Blogi vetää natsikortin!

Viime sunnuntaina Hesarissa oli juttu Esa Holapasta. Hän perusti aikanaan uusnatsijärjestö Suomen vastarintaliikkeen ja toimi sen johtotehtävissä 2009 – 2012. Nyt mies haluaa eroon vihaideologiasta ja entisistä kontakteistaan. Viime vuonna hän avioitui Dan -nimisen kiinalaisen naisen kanssa.

Kuva Helsingin Sanomissa: Vesa Ranta.
Kuva Helsingin Sanomissa: Vesa Ranta.

Holappa sanoo tuhlanneensa nuoruutensa natsiaatteeseen, eikä juuri kouluttautunut tai työtä tehnyt. Hän loi kuitenkin kanavat kansainvälisiin kovan linjan uusnatseihin. Yksi heistä on tuomittu polttopullomurhista, toinen poliisin murhasta. Saksalaisen järjestön johtajaa hän piilotteli kotonaan Oulussa vuoden ja kaksi kuukautta.

Yhdysvalloissa hänen isäntänään oli John De Nugent. Google lataa hänen ”omasta” sivustostaan näytölleni heti varoituksen, mutta muualla mies mainitsee olevansa saksalainen taistelija rodun ja kansan puolesta. Jenkeistä Holappa halusi palata Ouluun, mutta FBI eristi hänet kuulusteluihin kolmeksi kuukaudeksi.

Hesarin haastattelun perusteella Holappa ei vaikuta heikkolahjaiselta höyrypäältä. Aivopesun uhrilta kylläkin. Itse hän sanoo miten ”Vihapropaganda oli taitavasti kirjoitettua, mutta olin myös aika eksyksissä.” Hän on julkaissut vuodenvaihteessa omaelämäkerrallisen kirjan ja tätä nykyä hän on työharjoittelussa kulttuurialalla.

Martti Lindqvist (1945 – 2004) ansioitui erityisesti sosiaalietiikan alalla. Tarkennan päivitykseni fokusta ja lainaan muutaman rivin hänen teoksestaan Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002)

”Ihminen on sekä hyvä että paha. Hänessä on alkuperäisesti ja pysyvästi läsnä mahdollisuus molempiin. Hyvällä ja pahalla on osittain yhteiset juuret. Ihminen elää hyvän ja pahan radikaalissa kaksoisvalotuksessa kehdosta hautaan asti.

Käsityksen mukaan ihmisellä, joka tekee pahaa, on liian vähän tietoa, ymmärrystä, kykyä, tahdonvoimaa tai empatiaa. Siksi pahaa voidaan poistaa esimerkiksi hoitamalla, kasvattamalla tai antamalla lisää pätevää tietoa ja resursseja.”

Juttuni ydin on Holapan mainitsemassa vihapropagandassa. Tämän päivän ja huomisen sota on informaatiosotaa. Kaikilla tasoilla. Kaksi Yhdysvaltain presidenttiehdokasta käy sitä nyt näyttävästi, eikä siihen ole napattu tunnuslausetta Mannerheimin vaakunasta: ”Puhtain asein puhtaan asian puolesta”.

Ei kansallissosialismi eikä natsi-ideologia olisi voinut nousta valtaan ilman Joseph Goebbelsin ennennäkemättömän nerokkaasti organisoitua propagandasotaa. Wehrmachtiin, Hitlerin armeijaan kuului 17,3 miljoonaa miestä. Käytännössä sen riveissä oli jokaisen saksalaisperheen jäseniä. Hulluus oli helppo nähdä, silti usean kansalaisen mielipide oli: ”En tee mitään, mutten myöskään vastusta, jos joku toinen tekee.”

Meillä on päällimmäisenä mielikuva juutalaisia tuhoavista keskitysleireistä. Mutta rodun puhtauden nimissä saivat mennä kaikki, omatkin: ”Idiooteille ja vähämielisille on rakennettu palatseja, eivätkä sairaat pysty edes tajuamaan ympäristönsä kauneutta. Nämä vähä-älyiset mokeltajat ovat eläintenkin alapuolella.” Sitaatti on elokuvasta Menneisyyden uhrit, jota esitettiin aikanaan kaikissa elokuvateattereissa.

Sitten suositus: Guido Knoppin tietokirja Wehrmacht Hitlerin armeija (Ajatus Kirjat 2009, suom. Mervi Ovaska) on sotaan keskittyvällä sektorillaan yksi parhaista. Knopp on käyttänyt runsasta arkistomateriaalia, uusinta historiantutkimusta ja viimeisten eloonjääneiden haastatteluja. Teoksen lähdeluettelo, henkilöhakemisto, paikkakunta- ja asiahakemisto jäsentävät tietomäärää esimerkillisesti. Knopp on Saksan menestyneimpiä tietokirjailijoita ja useasti töistään palkittu.

