Kiroilun taidetta – ei aina sitä v****a!

Painan kaasua, mutta maailma pysyy paikallaan! Sekoitan turhat ja tärkeät duunit! En kykene keskittymään! Ketuttaa niin, että tekee mieli kirota! Tai sitten minulle saisi syytää voimasanoja, että osaisin irrota typeristä tavoistani ja pitää breikin. No, vähän yritystä ensi maanantaina ja muutama päivä merellä kalahommissa.  

Kävin kirjakaupassa ja huomasin hyllyssä Pasi Heikuran toimittaman johdatuksen kapteeni Haddockin manauksiin. Jukka Kemppinen on myös aikanaan kääntänyt ilmeikkäästi sarjakuviin Haddockin värikästä kiroilua. Itse asiassa käytin niitä vuonna 2013 ilmestyneessä 365 runon kokoelmassani Babel. Hauska nähdä, että kiroilun värikäs kieli on voimissaan. 

Myös Anneli Kanto käyttää solvauksia ja haukkumasanoja suosioon nousseessa romaanissaan Rottien pyhimys. Hän kertoo, että sanat eivät ole hänen keksimiään, vaan perustuvat huolelliseen taustatyöhön. ”Keskiajalla ihmisen kunnia oli tärkeä juttu. Kun solvattiin toisia, niistä mentiin käräjille. Käräjien pöytäkirjoihin on kirjoitettu nämä kaikki sanat. Siellä joku Kreetta Aadamintytär syyttää naapuriaan siitä, että olet haukkunut minua kolmen markan huoraksi, ja käräjien kirjuri kirjoittaa sen pöytäkirjaan.”

Haastattelussa Kanto kertoo myös osallistuneensa kiroilukouluun: ”Ruotsalainen Skoklosterin linna piti viime kesänä kiroilukoulun, jota seurasin aktiivisesti. Siellä opetettiin joka viikko uusi solvaus.” Puoli seitsemän TV-ohjelmassa ohjelmassa kysyttiin, mikä on Kannon oma keskiaikainen suosikkisolvaus: ”Minusta on kuvaavaa haukkua vähän köyhänpuoleista ihmistä surkoperseeksi. Se merkitsee sellaista vähän surkeaa, köyhää, avutonta. Nykyisin voitaisiin sanoa luuseri.

No niin, ”klimppisopan sattumat ja brontodauruksen sivupersoonat”, tässä aikanaan Jukka Kemppisen käännöksistä kasattuja ilmaisuja runon riveillä. Ekstralinkissä laajempi juttu Anneli Kannon romaanista.

Runo kokoelmasta Babel 

Taika-Jim tekee hypnoottisen eleen, Battler Britton

solvaa natsisikoja, Pecos Bill ratsastaa Myrskytuulella

Kissanainen piinaa Batmania, vihreä kryptoniitti Teräsmiestä

Tarzan ei koske tuliliemeen, mutta kapteeni Haddock

kallistaa kuppia joka päivä – Myrsky ja mylväys!

Karaboudjanin kippari kiroaa näiden rivien kirjoittajan:

Sinä joutavanpäiväinen pyromaani ja karnevaalimerirosvo

ostrogootti maasika, senkin autoaddikti lumppujussi

mokomakin älykääpiö, kerberos ja mullisaukon poika

joutavanpäiväinen autokraatti, klimppisopan sattuma

riivatun paljasjalka mölyapina ja lainsuojaton raadonsyöjä

senkin törkyturpa brontosauruksen sivupersoona.

Herätys, senkin härkäpää undulaatti!

……………………………………………

Blogin ekstralinkki:

Hattulan Pyhän Ristin kirkko ja Rottien pyhimys.

…………………………………………..

”Koko maailma lähtee rakentumaan, kun sulla on kynä ja paperia”

Tänäänkin duunissa tehtaalla. Entinen Pyynikin Trikoon rakennuskompleksi Pyhäjärven rannalla: eteläsiipeen remontoidaan ”luksusluukkuja”, pohjoisen puolella taitelijoiden tilat ovat käytössä vielä ensi vuoden loppuun.

