Einsteinin elämän onnekkain ajatus

En pidä muiden laatimista kirjalistoista, joissa testataan montako kirjaa sadasta olen lukenut. Syy on selvä, pärjään aina heikosti ja oletusten vastaisesti. Ei Tolkienia kiitos, pois Muumit ja Potterit. Linnunradan käsikirjan heitän takaisin liftareille. Tsekkaan työhuoneen hyllystä Sodan ja rauhan: 1139 sivua. Huh ja puh. Jo historiallisten henkilöiden luettelo kirjan lopussa hengästyttää. Pikkusormensa kynnellä Leo Tolstoin kaltainen nero nitistää minut hengiltä kuin lutikan.

Kansi: Forbidden World Covers

En saa silti kirjalistalta rauhaa ja päätän tehdä omani. Kunhan kerkiän. Se vaatii perusteellista pohdintaa. Onko Tarzan tärkeämpi kuin Rikos ja rangaistus? Kun katson elämää ja kirjojen vaikutusta kokonaisuutena, Apinain kuningas päihittää Raskolnikovin. Ja toisin päin. Baudelaire on tänään kovempi heppu kuin Pecos Bill aikoinaan.

”Sano kenen kanssa seurustelet, niin kerron millainen olet.” Kronologiaa tavoitteleva ja tärkeiksi koettujen kirjojen lista saattaisi kertoa ihmisestä enemmän kuin vanhan sananlaskun vastaus.

Tämän päivän valinnoillakin on osansa. Ja rahalla. Rajattomalla budjetilla olisin varmaan valinnut tyystin toisin, mutta listaan tähän eilisen kirja-alen valinnat. Suurin osa opuksista on suppeasta Kirjatorin ”outlet” valikoimasta. On myös huomioitava, että ostan aina lisäksi itse lukemiani kirjoja myös muille jaettavaksi. Postikortin hintainen romaani on hyvä valinta:

Martin Amis: Keltainen koira, Jari Järvelä: Romeo ja Julia, Markku Rönkkö: Roskakuski, Hannele Mikaela Taivassalo: Viisi veistä Andrei Kraplilta, Jarkko Tontti: Luokkakokous, Mårten Westö: Eräänlaistä lämpöä, Susanna Alakoski: Sikalat, Ian McEwan: Sementtipuutarha. Michael Ondaatje: Divisadero ( 4kpl), György Dragoman: Valkoinen kuningas (5kpl), Juha Siro: Saat toivoa kolmesti (3 kpl), Ganten-Deichman-Spahl: Luonto, tiede ja elämä (2kpl).

Yhteensä 22 kirjaa. Entä hinta? Reilusti alle 2 euroa kappale. Tänään vasta Westö on luettu. Olen pitänyt Mårtenin runoista, mutta proosa oli pettymys. Novellit käpertyvät liikaa itsensä ympärille. Happi loppuu. Otetaan siis saaliskirjojen esimerkki listan viimeksi mainitusta tietokirjasta, sen luvusta Avaruus ja aika:

”Painovoimakenttä… on olemassa vain suhteellisesti. Sillä talon katolta vapaasti putoavalle tarkkailijalle ei ole putoamisen aikana painovoimakenttää, ei ainakaan hänen välittömässä läheisyydessään.

Tätä yksinkertaista pohdintaa Einstein sanoi elämänsä onnekkaimmaksi ajatukseksi. Se on ydinajatus vuonna 1915 julkaistussa yleisessä suhteellisuusteoriassa, joka selitti painovoiman uudella tavalla ja muutti edelleen kuvamme avaruudesta ja ajasta yhdistämällä ne aika-avaruusjatkumoksi.”

Tämä selvä. Ainakin jokaiselle talon katolta vapaasti putoavalle tarkkailijalle.

Mitä lomalla luettaisiin?

Mitä voisi lukea laiturinnokassa lomapäivänä? Mihin on syytä suhtautua varauksella? Jälkimmäiseen kysymykseen on helpompi vastata. Kaivoin hyllystä Mika Waltarin kootut pienoisromaanit, joita kirjailija itse tosin kutsui pitkiksi novelleiksi. Luin Fine van Brooklynin uudelleen, mutta jo alkulehdillä aloin punnita olisiko murrosiän patetian kirkastama kuva pitänyt jättää muistojen kultaamaksi. Waltarin ajankuvaan istuva moralisointi tuntuu nyt naiivilta. Kertoja asettaa oman siveellisyytensä kyseenalaiseksi nautittuaan puoli pulloa viiniä tai juotuaan lasillisen olutta. Toisaalta mietin miten Waltarin tekstien ”vihamielisen” naiskuvan avain saattaa olla juuri kyseisessä kertomuksessa.