En kuvittele, että uusnatsit lukisivat blogiani ja havahtuisivat pinnallisen uhon sijaan syvemmän tiedon merkitykseen. Ihminen vastustaa viimeiseen saakka ideologiansa vastaista informaatiota. Itse luin ja alleviivailin kirjan käsittääkseni jotain kansallissosialismin fanatismista ja kuolemaan saakka sokeasta uskollisuudesta. Kuuden vuoden saldona oli koko maailman mittakaavassa käsittämättömät kuusikymmentämiljoonaa surmansa saanutta.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit laajentavat teemaa, mutta pysyvät tiukasti asiassa.

1. Juice: ”Mitä Hitler unohti juonistaan?”

2. Charles Simic: ”Olen Jumala, tai paholainen”

3. Tomas Tranströmer:  ”Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa”

………………………………………………….

Massamurhaaja Breivik innosti päivitykseen

Ajattelin siirtää totalitarismia ja sotahistoriaa sivuavat päivitykset hamaan tulevaisuuteen. Kun massamurhaaja Anders Behring Breivikin oikeudenkäynti Norjan valtiota vastaan alkoi maanantaina ja näin miten hän oikeussaliin saapuessaan teki natsitervehdyksen, oma päätökseni oli pakko perua.

Scanpix Norway / Lehtikuva / Lise Åserud
Scanpix Norway / Lehtikuva / Lise Åserud

Saamani käsityksen mukaan Breivik ei voi olla älyltään poikkeuksellisen heikkolahjainen. Ehkäpä päinvastoin. Olen ymmärtänyt, että hän on lukenut mies ja haluaa opiskella myös vankilassa. Pohdittuani asiaa, tulin siihen johtopäätökseen, että hän on altistunut vain yhdensuuntaisen ideologian vaikutuksille.

Tuomas Akvinolainen (1225 – 1274) oli aikansa oppineimpia ja merkittävimpiä miehiä. Viisikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen hänet julistettiin pyhimykseksi. Vaikka hän oli katolinen filosofi ja teologi, hän lausui: ”Pelkään yhden kirjan lukijaa.”

Akvinolainen ei tarkoittanut tällä sananmukaisesti vähäistä lukeneisuutta, vaan yhtä ja ainoaa ideologiaa. ”Audiatur et altera pars” – kuunneltakoon myös toista oaspuolta, sanottiin jo antiikin aikoina. Oikeudenmukaisuutta etsittäessä on tunnettava vastakkaisten mielipiteiden perustelut.

Propaganda ja yksioikoinen ideologia ei koske ainoastaan massamurhaajia, vaan meitä kaikkia. Ihmiset ovat avoimempia tiedolle, joka vahvistaa heidän ennakko-odotuksiaan. Harvassa ovat ”takinkääntäjät”, jotka hyvät perustelut kuultuaan ovat valmiit muuttamaan käsityksiään ja katsomaan maailmaa aivan uudesta kulmasta. Vieläpä toimimaan sen mukaan.

Dachau, huhtikuu 1945. AFP PHOTO / Eric Schwab
Dachau, huhtikuu 1945. AFP PHOTO / Eric Schwab

Natsi-ideologian lopputulos oli järkyttävä: toisen maailmansodan yhteiseen teurasluetteloon voidaan laskea viisikymmentämiljoonaa ihmishenkeä. Sen lisäksi koituneita seurauksia on mahdoton laskea tai arvioida. Eikä kuolema vauhtiin päästyään erittele uhrejaan, kaikki rodut ja uskonnot kelpaavat.

Asiaan liittyen suosittelen eri näkökulmista kiinnostuneille toissailtana loppuun luettua Alex Kershawin kirjaa Dachaun vapauttaja. Historiantutkija Kershaw kertoo tarinansa yhdysvaltalaisupseeri Felix Sparksia seuraten. Hänen jalkaväkiyksikkönsä 500 päivän sotaretki alkoi Sisilian maihinnoususta heinäkuussa 1943.

Gummerus julkaisi tietokirjan 2013 Simo Liikasen suomennoksena. Jätän itse kirjan esittelyn lyhyeen: Sparks osallistui neljään maihinnousuun ja johti miehensä Sisilian, Italian ja Ranskan vuoriston kautta Dachaun keskitysleirin porteille. Hän yleni kapteenista everstiksi ja kykeni vain ihmeiden kautta säilymään hengissä Euroopan kovimpien taisteluiden keskellä. Kirja kehii tarinaansa hipun pateettista gloriaa, mutta yhtäkaikki, se on valtaisan tutkimustyön ja haastatteluiden pohjalta tarkasti kirjoitettu teos.

Lopuksi muutan mielipidettäni. Kirjoitin blogiin 13.11.2015 tekstilainausten merkitsemisestä fiktiiviseen tekstiin. Olipa tyylilaji mikä tahansa, lähteiden merkitsemisen voi tehdä tarkasti. Alex Kershaw käyttää siihen 33 sivua, joilla on 1268 viitettä ja lähdetietoa, jotkin niistä itse tekstiä mielenkiintoisesti täydentäen.

………………………………….

Blogihistorian ekstralinkki parin vuoden takaa. Sodan loputtua sorto jatkui:

Iloiset päiväni helvetissä

………………………………….