Mainitsin aiemmin, miten täällä työskentelee maailmaluokan tekijöitä. Samalla käytävällä kanssani myös Tommi Musturi, jonka kanssa tein muutama viikko sitten ”kirjavaihtarit”. Toivon kirjan (2016) kaikki viisi osaa yksissä kansissa on SUURTEOS, kuten takakannen tekstissä todetaan.

Musturi (s.1975) on ollut mukana yli 200 yksityis-, ryhmä- ja yhteisnäyttelyssä eri puolilla maailmaa. Sarjakuvakirjoja, novelleja ja kuvituksia on julkaistu yli 30 maassa. Kuvituksia ja kuvataidetta. Helsingissä päättynyt näyttely tulee ensi keväänä Tampereen Galleria Rajatilaan.

Muiden meriittien muassa Suomen sarjakuvaseura palkitsi Musturin vuonna 2011 Puupäähattu-palkinnolla. Grafia kultahipulla Vuoden huiput kilpailussa 2017.  

Kuukauden takaisessa Aamulehden haastattelussa Musturi sanoi: ”Kiinnostavaa tässä on se, että kun elokuvan tekemiseen tarvitaan iso koneisto ja paljon ihmisiä siihen ympärille, sarjakuvan teossa koko maailma lähtee rakentumaan, kun sulla on kynä ja paperia. Tosin se on iso haaste, että on vain ne, ja muuten sä oot siinä täysin yksin.”

Mutta pääasiaan. Toivon kirja kaikessa inhimillisyydessään ja haikeudessaan on koskettava yksikertaisen elämän ylistys. Supersankariksi ylletään vain mielikuvituksessa. Tätä on sarjaKUVA. Niukasti tekstiä – kuva kuljettaa ajattelua ja assosiaatioita. Piirtäjän lyyrinen ote zoomaa yhtä hyvin otsalta vierähtävään hikipisaraan kuin avaruuden mittakaavaan.

Päähenkilö Toivo ja hänen vaimonsa ovat elämänkaaressaan siinä pisteessä, että voivat muistaa yhteistä matkaa ja miettiä niin peruuttamatonta asiaa kuin kaiken katoavaisuus ja kuolema.

Lapsena sarjakuvat olivat minulle ”henki ja elämä”. Sittemmin taidehistoria, lukeminen ja lopulta kirjoittaminen on tuonut tyydytystä enemmän. Toivon kirjan 216 sivun myötä löysin jotain, jonka luulin jo kadottaneeni. Taikaa – sarjakuvien maagista voimaa.

………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Lisää loistavaa sarjakuvaa: Tiitu Takalo

2. Kuvataiteilija ja kirjailija: Viggo Wallensköld

………………………………..

”Mutta tätä te ette halua, te puhutte muista asioista”

Miten nopeasti voi reilu vuosi vierähtää! Siirsin työhuoneeni Pyynikin Trikoon luoteissiipeen viime vuoden maaliskuussa. Entisen työtilani rakennukseen saneerataan luksusasuntoja. Ennen pitkää tulee lähtö tästäkin. Miten käy vielä täällä työskentelevien mikroyrittäjien: käsityöläisten, taitelijoiden ja kaikkien muiden itsensä työllistäjien. 

Lähikäytävillä työskentelee muun muassa arkkitehti, valokuvaaja, sarjakuvataiteilija, design-keraamikko, kirjankuvittaja, kuvataitelijoita ja graafikoita. Kaikki alansa huipputekijöitä valtakunnallisesti – jopa kansainvälisestä kulmasta katsottuna.

Näyttää siltä, että saneerattuihin tiloihin ei ole yksittäisillä pienyrittäjillä asiaa. Todennäköisesti ainoa vaihtoehto olisi perustaa osuuskunta tai yhtiö, joka vastaisi omistajalle suuremmasta kokonaisuudesta.

