Tunnetko tinttamareskin?

Pieni välipäivitys tulee kiireen keskeltä. Velaatan avaruuskeskus – Velaatta Space Center avataan yleisölle 16. kesäkuuta. Pellolle pystytetään kuuraketin lähtöteline, jonka lavalla sininen lehmä ja kantoraketti Velaatta I odottavat avaruusseikkailua.

Laskeutumisalueella maitolaiturin kupeessa odottaa tinttamareski, jossa avaruusturistit voivat kuvauttaa itsensä todisteeksi kuukäynnistä. Tinttamareski on lavaste, jolla on pitkät perinteet kiertelevien sirkusten ja tivolien ajoista lähtien. Alkuperäinen tyyli oli sarjakuvan sukua, toteutukseltaan hieman kömpelö ja naiivi.

Velaatan avaruuskeskus valmistuu, toukokuu 2013

Nykyään vastaavia kulisseja tehdään valokuvista tulostamalla. En halunnut sellaista Suomen ensimmäiseen avaruuskeskukseen. Kysyin kuvaan apua muutamalta sarjakuvapiirtäjältä. Kun he eivät tarjoukseen tarttuneet, piti tehdä kokonaan itse. Läppäriä ja projektoria käytin vain luonnoksen suurennospiirroksessa. Loppu vaati suteja, Miranolia ja ahkeruutta enemmän kuin ikinä osasin ennakoida.

Velaatan avaruuskeskuksen tinttamareski, maitolaiturimuseon kesä 2013

Vielä pitää tehdä aukot kuvattavien kasvoille, raketin kokoaminen on aloittamatta. Seuraava päivitys tulee, kun ehtii. Sitä ennen voit lukea Kuolemattomuuden kaavan, päivityksen parin vuoden takaa. Se kertoo ensimmäisestä ihmisestä avaruudessa ja hänen vierailustaan Tampereen keskustorilla: LINKKI

Babel päivittää maailmantilanteen

Palladium Kirjat on julkaissut niin tieto- kuin kaunokirjallisuuttakin jo 20 vuotta. Kotimaista ja käännettyä. Tässä tiedotteen teksti, joka lähtee uunituoreen kirjani arvostelukappaleiden matkaan.

Juha Siro: Babel - Tampereen runot. Julkistus 9.2.2013

Juha Siron 365 tekstin rihmastollinen runoteos Babel päivittää maailmantilanteen. Luomisen päivistä kurotetaan vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän.

Babel julkaistaan Tampereella, Elävän kirjallisuuden Festivaaleilla Työväenmuseo Werstaan tiloissa 9.helmikuuta. Haastattelu Bertel-salissa klo 13.45 – 14.45.

Tämän päivän pirstaloituneen maailman Suuri kertomus ei ole tiiliskiviromaani, vaan kaiken sisäänsä nielevä runoteos, joka järjestää universumin mielensä mukaan väheksymättä pienintäkään seikkaa.

”Babelin päivitys ei tunnusta auringonlaskun ammatteja, / sen säkeissä mikään ei pidä vainajia kuolleina.”

Juha Siro on useasti palkittu prosaisti ja runoilija. Babel on hänen yhdeksäs kaunokirjallinen teoksensa. Kirjan esipuhe valottaa yli kymmenen vuotta mielessä kehittyneen teoksen ideaa ja puolentoista vuoden kirjoitusprosessia.

”Babelin ja Tampereen runot, siinä kaikki – / vähemmässäkin, kuten Odysseus E. sanoo: Jumalani sinä tahdoit minut ja katso: maksan takaisin.”

Terveisin Palladium Kirjat

J.K. Ihalainen, kustantaja

……………………………………………………………………

Lisään kustantajan LINKIN, josta Babelin voi vaivattomimmin tilata. Nopeimpien postiluukusta se kolahtaa jo ennen teoksen julkistusta. Tällä viikolla kirjat löytyvät myös ainakin Tulenkantajien kirjakaupasta, vastapäätä pääkirjasto Metsoa.

Kannen kuva on muokattu Gustave Dorén (1832-1883) alkujaan englantilaisen Raamatun kuvituksesta 1865.