Lupaathan tappaa itsesi

Kun kirjalla on harvinaisen huomiota herättävä nimi, ei päivityksen otsikoksi kannata muuta harkita. Florian Huberin viime vuonna Saksassa julkaistu teos julkaistiin meillä Atenan kustantamana ja Heli Naskin suomennoksena tämän vuoden tammikuussa.

Kirjan alaotsikkona on ”Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945”. Kirja on sekoitus arkistolähteisiin perustuvaa historiallista faktaa ja sen pohjalle rakentuvaa kuvailevaa fiktiota. Kyse on siis tietopohjaisesta ”elämyskirjallisuudesta”, jota voisi hienommin nonfiktioksi kutsua.

”Loppu on käsillä lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi, muuten en saa hetken rauhaa.” Isän käsittämätön toive 21-vuotiaalle tyttärelleen, kun hän itse lähti puolustamaan Berliiniä lopullisen tappion hetkinä. Eikä kyse ollut yksittäisistä tapauksista, vaan massiivisesta itsemurhaepidemiasta, joka pyyhkäisi yli kolmannen valtakunnan raunioiden.

Useat upseerit ja natsipuolueen avainhenkilöt tappoivat ensin perheensä ja lopuksi itsensä. Kansan keskuudessa syyksi riitti: ”Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi.”  Demminissä, jossa itsemurhan tehneiden luku oli prosentuaalisesti suurin, kokonaiset perheet hukuttautuivat pikkukaupungin halki virtaavaan jokeen. Lopullinen määrä on jäänyt selvittämättä, mutta arviot liikkuvat liki kahtatuhatta.

”Aikuiset tarvitsivat toisinaan paljon voimaa raahatessaan vauvansa ja kouluikäiset lapsensa mukanaan ja painaessaan heidät veden alle niin pitkäksi aikaa, että vastustelu lakkasi.” Muita kuolintapoja olivat ampuminen, hirttäytyminen, myrkyn nieleminen ja valtimoiden auki viiltäminen.

Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945
Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945

Epidemia oli totaalinen. Myös valtiovalta tuki ”kunniakasta ratkaisua”. Berliinin filharmonikkojen viimeisen konsertin jälkeen 12.4.1945 konserttiväkeä hyvästeli ulko-ovella univormupukuisia Hitler-poikia, jotka jakoivat kaliumsyanidikapseleita.

Kaikkialla pelättiin voittajien kostoa, kidutuksia, raiskauksia ja tappamista: ”Nyt se on tapahtunut. Venäläiset ovat kaupungissa. Kuulimme juuri, että tohtori Nebler on surmannut tyttärensä ja vaimonsa ja sitten itsensä. Naapurustossa vuokraisäntä hirtti nuoren vaimonsa, ja samanlaiset uutiset lisääntyvät.”

Florian Huber käsittelee kirjassaan myös Saksan yhteiskunnallista ilmastoa ennen sotaa – ja ennen kaikkea niitä edellytyksiä ja toiveita, jotka auttoivat natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousua: ”Isä ei ollut koskaan ennen puhunut Jumalasta. Hän sanoi, että Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler. Jumala oli lähettänyt Hitlerin pelastamaan Saksan. Saksa, se olemme me kaikki.”

Kirjansa loppupuolella Huber nostaa esiin termin ”nollahetki”, jolla alettiin kuvata taakse jätettyä järkyttävää menneisyyttä ja uutta tulevaisuutta. Itse asiassa nollahetki on psykologinen puolustusmekanismi, jolla torjutaan historian todellisuutta. ”Sodan lopussa väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”

Florian Huber on tehnyt merkittävän työn kaivaessaan esiin katastrofiin johtaneen itsepetoksen mekanismeja ja näihin päiviin saakka vaietun itsemurhaepidemian dokumentteja. Rankka analyysi dokumentoi unohdettujen haamuja ja nostaa ne peiliksi nykyajalle. Voisivatko tuhon siemenet vielä lähteä itämään keskuudessamme?

………………………………….

Tietokirjailija Florian Huber (s.1967) on opiskellut historiaa ja kansantaloustiedettä ja väitellyt tohtoriksi brittiläisen miehitysvallan uudelleenkoulutuspolitiikasta Saksassa. Hänet tunnetaan myös palkituista dokumenttielokuvista.

………………………………….

Ekstralinkkissä blogi pohtii perikatoa ja rakkautta. ”Adolf Hitler ja Etty Hillesum”.

………………………………….

Sotaa ja rauhaa: ajankohtainen kirjasuositus

Eilisiltana Tampereen pääkirjasto Metsossa kymmenen kirjailijaa kertoi sodan / rauhan -kirjasta, joka on tehnyt heihin vaikutuksen. Lupasin nostaa oman suositukseni myös tänne. Kirjoitin Aydrey Mageen romaanista jo keväällä, mutta ajankohtainen päivitys on paikallaan.

