Tuorein, kuudestoista teokseni, Kuolemattomien kirja julkaistaan vuodenvaihteessa. Tuskin on perusteetonta sanoa, että kirjan ajatus on kypsynyt mielessäni nelivuotiaasta saakka – ihmisikä sitten, ajalta, jolloin en vielä osannut lukea. Teoksen aloittavassa esseessä kerron, miten kääntelin Gustave Dorén kuvittaman Raamatun sivuja ja kuvat tekivät lähtemättömän vaikutuksen.
Kuolemattomien kirjan lähtöajatus Réne Magritten sanoin: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” Ja Leena Krohn kirjoittaa esseekokoelmassaan Rapina ja muita papereita: ”Ihmisen näkö on triokuläärinen, ei binokuläärinen, sillä hänen kolmas silmänsä on kieli.”
Kuolemattomien kirja käsittelee kuvaa ja sanaa proosarunon keinoin. Mukana on 33 taiteilijaa, Hieronymus Boschista Edward Hopperiin. Kaikki kuolleita yhtä lukuun ottamatta, sillä kuolemattomuuden ensimmäinen edellytys on kuolema. Kirjassa Picasson osuus päättyy Lorcan säkeisiin: Kaikissa maissa kuolema on loppu. / Se tulee ja verhot vedetään eteen. Mutta ei Espanjassa. / Siellä verhot avataan.”
Myös saksalaisen Hans Magnus Enzensbergerin kokoelma Mausoleumi Kolmekymmentäseitsemän balladia edistyksen historiasta (ntamo, suom. Kari Aronpuro 2013) teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Siinä missä Enzensberger käsittelee aiheiltaan laajaa henkilögalleriaa, Kuolemattomien kirja keskittyy kuvataiteen tekijöihin. Semmoinen käsitys minulla on, ettei aiheesta tässä laajuudessa ole ennen lyriikan keinoin kirjoitettu. Alun esseestä käy ilmi, että tämä taitaa olla itselleni jonkinmoinen runotuotantoni ”lempilapsi”.
Elin Danielson-Gambogi: Päättynyt aamiainen, 1890
Kuolemattomien kirja kulkee osin tunnettujen taitelijoiden matkassa, mutta nostaa myös renessanssin miestaiteilijoiden varjoon jääneitä voimakkaita naisia, joiden työskentelyedellytyksiä pyrittiin aikanaan kaventamaan. Teos yltää 1200-luvulta omaan aikaamme saakka. Kirjan teksteistä on vaikea nostaa tähän kokonaisia näytteitä, proosamaiset, ja lyyrisemmätkin runot saattavat olla kolmen sivun mittaisia. Poimitaan kuitenkin muutaman rivin ote René Magrittelta.
René Magritte: The Lovers 2, 1928
Keskenkasvuinen René Magritte näki
miten hänen hukuttautunut äitinsä
nostettiin Sambre-joesta, miten
vaatetus oli kiertynyt hänen kasvojensa ympärille.
Katso itseään varioivaa maalaussarjaa Les Amants
joka ei jättänyt Magrittea milloinkaan rauhaan.
Voitko kuvitella kohdallesi suudelman
jossa nainen ja mies ovat kumpikin verhonneet
kasvonsa valkoisella kankaalla.
……………………………………………………
Ekstralinkki
Kotisivuiltani löytyvät kaikki kirja-esittelyt, äänirunot, vapaasti käytettävät onnittelurunot ja haastattelut. Galleria-linkistä taideprojektini: ”Ahdistuspurkit” ja ”Kaupunkitaidetta sähkökaapeissa”.
Sami Oskari Lahtisen tuore esikoisteos Dinosaureeni (AULA & CO 2024) perkaa autofiktion käsitettä perusteellisesti. Romaani on kirja romaanin kirjoittamisesta ja avoimesti tekijänsä oloinen. Näin teksti vakuuttaa, pohtii perusteluitaan ja kyseenalaistaa silti kaikkea kirjoitettua.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.
