Haloo, herätkää siellä Migrissä – joulupukin maahanmuuttolupa pitää perua!

On perinteisen joulupostauksen aika. Pikkuisen aina skarpataan ja kuvia vaihdetaan päivän tilanteen ja uutisten mukaan.

Kuva sivustolta coca-cola.fi

Migrin ja maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki, on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Välttelee säännöllistä työtä ja tekee pimeetä duunia. Koettaa rakentaa brändiään valheellisilla ja vieraan kulttuurin mielikuvilla. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entä Joulumuori, kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien kanssa?

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Kuva sivustolta Bukowskis.com

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Kuva, parool.nl / BEEL ANP

Varhaiseen kuvaan on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kuva: whatsupwithamsterdam.com

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Kuva: coca-cola.fi

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Kuva: pietarsaarensanomat.fi

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

……………………………………..

Blogin extralinkit

1. Onko joulu Saturnalia-juhlan jatkumo? 

2. Ihmeellistä joulua

………………………………………..

”Koko maailma lähtee rakentumaan, kun sulla on kynä ja paperia”

Tänäänkin duunissa tehtaalla. Entinen Pyynikin Trikoon rakennuskompleksi Pyhäjärven rannalla: eteläsiipeen remontoidaan ”luksusluukkuja”, pohjoisen puolella taitelijoiden tilat ovat käytössä vielä ensi vuoden loppuun.

Mainitsin aiemmin, miten täällä työskentelee maailmaluokan tekijöitä. Samalla käytävällä kanssani myös Tommi Musturi, jonka kanssa tein muutama viikko sitten ”kirjavaihtarit”. Toivon kirjan (2016) kaikki viisi osaa yksissä kansissa on SUURTEOS, kuten takakannen tekstissä todetaan.

Musturi (s.1975) on ollut mukana yli 200 yksityis-, ryhmä- ja yhteisnäyttelyssä eri puolilla maailmaa. Sarjakuvakirjoja, novelleja ja kuvituksia on julkaistu yli 30 maassa. Kuvituksia ja kuvataidetta. Helsingissä päättynyt näyttely tulee ensi keväänä Tampereen Galleria Rajatilaan.

Muiden meriittien muassa Suomen sarjakuvaseura palkitsi Musturin vuonna 2011 Puupäähattu-palkinnolla. Grafia kultahipulla Vuoden huiput kilpailussa 2017.  

Kuukauden takaisessa Aamulehden haastattelussa Musturi sanoi: ”Kiinnostavaa tässä on se, että kun elokuvan tekemiseen tarvitaan iso koneisto ja paljon ihmisiä siihen ympärille, sarjakuvan teossa koko maailma lähtee rakentumaan, kun sulla on kynä ja paperia. Tosin se on iso haaste, että on vain ne, ja muuten sä oot siinä täysin yksin.”

Mutta pääasiaan. Toivon kirja kaikessa inhimillisyydessään ja haikeudessaan on koskettava yksikertaisen elämän ylistys. Supersankariksi ylletään vain mielikuvituksessa. Tätä on sarjaKUVA. Niukasti tekstiä – kuva kuljettaa ajattelua ja assosiaatioita. Piirtäjän lyyrinen ote zoomaa yhtä hyvin otsalta vierähtävään hikipisaraan kuin avaruuden mittakaavaan.

Päähenkilö Toivo ja hänen vaimonsa ovat elämänkaaressaan siinä pisteessä, että voivat muistaa yhteistä matkaa ja miettiä niin peruuttamatonta asiaa kuin kaiken katoavaisuus ja kuolema.

Lapsena sarjakuvat olivat minulle ”henki ja elämä”. Sittemmin taidehistoria, lukeminen ja lopulta kirjoittaminen on tuonut tyydytystä enemmän. Toivon kirjan 216 sivun myötä löysin jotain, jonka luulin jo kadottaneeni. Taikaa – sarjakuvien maagista voimaa.

………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Lisää loistavaa sarjakuvaa: Tiitu Takalo

2. Kuvataiteilija ja kirjailija: Viggo Wallensköld

………………………………..