Mitä se merkitsee, että ikivanhoista asioista kirjoitetaan aina vain uudelleen ja uudelleen? Sitä, että historia ei tule koskaan valmiiksi. Jokainen sukupolvi tulkitsee ja kirjoittaa sen aina uudelleen. Historia ei ole lukkoon lyötyä faktaa, ei kuollutta tietoa, vaan elävää, koko ajan virtaavaa ja tapahtuvaa. Tässä ja nyt.

Audrey Mageen romaani Sopimus (suom. Heli Naski, Atena 2015) arvioitiin Hesarissa 15. huhtikuuta. Yksi seikka sai minut kiinnostumaan ja tilaamaan kritiikkikappaleen: Mageen esikoisromaani kääntää toisen maailmansodan kerrontafokuksen saksalaisten puolelle.

Tartuin teokseen hienoinen epäilys mielessäni. Aivan sama, joka oli lainattu The Sunday Timesin arviosta kirjan kansiliepeeseen: ”Kukaan ei usko natsiaikaan sijoittuvan romaanin tuovan enää uutta aiheen käsittelyyn, ja siksi on valtava yllätys, että Audrey Mageen esikoinen todellakin tuo. (…) Mageen ote on omaperäinen, ja Sopimus on vangitseva, vakuuttava, jopa tyrmäävä.”

Kehuille on katetta. Eikä yksinomaan siksi, että näkökulma on saksalainen ja kerronnan fokus vuorottelee siviilien Berliinissä ja Stalingradia kohti etenevällä itärintamalla. Äänessä on objektiivinen, ”kaikkitietävä” kertoja. Kotirintaman tapahtumat etenevät nuoren morsiamen ja hänen perheensä kokemana, rintaman kuva välittyy sotilaan ja hänen muutaman taistelutoverinsa kautta.

Kirja kulkee dialogivetoisesti, kuvailevat jaksot ovat lyhyitä ja rytmittyvät replikoinnin väliin luontevasti. Mageen kieli on lyhytlauseista ja täsmällistä, vailla kaikkia kirjallisia kikkailuja tai tyylikeinoja. Tärkeintä on se mitä sanotaan, ei se, miten.

Olen lukenut toisesta maailmansodasta useita tuhansia sivuja joka kantilta, yhtä hyvin tietokirjallisuutta kuin fiktiota, omaelämäkerrallista ja kuviteltua. Sopimuksen kohdalla teen uskaliaan johtopäätöksen: Audrey Magee onnistuu päähenkilönsä tragediassa ja kerronnan poikkeuksellisessa fokuksessa koska hän on naiskirjailija. Tiedän, että karsinoiva sana nostaa joidenkin niskakarvat pystyyn. Ei auta kuin tukeutua irlantilaista kirjailijaa esittelevään tekstiin:

”Mageen esikoisromaani Sopimus on ollut arvostelumenestys, ja se oli sekä Britannian tunnetuimman naiskirjailijalle myönnettävän Baileys-palkinnon että Ranskan esikoiskirjapalkintoehdokas.”

Sopimuksen alkuasetelmassa saksalainen sotilas Peter Faber kaukoavioituu rintamalla berliiniläisen naisen kanssa saadakseen vihkiloman. Ensitapaaminen johtaa yllättäen aidoksi koettuun tunteeseen ja Peter rakastuu Katharinaansa. Kirjan mittaisesta kaipauksesta tulee molemminpuolinen.

Tarina polveilee usealla tasolla, kerronnan imu vie ja jännitys tiivistyy. Mutta niin on tuhansissa muissakin romaaneissa. Mikä tekee Sopimuksesta merkittävän? Ensimmäinen vastaus on moraliteetti. Juuri sen tähden romaani on vaatinut tulla kirjoitetuksi. Kysymys on niin suuri, ettei sitä voi käsitellä, täytyy vain näyttää tapahtumat eri kulmista, jotta lukija ajattelisi itse koko kolmensadan sivun matkan.

Magee näyttää kirjassaan natsi-ideologian mielettömyyden ja hitaan rapistumisen. Jotkut kieltävät totuuden loppuun asti ja uskovat voittoon vielä tuhon hetkillä: ”Kuinka voit olla noin luottavainen?” ”Me olemme saksalaisia. Ne eivät ole.” ”Siinäkö kaikki? Onko siinä kaikki mitä tarvitsemme voittaaksemme?”

Katharina on romaanin inhimillisin henkilö. Hän toteuttaa myös tarinan lunastusmyytin ja kuittaa perheensä puolesta hulluuden hinnan, kun venäläiset valloittajat joukkoraiskaavat hänet ja kusevat päälle kiitokseksi. Vaikuttaa ennakko-odotusten mukaiselta, mutta ei tarinassa sitä ole.

Peterissä on sotilaallista selkärankaa ja valikoituja hyveitä, mutta hänen osakseen jää kyynisyys ja egoismi, joka vieroittaa hänet myötätunnosta ja kaikista toiveista, joita hän eniten tavoitteli.

Tarinansa raadollisuuden keskellä Sopimus onnistuu luomaan harvinaisen sensitiivisen ja ihon alle hiipivän otteen. Raymon Carverin sanoin: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

…………………………….