……………………………………………………………………..

Perjantairunon kehotus: Älä pelkää!

Päivän juttu täydentää edellistä teemaa. EI on hyvä sana, mutta kieltäytyessään ei voi tarkoin tietää mitä hylkää. Ehkä ei ole väliksikään. Niin vähän on tarpeen… ja lopulta ei sekään. Perjantairunon viesti on valinnoissa ja mitan täyttymisessä. Kun jostain on saanut kyllikseen, on aika kokeilla muuta.

Julkaisun kuva tulee Uudessa-Seelannissa syntyneeltä brittikuvittajalta. Harry Rountree (1878 – 1950) on yksi suurista suosikeistani. Rountreen kuvissa on aina läsnä sadun magia. Jotain salaperäistä ja tyhjentymätöntä, yhtä aikaa tunnistettavaa ja tavoittamatonta.

Harry Rountree 1908 (Alice in Wonderland)

Ehkä Harry oli ”alan miehiä”. Huomioni kiinnittyi etualan hamsteriin, jonka eväspullo on kohtalaista kokoa. Vaikuttaa siltä, ettei siitä ainakaan mansikkamehua ole ryypiskelty. Vastaavia viitteitä löytyy muistakin mestarin kuvituksista.

Perjantairunon objekti on yksikön toinen persoona. Itseään siinä kirjoittaja kuitenkin puhuttelee. Aivan kuten kuvataiteilija, joka tekee aina omakuvaa, vaikka maalaisi mitä. Ei tyyli silti saa viestiä varastaa. Yksityisestä pitää kasvaa yleistä ennen kuin se kykenee koskettamaan.

KLISETTÄ JA LORUA

Tämä on toivomus:

seuloa elämästä tarpeeton pois ja

päätyä siihen mistä aloitti.

Ja aloittaa uudelleen.

Tämä on rukous ja tunnustus:

Älä pelkää!

Oma itsesi voit olla vain sen varassa

mikä erottaa sinut muista,

ja kun alat etsiä sille tarkoitusta,

olet jo hukannut sen.

Tai voisihan kliseet ilmaista toisinkin,

silkan sattuman – tai sen,

että valitessasi et voi etukäteen

tietää mitä hylkäät:

Maalari maalasi taloa,

sinistä ja punaista. Illan tullen

sanoi hän: nyt minä lähden

tästä pelistä

pois.

………………………………………………………………….

Harry Rountreen kuvitus vuodelta 1908, Alice in Wonderland

Runo kokoelmastani Satakieli! (Like 2008)

Riivatun paljasjalka mölyapina!

Painan kaasua, mutta maailma pysyy paikallaan! Tietokoneen ohjelma ei tajua toiveitani! Sekoitan turhat ja tärkeät duunit! En kykene keskittymään!  Polkupyörän takavanne vippaa ja käy kiinni jarrupaloihin! Ketuttaa niin, että tekee mieli kirota!

Tai sitten minulle saisi syytää voimasanoja, että älyän paiskata työhuoneen oven kiinni ulkopuolelta ja pitää pienen breikin. On se kumma miten syvään luterilaisen työmoraalin malli on juurtunut vaikka olisi vapaus tehdä toisin. Perjantairunoon tarvitaan Taika-Jim ja kumppanit. Viimeisen huutomerkin lyötyäni katoan työpöydän takaa enkä palaa ennen maanantaita, kenties koko viikkoa… tai kahta.

Mandrake, Taika-Jim. Sarjakuva syntyi Lee Falkin kynästä 1934.

Runo kokoelmasta Babel (2013)

Taika-Jim tekee hypnoottisen eleen, Battler Britton

solvaa natsisikoja, Pecos Bill ratsastaa Myrskytuulella

Kissanainen piinaa Batmania, vihreä kryptoniitti Teräsmiestä

Tarzan ei koske tuliliemeen, mutta kapteeni Haddock

kallistaa kuppia joka päivä – Myrsky ja mylväys!