Valepukki – Suomessa laittomasti ja ilman papereita

Olkaa hyvä, tässä postaus, jonka tekstin olen julkaissut ennekin. Ehkä tästä tulee perinne, samoin kuin jouluaaton piirretystä, jossa Lumiukko lentää punatukkaisen pojan kanssa ympäri maailmaa.

Lehtikuva: Martti Kainulainen.
Lehtikuva: Martti Kainulainen.

Maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entä Joulumuori, kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien mummojen kanssa?

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Mark Copier, The Grand Rapids Press
Mark Copier, The Grand Rapids Press

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Varhaiseen kaiverrukseen on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Kuva: Haddon Sundblom
Kuva: Haddon Sundblom

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

…………………………………………….

Ekstralinkit:

1. Joulu onkin Saturnalia-juhla 

2. Ihmeellistä joulua

3. Christer Kihlman ja lentävä Lumiukko

…………………………………………….

Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

Päivitys nappaa kiinni edellisen postauksen häntään. Tekeillä oleva romaanikäsis hyvän ja pahan problematiikasta syntyy hitaasti. Lähdetöistä ja muistiinpanoista huolimatta väliin on luettava uutta. Juuri nyt teologian tohtorin ja sosiaalietiikan dosentin Martti Lindqvistin kirjaa Hyvä, paha ja pyhä. (Otava 2002)

Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu
Gustave Doré (1832-1883) Jacobin ja enkelin taistelu

Lindqvist (1945 – 2004) pohtii miten paha tuottaa vihaa, pelkoa ja uhreja. Kaupallinen ja viihteellistetty paha myy ja tuottaa elämyksiä. Pahan käsittämättömyys sisältää yhtä hyvin historiallisia totuuksia kuin uhkan ihmisen tulevaisuudelle.

Lindqvist perkaa hyvää ja pahaa jatkuvasti vaihtuvista näkökulmista: klassinen teologia, uskontojen valta, ihmisten arkikokemukset, politiikka, petos, väkivalta, sadut ja sankarit, jopa Mikki Hiiri…

”Uskonnollisessa perinteessä pohdinta vie kysymykseen Jumalan ja Saatanan välisestä suhteesta. Toisaalta on sanottava, että Saatana on tosi. Elämä on osoitus siitä. Ihminen elää hyvän ja pahan radikaalissa kaksoisvalotuksessa kehdosta hautaan asti.”

Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi
Gustave Doré: kuvitusta John Miltonin teokseen Kadotettu paratiisi

Selasin eilen päiväkirjaani vuodelta 2001, ainoaa jonka olen jättänyt hävittämättä. Olin liimannut sivulle lehtileikkeen, joka on julkaistu jo ennen luvun alla olevaa kirjaa. Haastattelussa Lindqvist tiivistää ydinajatuksensa muutamaan riviin:

”Intialaisen viisauden mukaan on elettävä talonpojan, sotilaan, kauppiaan ja munkin elämää. Vasta kaiken sen koettuaan voi tietää mitä elämä on.

– Jokainen meistä hahmottuu maailmalle siitä roolista, jonka itselleen ottaa. Elämän aikana on tärkeää vaihtaa tätä roolia. Valtaosa päätyy siihen vasta jonkin kriisin kautta.

Lindqvistin mielestä tämän hetken arvojen mukaan elävä ihminen kadottaa elämän salaisuuden ja käsittämättömyyden sekä sen varjon alueen, jossa kiehtova ja kauhistuttava kohtaavat.

– On tärkeää, rehellistä ja arvokasta nähdä oma varjonsa ja kohdata oma outoutensa. Itse olen esimerkiksi terapiatyössä turvallisella mielellä sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää olevansa paha.

Lindqvistin mielestä ihminen on olento, joka elää hyvän ja pahan leikkauspisteessä. Hän ei koskaan pääse eroon omasta varjostaan eikä pahan mahdollisuudesta. Tietoisuus tästä on monelta hukassa.”

……………………………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä: ”Toivon ja tuhon profeetat 2010”

…………………………………………………………………………….

