa.

Enemmän kuin neutroniaseistaan, / hän löytää keskiolutlaseistaan / twistin, twistin, twistin ylivoimaa.”

…………………………………………

Entä diktaattori taiteilijana. Juttu kolmen vuoden takaa: Maon runot – parempia kuin Hitlerin maalaukset? (linkki)

Twistaajien kuva vuodelta 1962, Keystone/Getty Images (avaxnews.net) Pommikuva, FPG/Archive/Getty Images.

Helvetin käkikello

Blogi nostaa ajankohtaisten aiheiden oheen myös mennyttä ja merkittävää. Tuhat vuotta on täällä pikku juttu, mutta tänään loikataan vain reilut viisikymmentä vuotta taaksepäin. Kurt Vonnegut (1922 – 2007) julkaisi romaaninsa Mother Night 1961. Matti Santalahden ja Marjatta Kaparin suomennos Äiti yö ilmestyi meillä 1977.

Kuva sivustolta writers-write-creative blog.

Äiti yötä voisi pitää alkusoittona Vonnegutin pääteokselle Teurastamo 5, jonka hän julkaisi 1969. Teurastamo on sodan kuvauksena realistisempi, Äiti yö leikittelee ideologioilla, kieputtaa niitä hurjaan tahtiin ja vetää koko ajan mattoa lukijan alta.

Kummatkin kirjat syntyivät toisen maailmansodan jälkeiseen moraalityhjiöön, jonka pohdinnoissa Vonnegut käyttää täysin omanlaistaan satiirista otetta ja mustaa huumoria.

Äiti Yön esipuheessa Vonnegut kirjoittaa: ”helmikuun 13. päivän iltana 1945, tätä kirjoittaessani lähes kaksikymmentä vuota sitten, amerikkalaiset ja brittiläiset koneet pudottivat napalmia Dresdeniin. Pommeilla ei ollut ihmeempiä kohteita. Ne oli tarkoitettu sytykkeiksi ja pakottamaan palokuntalaiset maan alle.

Ja sitten kylvettiin satojatuhansia pienoisia palopommeja sytykkeille, kuin siemeniä vastakäännettyyn savikkoon. Pudotettiin lisää pommeja, jotta palomiehet pysyisivät koloissaan, ja kaikki pikkupalot kasvoivat, liittyivät toisiinsa ja muodostivat yhtenäisen ilmestyksenomaisen liekkimeren. Ja käden käänteessä: tulimyrsky. Se oli sattumoisin Euroopan historian suurin joukkoteurastus. Entä sitten?”

Dresden 13.2.1945, kuva Life.

Vonnegut selvisi teurastamon alle rakennetussa lihojen jäähdytyshuoneessa. Sotakokemukset jättivät lähtemättömät jäljet hänen teksteihinsä, mutta hän oli myös yhteiskuntakriitikko, joka vastusti kaikkia ideologioita. Idässä häntä pidettiin kapitalismin kriitikkona, lännessä hänestä tehtiin kommunismin vastustaja.

Tämänkertainen juttu ei pyri olemaan esittely saatikka arvio Äiti yöstä. Lukusuositus se on. Vonnegut kirjoittaa nasevaa ja hienosti hengittävää proosaa, kirja on hänen parhaitaan. 45 lyhyttä lukua, sivuja vain 223. Tässä tapauksessa niukkuus ja tiukkuus on mitä suurin ansio.

Äiti yö, alkuperäisjulkaisu 1961.

Vielä yksi huomio. Tein tänne kolme vuotta sitten jutun, jossa tarkastelin ideologisia yhtäläisyyksiä Jean Genetin ja Albert Camusin romaanien välillä. (linkki) Jos luette Äiti yön, tai kertaatte viimeisen sivun, huomaatte miten tiukasti lopun moraalinen ratkaisu liittyy Camus´n Sivullisen päätökseen.

Lopuksi lyhyt lainaus Äiti yön päähenkilön Howard W. Campbell jr:n totalitarismia kuvaavista ajatuksista: ”Ikinä minulle ei ole täydellisemmin havainnollistunut, miten totalitaarinen mieli toimii, mieli jota voisi verrata hammasrattaistoon josta on summanmutikassa viilailtu hampaita pois. Sellainen harvahampainen ajattelukone, normaalin tai normaalia heikommankin libidon pyörittämänä, käy nykien, äänekkäästi, rämäkästi päin seiniä kuin helvetin käkikello.”