Karaboudjanin kippari kiroaa näiden rivien kirjoittajan:

Sinä joutavanpäiväinen pyromaani ja karnevaalimerirosvo

ostrogootti maasika, senkin autoaddikti lumppujussi

mokomakin älykääpiö, kerberos ja mullisaukon poika

joutavanpäiväinen autokraatti, klimppisopan sattuma

riivatun paljasjalka mölyapina ja lainsuojaton raadonsyöjä

senkin törkyturpa brontosauruksen sivupersoona.

Herätys, senkin härkäpää undulaatti!

…………………………………………………………………………..

Tintti-sarjakuvan ja kapteeni Haddockin persoonalliset kiroukset on ymmärtääkseni suomentanut professori Jukka Kemppinen. Blogijuttuni hänestä löytyy täältä: http://juhasiro.fi/blogi/?p=982

Perjantairunossa saat suudelman

Perjantairuno kumartaa saduille ja sankareille, todeksi tulleelle fiktiolle. Tarinoilla käydään kuoleman yli, niihin tallentuu kaikki mitä olemme joskus olleet ja ajatelleet. Kaikki vaatii vastavoiman, hyvän ja pahan kamppailu on ikuista. Sellainen maailma on meille luotu.

Kollaasi perjantairunoon 10.8.2012

Prinsessa R. kumartuu antamaan sinulle

hyvänyön suudelman, Hämähäkkimies asettuu valvomaan untasi

ja pieni merenneito – vaahtoa vain – painaa huulet poskellesi.

Lumikin ilkeä äitipuoli silittää hiuksiasi ja jossain hoilaa

juopunut nainen: Oi mutsi mutsi, stikkaa lamppuun eldis.

Black Magic Woman rutistaa sinut syliinsä, linnunjalkainen

seireeni kuiskaa korvaasi hyvän yön, sohjossa konttaava

kerjäläinen siunaa sinut kymmenen sentin kolikosta.

Vielä sotilaan suudelma, diktaattorin ja tyrannin tervehdys,

Kim Jong-il koskettaa kalman huulilla otsaasi – sweet dreams,

lennä lennä, unohda kenen puolesta täytyisi taistella,

kuoleman sisar kaipaa sinua ja näet levollista unta.

……………………………………………………………………………………………….

Ehkä uneksit ruusuaidasta, joka on leikattu

pikkusormen mittaisiksi tapeiksi,

valosta versoo kaksi läpikuultavaa silmua ja uskot

että siitä alkaa kierto alusta taas,

niin kuin kaikki alkaa kerta toisensa jälkeen.

……………………………………………………………………………………………….

Suomessa luvattomasti ja lainavaatteissa?

Maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entäs Joulumuori. Kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien mummujen kanssa?

Pyhän Nikolaoksen ikoni.

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Pyhä Nikolaos ja varhainen Krampushahmo.

Varhaiseen kaiverrukseen on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Haddon Sundblom: Santa Claus Coca-Colan joulukampanjaan.

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

Hyvän joulun toivotukset säästän seuraavaan juttuun. Aattoon on aikaa vielä… kannattaa olla kilttinä.

Leonardon uni

Aloitin uuden romaanikäsiksen Ateenassa viime vuoden marraskuussa. Jatkoin täällä vuoden samaan soittoon. Maanantaina nousen koneeseen ja vietän samassa kirjailijaliiton kämpässä kuukauden. Käsikirjoitus valmistuu. Palattuani luetan sen psykologian asiantuntijalla ja luovutan sitten kustannustoimittajani käsiin.

Pidän reissussa blogia mikäli yhteydet eivät takkuile. Sitä ennen tähän saattaisi sopia matkanovellini, jonka Finnairin Blue Wings -lehti tilasi ja julkaisi kesänumerossaan. (kuvitus Markus Majaluoman)

Piirros Markus Majaluoma, julkaisu Blue Wings -lehti/ kesä 2010.

”Kun aurinko kiertyi paistamaan Dei Fabbrin kujan suuntaisesti, Leonardo avasi makuuhuoneensa ikkunaluukut. Kattojen yli saattoi nähdä Pyhän Markuksen torille, jossa basilikan kupolit kimmelsivät aamun valossa. Ja Dogen palatsissa Agostin Barbagiro makasi vielä katosvuoteessaan, kihti oli valvottanut häntä koko yön ja turvonnut vasen jalkaterä oli sietämättömän kipeä.