En tiedä mikä olisi ratkaisu. Sen tiedän, että uusi ja kasvava versoo ensin pienestä. Ja että kulttuurisesti yhdenkin henkilön panos voi olla maailmanluokan juttu. Nähtäväksi jää mistä kaikki vuokralaiset työtilansa löytävät – ja muodostuuko tämänkaltaista luovaa yhteisöä enää.

Signeerasin tuoreen kirjani Viggo Wallensköldille (vuoden nuori taitelija 2005, sekä kirjailija). Hän toi minulle maalauksensa, jonka taakse on omistuksen lisäksi merkitty: Jouluhapero, Russula Tannenbaumi. Trednekolymskin yliopiston kokoelma. Öljymaalaus 63 x 54. Tarkastanut Viggo Wallensköld 2016. Nyt taulu on ripustettu meidän makkariin.

Kuva- ja sarjakuvataiteilija Tommi Musturi (Puupäähattu-palkinto 2011) signeerasi minulle hienon kirjansa Suurin piirtein Samuel. Ilmestymisvuonnaan 2016 se julkaistiin yhdeksässä massa, seuraavana vuonna myös Yhdysvalloissa.

Pointti on tämä: ”toimistohotelleja” piisaa ja lisää tulee. Luovat yhteisöt ja yksilöt tarvitsevat omanlaisiaan tiloja. Niiden ei tarvitse olla steriileiksi sliipattuja. Kohtuuhintaisia kyllä.

Picassonkin ihailema, itseoppinut taiteilija Niko Pirosmani piti Georgian taideyhdistyksen kokouksessa vuonna 1916 puheen. ”Se mitä tarvitsemme veljet, on tämä: keskelle kaupunkia, jokaisen tavoitettavaksi, meidän pitäisi rakentaa puinen talo, missä kokoontua. Meidän tulisi ostaa suuri pöytä ja suuri samovaari, juoda paljon teetä ja puhua maalaamisesta ja taiteesta. Mutta tätä te ette halua, te puhutte muista asioista.”

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Viggo Vallensköld ja Stroganoff

2. Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

………………………………

Päässäni puhuu Pikku apulainen

Blogin päivitysjonoon on kertynyt ruuhkaa, mutta sen purkaminen vaatisi kirjoihin perehtymistä ja muistiinpanoja. Nyt ei vaan jaksa. Huomiseksi on luvattu kaunista keliä, joten taitaa tulla vapaapäivä. Ehkä pilkkiavannon äärellä.

Hyvät uutiset uupumuksen hetkillä: tuoreen romaanini Yllämme kaartuva taivas hieno arvio viime sunnuntain Hesarissa ja Taiteen edistämiskeskuksen myöntämä ylimääräinen taiteilijaeläke. Tunnustus merkitsee minulle työtä ja keskittymistä kirjoittamiseen.

Kuvassa on Tommi Musturin sarjakuvahahmo Samuel. Hankin signeeratun serigrafian häneltä muutama päivä sitten. Tommin työhuone on Pyynikin punatiilitehtaan samalla käytävällä kuin omani. Palaan myöhemmin kansainvälisen tason taiteilijan töihin.

Kuvassa viehättää erityisesti Samuelin olkapäällä istuva hahmo. Siinä on syvyyttä monin tavoin. Mieleen nousevat lapsuuden Aku Ankat, Pelle Peloton ja hänen Pikku apulaisensa. 

Lisäksi minulla on ollut aina ”outo” mielikuva: jossain kalloni takakomerossa istuu pieni poika. Tiukan paikan tullen hän tekee hommat puolestani – herättää vaikka keskellä yötä ja antaa ratkaisun eväät. Joku saattaisi sanoa tätä alitajunnaksi. Minua helpottaa, että voin joskus kertoa muillekin, ettei ”poika” ole koskaan laistanut hommistaan.