Jeesus asettaa leikatun korvan takaisin paikalleen

Pohjoismaiden neuvosto jakaa vuosittain palkinnon kaunokirjalliselle teokselle. Vaatimuksena on, että teos on kirjoitettu jollakin pohjoismaisista kielistä. Palkinto on jaettu vuodesta 1962. Vain kahdesti palkinto on osunut vähemmistökielen edustajalle. Rói Paturson palkittiin fäärinkielisestä teoksestaan Likasum, 1986 ja Nils-Aslak Valkeapää saamenkielisestä runoteoksestaan Aurinko, isäni, 1991.

Tänä vuonna palkintoehdokkaana on 14 kirjailijaa ja teosta. (linkki jutun lopussa) Saamelaisen kielialueen ehdokkaana on Niillas Holmberg, vuonna 2013 julkaistulla runokokoelmallaan Amas amas amasmuvvat.

Palladium Kirjat on ehtinyt julkaisemaan tänä vuonna Utsjoelta kotoisin olevan Holmbergin kolmannen runokokoelman Jos itseni pelastan itseltäni. Edellisestä kokoelmastaan runoilija sai Saamelaisneuvoston kirjallisuuspalkinnon 2014.

Kirjoittamisen ohella Holmberg myös näyttelee ja tekee musiikkia. Saamelaiskulttuurin edustajana hän on yhtä aikaa paikallinen ja globaali, perinnettä ja nykypäivää sekoittava uudistaja. Tekstit liikkuvat Utsjoen rantatörmältä Tampereelle, Jakomäkeen ja maailmalle.

Jos itseni pelastan itseltäni on lähellä perinteistä, kokevaa runoa, jossa tekstin puhuja avaa tuntojaan. Kokoelman mittainen ansio on se, miten tekstit sekoittavat kulttuurisia viitteitä ja henkilöitä, mennyttä ja tulevaa. Holmbergin teksteissä yllättävät assosiaatiot liittyvät usein huumorin välähdyksiin:

”Astupa koskemattomaan / ei ole hyvää mieltä oksentaa ulosteeseen / jonka vastakohtana olisi korvan leikkaaminen / mutta Vincent teki jo sen / ja käänsi itselleen toisenkin posken / ja mitä Jeesus teki / asetti korvan takaisin paikalleen!

Kokoelman päättää Epilogi, pitkä loitsumainen teksti, jossa säe ”Piirtää hiilellä ja Kontion verellä”, toistuu seitsemäntoista kertaa. Toisto tuo runoon rytmiä ja sitoo poukkoilevaa tekstiä yhteen. Minulle kyseinen runo toimii kokoelman mielenkiintoisimpana, ja on Holmbergin tekstien omaleimaisinta antia.

/…/ Olen Aslak Hætta, joka on alkanut / ymmärtää, miksi tokka ei pysy kasassa. / Viima on viheliäinen, sudet ovat oppineet / muuttamaan muotoaan. Niiden hampaat / valuvat veden näköistä verta. / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä.

Olen commandopipo, joka peittää / Subcommandante Marcosin kasvot. / Olen hänen piipustaan nouseva savu, / jonka tuuli ottaa asiakseen. / Viva Zapata! / Piirtää hiilellä ja Kontion verellä. /…/

……………………………………………………

Niillas Hombergin kirjan kuvitus: Hanna Leinonen

……………………………………………………

Linkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaat 2015.

Ekstralinkki: Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaja vuodelta 1963. ”Väinö Linna – huolimaton ja laiska?”

……………………………………………………

Hatunnosto – Puupäähatun?

Tiitu Takalo (s.1976) tunnetaan yhtenä Suomen taitavimmista sarjakuvataiteilijoista ja sarjakuvien käsikirjoittajista. Suoraan asiaan mennäkseni nostan tähän vain muutaman maininnan: Takalon julkaisulistalta löytyy lehtiä, kuvituksia ja kuusi sarjakuva-albumia, kolme Sarjakuva-Finlandia -ehdokkuutta ja taustalla klassisen taiteen ammattikorkeakoulutus. Tyhjentävämpi CV löytyy Wikipediasta.

Takalon alkuvuodesta julkaistua kirjaa ei voi enää nimittää silkaksi sarjakuvaksi tai albumiksi, sarjakuvaromaani kuvaa teosta osuvammin. Näin Hesarin kriitikko: ”Minä, Mikko ja Annikki on hänen laajin työnsä. Siinä käsikirjoitus loistaa, ja Takalo tekee lopullisen läpimurron.”