Takakansi tiivistää teemaa: ”Isän kuoltua Jussi huomaa, ettei osaa surra. Ajatus jää vaivaamaan, ja Jussi ryhtyy etsimään isäänsä kirjoittamalla lapsuudenmuistoistaan novelleja. Kirjailijanaapurin rohkaisemana hän huomaa pian kirjoittavansa kirjaa isästä, pojasta ja näiden välisestä tilasta.” Aihe sinänsä on ”ikuinen”, mutta Lahtinen käsittelee sitä varsin omaäänisesti.
Novellipohjaista romaanin rakennetta on käyttänyt esikoisessaan esimerkiksi Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinat (Sammakko 2003). Ratkaisu toimii, Lahtisen kohdalla jopa niin, että Dinosaureenin fragmentaarisesta rakenteesta muodostuu kokonaisuutta kuljettava ja jäsentävä tekijä.
Autofiktio (tai biofiktio) proosan lajityyppinä lienee nykyään kaiken käytetyin. Lahtisen esikoisesta olisi ollut vara karsia muutama tarinan kannalta turha rönsy (esimerkiksi makaronilaatikosta pitävä Felix, joka halusi ateriansa aina ketsupilla) mutta kiteytetään lopputulos näin: Dinosaureeni hyödyntää kliseisen ilmaisun tarinasta sipulin kuorimisen ja kerroksellisuuden vertauksena hienosti ja hallitusti. Kohtaus kohtaukselta tarina syvenee ja saa lisää sävyjä.
Romaani lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa poika ripottelee isänsä tuhkat Kymijokeen. Lahtinen pirstaloi kirjan rakenteen nykypäivään, takaumiin ja tulevaan: ”Tiedän nyt, miten kirja päättyy. Samalla minulle selvisi myös, mistä se alkaa. /…/ Minulle on nyt lopultakin yhdentekevää, onko kertomukseni totta. Tärkeää ei ole enää tieto siitä, mikä tosiasioiden joukko minut tähän toi, vaan se, mihin päätän tästä jatkaa.”
Sami Oskari Lahtinen. Kuva: Pinja Norrlin.
Dinosaureenissa itse teksti on perusteiltaan toimivaa, toisaalta tarinan kuljetuksen sujuvaa ”peruskauraa”, mutta sisältää myös syvempiä aforistisia kiteytyksiä, joita kelpaa lukea ja ajatella toiseenkin kertaan: ”Maailma on kuin tyyni järven pinta, ja minä olin leipäkivi. Ja – vielä hetken – hitaasti loittonevat renkaat osoittavat minun käyneen täällä.”
Teos on aikalais- ja ihmissuhderomaani. Isän ja pojan suhde – tai paremminkin pojan ja isän, on tarinan ydin, jota kaikki kirjoitettu palvelee. Joku voisi käsitellä kipeää aihetta traumaattisesti, syytösten värittämistä lähtökohdista. Dinosaureenin metodi on: ”Näytä, älä selitä” Kiihkoton, jopa lempeä asenne koituu romaanin suurimmaksi emotionaaliseksi ansioksi.
Vierastin aluksi romaanin nimeä, joka ei avaa sisältöä, mutta tuo mieleen takavuosien telkkasarjojen suosikkinäyttelijän Tenho Sauréenin. Ja nyt, viimeiset sivut luettuani, pitää sanoa, että nimi kuittaa epäilyni ja nousee koko tarinan avainsanaksi. Joskus sytytyslanka palaa pitkään.
Lahtinen pohtii kirjoittamiaan rivejä: ”En löytänyt niistä etsimääni lohtua, eivätkä ne asettaneet elämääni uuteen valoon tai päästäneet minua pahasta. Mutta niillä on ääni, ja niiden kautta myös minulla.” Ja hilkkua ennen viimeisiä sivuja: ”Kirjoitin viimeiset rivit taas, mutta nyt uskoakseni viimeistä kertaa.”