Reilut kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt kirjailijan duuneissa ja niihin liittyvissä oheistöissä. Tuikataan lopuksi proosaruno esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus (Like 1998). Löysin tämän vuodenajan tekstin, joka kurottaa kauemmas – lapsuuden lähteille saakka.

”Poika laski puukon portaille ja kaivoi taskustaan ahvenen. Se oli santainen ja jäykkä kuin voikukan juuri ja silmiä peitti nahkea kalvo. Kala oli ongittu rannan sulasta, sillä jäälle ei enää ollut menemistä kuin mustalla sekarotuisella, joka oli napannut kiveltä hänen hiestyneen karvalakkinsa. Takaisin se ei sitä tuonut edes itkemällä. Mustan pellon selässä hehkuivat viimeiset lumivanat, kun se hengitti routaisen maan sisään ja sulatti elämää itselleen. Poika lähti juoksemaan ohi puiden, joiden juurissa silmujen sytytyslanka paloi jo. Hengästyneenä, yhä eteenpäin hän jatkoi kuraista tietä, joka toisesta päästään suli messinkiseen taivaanrantaan.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Entä jos romaanin valmistuminen kestää kymmenen vuotta?

2. Mikä on romaanissa tarinaa tärkeämpää?

…………………………….

Hatunnosto – Puupäähatun?

Tiitu Takalo (s.1976) tunnetaan yhtenä Suomen taitavimmista sarjakuvataiteilijoista ja sarjakuvien käsikirjoittajista. Suoraan asiaan mennäkseni nostan tähän vain muutaman maininnan: Takalon julkaisulistalta löytyy lehtiä, kuvituksia ja kuusi sarjakuva-albumia, kolme Sarjakuva-Finlandia -ehdokkuutta ja taustalla klassisen taiteen ammattikorkeakoulutus. Tyhjentävämpi CV löytyy Wikipediasta.

Takalon alkuvuodesta julkaistua kirjaa ei voi enää nimittää silkaksi sarjakuvaksi tai albumiksi, sarjakuvaromaani kuvaa teosta osuvammin. Näin Hesarin kriitikko: ”Minä, Mikko ja Annikki on hänen laajin työnsä. Siinä käsikirjoitus loistaa, ja Takalo tekee lopullisen läpimurron.”

Minä ja Mikko ovat tarinan keskeiset henkilöt, Annikki sitä vastoin Tampereen vanha puutalokortteli, jonka asukkaat pelastivat purkamiselta ja urakoivat asuttavaan kuntoon. Pistän arvioni tiukkaan pakettiin ja listaan tähän syyt, jotka tekevät Takalon työstä suomalaisen sarjakuvan merkkiteoksen.

1. Rakenne. Kirjan aloittaa osio HARJU JA KOSKI, ja sen ensimmäinen ruutu: ”Siitä on noin kymmenentuhatta vuotta”… 237 sivua myöhemmin päädytään Annikinkadun asukkaiden kunnostaman puutalokorttelin ilta-aurinkoiseen kuvaan.

Tuhansien vuosien tarinasta kehkeytyy elämänmakuinen kertomus. Yhtä aikaa historiallinen ja henkilökohtainen, ihmissuhteita ja ideologiaa yhdistävä. Takalo rikkoo rohkeasti kronologian ja limittää aikatasot. Suuret linjat rikotaan pienemmillä, episodimaisilla tarinoilla.

2. Piirrostyylien variaatiot. Takalo kuvaa ihmisiä erittäin ilmeikkäästi. Kun historiaosuudet vaativat, tai tarinan kulma muuttuu, Takalo vaihtaa tyyliä ja hyödyntää erivärisiä kartonkipohjia dramaattisella piirrosotteella ja niukalla väripaletilla.

Tai kun Annikin korttelin rakennuskaavasta käydään loputonta ja byrokratian naurettavuuksiin yltävää taistelua, Takalo valitsee keskiaikaisen piirrostyylin. Näin vältetään jankkaava osoittelu ja istutetaan kertomuksen kulminaatiokohdat kokonaisuuteen luontevasti.