Lukemista rantalaiturille, kesä 2010

Sitten muutama sana hyvin erityylisistä romaaneista. Niccolo Ammaniti on mainittu yhdeksi Italian merkittävimmistä nykykirjailijoista. Suomeksi v. 2008 julkaistu Taivaan ja maan väliltä sai Italian arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Premio Stegan. Ammaniti kirjoittaa erittäin hallitusti ja vetävällä näkökulman vuorottelutekniikalla, mutta myös laskelmoivasti. Teksti on sukua toimintaelokuvalle, jonka aihe viistää sosiaalipornoa.

Kritiikkini tueksi tarvitsen esimerkin. En innostu myöskään Pirjo Hassisen romaaneista, joissa kaikista kohtauksista puristetaan viimeinenkin pisara. Kun teksti on yliviritettyä, lukija turtuu maksiimiin eikä mikään enää tunnukaan oikein miltään. Lainaan taannoisesta postauksestani Outi Heiskasen repliikin uudelleen: ”Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.” Meillä on osin eri suosikit, mutta sama maku.

Sitten vastakkainen kirja. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on top-kympissäni ja pysyy. Hänen romaaninsa Ole luonani aina julkaistiin suomennoksena v. 2005. Tarttuessani siihen juuri, olin aluksi hyvin hämmentynyt. Aihe ja eleetön teksti ei tuntunut etenevän, enkä ymmärtänyt mihin Ishiguro pyrki. Lopulta neljänsadan sivun matkaa voi vain ihailla. Tuloksena on hitaasti tihenevä kertomus, jossa lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä. Kun rautalangasta vääntäminen jätetään sikseen, romaanin maailma ja muistijälki painuu lähtemättömän syvälle. Ishiguron humaani aihe ja tulevaisuudenkuva on poikkeuksellinen. Suosittelen.

Vielä pari sanaa Paul Austerista. Vuonna 2008 julkaistu Sattumuksia Brooklynissä on kohtuullinen kirja. Näennäisestä kepeydestään huolimatta kelpo kesäluettavaa. Austerin Lasikaupungin luin vuosia sitten, enkä oikein saanut siihen makuani. Nyt käteen sattui koko New York -trilogia pokkaripainoksena. Korjaan käsitykseni. Luettuni yhdessä Lasikaupungin, Aaveita ja Lukitun huoneen, huomaan miten nerokkaasti Auster trilogiansa rakentaa. Kirja on monisyinen ihmisen identiteetin kuvaus, jossa kaikki näkökulmat kääntyvät päälaelleen. Teemat ovat selvästi sukua Saramagon hienolle romaanille Toinen minä. Lopuksi siis kaksi suositusta.

Itse olen lomaillut vain päivän silloin, toisen tälloin. Uusi romaanikäsis syntyy hitaasti, mutta innostuneesti. Vanhassa tehdaskiinteistössä sijaitsevan työhuoneeni etuihin tosin kuuluu rantalaituri kivenheiton päässä, kuten kuvasta näkyy.

Maailman paras romaanin nimi?

Vuoden ensimmäisessä jutussani Raymond Carverista mainitsin kaksi romaanin nimeä, jotka ovat tarttuneet puhekieleen ja kiteytyneet kliseiksi. Mitättömät nimet eivät sellaiseen kykene. Juttua punnittuamme aloimme ystäväni kanssa pohtia mikä voisi olla maailman paras romaanin nimi. Miten nimetä vuosien tuskainen työ tai kirjoittamisen hurmio? Kuinka kirjan mittaisen filosofian tai huimaavan tarinan voi puristaa yhden sanan – korkeintaan lauseen mittaiseksi.

Kuvamanipulaatio: etuala napattu elokuvasta JOULUTARINA, 2007.

Löytyisikö jostain lista ”kaikista” julkaistusta kirjoista? Tuntui epätodennäköiseltä. Rajasimme kysymystä. Muistin Tammen Keltaisen kirjaston, jossa on julkaistu laadukasta käännöskirjallisuutta vuodesta 1954. Nyt jo yli neljäsataa romaania. Nobelilla tai muilla palkinnoilla kruunatut teokset ovat paremminkin sääntö kuin poikkeus. Toinen toistaan parempia nimiä luulisi löytyvän kymmenittäin. Pääsimme yksimielisyyteen vain yhdestä.