……………………………………….

Vonnegutin laajaan tuotantoon sisältyy 16 romaania, kaikki on suomennettu.

Kirjailijan kuva: Writers Write Creative Blog.

13.2.2014 Dresdenin pommituksesta 69 vuotta. Kuva Life.

……………………………………….

Adolf Hitler ja Etty Hillesum

Eilen tuli telkasta Oliver Hirschbiegelin elokuva Perikato, jossa Bruno Gantz tekee Hitlerinä käsittämättömän hienon näyttelijäsuorituksen. Hän kykenee kaivamaan sisältään toisen persoonan. Uusilla katselukerroilla nyansseja löytyy aina lisää. Koko elokuva on millintarkkaa historiallista ja psykologista draamaa.

Eräs hyvä haltija antoi minulle kirjavinkin. Etty Hillesumin Päiväkirja 1941- 1943 löytyi nettidivarista. Kirja on muutama päivä sitten luettu ja koirankorville käännelty. Sattumalta syntynyt ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Nyt elokuva peilaa kirjaa – ja päinvastoin.

Der Untergang, Perikato. Ensi-ilta Suomessa 2005.

Elokuva fokusoi Natsi-Saksan viimeiset päivät Berliiniin ja Hitlerin bunkkeriin. Hillesumin Päiväkirja kääntää katseen yhden sivistyneen juutalaisperheen tyttären ajatuksiin.

Filmissä Goebbelsin perhe tekee itsemurhan.  Äiti Magda myrkyttää ensin omat lapsensa koska: ”Maailmassa, jossa ei ole kansallissosialismia, ei kannata enää elää.” Fanaatikot eivät kykene irtautumaan sokeasta uskostaan. On parempi kuolla kuin myöntää olevansa väärässä.

Hillesumin kirja kertoo vääjäämättömästä muutoksesta ja kasvusta kuoleman hyväksymiseen: ”Hyvä, minä hyväksyn tämän uuden varmuuden siitä, että he todella haluavat hävittää meidät täydellisesti. Tiedän sen nyt varmasti ja hyväksyn sen. Mutta en aio vaivata toisia peloillani. En aio katkeroitua, jos muut eivät käsitä mitä meille juutalaisille tapahtuu.”

Etty Hillesum Päiväkirja 1941 -1943. Otava 1984.

Hillesum käyttää sellaisia sanoja kuin Jumala ja sielu. Silti hän ei kaunistele, vaan tuo esiin myös omat heikkoutensa. Kliseisesti tiivistettynä jälkeenjäänyt Päiväkirja on kuvaus hyvän ja pahan taistelusta. Sekä ihmisen sisällä, että ulkopuolella:

”Voimakas viha saksalaisia kohtaa myrkyttää mielen. /…/ Kunnes yhtäkkiä muutamia viikkoja sitten tuli mieleeni vapauttava ajatus, joka pisti esiin rikkaruohoerämaasta kuin epäröivä pieni ruohonkorsi: jos olisi edes yksi kunnollinen saksalainen, hän olisi sen arvoinen, että häntä suojeltaisiin kokonaista barbaarijoukkiota vastaan, ja sen yhden kunnollisen ansiosta ei pitäisi vihaa kohdistaa koko kansaan.”

Hillesum kärjistää, mutta ymmärtää aikaan kiteytyneen kauhistuksen ja katkeruuden. Silti hän kirjoittaa: ”Erittelemätön viha on pahinta. Se on oman sielun sairautta.”

Päiväkirjan sivuilta löytyy jotain outoa voimaa, jota minun on vaikea selittää. Hillesum kasvoi Amsterdamissa, josta juutalaiset koottiin Westerborkin leirille, viimeiselle pysäkille ennen Aushwitzia. Etty Hillesum ei yrittänyt piiloutua vaan meni leirille vapaaehtoisesti. Sitäkään en saata ymmärtää.

”Kärsimys ja ilo… lukemattomat julmuudet, kaikki tämä sulautuu minussa voimakkaaksi kokonaisuudeksi. Hyväksyn tuon yhteyden ja alan yhä paremmin ymmärtää kaikkea, vaikka en osaisi selittää sitä vielä kenellekään. /…/ Siksi minun täytyy elää niin hyvin ja vakaumuksellisesti kuin mahdollista viimeiseen henkäykseeni saakka, niin ettei sen, joka tulee minun jälkeeni, tarvitse aloittaa aivan alusta ja ettei hänellä ole enää yhtä vaikeata kuin minulla.”