3. Käsikirjoitus. Minä, Mikko ja Annikki on niin laaja ja monipolvinen tarina, että se edellyttää erityistä valinnan ja tiivistämisen taitoa. Kokonaisuuteen on silti synnyttävä lukemisen imu. Näitä ongelmia Takalo ratkaisee pienillä sisäkertomuksilla. Huomioikaa vaikkapa sivujen 184-186 kahdentoista ruudun anekdootti, jonka kuvista muodostuu myös taidehistoriallinen viite.

4. Työn etiikka – kaikissa sanan merkitsemissä määreissä. Takalolla on ideologiansa, josta hän pitää kiinni tinkimättä. Se on kunnioitettavaa, vaikka joku ei maailmankatsomuksesta aivan yhtä mieltä olisikaan. Heitäkin teos onnistuu herättelemään.

Kirjan lopussa tekijä listaa yli neljäkymmentä kirjallista ja kuvallista lähdettä. Kuvaan ja sanaan on suhtauduttu kunnioitettavalla perehtyneisyydellä ja sitkeydellä. Pohjatyöt on tehty niin, että kirjan pitäisi kuulua vähintään Tampereen koulujen opintovaatimuksiin.

Summa summarum:  Tiitu Takalo avaa omaperäisiä näkemyksiä sarjakuvan mahdollisuuksiin. Ansioituneiden sarjakuvantekijöiden Puupää-hattuja on jaettu vuodesta 1972 saakka, Sarjakuva-Finlandiaa vuodesta 2007. Tampereen kaupungin luovan kirjallisuuden palkinto on ollut hengissä vuodesta 1944. Olisipa komeata jos Tiitu Takalo tekisi hattutempun ja nappaisi koko potin.

………………………………………………………………………………………..

Ekstralinkissä blogin parin vuoden takainen juttu. Sieltä löytyy muutama ikoninen sarjakuvasankari sekä kiroilun taidetta.

………………………………………………………………………………………..

Kaverini täyttää 80 – yhä ilman housuja!

On syytä päivittää yli kolmen vuoden takainen juttu. Aku Ankka täyttää 80 vuotta. Walt Disney keksi tyypin 1934 ja animaattori Richard Lundy loi ideasta piirroshahmon.

………………………………………………………………………………………………….

Ensimmäinen Aku Ankan näytenumero ilmestyi Suomessa 5.12.1951. Lehteä myytiin 34 000 kappaletta. Nyt Aku Ankka on Suomen suurin viikkojulkaisu, jota lukee viikoittain yli miljoona ihmistä.

Väkilukuun verraten missään muualla maailmassa ei lueta Disneyn sarjakuvia yhtä paljon kuin meillä. 60 vuotiaasta Akusta on kasvanut kansallinen instituutio. Rikas kieli on saanut kiitosta. Helsingin yliopisto antoi vuonna 2001 Akulle Kielihelmi-palkinnon. Kääk!

Kansainvälistä kuuluisuutta on kertynyt urbaanilegendalla, jonka mukaan lehti kiellettiin Suomessa housuttomien päähenkilöiden vuoksi.

Meille Akusta on tarttunut huomaamattomia asioita: rahan väri on vihreä, tiedämme miltä paloposti näyttää ja pavut ovat kurjaa ruokaa. (ainakin Tupun, Hupun ja Lupun mielestä)

Mikki Hiiri on rehti, reipas ja särmätön sankari. Sopii jenkkien suosikiksi. Aku on kovan onnen soturi, jonka hyvät hankkeet lentävät aina pyrstölleen. Ankka on kohta eläkeiässä, eikä ole kyennyt säilyttämään ainoatakaan työpaikkaansa vaan räpiköi yhä pätkätyöstä toiseen.

Kyllä tässä on lapsuuden kaverille onnittelurunon paikka. Miten me olisimme selvinneet ilman tätä solmiokauppiasta ja skunkkiöljytehtaan tölkinsukijaa. Tsemppiä Aku!