Leonardo ei välittänyt pukeutua vaan haki toisesta huoneesta liinalla peitetyn pajukorin, johon Salai oli varannut aamuksi syötävää: leipää, vuohenjuustoa ja kuumassa tuhkassa kypsennettyjä viiriäisen munia. Hän kulki yöpaidassaan parvekkeelle, josta näkymä avautui etelään.

Syödessään hän tarkkaili lintuja. Leonardo oli alkanut suunnitella codexia lintujen lennosta ja kirjoittanut edellisenä iltana työpäiväkirjaansa: ”Päättelen, että lintu voi nousta siipiään liikuttamatta korkeammalle sen vuoksi, että se kaartaa tuulen liikkeen mukana.”

Leonardo kääntyi kutsumaan Salaita. Heidän käytössään oli talon ylin kerros, ja vaikka Leonardo karjui parvekkeen ovella apulaisensa nimeä, hän ei saanut vastausta. Pojan olisi pitänyt hakea hänelle väriä hierrettäväksi, puuttui karmosiinia, lapis lazulia ja malakiittia. Kaikki oli valmiiksi muistilapulle kirjoitettuna, mutta Salai, se paholaisen riiviö oli ehtinyt livistää jo aamusta!

Leonardolla oli mukanaan Venetsiassa pieni luonnos Lisa del Giogondon kuvasta, hän olisi halunnut kokeilla värejä siihen. Ei auttanut kuin lähteä itse, vaikka käveltävää kertyisi Ponte Rialton toiselle puolelle saakka. Hän heitti viitan ylleen ja sujautti sen poimuihin yrttipussin – kanaalien vesi löyhkäsi helteellä sietämättömältä.

Juuri kun hän oli kääntymässä sivukujalta kohti Canal Grandea, hän huomasi miten Salai seisoi kaariholvin varjossa kahden muun pojan kanssa, heidän naurunremakkansa kajahteli kanaalin kuilussa. Poika säpsähti kuullessaan nimeään huudettavan, Leonardo ei ollut lainkaan hyvällä tuulella, mutta Salai vastasi hänelle, että voisi juosta koko matkan ja värit tulisivat tuota pikaa.

Kun Leonardo mietti miten saisi muistilapun kanaalin toiselle puolelle, hän huomasi maassa muurista lohjenneen marmorinkappaleen. Käärittyään paperin sen ympärille hänen oli helppo viskata kivi suoraan Salain jalkojen juureen. Pienessä tapahtumassa oli jotain sellaista, joka jäi vaivaamaan Leonardoa koko päiväksi ja askarrutti vielä illalla vuoteeseen käydessäkin. Jos ilmaa halkova siipi saisi voimaa tarpeeksi – ja lentonsa aikana yhä lisää, se kykenisi kantamaan miten raskasta kuormaa tahansa. Ajatus oli mykistävä. Suorastaan pelottavan kiehtova.

Nukahtaessaan aamun ensimmäiseen sarastukseen Leonardo näki ihmeellisen unen: siinä oli valtava, marmorikappelin kokoinen lintu, joka hohti auringossa kirkkaana kuin sveitsiläiskaartin haarniskoitu joukko. Oudosti pukeutuneiden ihmisten jono nousi portaita ja katosi jättiläislinnun sisään, eikä Leonardo voinut olla liittymättä heidän joukkoonsa. Sisällä avautui eriskummallisten tuolien rivi, joista yksi oli tyhjänä kuin häntä varten.

Hän istui paikallaan oudon näyn sokaisemana kunnes kuva alkoi uudelleen kirkastua. Pienestä aukosta hän erotti linnun suunnattoman siiven ja siihen kiinnittyneen hopeisen munan. Jättiläislintu alkoi liikkua yhä vavisuttavamman jylyn saattelemana kunnes sen ote kirposi alla vilistävästä maasta. Valtava koura tempasi linnun tyhjyyteen ja kuljetti sitä päin pilviä. Leonardo erotti talojen katot, kanaalien verkoston, meren laguunin ja Markuksen torin kainalosta jyrkästi kiertyvän Canal Granden, joka halkaisi Venetsian kuin nurin käännetty s-kirjain.