Adolf Hitlerin aivot

Jukka Kemppinen käsitteli blogissaan taannoin aivotutkimuksen nykytilaa: ”Alan perusteet järkkyvät. Aivojen eri osissa on keskuksia, kuten puhetta tuottava lohko, mutta ne eivät toimi itsenäisinä osina, vaan suunnattomina verkkoina. Aivot eivät muistuta vähimmässäkään määrin tietokonetta. Ne ovat paljon monimutkaisemmat kuin kukaan olisi tohtinut kuvitella vielä muutamia vuosia sitten. Ne ovat myös täynnä yllätyksiä.”

Kun en asiaa tunne, voin väittää, että aivotutkimus tulee mullistamaan käsitykset ihmisen mahdollisuuksista. Olen ollut tutkimuksista kiinnostunut, mutta se on aivan eri stoori. Siihen kuitenkin liittyy, että Kemppisen kirjoitus sai minut kaivamaan työhuoneen hyllystä David H. Ingvarin kirjan Kymmenet aivot. (Like 2000)

Daily Record 2.5.1945

Ingvar lähestyy tutkimusta perinteisen lääketieteen keinoin ja pohtii miten aivojen sairaudet ovat muokanneet vaikutusvaltaisten ihmisten käytöstä. Jokainen luku on otsikoitu potilaan sairauden tai mahdollisen kuolinsyyn mukaan:

Aleksanteri Suuri ( 356-323 e.K.r.) Viininjuoja

Fjodor Dostojevski (1821-1881) Epilepsia, ”pyhä” sairaus

Friedrich Nietzsche (1844-1900) Aivokuppa

Woodrow Wilson (1856-1924) Aivohalvaukset

Vladimir Lenin (1870-1924) Aivohalvaukset

Winston Churchill (1874-1965) Lordi Moranin potilas

Adolf Hitler (1889-1945) Lääkkeiden väärinkäyttö

Mao Zedong (1893-1976) Sydänkohtauksia, ALS

Ernest Heminway (1899-1961) Vanhus ja viina

John F. Kennedy (1917-1963) Addisonin tauti

Luvut ovat lyhyitä, diagnostisia ja peilaavat potilaan suhdetta ympäristöönsä heidän käyttäytymisensä kautta. Taudeille tyypilliset oireet, käytös ja seuraukset nostetaan esiin. Näin Kappale Aleksanteri Suuren alkoholismista:

”Koko lyhyen aikuisen elämänsä Aleksanteri käytti runsaasti viiniä puuduttaakseen epävarmuutensa ja pelkonsa sekä vaimentaakseen epäilyt, joita hän tunsi ympäröivää maailmaa kohtaan. Kulutus lisääntyi ja viimeisinä vuosina huomio kiinnittyy kroonisille väärinkäyttäjille luonteenomaisille persoonallisuuden muutoksille. Niihin kuuluvat tunteiden epätasapaino, raivokohtaukset, aggressiivisuus, ennalta-arvaamattomuus ja raakuus.”

Kirjan luvuissa otetaan myös kantaa lääkäreiden etiikkaan ja moraaliin, miten ja millaisella vastuulla he hoitavat potilaitaan, joilta saattaa totaalisesti puuttua kyky empatiaan. Edellä mainitun arvion saavat sekä Mao että Lenin. Ingvarin mukaan ”Lenin oli kuitenkin huomattavasti älykkäämpi.”

Bundesarchiv Koblenz (10.4.1938)

Luku Hitleristä on psykoanalyyttinen: ”Harvan poliitikon elämäntarina, käytös ja kirjoitukset tarjoavat yhtä paljon klassisia herkkupaloja. Siitä löytyy kaikki, mikä voisi olla perustana läpi elämän kestäville neurooseille ja persoonallisuuden häiriöille. Mitä enemmän saamme tietää hänestä, sitä selvempänä tulee esiin valtava tragiikka siinä, että hän sai jatkaa niin kauan ja toteuttaa sairaita ideoitaan niin järjestelmällisesti, sai johtaa niin monen miljoonan ihmisen hävitystä ja viedä maansa tuhoon.”