Aku Ankka on yhä työtön – tai pätkätyöläinen

hän on työskennellyt Kattivaaran margariinitehtaalla

Roope Ankan rahasäilössä kolikonkiillottajana

antiikkikauppiaana, avaruusapinan viihdyttäjänä

imurikauppiaana, ilmataksin kuljettajana

kalatarkastajana, koekaniinina, koiravahtina

lampputehtaan katkaisinnaruasentajana, lehmipoikana

oopperan apulaisena, perunamaan kääntäjänä

poliisina, pormestarina, parturina, pähkinämyyjänä

rankkurina, rantavahtina, retiisinviljelijänä, rokkitähtenä

seppänä, salapoliisina, sateentekijänä, savulentäjänä

skunkkiöljytehtaan tölkinsulkijana, solmiokauppiaana

talonmiehenä, talojen purkajana, testikasettien kuuntelijana

tomaatinviljelijänä, tutkimusmatkailijana ja vakoojana

sekä sadoissa muissa duuneissa

joissa äkkipikainen luonne saa aina potkut pyrstöönsä.

………………………………………………………….

Perjantairuno on elossa!

Pari päivää sitten kollega kertoi facebookissa iloon havahtumisen hetkestä ja kyseli muidenkin onnen aiheita. Itsestäni tuntuu ihmeelliseltä olla elossa. Neljätoista vuotta sitten sairaalan teholla ajatus elämän jatkumisesta vietiin muutamassa sekunnissa. Siihen ei tarvittu rajua dramatiikkaa eikä lääkäreiden sankarillisia suorituksia. Vain sydänkohtaus.

Perjantairuno 26.10.12 (alempi kuva Yle)

Moni nuorempi on joutunut lähtemään, oma sisarenikin. Ympärillä usea ihminen sairastaa syöpää. Silti unohdan aina välillä aamun ensimmäisen ilonaiheen: on ihmeellistä olla elossa ja nousta sängystä omin jaloin. Eilen tuli lunta, joten vaihdoin aamulla fillarin etupyörään nastarenkaan.

Kirjoitin Perjantairunon muutama kuukausi sitten uutta kokoelmaa varten. Ehkä kysymys on siitä, että elämä virtaa minusta huolimatta, suuri ja pieni on yhtä merkityksellistä. Omasta asenteestani on kiinni mitä pystyn kaikesta poimimaan. Pateettista… kyllä. Mutta runo keventää. Ja vaikka runo olisi raskaskin, aina se keventää.

Batman, kuvalinkki http://www.howtogeek.com/howto/24117/desktop-fun-batman-customization-set/

On luotettava alkuräjähdykseen ja alkemiaan

mandariiniin ja maailmankaikkeuteen

pienoisrautatiehen ja possujunaan

pomppulinnaan ja palatsiin

Atlanttiin ja uima-altaaseen

laulujuhliin ja lakitekstiin

leijonakuninkaaseen ja lepakkomieheen

Saharaan ja sademetsiin

sirkukseen ja saattohoitoon

teddykarhuun ja tiikeriin

tähdenlentoon ja takaiskuihin

Hiroshimaan ja hirvivaaraan

Mikki Hiireen ja Matteuspassioon

karnevaaliin ja karkkipäivään

komediaan ja kauhuleffaan

biennaaliin ja banaaliin

banaaniin ja barokkiin

paholaiseen ja pikku kakkoseen

pandemiaan ja pandaan

uhkapeliin ja ulkoavaruuteen

uutisiin ja uuniloheen

ydinfysiikkaan ja yllätykseen – ihmeeseen

joka antaa elämälle vahvistusta

…………………………………………………………………………..

Tiukemmin saduista ja sankareista viime elokuisessa Perjantairunossa: http://juhasiro.fi/blogi/?p=2303

Riivatun paljasjalka mölyapina!