Hän piirsi käsittämättömän linnun työpäiväkirjaansa, mutta katui jo seuraavana päivänä muistiin merkitsemäänsä näkyä, koska ei voinut selittää sitä. Leonardo repi lehden päiväkirjastaan, mutta outo uni ei lakannut vaivaamasta häntä. Hän ei voinut kuin ajatella miten hänelle oli näytetty jotain sellaista, josta tulisi totta vasta satojen vuosien kuluttua.”

Tulos vuosikymmenten takaa: kuwaraamattu ja Gustave Doré vastaan Muumit: 6 – 0

En pitänyt pienenä kömpelöistä ja ilmeettömistä Muuminpylleröistä. Myöhemminkään ei ole tullut tutustuttua, joten otusten maailma jäi vieraaksi. Menetin varmasti jotain. Kolmannen ikävuoden kieppeillä fanitin Porsas Urheaa, Pöllö Pököpäätä ja Kissa Kirnauskista. Teksti Martti Haavio, kuvat Asmo Alho. Ja ennen kuin opin lukemaan, selailin ahkerimmin raamattua vuodelta 1886. ”Warustettu 230:llä Gustave Dorén piirtämällä kuwalla.”

Gustave Dorén kuvitusta Punahilkka -satuun.

Epäilemättä Dorén tekemät kuvat ovat maailman laajimmin levinneitä. Hän kuvitti aikanaan kaikkea Dantesta Don Quioteen ja satuihin. Dramatiikkaa ja nyansseja ei puuttunut koskaan. Huomaa kuvan Punahilkan isoäidin sängyn alle luikahtava kissa. Ja mitä mahtaa varista peitteelle auki revähtäneestä rasiasta. Veikkaan nuuskaa.

Pidin Pecos Billistä, mutta en lukenut Tex Willeriä. Ahmin Viidakko -sarjakuvat, mutta en kiinnostunut Korkeajännitys -lehdistä. Jerry Cottonin kohdalle jäi musta aukko. Kun romaanit alkoivat kulua käsissä, löysin Tarzanit. Robinson Crusoe oli kuitenkin yli kaiken. Daniel Defoe julkaisi kirjan 1719, ja sitä on kutsuttu maailman ensimmäiseksi bestselleriksi.

Pohjustuksen jälkeen pääsen asiaan. Eli blogiin nimeltä Lastenkirjahylly. Taisin poiketa edellisen kerran hyllyllä, kun Päivi Heikkilä-Halttunen, eli ”Rouva Huu”, alkoi juttujaan kirjoittaa: ”Lastenkirjahyllyssä arvioidaan uusia lasten- ja nuortenkirjoja, mutta pyyhitään välillä pölyjä myös vanhoista klassikoista.”

Päivitin juuri tietojani blogista, joka on lajissaan ainutlaatuinen. Uusia kirja-arvioita on tänä vuonna (7.9. mennessä) kertynyt jo 132. Aktiivista ja asiantuntevaa. En oikeastaan kuulu varsinaiseen kohderyhmään, mutta suosittelen niille, jotka kuuluvat. Ja kaikki kirjallisuudesta kiinnostuneethan kuuluvat.

Lopuksi sukellus varhaislapsuuteen ja ratkaisun hetkiin Porsas Urhean tarinassa: Kaappikello löi kaksitoista ja kuu katseli ikkunasta sisään. Silloin huusi Pöllö Pököpää: ”Huhuu”. Kukko Punaheltta aukaisi toisen silmänsä ja Kissa Kirnauskis molemmat.  ”Huhuu”, huusi Pöllö Pököpää toisen kerran, ja samassa kuului kolkutusta ovelta. Kop. kop, kop. Siellä olivat Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen. Mikäs nyt neuvoksi? Kukko alkoi itkeä vaikertaa: Nyt ne tulivat syömään meidät. Kissa alkoi itkeä vaikertaa: Jo tuli kuolema eteen. Mutta sitten ne muistivat pienen Porsas Urhean ja ne herättivät sen. Porsas Urhea haukotteli, hieroi silmiään ja sanoi: ”Ei hätä ole tämän näköinen.”