Teoksen lopetus kuittaa tarinan komeasti. Kirjan päättävät repliikit avaavat romaanin ytimen ja emotionaaliset jännitteet vaikuttavan eleettömästi. Viimeisille neljälle sanalle latautuu aivan poikkeuksellinen teho. Perhedynamiikka ja varhainen suhde vanhempiin muokkaa meitä kaikkia. Dinosaureenin tarina ei ole se tavallisin. Vahva lukusuositus.
Jacgues Rigaut (1898–1929) oli ranskalainen dada-runoilija ja surrealistinen kirjailija, joka päätyi nuorena itsemurhaan provokatiivisena ja ”taiteellisena” tekona: ”Itsemurhan tulee olla elämäntehtävä. /…/ Koko olemus hinkuu toimintaa, joka kääntyy ihmistä itseään vastaan, jos tuo onneton ei osaa keksiä sille päämäärää.”
Jacques Rigaut 1922. (Man Ray 2015 Trust / ADAGP 2024, image: Telimage, Paris)
Rigaut kirjoitti vailla kokoavaa tavoitetta: lehtijuttuja, muistiinpanoja ja irrallisia tekstiluonnoksia. Niistä koottu pieni painos julkaistiin ensi kerran 1934. Vasta 1970 Martin Kay toimitti kattavan laitoksen, joka sisälsi myös julkaisemattomat tekstit ja kirjeenvaihdon. Suomentaja Janne Salo kokosi teoksen pohjalta kokoelman Täyden palvelun itsemurhatoimisto (Palladium Kirjat 2024). Kirjassa on myös Sami Sjöbergin kirjoittamat jälkisanat, jotka valottavat ajan henkeä: Dadaa, surrealistista ja antitaiteellista vallankumousta.
Itsemurha oli yksi dadan taidekumouksen tarkoituksellisista paradokseista: ”Vain taitelija voisi tappaa itsensä taidetekona. Tämä elämän ja kuoleman rajoilla temppuileva hahmo tarvitsi yleisön, jotta itsetuhon eleellä olisi esteettistä arvoa.” Dadaismi syntyi ensimmäisen maailmansodan aikaiseen moraalityhjiöön ja vaikutti kuvataiteessa, kirjallisuudessa ja teatterissa vuosina 1916–1923. Dadan kausi oli lyhyt, mutta perintö pitkä: ready-made, futurismi, kubismi, kollaasi, surrealismi ja provokatiivinen taide ovat yhä tuttuja. Ja toki kaikki muistavat yhä Marcel Duchampin taidenäyttelyyn signeeraaman pisuaarin vuonna 1917.
Kuva HS 10.4.2016. (Dada 100-vuotta)
Rivit Itsemurhatoimiston takakannesta: ”Pariisilainen dadaisti, nuorena itsensä ampunut Jagues Rigaut ei tahtonut jättää jälkeensä mitään, mutta jotain jäi: kylmänviileitä ja kuolinvoimaisia kirjoituksia itsemurhan houkutuksista, ikävästä, epätodellisuuden kokemuksesta sekä elämän perimmäisestä merkityksettömyydestä.” Näinkin voi lähestyä ikuisuuskysymystä elämän tarkoituksesta.
Rigautin tekstit ovat lyhyitä ja fragmentaarisia. Useimmiten johonkin yksittäiseen teemaan otsikoituja tai siitä ketjutettuja ajatuksia. Välillä tekstit ovat kitkerän käänteisiä aforismeja: ”Jumala näyttää hapanta naamaa, hän kadehtii ihmisen kuolevaisuutta. Ilouutinen: persoonallisuuden kato on ainut tunnetila, joka minulla on jäljellä.”
Kuva teoksesta, sivu 74.