Minä ja Mikko ovat tarinan keskeiset henkilöt, Annikki sitä vastoin Tampereen vanha puutalokortteli, jonka asukkaat pelastivat purkamiselta ja urakoivat asuttavaan kuntoon. Pistän arvioni tiukkaan pakettiin ja listaan tähän syyt, jotka tekevät Takalon työstä suomalaisen sarjakuvan merkkiteoksen.

1. Rakenne. Kirjan aloittaa osio HARJU JA KOSKI, ja sen ensimmäinen ruutu: ”Siitä on noin kymmenentuhatta vuotta”… 237 sivua myöhemmin päädytään Annikinkadun asukkaiden kunnostaman puutalokorttelin ilta-aurinkoiseen kuvaan.

Tuhansien vuosien tarinasta kehkeytyy elämänmakuinen kertomus. Yhtä aikaa historiallinen ja henkilökohtainen, ihmissuhteita ja ideologiaa yhdistävä. Takalo rikkoo rohkeasti kronologian ja limittää aikatasot. Suuret linjat rikotaan pienemmillä, episodimaisilla tarinoilla.

2. Piirrostyylien variaatiot. Takalo kuvaa ihmisiä erittäin ilmeikkäästi. Kun historiaosuudet vaativat, tai tarinan kulma muuttuu, Takalo vaihtaa tyyliä ja hyödyntää erivärisiä kartonkipohjia dramaattisella piirrosotteella ja niukalla väripaletilla.

Tai kun Annikin korttelin rakennuskaavasta käydään loputonta ja byrokratian naurettavuuksiin yltävää taistelua, Takalo valitsee keskiaikaisen piirrostyylin. Näin vältetään jankkaava osoittelu ja istutetaan kertomuksen kulminaatiokohdat kokonaisuuteen luontevasti.

3. Käsikirjoitus. Minä, Mikko ja Annikki on niin laaja ja monipolvinen tarina, että se edellyttää erityistä valinnan ja tiivistämisen taitoa. Kokonaisuuteen on silti synnyttävä lukemisen imu. Näitä ongelmia Takalo ratkaisee pienillä sisäkertomuksilla. Huomioikaa vaikkapa sivujen 184-186 kahdentoista ruudun anekdootti, jonka kuvista muodostuu myös taidehistoriallinen viite.

4. Työn etiikka – kaikissa sanan merkitsemissä määreissä. Takalolla on ideologiansa, josta hän pitää kiinni tinkimättä. Se on kunnioitettavaa, vaikka joku ei maailmankatsomuksesta aivan yhtä mieltä olisikaan. Heitäkin teos onnistuu herättelemään.

Kirjan lopussa tekijä listaa yli neljäkymmentä kirjallista ja kuvallista lähdettä. Kuvaan ja sanaan on suhtauduttu kunnioitettavalla perehtyneisyydellä ja sitkeydellä. Pohjatyöt on tehty niin, että kirjan pitäisi kuulua vähintään Tampereen koulujen opintovaatimuksiin.

Summa summarum:  Tiitu Takalo avaa omaperäisiä näkemyksiä sarjakuvan mahdollisuuksiin. Ansioituneiden sarjakuvantekijöiden Puupää-hattuja on jaettu vuodesta 1972 saakka, Sarjakuva-Finlandiaa vuodesta 2007. Tampereen kaupungin luovan kirjallisuuden palkinto on ollut hengissä vuodesta 1944. Olisipa komeata jos Tiitu Takalo tekisi hattutempun ja nappaisi koko potin.

………………………………………………………………………………………..

Ekstralinkissä blogin parin vuoden takainen juttu. Sieltä löytyy muutama ikoninen sarjakuvasankari sekä kiroilun taidetta.

………………………………………………………………………………………..

Älytön äyriäinen ja Oravaisten oravat

Kun lukijalla on ikää reilut pari vuotta, Limerikkirunojen hienoudet jäävät vielä piiloon. Kuvat aiheuttavat enemmän kysymyksiä. Mutta hauska on Gnuta tai Coloradokuoriaista hämmästellä kirjailijan omistuksella varustetusta kirjasta: ”Saimalle eläimellisin terveisin, Anneli Kanto”.