Natsipropaganda esitti Hitlerin raittiina ja tupakoimattomana vegetaristina, lasten ja eläinten ystävänä, joka uhrautui maansa puolesta. USA:n tiedustelupalvelu huomasi aikaisessa vaiheessa Hitlerin sairaalloiset piirteet. Psykoanalyytikko Walter Langerin salainen raportti valmistui 1943, mutta julkaistiin vasta 30 vuotta myöhemmin. (The mind of Adolf Hitler)

Oppimaton Hitler epäili akateemisesti koulutettuja lääkäreitä ja kääntyi epäilyttävien puoskareiden puoleen. Esimerkkinä Theodor Morell, häikäilemätön pillerilääkäri, joka käytti Hitleriä koekaniinina ”ihmelääkkeilleen”.

Hitler sai keskushermoston piristeitä: kofeiinia, cardiazolia, coramiinia ja sympatolia. Hän käytti myös amfetamiinin sukuista pervitiniä suoraan suoneen ruiskutettuna. Lääkepalettiin kuului myös runsaita annoksia testosteronia ja toisen lääkärin määräämänä nenäsumuttimen kautta 10 prosenttista kokaiiniliuosta, joka johti ainakin kerran kuolemanvakavaan yliannostukseen.

Hitlerin lasketaan käyttäneen yli seitsemääkymmentä eri ”lääkettä”.  Hermojärjestelmä oli yhä myrkyttyneempi ja kuluneempi. 1940 alkoivat lisääntyä Parkinsonin taudin oireet. Hän muuttui aina vain sekavammaksi ja järjettömämmäksi.

On ihmeellistä, että hän kykeni säilyttämään asemansa loppuun saakka. Vastuu on jakautunut monelle, läheisille ja kenraalikunnalle. Samoin 3000 saksalaiselle lääkärille, jotka olivat SS:n aktiiveja. Heidän joukossaan täytyi monen huomata ja ymmärtää Hitlerin psyyken ja käytöksen sairaat piirteet.

Rakkaus ja kirjailijan työmaat

Pirkkalaiskirjailijat alkavat järjestää proosaklubeja. Haastattelija sekä kaksi kirjailijaa, joista ainakin toinen on Pirkanmaalta. Vierailen Virpi Hämeen-Anttilan kanssa illassa, jonka otsikkona on ”Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta.” Rakkaus on kiperä sana. Latautunut ja silti kliseeksi kulunut. Illan otsikko on hieno ja haastava.

Normandia, Caen, kuva maihinnousun museosta.

Aion lukea tuoreempaa tekstiä, mutta myös otteen romaanistani Saat toivoa kolmesti (Like 2007). Aikanaan, lähdetöitä tehdessäni listasin muistikirjaani 25 eri näkökulmaa lähestyä rakkauden olemusta. Ne kaikki tulivat tavalla tai toisella käsiteltyä kirjassa. Tässä numero 13, rakkaus jossa ulkopuolinen tuhoaa kummatkin rakastavaiset. Kuva on otettu valokuvasuurennoksesta vieraillessani Normandian maihinnousun museossa kaksi vuotta ennen kirjan julkaisua.

Tappajat ja kiduttajat ovat aina olleet naissuhteissaan pettyneitä ja katkeroituneita miehiä. Täyttymättömästä intohimosta on syntynyt yhtä hyvin sonetteja, kirjallisuuden klassikoita kuin massamurhiakin.

Ajattelin hetken, lähes kiihottavan innostuneena, että aihetta voisi käyttää johonkin tekstiin. Kuvaisin joukkotuhon törmäämistä kahden toivottoman, mutta vielä elämästä kiinnipitävän ihmisen onneen, joka kiteytyy niin sentimentaaliseen sanaan kuin rakkaus.

Lomittaisin kahden ihmissuhteen päiväkirjat. Kuvaisin natsijohtajan kuiviin rutiineihin näivettyneen suhteen rinnalle alistetun intohimon, joka kukkii ennen kuolemantuomiota. Asettaisin vastakkain upseeriperheen puhumattoman ja katkeruudella kyllästetyn ilmapiirin ja heidän kaksi uhriaan, jotka elävät kiihkeän tunteen viimeisestä liekistä. Turvallisuuden tunne vastaan turvattomuus, josta löytyy vielä surullista toivoa.