Elämästä luopumisen teema kulkee vaimeammin tai voimakkaammin koko teoksen läpi: ”Ihminen, jota vastoinkäymiset ja ikävä karttavat voi pitää itsemurhaa kaikkein pyyteettömimpänä tekona – ellei sitten kuolema herätä hänessä ylen määrin uteliaisuutta. En kuollaksenikaan tiedä milloin ja miten olen saattanut ajatella näin, mikä toisaalta ei vaivaa minua. Mutta jos jotain, on se teoista ainakin absurdein: fantasiaa kukkeimmillaan, unenkin ylittävää kursailemattomuutta, myöntyvyyttä puhtaimmillaan.”
Myös visuaalisuus saattaa välähtää tekstissä puhtaan dadan hengessä: ”Olen flyygeliin kiivennyt Antikristus hattuna gramofonin torvi. Rehvakkaasti pompin päälläni Pera Palacen aulaan ja pyöritän jänisräikkää isovarpaillani. Herra siunatkoon teitä, kuutamon aasit!”
Jacques Rigautin 80-sivuinen tekstikokoelma on tärkeä, dokumentaarinen teos, joka valottaa aikansa taiteen käännekohtaa, jonka vaikutukset elävät yhä. Se toimii myös inspiroivana vastavoimana valmiiksi ajatellulle ilmaisulle. Näinkin voi kirjoittaa!
Blogi kertaa kymmenen vuoden takaisen päivityksen. Tieto on vaarallista. Varsinkin varma tieto. Se tappaa kaiken kyseenalaistamisen. Ymmärryksen kanssa on vähän niin ja näin, sitä saattaa omahyväisesti kuvitella ymmärtävänsä, mutta mitä vielä.
Matkalla kaasukammioon. (Julkaisuvapaa / Wikipedia)
Kulttuuri parantaa elämänlaatua ja pidentää ikää. Siitä on selvät sävelet ja tutkimukset. Tämä selvä, uskon ja ymmärrän.
Ote hallituksen painopisteraportista kymmenen vuoden takaa. Koulutus-, tiede- ja kulttuuripolitiikka, sivu 35: ”Hallitus lähtee siitä, että kulttuurilla on keskeinen asema yhteiskuntaa rakennettaessa. Taide ja kulttuuri ovat ihmisenä olemisen välttämättömiä perusasioita, joiden uutta luova vaikutus säteilee elämän kaikille alueille.” Nykyhallituksen raporttiin en ole tutustunut, mutta epäilen kulttuurin keskeistä asemaa yhteiskunnan rakenteissa.
Toimitin ikuisuus sitten Jouni Inkalan kanssa MotMot -runouden vuosikirjan 2001. Tilasin siihen esseen Kirsi Kunnakselta. Se tuli aikanaan koneella naputeltuna vähättelevän saatekirjeen kera.
”Jos sinusta tuntuu, ettei tällainen teksti sovi kirjaan niin anna olla, jätä pois.” Sattuneesta syystä luin taas uudelleen Kirsin esseen Feeniks-lintu ja Ajan hyrrä. Ymmärrys avautui laakista. Vaikeat sanat: kulttuuri, elämänlaatu, taide, ihmisenä oleminen, luova vaikutus… abstraktit ilmaisut saivat äkkiä tarkan ja yksilöllisen merkityksen.
Kirsi Kunnas 2012. Kuva Anneli Salo (Julkaisuvapaa / Wikipedia)
Kirsi kirjoittaa nuoruuden parantola-ajastaan, josta muistaa kiihkeän halun odottaa yötä, omaa yksityisyyttään ja unia, jotka toivat vastapainon päivän sisällyksettömyydelle ja tapahtumattomuudelle. Ja siellä ne ovat, lainauksen kaksi viimeistä virkettä, jotka avaavat ymmärrystäni ja antavat syvemmän merkityksen sanalle Kulttuuri.