Älyttömässä äyriäisessä on aakkosten verran eläinrunoja Kaisa Rekisen kuvittamana. Limerikki on muutaman säkeen mittainen runoformaatti. Vastaavia on sorvattu keskiajalta saakka, mutta englantilainen Edvard Lear (s.1812) teki lajista suositun kahdella teoksellaan, joista ensimmäinen A Book of Nonsense julkaistiin 1846.

Alkujaan suullinen kansanperinne vakiintui irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan nimensä saaneeksi viisisäkeiseksi ”pilkka- tai komparunoksi”. Alkurivillä pitäisi mainita jonkin paikan maantieteellinen erisnimi. Seuraava säe muodostaa sen kanssa loppusoinnun. Seuraavat kaksi omat loppusointunsa, ja viimeinen rivi rimmaa ensimmäisen kanssa. Riimikaavaksi pelkistettynä: a a b b a

Limerikki on aina huumorilla höystetty. Säkeet saattavat olla terävän ironisia, mutta lapsillekin suunnattuina viidessä rivissä – tai ainakin rivien välissä voi halutessaan nähdä syvempää sisältöä:

”Voi”, huudahti Kerimäen kirkon rotta.

”Olen aivan ravinnotta!

Kauniita sanoja, virsilauluja,

kyllä piisaa ja kuvatauluja.

Vaan juusto puuttuu, se on totta.”

……………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa kertoo oman lapsuuteni mielikirjat. Lisäksi jutusta löytyy jatkolinkki Lastenkirjahyllyyn, valtakunnan kattavimpaan lasten- ja nuortenkirjablogiin.

……………………………………….

Kaverini täyttää 80 – yhä ilman housuja!

On syytä päivittää yli kolmen vuoden takainen juttu. Aku Ankka täyttää 80 vuotta. Walt Disney keksi tyypin 1934 ja animaattori Richard Lundy loi ideasta piirroshahmon.

………………………………………………………………………………………………….

Ensimmäinen Aku Ankan näytenumero ilmestyi Suomessa 5.12.1951. Lehteä myytiin 34 000 kappaletta. Nyt Aku Ankka on Suomen suurin viikkojulkaisu, jota lukee viikoittain yli miljoona ihmistä.

Väkilukuun verraten missään muualla maailmassa ei lueta Disneyn sarjakuvia yhtä paljon kuin meillä. 60 vuotiaasta Akusta on kasvanut kansallinen instituutio. Rikas kieli on saanut kiitosta. Helsingin yliopisto antoi vuonna 2001 Akulle Kielihelmi-palkinnon. Kääk!

Kansainvälistä kuuluisuutta on kertynyt urbaanilegendalla, jonka mukaan lehti kiellettiin Suomessa housuttomien päähenkilöiden vuoksi.

Meille Akusta on tarttunut huomaamattomia asioita: rahan väri on vihreä, tiedämme miltä paloposti näyttää ja pavut ovat kurjaa ruokaa. (ainakin Tupun, Hupun ja Lupun mielestä)

Mikki Hiiri on rehti, reipas ja särmätön sankari. Sopii jenkkien suosikiksi. Aku on kovan onnen soturi, jonka hyvät hankkeet lentävät aina pyrstölleen. Ankka on kohta eläkeiässä, eikä ole kyennyt säilyttämään ainoatakaan työpaikkaansa vaan räpiköi yhä pätkätyöstä toiseen.

Kyllä tässä on lapsuuden kaverille onnittelurunon paikka. Miten me olisimme selvinneet ilman tätä solmiokauppiasta ja skunkkiöljytehtaan tölkinsukijaa. Tsemppiä Aku!