Muistan kuvan, jossa saksalaisupseeri hirttää omakätisesti ranskalaisen vastarintaliikkeen nuoren tytön ja pojan. Tyttö roikkuu jo köydessä kuolleena, hänen ilmeessään ei näy tuskaa, on kuin hän nukkuisi pää vinossa, niska huonoon asentoon vinksahtaneena. Suupielet ovat valahtaneet alas, köysi on painunut niin syvälle kaulaan, ettei sitä näy – se kohoaa ylös hänen kiharoittensa takaa, jotka latoon siivilöityvissä auringonsäteissä näyttävät kuin niiden ympärillä leijuisi kultapölyä. Poika on hengissä vielä, upseeri kurkottaa sotilaiden katsellessa köyttä hänen kaulaansa. Miehen ilme on määrätietoinen ja täydellisesti tehtäväänsä keskittynyt. Valo osuu hänen kasvoihinsa, koppalakin mustaan lippaan ja kokardiin. Poika on sulkenut silmänsä ja kääntänyt päänsä pois tytöstä, jonka ruumis riippuu aivan hänen edessään. Hänen kätensä on sidottu selän taakse, hänen päällään on puvun takki ja päässä pehmeäkankainen lippalakki. Pojan raottuva suu näyttää siltä kuin hän saattaisi puhjeta nauruun ja itkuun yhtä aikaa. Kasvot ovat silti tyynet, niille on laskeutunut ilme, joka kertoo, että hän on jo muualla, kaukana ladosta, sotilaiden tuijotuksesta ja köydestä, joka kohta kiristyy hänen kaulaansa. Kukaan ei voi tietää hänen viimeisiä ajatuksiaan.

Minä olen varma, että hän ajattelee tyttöä. Heitä kahta yhdessä.”

………………………………………..

Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta. Proosaklubi Teatterikahvila Kivessä Tampereella 21.9.2010, klo 18.00

…………………………………………

Anna ihastuu Hitleriin

Yhä kiihtyvät kirjasyksyt luovat harhan, että kirjoihinkin pätee parasta ennen päiväys. Ja valtaosa ihmisistä lukee sen saman kirjailijan teoksia, joita on aina ennenkin lukenut. Ne pitää kahlata joulun pyhinä, sillä seuraavana syksynä tutulta tekijältä ilmestyy jo uusi kirja. Pahoittelen ironiaa, mutta näin on medioiden mielestä, joille kirjallisuus ja kirjailijat ovat vain viihdekarusellin pyörittäjiä.

Maailmassa on toivottoman paljon hyvää luettavaa. Lohduttavan teoriani mukaan oikeat kirjat osuvat kohdalle aikanaan. Pidin parin päivän breikin, kalastin, sienestin ja sivistyin kirjailijaliiton mökillä Savon sydänmailla. Ja siinä kirja oikea odotti minua, kenties kirjailijan itsensä hyllyyn jättämänä. Tuomas Kyrön romaani Liitto.

Kirjan tarina on tragedian umpimustaksi maalaama komedia. Liitto oli Finlandiaehdokkaana 2005. Paavo Lipponen teki diktaattorina tylsän valinnan ja palkitsi Bo Carpelanin Kesän varjot. Ei huono kirja, mutta kielikuvia myöten liki kopio Carpelanin omasta romaanista Alkutuuli, joka myös sai Finlandian 1993. Lukekaa rinnakkain jollette usko.

Tuomas Kyrön Liitto olisi ansainnut palkinnon ja saman huomion, jota olemme saaneet seurata Sofi Oksasen kohdalla. Kirja on yhtä hyvä, jos näin karkea vertaus sallitaan. Romaaneissa on sukulaisuutta. Historian solmukohdissa mennään ja suuret kaaret on korvattu yksityisen ihmisen intensiivisillä kokemuksilla.

Tuomas Kyrön romaani Liitto (2005)

Romaani alkaa elokuusta 1938 ja tarina etenee kolmesta näkökulmasta: Urhon ja Lyydian tarinan ”kaikkitietävää kertojaa” täydennetään Urhon päänsisäisin monologein ja hänen sisarensa Annan muistiinpanoin. Anna oli voimistellut Berliinin olympialaisten avajaisissa ja päässyt kättelemään itse valtakunnankansleria. Nuori tyttö nieli kansallissosialismin korulauseet ja ihastui Hitleriin.

Kirjan loppu avaa nuoren Annan kirjoittaman kirjeen Hitlerille. Näkökulma on romaanin ja ideologisten syyllisyydentuntojen avain. Ainutlaatuinen ja hienolla psykologisella vaistolla kuvattu. Koska tämä ei ole juoniselostus, lukeminen jää teille. Suositus on minun ja sen takana on helppo seisoa.