Painan kaasua, mutta maailma pysyy paikallaan! Tietokoneen ohjelma ei tajua toiveitani! Sekoitan turhat ja tärkeät duunit! En kykene keskittymään!  Polkupyörän takavanne vippaa ja käy kiinni jarrupaloihin! Ketuttaa niin, että tekee mieli kirota!

Tai sitten minulle saisi syytää voimasanoja, että älyän paiskata työhuoneen oven kiinni ulkopuolelta ja pitää pienen breikin. On se kumma miten syvään luterilaisen työmoraalin malli on juurtunut vaikka olisi vapaus tehdä toisin. Perjantairunoon tarvitaan Taika-Jim ja kumppanit. Viimeisen huutomerkin lyötyäni katoan työpöydän takaa enkä palaa ennen maanantaita, kenties koko viikkoa… tai kahta.

Mandrake, Taika-Jim. Sarjakuva syntyi Lee Falkin kynästä 1934.

Runo kokoelmasta Babel (2013)

Taika-Jim tekee hypnoottisen eleen, Battler Britton

solvaa natsisikoja, Pecos Bill ratsastaa Myrskytuulella

Kissanainen piinaa Batmania, vihreä kryptoniitti Teräsmiestä

Tarzan ei koske tuliliemeen, mutta kapteeni Haddock

kallistaa kuppia joka päivä – Myrsky ja mylväys!

Karaboudjanin kippari kiroaa näiden rivien kirjoittajan:

Sinä joutavanpäiväinen pyromaani ja karnevaalimerirosvo

ostrogootti maasika, senkin autoaddikti lumppujussi

mokomakin älykääpiö, kerberos ja mullisaukon poika

joutavanpäiväinen autokraatti, klimppisopan sattuma

riivatun paljasjalka mölyapina ja lainsuojaton raadonsyöjä

senkin törkyturpa brontosauruksen sivupersoona.

Herätys, senkin härkäpää undulaatti!

…………………………………………………………………………..

Tintti-sarjakuvan ja kapteeni Haddockin persoonalliset kiroukset on ymmärtääkseni suomentanut professori Jukka Kemppinen. Blogijuttuni hänestä löytyy täältä: http://juhasiro.fi/blogi/?p=982

Onnittelut 60-vuotta pätkätöitä puurtaneelle!

Ensimmäinen Aku Ankan näytenumero ilmestyi Suomessa 5.12.1951. Lehteä myytiin 34 000 kappaletta. Nyt Aku Ankka on Suomen suurin viikkojulkaisu, jota lukee viikoittain yli miljoona ihmistä.

Aku Ankka 60-vuotta.

Väkilukuun verraten missään muualla maailmassa ei lueta Disneyn sarjakuvia yhtä paljon kuin meillä. 60-vuotiaasta Akusta on kasvanut kansallinen instituutio. Rikas kieli on saanut kiitosta. Helsingin yliopisto antoi vuonna 2001 Akulle Kielihelmi-palkinnon. Kääk!

Kansainvälistä kuuluisuutta on kertynyt urbaanilegendalla, jonka mukaan lehti kiellettiin Suomessa housuttomien päähenkilöiden vuoksi.

Meille Akusta on tarttunut huomaamattomia asioita: rahan väri on vihreä, tiedämme miltä paloposti näyttää ja pavut ovat kurjaa ruokaa. (ainakin Tupun, Hupun ja Lupun mielestä)

Mikki Hiiri on rehti, reipas ja särmätön sankari. Sopii jenkkien suosikiksi. Aku on kovan onnen soturi, jonka hyvät hankkeet lentävät aina pyrstölleen. Ankka on kohta eläkeiässä, eikä ole kyennyt säilyttämään ainoatakaan työpaikkaansa vaan räpiköi yhä pätkätyöstä toiseen.

Aku Ankka 60-vuotta Suomessa.

Kyllä tässä on lapsuuden kaverille onnittelurunon paikka. Miten me olisimme selvinneet ilman tätä solmiokauppiasta ja skunkkiöljytehtaan tölkinsukijaa. Tsemppiä Aku!