Sarjan nimiluettelo pulputtaa muistoja lukuelämyksistä. Pitää pysyä tiukkana ja keskittyä aluksi latteisiin nimiin. Niitä riittää: Konsulit, Kartano, Rosvot, Neiti, Pirstaleita, Marsut, Jumalan puupalikat, Sattuman kourissa, Vesilaitos, Vesimies ja Vierailija. Numero 360 on turkkilaisen Orhan Pamukin Lumi. Peter Høegin kirjalla Lumen taju on parempi nimi. Høeg oli ensimmäinen pohjoismainen kirjailija, joka kelpuutettiin Keltaiseen. Numero 283 on Kertomuksia yöstä. Loistava kirja, mutta nyt ei ole kyse sisällöstä, vaan nimestä.

Valtaosa on keskinkertaisia: Kunnian kentät, Kimalaisen mettä, Taipumaton tahto, Tuhannen härän vuori, Tartu tilaisuuteen ja Jutun loppu. Hyviin nimiin tuntuu latautuvan jotain outoa. Salaisuus, tai lupaus, joka houkuttaa lukemaan: Sieppari ruispellossa, Kuolema Venetsiassa, Kämmenenkokoisia tarinoita, Niin kauas kuin yötä riittää, Kissan kehto, Teurastamo 5, Simpanssin kauneus tai eleettömän lyhyt Inho.

Keltaisen käännetyimpiin kuluu Italo Calvino. Yhdeksän kirjaa ja hienoja nimiä, joista yksi on ylitse muiden: Jos talviyönä matkamies. Mieleen nuosee lumimyrskyn saartama  mökki. Purevan yön kelmeä kuutamo ja susilauman ulvonta. Sisällä räiskähtelee takkatuli, jonka raukeassa lämmössä lukija avaa kirjan ja antautuu tarinan imuun.

Itse romaani on metakirja, romaani kirjallisuudesta ja lukijasta. Nerokas erityylisten kirjallisten katkelmien labyrintti. Jos kuvitteellisesta romaanikirjallisuuden roviosta pitäisi pelastaa yksi fiktiivinen kirja, Calvinon romaani olisi omalla listallani vahva ehdokas. Kiteytymä ”kaikesta” kirjallisuudesta. Hauska yksityiskohta on, että kirjan katkelmien otsikoista muodostuu oma ”kertomuksensa”.

Nimien luomien mielikuvien ja sisällön kohtaaminen on vaikeaa. Calvinolta on Keltaisessa kirjastossa julkaistu ohut ja outo kirja, jota luen aina uudelleen. Sillä on arkinen ja vaatimaton nimi: Herra Palomar. Kirja auttaa havainnoimaan ympäröivän maailman aivan uusin silmin.

LOPUKSI: runoa käsittelevissä postauksissani olen viitannut muutaman kerran Sirkka Turkkaan. Pitänee tehdä hänestä lähiaikoina aivan oma juttunsa.

VarjoFinlandian kirjalista

Joulua odottavassa Ateenassa minut tavoitti tällainenkin tieto: romaanini Marilynin hiuspinni on valittu Helsingin kaupunginkirjaston Sanojen Ajan Varjo-Finlandia -listalle. Jutun blogiin kirjaaminen on ”kissanhännän nostoa”, mutta ei yksin sitä.

Aleksandras -kadun joulukauppa, Ateena 6.12.09

Lista kannattaa katsoa, sieltä löytyy lukuvinkkejä ja erinomaisia valintoja vaikka lahjapaperiin kääräistäväksi. Tein syksyllä blogiin jutun Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhurista. Omaperäinen kirja sai kaikkialla hyvät arviot ja ihmettelin kovasti, kun sitä ei nostettu ”viralliseksi” Finlandia-ehdokkaaksi.

Sanojen ajan listalla on myös lyriikan kärkeä ja rikasta fantasiaa: esimerkiksi Kristiina Wallinin ja Jyrki Vainosen kirjat. Maritta Lintusen romaani on tulossa lukulistalleni… Claes Andersson kiinnostaa… Hienoja valintoja aivan kaikki. On ilahduttavaa yltää näin hienoon seuraan!

PYHÄ YKSINKERTAISUUS

Edellinen tekstini oli karkeasti pelkistetty, kapea-alainen ja yksisilmäinen. Laajennetaan sektoria sen verran, että henki kulkee… pihisten, mutta kuitenkin.