Aku Ankka on yhä työtön – tai pätkätyöläinen

hän on työskennellyt Kattivaaran margariinitehtaalla

Roope Ankan rahasäilössä kolikonkiillottajana

antiikkikauppiaana, avaruusapinan viihdyttäjänä

imurikauppiaana, ilmataksin kuljettajana

kalatarkastajana, koekaniinina, koiravahtina

lampputehtaan katkaisinnaruasentajana, lehmipoikana

oopperan apulaisena, perunamaan kääntäjänä

poliisina, pormestarina, parturina, pähkinämyyjänä

rankkurina, rantavahtina, retiisinviljelijänä, rokkitähtenä

seppänä, salapoliisina, sateentekijänä, savulentäjänä

skunkkiöljytehtaan tölkinsulkijana, solmiokauppiaana

talonmiehenä, talojen purkajana, testikasettien kuuntelijana

tomaatinviljelijänä, tutkimusmatkailijana ja vakoojana

sekä sadoissa muissa duuneissa

joissa äkkipikainen luonne saa aina potkut pyrstöönsä.

………………………………………………………….

Suomessa luvattomasti ja lainavaatteissa

Juttu joulupukin historiasta on toiveuusinta kolmen vuoden takaa. Toive on oma, käytän ajan romaanikäsiksen kanssa. Koska olen Euroopan hitain kirjoittaja, se on korvattava ahkeruudella, jotta työ vähänkin etenisi.

Maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entäs Joulumuori. Kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien mummujen kanssa?

Pyhän Nikolaoksen ikoni.

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Pyhä Nikolaos ja varhainen Krampushahmo.

Varhaiseen kaiverrukseen on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Haddon Sundblom: Santa Claus Coca-Colan joulukampanjaan.

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

Hyvän joulun toivotukset säästän seuraavaan juttuun. Aattoon on aikaa vielä… kannattaa olla kilttinä.

”Paikka jossa kaikilla on samat käsitykset on nimeltään helvetti”

Tein tänne kevättalvella pari juttua Ernst Billgrenin kirjasta Mitä on taide ja sata muuta tositärkeetä kysymystä. (linkit jutun lopussa) Etsin kirjasta juuri yhtä lausetta tekeillä olevaan esseeseen. Jäin selaamaan kirjaa ja käänsin koirankorvan tekstiin, joka sopii jatkoksi edelliselle jutulleni, jonka lopussa on Helsingin piispan, Irja Askolan runo.

Kuva: Gustave Doré

Billgrenin kirjan teksti ”ääliömäisitä mielipiteistä” avautuu moneen suuntaan. Ehkä sen valossa on hyvä ajatella vaikkapa kokoomusnuorten teesejä. On parempi, että asiat tulevat näkyviksi. Silloin niistä voidaan keskustella. Miten me muuten näkisimme ja muistaisimme?

Kuva: Gustave Doré

Billgren (s.1957) on Ruotsin merkittävimpiä nykytaiteilijoita, ja kuninkaallisen taideakatemian jäsen vuodesta 1997. Näin hän vastaa kysymykseen Miksi ihmisillä on niin ääliömäisiä mielipiteitä niin monista asioista?

Lyhyt vastaus: He eivät mahda sille mitään, ja se on hyvä juttu.

Pitkä vastaus: Mielipiteet ovat automaattisia reaktioita kokemuksiin, eivät koskaan henkilökohtaisia mutta hyödyllisiä kehitysopin kannalta. Jos punapartainen mies ajaa ylitsesi, sinulle kehkeytyy kielteisiä käsityksiä punapartaisista miehistä.

Mielipiteiden hajonta ihmisryhmän keskuudessa on voima ja sitä pitäisi edistää. Paratiisi ei ole paikka jossa kaikilla on samat käsitykset, vaan paikka jossa possu ja vegaani istuvat samassa baarissa ja nälvivät toisiaan, kunnes pikkutunneilla hoippuvat käsikoukkua kotia kohti jotakin viisua hoilaten.

Paikka jossa kaikilla on samat käsitykset on nimeltään helvetti. Sen vuoksi ei ole erityisen fiksua tuputtaa omia käsityksiään toisille, vaikka tietenkin jokaisella on siihen oikeus.

………………………………………….

Jutun kuvat ranskalainen taiteilija Gustave Doré (1832-1883)

Edelliset Billgren-postaukset: Mistä tiedän, että minulla on oikeat mielipiteet? (linkki) Mistä tiedän että teen töitä oikeiden juttujen kimpussa (linkki)