Ennen kuin tavoittelen blogiin taas esteettisempää asennetta, teen provosoivien juttujeni jatkoksi vielä yhden. Kahdesta syystä. Ensimmäinen on Björn Wahlroosin taannoinen lausunto: ”Jos olisin poliittisesti oikein epäkorrekti, sanoisin, että suurin yksittäinen leikkauskohde on kehitysapu.”
Wahlroosin mielestä kehitysavun rahat on heitetty ”kankkulan kaivoon” eikä apu ole tuottanut toivottua tulosta. Hän vetoaa ekonomisti Dambisa Moyon kirjaan Dead Aid. Sen mukaan kehitysapu on pitkittänyt köyhyysongelmaa, lisännyt korruptiota ja kehitysmaiden riippuvuutta teollisuusmaista.
Jutun toinen syy on Matti Pulkkisen (1.5.1944 – 17.5.2011) kirja Romaanihenkilön kuolema. Tiiliskiven kansilehdellä on edesmenneen sisareni omistus: ”Jussille syntymäpäivänä 1993”. Luin romaanin vasta kahdeksantoista vuoden kuluttua ja sain loppuun päivää ennen Pulkkisen kuolemaa. Kirjan yhteys Wahlroosin lausuntoon on suora ja selkeä.
Kun Romaanihenkilön kuolema ilmestyi 1985, mielipiteet kuohahtivat. Pulkkisen maaninen monologi kritisoi Suomen kehitysapupolitiikkaa ja suhdetta Neuvostoliittoon. Romaani sekoittaa faktan, filosofian ja fiktion, maailma ja kirjailijan minä painivat niin, että ironisia ja aforistisia kiteytyksiä sinkoilee joka sivulle.
Pulkkinen kuvaa kehitysavulla hankittuja teollisuusmaiden tuotteita, traktoreita ja työkoneita, joita kukaan ei osannut käyttää. Ja jos osasi, huollon ja varaosien puute hyydytti hankkeet. Jäljelle jäi vain ruostuvaa romua. Eikä paremmin käynyt suoran elintarvikeavunkaan:
”Banjulin satamaan mätkähti odottamatta 7 miljoonaa kiloa amerikkalaista viljaa. Gambialaiset ryhtyivät elintarvikkeiden viejiksi. Kolmen vuoden kuluttua kuivuus oli ohi, mutta USA:sta otti ja tuli Gambiaan vielä sadan kilon riisi- ja durralähetys asukasta kohti. Sinä vuonna pellot saivat levätä kesannolla ja riisiviina kävi.”
Nalle Wahlroosin ilmaisua käyttäen voisi sanoa, että apu ei tuottanut ”toivottua tulosta”. Missä oli vika – ja mikä olisi ollut toivottu tulos?
Voisiko vika olla siinä, että teollisuusmaat antavat apua toisella kädellä ja riistävät toisella. Omantunnon tilkkeeksi riittää apu, jonka jatkokäytöstä ei jakseta välittää. Olisiko toivottu tulos se, että mineraalit, kahvit ja banaanit on saatava tuotettua käyttöömme edelleen orjatyövoimalla ja mahdollisimman ”kilpailukykyiseen” hintaan.
Lapsuudessani edellä kuvattua toimintaa harrastavat leimattiin nopeasti: ”Ottaja antaja, katinpaskan kantaja”. Juttuni on valikoiva ja mustavalkoinen. Mutta niin on Wahlroosin yksisilmäinen lausuntokin.
Palaan vielä Pulkkisen romaaniin. Koska postmodernismin määre on niin monimerkityksinen, otan oikeudekseni kutsua Pulkkisen kirjaa ainoaksi suomalaiseksi postmodernismin mitat täyttäväksi romaaniksi. Kirjailija on ladannut fragmentaariseen antiromaaniinsa kaiken tietämyksensä ja kokemuksensa. Eikä se ole vähän se.
Osansa maailmankuvasta saa myös neuvostosuhteiden ontto ystävyys ja ”suomettuminen” jo ennen kuin aihe nousi länsilehdistön puheenaiheeksi. Romaanihenkilön kuolema on maineensa ansainnut, kriittisyydestään huolimatta se on lopulta humaani teos, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Pulkkinen osaa kääntää myös kolikon toisen puolen ja vaihtaa katselukulmaa. Eikä hän kaunistele omakuvaansa. Myös kehitysavun käytännöt ovat muuttuneet vaikka kaikki tieto ei näytä Wahlroosia tavoittaneenkaan.
Lopuksi päivänkohtainen lainaus Romaanihenkilön sivulta 526: ”Aktiivinen lukija on huomannutkin, että jos fantasia-analyysi tehdään iltapäivälehtien etusivuista, maailma nähdään päättymättömässä ”romahduksen” tilassa, paitsi niinä harvoina päivinä jolloin kuninkaallinen kihlautuu, vihitään tai lisääntyy, tai suomalainen voittaa. /…/ nyt tiedämme, ettei ole muuta voimaa kuin kansa, joka on joukkotiedotusvälineissä yhdistynyt: sillä niissä toteutuu kansan tahto, niissä se valitsee itselleen maailman.”