Lääkettä depikseen ja uutta energiaa

Opetusministeriön asettama toimikunta on laatinut ehdotuksen eduskunnalle annettavaksi selonteoksi kulttuurin tulevaisuudesta: ”Kulttuuripolitiikan tulevaisuuden voimatekijöinä toimikunta näkee kestävän kulttuurin, kulttuurisen moninaisuuden ja luovuuden. Ne ovat edellytys ja perusta kulttuurin yhteiskunnalliselle vaikuttavuudelle, ihmisten hyvinvoinnille sekä kulttuuritoimialojen taloudelle.” Ja Pekka Himanen vaatii Kukoistuksen käsikirjassaan, että Suomi kehittää ”depression tehokkaan kokonaisvaltaisen hoitomuodon vuoteen 2020 mennessä.”

Kirsi Kunnas + tausta Christel Rönnsin uudesta kuvituksesta Kani Koipeliiniin.

Suuria sanoja ja täsmentymättömiä käsitteitä. Mitä kulttuurin yhteiskunnallinen vaikuttavuus hyvinvoinnille merkitsee käytännössä? Entä depression tehokas ja kokonaisvaltainen hoitomuoto? Miksi ”viralliset” selonteot haluavat hämärtää sanottavansa kliseillä ja abstraktioilla.

Provosoivaa… kyllä. Mutta miten asiansa voisi sanoa selkeästi? Katsotaanpa miten kirjailija ja akateemikko Kirsi Kunnas (85v.) tekee sen Aamulehden haastattelussa 21.3.2010. Viimeinen hänen viidestä teesistään käsittelee edellä mainittuja asioita. Kunnas uskoo, että ihminen saa lisää energiaa, jos hän käyttää sitä ahkerasti.

”En tiedä mitä Einstein sanoi energiasta, mutta minä sanon nyt, että jos käyttää energiaa, sitä tulee lisää. Koin sen itse nuoruusvuosinani, kun olin parantolassa kuukausikaupalla: tekemisen puute aiheutti lopulta sen, että sängyn petaaminen imi viimeisetkin voimat.

Osallistuminen kulttuuriin, vaikka vain pukeutuminen teatterissa tai konserteissa käynteihin, johtaa tehokkaaseen energian vaihtoon. Ihminen saa katsomossa uuden latauksen, ja hänen läsnäolonsa antaa uutta voimaa taiteilijoille: orkesteri soittaa ja näyttelijä näyttelee paremmin hyvän yleisön edessä. Taidetapahtumista lähtee paljon virkistyneitä ihmisiä kotiin.”

Otin jutun kuvamanipulaatioon taustan Christel Rönnsin uudelleen kuvittaman Kani Koipeliinin kuperkeikat -kirjan kannesta. Kunnas itse kertoo kirjasta ja ajatuksistaan Kirjastokanavan videolla. (Valitse oikea video sivupalkista.)

Seuraavaan juttuun jotain kevätlampaista ja kuhankeittäjistä…

PYHÄ YKSINKERTAISUUS

Edellinen tekstini oli karkeasti pelkistetty, kapea-alainen ja yksisilmäinen. Laajennetaan sektoria sen verran, että henki kulkee… pihisten, mutta kuitenkin.

Kirjoja ei pitäisi karsinoida. Eikä laatia listoja. Teen juuri niin ja nimeän viimeisen vuoden aikana lukemani kymmenen proosakirjaa, jotka ovat kyenneet jättämään muistiini jonkinlaisen jäljen. (runoista myöhemmin) Tämä ei ole top-kymppi, eikä paremmuusjärjestys. Vain ensinnä mieleen nousseet. Perustelut ovat naurettavan lyhyitä. Kirjat kannattaa aina lukea jos kiinnostaa. Jos ei, paras heittää iloisesti kesken ja siirtyä seuraavaan.

doren-baabel

1. Ian McEwan: Lauantai. Lupaavasti alkanut lauantaipäivä johtaa kahdenkymmenen tunnin piinaan. Sovituksesta tehtiin elokuva, kirjallisilta ansioiltaan Lauantai on parempi. Kieli, rakenne ja hitaasti tihenevä tarina löytävät tiukan balanssin.