Aku Ankka on yhä työtön – tai pätkätyöläinen

hän on työskennellyt Kattivaaran margariinitehtaalla

Roope Ankan rahasäilössä kolikonkiillottajana

antiikkikauppiaana, avaruusapinan viihdyttäjänä

imurikauppiaana, ilmataksin kuljettajana

kalatarkastajana, koekaniinina, koiravahtina

lampputehtaan katkaisinnaruasentajana, lehmipoikana

oopperan apulaisena, perunamaan kääntäjänä

poliisina, pormestarina, parturina, pähkinämyyjänä

rankkurina, rantavahtina, retiisinviljelijänä, rokkitähtenä

seppänä, salapoliisina, sateentekijänä, savulentäjänä

skunkkiöljytehtaan tölkinsulkijana, solmiokauppiaana

talonmiehenä, talojen purkajana, testikasettien kuuntelijana

tomaatinviljelijänä, tutkimusmatkailijana ja vakoojana

sekä sadoissa muissa duuneissa

joissa äkkipikainen luonne saa aina potkut pyrstöönsä.

Elämän tärkein taito?

Ensin helppo kysymys, jonka joku (silkkaa kohteliaisuuttaan) saattaa joskus tehdä: ”Koska sinulta on odotettavissa uusi kirja?” Silloin kun käsikirjoitus ja kustannussopimus on tehty, siihen on yksinkertaista vastata. Muulloin ei.

Jatkokysymys on aina sama… ja mahdoton vastata: ”Mistä se kertoo?” Romaani haukkaa sen verran tarinaa sisäänsä, että sen kuvailu ei parilla lauseella onnistu. Tai sitten onnistuu, mutta muutama sana johtaa helposti harhaan ja koko kysymys on merkityksetön.

Linnun muotokuva. Julkaisu 4.8.2011.

Edellinen kirjani käsitteli identiteetin ongelmaa. Ihmisen alati vaihtuvaa persoonallisuutta. Elokuun 4. julkaistavassa Linnun muotokuvassa on kaksi mottoa, jälkimmäinen napattu vajaan vuoden takaisesta Paul Austerin haastattelusta:

”Mikään ei ole varmaa. Harva meistä ymmärtää mitä tapahtuu. Jotenkin kutkuttavaa on, että me luulemme, että tiedämme mitä tapahtuu, vaikka emme tiedäkään.”

Kirjailija ei yleensä tee romaaninsa takakansitekstiä. Hän on liian syvällä omassa tarinassaan. Kustannustoimittajani muokkasi tämän kansitekstin Linnun muotokuvasta:

”Äkkinäisten käänteiden mies on jättänyt työnsä. Avioliitto on sentään pysynyt vakaana – vai onko? Unettomana yönä hän katselee itseään, kotiaan ja vaimoaan kuin itsensä yleisönä. Kenen elämää hän itse asiassa elää?

Yksi puhelinsoitto laukaisee lumivyöryn, joka on syntynyt jo kaukana nuoruudessa. Heitä oli kolme sarjakuvan sankaria. Pecos Bill itse, toveri Davy ja sitten Jane. Ratkaisematon yhtälö vaatii ratkaisua. Janen soiton jälkeen kaikki kysymykset tuntuvat kuitenkin olevan yhä vailla vastausta. Onko ensirakkaus yksi niistä tärkeimmistä tienhaaroista, joita elämän varrelle alkaa kertyä loputtomasti?

Linnun muotokuva on jännittäväksi kiristyvä, tumman huumorin sävyttämä tarina, joka kykenee yllätykseen vielä viime sivuillaan.”

Kotisivuiltani (linkki) löytyy lukunäyte kirjasta. Kappale on ”suvantopaikasta” ja luottaa tällä kohdin tunnelmaan ja itse kielen voimaan. Merkittävin valintakriteerini taisi kuitenkin olla se, että sivut sisältävät kuvauksen siitä miten poika oppii lukemaan. Niin tärkeästä taidosta kaikki alkaa.