Ekstralinkissä: Nobelisti ja Maailmanlopun sota

……………………………. 

Kuolemaantuomitun selviytymistarina

Saksan kansallissosialistit surmasivat toisen maailmansodan aikana kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisväestöstä. Samalla saivat mennä ideologiset vastustajat, rasismin nimissä romanit, puolalaiset ja afrikkalaiset… rotuhygienia vaati poistamaan yhteiskunnasta myös homoseksuaalit ja kehitysvammaiset. Viimemainittuja natsit pitivät myös taakkana yhteiskunnalle, koska heistä huolehtiminen nieli valtion varoja. Näin kotirintama pääsi eroon noin 15 miljoonasta ihmisestä.

Nuori juutalaisnainen, 22-vuotias Marie Jalowicz Simon pakeni natseilta Berliinissä 1942. Hänestä tuli ”U-boot”, sukellusvene, joka painui maan alle ja jäi lopulta henkiin. Hänen kaltaisiaan piilottelijoita, toisten avun varassa selviytyneitä oli sodan loputtua jäljellä alle kaksi tuhatta.

Myöhemmin Marie väitteli tohtoriksi, ja hänestä tuli antiikin kulttuurin ja kirjallisuuden professori Itä-Berliinin Humbolt-yliopistoon. Hänen poikansa, historioitsija Hermann Simon painosti äitiään sanelemaan muistonsa ääninauhoille ennen tämän kuolemaa. Puretuista äänitteistä syntyi yhdeksänsataa liuskaa tekstiä, jonka Hermann litteroi 400-sivuiseksi kirjaksi toimittaja Irene Stratenwerthin kanssa.

”Sitten juoksin pakoon” kuulostaa kirjan nimenä kömpelöltä ja yksiulotteiselta. Alkuperäinen ”Untergetaucht”, Sukelluksissa, olisi moniulotteisempi ja pitkää piinaa kuvaavampi. Marie Simon toteaa itse: ”Älä mene ylempiesi luo, ellei sinua kutsuta. Näin asia oli: minä olin mennyt maan alle, ja siellä minun oli pysyttävä sodan loppuun saakka.”

Simon yrittää paeta Bulgarian kautta Palestiinaan. Epäonnistuttuaan hän palaa Berliiniin väärennettyjen papereiden turvin ja joutuu jatkuvasti liikkumaan ystäviensä ja tutun tuttujensa muodostamassa turvaverkossa. Auttajissa on yhtälailla myötätuntoisia, systeemin vastustajia kuin natsimielisiäkin. Kuka mistäkin syystä. Taistelun keskellä elämästä tulee vaihtokauppaa ja hyödyn tavoittelua. Hengissäselviäminen on lopulta oman neuvokkuuden ja onnekkaiden sattumien summa.

Simon kirjoittaa: ”Merkitsin näkymättömään päiväkirjaani suurin kirjaimin, jotka alleviivasin monta kertaa: kommunistiklaani adoptoi minut sotavuotena 1943.” Hieman myöhemmin apua tarjonneen perheen poika pakotetaan liittymään Hitlerjugendiin ja perheen äiti toteaa: ”Valitettavasti nykyään pitää pelätä omia lapsiaan, ei voi tietää mitä poika kertoo ystävilleen.”

Historiallisessa dokumenttiromaanissa myös Marie Simonista piirtyy kaunistelematon kuva. Hänkin saattaa arvostella ihmisiä ennakkoluulojen ja ulkonäön perusteella eikä kaunistele sitä, ettei kavahda alistamista ja hyväksikäyttöään silloin, kun se auttaa selviytymään kiperästä tilanteesta. Valehtelu on elinehto. Tarinoiden runsautta ja käänteitä lävistää yksi pysyvä teema: nälkä. Ruoka on kortilla kaikille, ja nokkimisjärjestyksen pohjalla on ylimääräinen ja autettava ihminen.

Marie Simon kertoo tarinansa värittämättä, toteavasti ja ilman illuusioita. Natsit, SS ja Gestapo todetaan murhaajiksi, mutta pakkotyöstään Siemensin tehtailla ja esimiehistään Simon kirjoittaa: ”Miten tämä kauhea juutalaisvaino saattoi syntyä? Eihän täällä oikeastaan ole antisemiittejä, ihmiset ovat kaikki täällä mukavia.”

Otto Lappalaisen suomennos on sujuvaa luettavaa vaikka kritisoin nimeä. Arvostettu saksalainen historialehti Damals valitsi kirjan vuoden parhaaksi historiateokseksi 2014. Hermann Simon on tehnyt valtavan työn penkoessaan arkistot ja varmistaessaan äitinsä kertomuksen faktat. Kirjan loppuun on liitetty mittava henkilöluettelo selvityksineen. Marie Jalowicz Simon kuoli 1998.

Kenelle suosittelen kirjaa? Niille, jotka haluavat aina tietää enemmän. Ja erityisesti heille, joilla on Aate – niin suuri, että se voisi vaatia hengen. Oman tai jonkun toisen.