2. Ishiguro Kazuo: Pitkän päivän ilta. Hovimestarin tarinassa Ishiguron intensiivinen tyyli ei horjahda. Keskittynyt sisäisen mielen kuvaus velvollisuudentunnosta ja maailman muutoksesta. Pokkariversio on viimein ilmestynyt.

3. Annie Proulx: Lyhyt kantama. ”Sisältää lauseita, jotka ovat arvokkaampia kuin monen kirjailijan kootut teokset.” No jaa… sallitaan yliampuminen kirjalliseen tuoteselostukseen. On asiassa siteeksi perääkin. Brokeback Mountain on kokoelman viimeinen novelli. Ang Lee teki siitä palkitun leffan.

4. Ali Smith: Satunnainen. Whitbread-palkittu 2005. Yllättävä kesävieras muuttaa arkeensa urautuneen perheen elämän. Kirjailijan kutsuminen oma-ääniseksi on klisee. Smith saa eloa vanhaan fraasiin. Myös rakenteellisesti nerokas romaani.

5. Sofi Oksanen: Puhdistus. Antiikin Kreikan runousoppien mukaan tragediassa esitetyn kärsimyksen herättämä pelko ja sääli puhdistavat lopulta näytelmän katsojan mielen. Näin on Oksasen romaani rakennettu – ja se on kovan luokan ammattilaisen työtä.

6. Michael Cunningham: Säkenöivät päivät. Kolmeen jaettu tarina kuljettaa 1850-luvun teollisesta vallankumouksesta tulevaisuuteen. Monessa tasossa liikuva ja uutta muotoa hakeva romaani. Lisäpisteet runoilija Walt Whitmanin sijoittamisesta tarinan avainhenkilöksi.

7. Kurt Vonnegut. Teurastamo 5. Anarkistisen humoristin täysosuma. Humanisti on aina ajankohtainen: ”Joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa”, kuten kirjailija itse asian ilmaisee. Dresdenin pommitus nähdään oudossa ja mustan huumorin sävyttämässä valossa.

8. Raj Kamal Jha: Sininen päiväpeite. Maagista realismia, tarina kuoritaan auki sipulin tavoin kerros kerrokselta. Ylittämättömän kaunista kieltä. Ex oriente lux – valo tulee idästä. Edustakoon Jha intialaisen nuoren polven kirjallista genreä. Tasoa riittää.

9. Italo Calvino: Herra Palomar. Jos ajatus alkaa luutua ja puutua, on syytä lukea herra Palomarin pohdintoja aina uudelleen. Ne auttavat katsomaan kaikkea uudella tavalla. Hiljaisen huumorin ja hyvän mielen ehtymätön varasto.

10. Torgny Lindgren: Dorén raamattu. Lindgren rakentaa romaaninsa erilaisten vahvojen ja omaperäisten ideoiden ympärille. Lihahyytelön tai viinan… tai kertojan, joka ei osaa lukea ja käyttää kirjan tekemiseen sanelukonetta. Harvalla on kyky pistää hauska ja vakava yhtä painavaan pakettiin kuin Lindgren.

Jutun kuvalla on kytkös Torgny Lindgrenin kirjaan. Gustave Doré kuvitti englanninkielisen raamatun, joka julkaistiin 1865, suomalainen laitos1886. Yksikään kirja ei ole kyennyt tekemään minuun suurempaa vaikutusta. Ensi kertaa kannet avatessani en osannut lukea. Siitä viis, 230 kuvaa jättivät lähtemättömän jäljen. Ostin askettäin antikvariaatista oman ikivanhan Biblian. Mikään ei ole muuttunut: en lue vaikeata gotiikkafonttia, katselen vain kuvia.