Kirjoja ei pitäisi karsinoida. Eikä laatia listoja. Teen juuri niin ja nimeän viimeisen vuoden aikana lukemani kymmenen proosakirjaa, jotka ovat kyenneet jättämään muistiini jonkinlaisen jäljen. (runoista myöhemmin) Tämä ei ole top-kymppi, eikä paremmuusjärjestys. Vain ensinnä mieleen nousseet. Perustelut ovat naurettavan lyhyitä. Kirjat kannattaa aina lukea jos kiinnostaa. Jos ei, paras heittää iloisesti kesken ja siirtyä seuraavaan.

doren-baabel

1. Ian McEwan: Lauantai. Lupaavasti alkanut lauantaipäivä johtaa kahdenkymmenen tunnin piinaan. Sovituksesta tehtiin elokuva, kirjallisilta ansioiltaan Lauantai on parempi. Kieli, rakenne ja hitaasti tihenevä tarina löytävät tiukan balanssin.

2. Ishiguro Kazuo: Pitkän päivän ilta. Hovimestarin tarinassa Ishiguron intensiivinen tyyli ei horjahda. Keskittynyt sisäisen mielen kuvaus velvollisuudentunnosta ja maailman muutoksesta. Pokkariversio on viimein ilmestynyt.

3. Annie Proulx: Lyhyt kantama. ”Sisältää lauseita, jotka ovat arvokkaampia kuin monen kirjailijan kootut teokset.” No jaa… sallitaan yliampuminen kirjalliseen tuoteselostukseen. On asiassa siteeksi perääkin. Brokeback Mountain on kokoelman viimeinen novelli. Ang Lee teki siitä palkitun leffan.

4. Ali Smith: Satunnainen. Whitbread-palkittu 2005. Yllättävä kesävieras muuttaa arkeensa urautuneen perheen elämän. Kirjailijan kutsuminen oma-ääniseksi on klisee. Smith saa eloa vanhaan fraasiin. Myös rakenteellisesti nerokas romaani.

5. Sofi Oksanen: Puhdistus. Antiikin Kreikan runousoppien mukaan tragediassa esitetyn kärsimyksen herättämä pelko ja sääli puhdistavat lopulta näytelmän katsojan mielen. Näin on Oksasen romaani rakennettu – ja se on kovan luokan ammattilaisen työtä.

6. Michael Cunningham: Säkenöivät päivät. Kolmeen jaettu tarina kuljettaa 1850-luvun teollisesta vallankumouksesta tulevaisuuteen. Monessa tasossa liikuva ja uutta muotoa hakeva romaani. Lisäpisteet runoilija Walt Whitmanin sijoittamisesta tarinan avainhenkilöksi.

7. Kurt Vonnegut. Teurastamo 5. Anarkistisen humoristin täysosuma. Humanisti on aina ajankohtainen: ”Joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa”, kuten kirjailija itse asian ilmaisee. Dresdenin pommitus nähdään oudossa ja mustan huumorin sävyttämässä valossa.

8. Raj Kamal Jha: Sininen päiväpeite. Maagista realismia, tarina kuoritaan auki sipulin tavoin kerros kerrokselta. Ylittämättömän kaunista kieltä. Ex oriente lux – valo tulee idästä. Edustakoon Jha intialaisen nuoren polven kirjallista genreä. Tasoa riittää.

9. Italo Calvino: Herra Palomar. Jos ajatus alkaa luutua ja puutua, on syytä lukea herra Palomarin pohdintoja aina uudelleen. Ne auttavat katsomaan kaikkea uudella tavalla. Hiljaisen huumorin ja hyvän mielen ehtymätön varasto.

10. Torgny Lindgren: Dorén raamattu. Lindgren rakentaa romaaninsa erilaisten vahvojen ja omaperäisten ideoiden ympärille. Lihahyytelön tai viinan… tai kertojan, joka ei osaa lukea ja käyttää kirjan tekemiseen sanelukonetta. Harvalla on kyky pistää hauska ja vakava yhtä painavaan pakettiin kuin Lindgren.

Jutun kuvalla on kytkös Torgny Lindgrenin kirjaan. Gustave Doré kuvitti englanninkielisen raamatun, joka julkaistiin 1865, suomalainen laitos1886. Yksikään kirja ei ole kyennyt tekemään minuun suurempaa vaikutusta. Ensi kertaa kannet avatessani en osannut lukea. Siitä viis, 230 kuvaa jättivät lähtemättömän jäljen. Ostin askettäin antikvariaatista oman ikivanhan Biblian. Mikään ei ole muuttunut: en lue vaikeata gotiikkafonttia, katselen vain kuvia.