…………………………

Olen tainnut jakaa vuosien takaisen ekstralinkin aiemminkin: ”Kolme näkökulmaa keskitysleiriltä” antaa lisää lukusuosituksia. Huomatkaa myös kuva natsien surmaamasta Milena Jesenskásta. Hän on näyttelijä Krista Kososen kasoisolento.

………………………..

Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

Meillä on tarve järjestää asiat omiin lokeroihinsa ja iskeä nimilappu päälle. Kirjallisuus ei tee poikkeusta. Viihderomaanista lanseerattiin ensin ”lukuromaani”, nyt sekään ei riitä. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, palkittiin vastikään Pulizerilla. Takakannen kuvauksen  mukaan kirja on ”Suuri lukuromaani sodasta, rakkaudesta ja radioaalloista sekä mittaamattoman arvokkaasta timantista, joka määrää kahden erikoisen lapsen kohtalon.” Tarinan tiivistys kuulostaa tusinaviihteeltä.

Kaikki se valo jota emme näe, (suom. Hanna Tarkka) kuljettaa toisen maailmansodan kulisseissa kahden henkilön tarinaa kohti vääjäämätöntä kohtaamista. Orpokodissa asuva Werner on tekniikan ihmelapsi, joka päätyy SS-yksikköön paikallistamaan vihollisen radiolähetyksiä. Sokea Marie-Laure elää isänsä kanssa Pariisissa ja pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin mukanaan mystinen timantti, jota Hitler jahtaa kokoelmaansa.

Doerr jakaa tarinan liki kahteensataan lyhyeen ja otsikoituun lukuun. Tempo on nopea kuin musiikkivideon leikkauksissa. Aikatasot ja fokukset vaihtuvat tiuhaan, mutta hämmästyttävää kyllä, juuri siksi tarina pysyy kasassa ja lukeminen luistaa.

Doerrin teoksessa pieni ei ole kaunista: tavallista suurempi formaatti, 544 sivua ja painoa liki kilo. Myynnit maailmalla miljoonaluokkaa ja elokuvasopimus tehtynä. Harva kritiikki kyseenalaistaa romaania, New York Times käyttää adjektiiveja ”lumoavan kaunis”. Jopa Hesari hämmästyttää säröttömällä suopeudellaan.

Asetelma on mielenkiintoinen ja aiheuttaa kysymyksiä. Vaikuttaako palkinto megamenestykseen, vai toisin päin? Miten määritellä kirjallista laatua? ”Suuri lukuromaani” on markkinamyönteinen ilmaus, mutta sisältää samalla ajatuksen, ettei sisältö ole taiteellisesti kunnianhimoisinta kamaa.

Mediaa ei perehtynyt kritiikki innosta, tähtikultti myy paremmin. Tuomas Nevanlinna sanoo tuoreen Kritiikin uutisten haastattelussa: ”Moderni subjekti tekee kritiikin mahdottomaksi, koska kaikki on katsojan silmässä ja kriitikko on vain yksi katsoja.” Hän pitää kuitenkin julkista kritiikkiä välttämättömänä, koska se on ”ainoa tapa jakaa teos.”

Blogi ottaa käyttöön yksinkertaistetun asteikon ja listaa Doerrin romaanin miinukset ja plussat ennen lopullista yhteenvetoa. Ensin miinukset:

Doerr rakentaa romaaninsa laskelmoituun kaavaan. Ratkaisu luo jännitettä, mutta lukijan odotukset eivät kyseenalaistu, kirjoittaja on päättänyt kaiken hänen puolestaan. Hyvikset ovat imeltyneen hyviä ja pahiksen rooli kliseisen korostettu ja yksioikoinen. Sanotaan, ettei kirjasta tule hyvää elokuvaa. Nyt näyttää kuin olisi käynyt toisin päin, lukemisesta tulee tunne, että tarina on tekstitettyä kuvaa maustettuna aistillisilla ilmauksilla. Kirjailijasta tulee urheiluselostaja, joka koettaa saada meidät eläytymään tapahtumien kulkuun.

Kuva: pinterest.com
Kuva: pinterest.com

Plussat: Kirjalliset työkalut ovat Doerrin hallussa hyvin. Hän kirjoittaa joutuisasti ja imevällä rytmillä, tiukat lauseet ja lyyriset kuvat vuorottelevat tarkoin harkitussa suhteessa. Kirjailija ei päästä fokusta hukkumaan, niin lausetason kuin rakenteenkin ratkaisut palvelevat tarinan tinkimätöntä kuljetusta. Ei turhia sivupolkuja. Persoonallinen ja uutta luova ote syntyy itse tarinakudelman ja tekstimassan suvereenista hallinnasta.

Plussien ja miinusten väliin sijoittuu Doerrin tyyli kuorruttaa tekstiään faktisilla detaljeilla. Tapa tuo mieleen Peter Høegin romaanit, kirjailijanlaadussa ja otteessa on samoja piirteitä. Doerr mainitsee kiitoksissaan Michel Tournierin romaanin Keijujen kuningas. Velka on ilmeinen, sillä Doerrin romaanin emotionaalisesti tehokkaimmat kohtaukset kuvaavat Hitler-Jugendin henkeä.

Summa summarum: Kaikki se valo on jota emme näe, on laskelmoinnistaan huolimatta – tai juuri sen vuoksi kohtuullinen valinta riippukeinun kesäkirjaksi. Humanismismiin sekoittuu paatosta, mutta ei haittaa. Eikä sekään, jos maailmansodan kaluaminen ei kiinnosta. Tarina kulkee kulisseistaan huolimatta.

Lopuksi lainaus romaanista. Alku sopii päivän tilanteeseen ja toiveisiin yhteiskuntasopimuksesta. Viimeiset rivit kuvaavat informaatiosodankäynnin ensi askeleita. Kirjan motto lainaa Joseph Goebbelsia: Meidän ei olisi ollut mahdollista nousta valtaan, saati käyttää valtaa niin kuin käytimme, ellei radiota olisi ollut.

”On ilta syksyllä 1936, Werner kantaa radion alakertaan ja laskee sen sivupöydälle, kun muut lapset liikehtivät levottomina ja odottavina /…/ kaiuttimista kuuluu lapsikuoron laulu, Me työtä toivomme, vain työtä, työtä, isänmaan hyväksi, työtä kunniakasta. Sitten alkaa valtion kustantama kuunnelma suoraan Berliinistä: tarina hyökkääjistä, jotka hiipivät yöllä maaseutukylään.”

…………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkki suosittaa vastapainoa: Vastenmieliset ja vaikeat kirjat.

……………………………………………………………………

Törkeää säädyttömyyttä

Tässä tulee jyrkkä suositus: käykää katsomassa Morten Tyldumin ohjaama elokuva The Imitation Game. Brittitrilleri sai Suomessa ensi-iltansa viikonloppuna.

Elokuvan keskeinen juoni kiertyy toisen maailmansodan aikaan, jolloin englantilaisten tiedusteluosasto joutui toivottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Saksalaiset koodasivat viestinsä, joiden vastaanottamiseen tarvittiin Enigma-salakielikone. Jos lähettäjän ja vastaanottajan laitteet eivät olleet balansissa, viestin olisi voinut ratkaista vain käymällä läpi 159.000000000000000000 erilaista tulkintamahdollisuutta.

En käsitä vaihtoehtoja kuvaavaa lukua, muistan sen vain elokuvan repliikistä, kahdeksantoista nollaa pisteen perässä. Brittien tiedustelulta olisi kulunut vaihtoehtojen seulomiseen 20 vuotta. Ja jotta tehtävä ei olisi turhan helppo, saksalaiset vaihtoivat koneen asetukset päivittäin.

Enigma-koodin murtamista johtamaan tarvittiin brittinero, matemaatikko ja kryptoanalyytikko Alan Turing (1912 – 1954). Siinä sivussa tuli kehitettyä laite, valtava mekaaninen hirviö, joka johti modernin tietojenkäsittelyn perusteisiin ja kehittymiseen.

Elokuvan keskeisen roolin tekee Benedict Cumberbatch, joka on rankattu sukupolvensa lahjakkaimpien näyttelijöiden joukkoon, Time-lehti viime vuonna jopa yhdeksi maailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä. No jaa… seuratkaa näyttelijän fyysistä olemusta ja mikroilmeitä, kun hän tekee autismiin taipuvan Turingin roolin. Naispääosan näyttelee vakuuttavasti Keira Knigtley.

Neljä

Eilisessä Oscar-galassa pystin parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta sai The Imitation Gamen käsiksen laatinut Graham Moore. Tänä aamuna Hesarin elokuvakriitikko olisi antanut parhaan miespääosan Oscarin Eddie Redmaynen sijaan Cumberbathille. Vain makuasioista voi kiistellä.

Elokuva käyttää klassiset tarinankerronnan keinot komeasti: hyvis osoittautuu pahikseksi, joka alkaa pistää kapuloita kehityksen rattaisiin, onnistumiset kääntyvät epäonneksi eikä stoorin edetessä mikään ole sitä miltä aluksi näytti. Elokuvan leikkaa mukaan takautumia ja tulevaisuutta, tarinan rytmitys ja fragmentaarisuus toimii tiheän intensiivisesti.

Poikkeusyksilöiden käy usein huonosti. Vuonna 1952 Turing sai syytteen ”törkeästä säädyttömyydestä”. Tuomio homoseksuaalisuudesta oli valinnainen: joko vankilaa tai estrogeenihormoni-injektioita kahden vuoden ajan. Mielisairaudeksi luokitellun taipumuksen ”hoito” sai Turingin tekemään itsemurhan.

Arvioidaan, että Enigma-salakielikoodin murtaminen pelasti 14 miljoonan ihmisen hengen ja lyhensi sotaa yli kahdella vuodella. Kirjallinen anteeksipyyntö Turingille tuli vuonna 2009. Pääministeri Gordon Brownin sanoin: ”Olemme pahoillamme, olisit ansainnut parempaa.” Turingin tuomion lainvoima kumottiin lopullisesti vasta vuonna 2013.

Ei vaino kovin kaukana ole, Suomessa homoseksuaalisuuden kriminalisointi kumottiin 1971. Sairausluokituksesta se poistettiin vasta 1981. Muistan keskustelut Mirkka Rekolan (1931 – 2014) kanssa, joka oli ehkäpä ainoa varteenotettava suomalainen nykykirjallisuuden Nobel-ehdokas. Hän ei tuntunut koskaan pääsevän lopullisesti yli siitä, että yhteiskunta oli luokitellut hänet nuoruudessaan rikolliseksi.

…………………………………………

1. Ekstralinkissä lisää tieteen ja elokuvan yhtymäkohtia.

2. Ekstralinkissä in memoriam Mirkka Rekola.

Alan Turingin löydät myös blogin 15.2. jutusta.

…………………………………………

Koodiruno laukaisi maihinnousun: 400.000 kuoli tai haavoittui

Perjantairuno palaa toisen maailmansodan käännekohtaan. Normandian maihinnoususta tulee 6. kesäkuuta kuluneeksi 70 vuotta. Romaanissani Saat toivoa kolmesti (Like 2007) kuvasin D-dayn alkuhetkeä muutamalla kappaleella. Olen kiertänyt myös autenttisilla tapahtumapaikoilla.

Omaha Beach, Normandia 6.6.1944
Omaha Beach, Normandia 6.6.1944

”On tiistain vastainen yö kesäkuun kuudentena 1944. Vastaanotin suhisee, kuuluu räsähdyksiä, ensimmäiset sanat hapuilevat orpona kunnes taajuus asettuu kohdalleen ja radioaalloille alkaa soljua runon säkeitä.

Jossain, tuhansien suunnitelmien ja sopimusten leikkauspisteessä joku lukee yksin Paul Verlainen runoa. Se on salainen merkki – hyökkäyskäsky, joka nostaa kaksitoistatuhatta lentokonetta ilmaan ja saa liittoutuneiden laivaston kääntämään kurssinsa kohti Normandian rannikkoa kolmenkymmenen kilometrin levyisenä rintamana.

Verlainen säkeet tekevät kaikesta peruuttamatonta: ne poistavat konepistooleista varmistimet, laukaisevat tykit, pommit ja miinat ja sinkoavat ilmaan satojatuhansia kranaatteja. Syöksyveneiden keulaan kyyristyneet sotilaat pelkäävät kuollakseen saksalaisten tulituksen huumaavassa jylyssä ja metallinkovassa rätinässä. On sietämätöntä odottaa keulaportin putoamista ja syöksymistä mereen ja varmaan kadotukseen. Kauhu tai toive pelastumisen ihmeestä on sysättävä syrjään. On hyökättävä silmittömästi eteenpäin – taistelussa jonkun on aina lähdettävä ensin, muuten kaikki mikä jäljessä tulee ei voisi vyöryä eteenpäin.

Omaha Beachin avoimella kaistalla suurin osa amerikkalaisista ammutaan verestä värjäytyvälle rantaviivalle. Golden Beachin lohkolla henkiin jääneet englantilaiset pureutuvat pystysuorana nousevan jyrkänteen kuolleeseen kulmaan.

Lentokoneet kylvävät tinapaperisilppua taivaan täydeltä ilmatorjunnan harhauttamiseksi. Kello 00.15 ensimmäiset britit laskeutuvat liitovarjoillaan saksalaisten linnoitusketjun taakse Caenin hiljaisille silloille.

Bunkkerinsa rauhassa Hitler on ottanut unilääkkeensä, eikä häntä uskalleta häiritä. Führerin vaipuessa uneen haaveista ja hulluudesta kasatut tuhatvuotisen valtakunnan muurit alkavat sortua lopullisesti.”

Kuva: Collections of the Imperial War Museums
Kuva: Collections of the Imperial War Museums

Entä säkeet, jotka laukaisivat tulimyrskyn jossa neljäsataatuhatta sotilasta kuoli tai haavoittui. Paul Verlaine (1844 – 1896) oli kuuluisa ranskalainen runoilija. Koodiruno Syyslaulu on näennäisen yksikertainen. Useampi lukukerta nostaa esiin uusia sävyjä. Myös ennakoinnin siitä miten kova hinta oli maksettava sodan suunnan kääntäneestä taistelusta. (Suomennos Einari Aaltonen, 2002)

Syysviulujen verkkainen

nyyhke

riipii sydäntäni,

ja epätoivo on minulle työ.

Olen tukahtua,

kalpenen,

ja kello lyö.

Muistan menneen,

itken kyyneleen;

raakaan tuuleen

minä lähden,

sinne tänne poukkoilen

kuin syksyn kultalehti

leijailen.

……………………………

EXTRALINKKI kahden vuoden takaiseen juttuun Adolf Hitlerin aivoista.