”Nämä unet ja kuvitelmat minä muistan. Siksi kai lukiessani vankiloista tai keskitysleireiltä tai pakolaisleireiltä hengissä selviytyneiden muistelmia samastun aina heidän tarpeeseensa kuvitella, saada elää vaikka vain minimaalisen pieni hetki toisessa todellisuudessa, jossa erämaa kukkii, jossa ovat heidän muistiinsa tallentuneet mielikuvat.
Antaessaan vaihtoehdon ne kasvavat korkoa, niistä on tullut heille muistin pankkiin sijoitettu aarre, joka pitää heidät järjissään. Kulttuurin eräs tärkeä tehtävä onkin tuottaa sitä aineistoa, elämyksiä, jotka tekevät muistin arvokkaaksi. Ilman sitä me menehdymme.”
Mikael Agricola, uskonpuhdistaja, kääntäjä (latina, ruotsi, saksa) ja kirjailija. Suomen kirjakielen isä. Agricolan sanastosta on kielessämme käytössä yhä yli puolet. Toki myös johdannaisina, mutta ymmärrettävissä.
Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää liputetaan kirjailijan kuolinpäivänä, koska tarkkaa syntymäpäivää ei tiedetä. Sopii hyvin tänään, lämpimänä ja aurinkoisena päivänä. Yleisönosastojen koirankasoista valittajien on aika aktivoitua. Sitä vastoin suomen kielen rappiotilaa jaksetaan valittaa ympäri vuoden. Englanti jyrää meitin, eikä nuorison puheesta enää tolkkua saa. Kaikki on lainaa ja slangia!
Agricolan aikainen kielemme näytti otsikon kaltaiselta. Nyt lauseen voisi kirjoittaa: Minä tahdon kernaasti puhua suomen kieltä, en minä osaa. Puhuttu kieli on varmasti kuulostanut hyvinkin erilaiselta. Ihan kuten nytkin, kirjakielen kaltaista kieltä ei sinällään puhuta missään. Lähimmäksi päästään Keski-Suomessa, Keuruun kaupungin tienoilla.
Vanhimmat kirjatut suomenkieliset lauseet ovat löytyneet Nürnbergistä, keskiaikaisesta saksalaisesta matkapäiväkirjasta n. vuodelta 1470, josta göttingeniläinen Christine Wulff on tehnyt tutkielman ”Zwei finnische Sätze aus dem 15. Jahrhundert”. Esimerkkilauseeni on tuosta tutkielmasta napattu.
Miten kieli kehittyy? Tehdään empiirinen tutkimus. Poimitaan mummon jäämistöstä muutama kirja. Huomataan heti, että tekstissä on paikoin outo sävy, se kuulostaa vanhanaikaiselta. Kieli muuttuu jo ihmisiän mitassa. Mihin kirjakielen kehitys pitäisi optimoida? Koska päätetään, että kieli on valmis ja toimitaan tämän kieliopin mukaan? Säädetäänkö laki kieltä puolustamaan kuten Ranskassa.
Milloin söit viimeksi muretterilooraa. Sana maistuu persoonallisemmalta kuin arkinen porkkanalaatikko. Vaarini käytti ruotsinkielestä väännettyä ilmaisua, ja minun korvaani se tarttui ilmeikkäänä käyttökielenä. Sanat elävät ja kuolevat, kieli rönsyilee koko ajan, mutta pitää huolen itsestään. Siinä sen rikkaus ja ihanuus. Olemme kasvaneet kielen verkkoon kiinni huomaamattamme. Siihen latautuneet kuvat ovat ikivanhoja, ne kulkevat lävitsemme tahdosta riippumatta. Jos puhuessa miettisimme sanojen yksittäisiä merkityksiä, ajatus katkeaisi alkuunsa.
Kun uudis- ja lainasanoille tai sisäpiirin slangille ei ole valmista viitekehystä ”suomen kielestä huolestunut” herkistyy paheksumaan turmioon johtavaa kehitystä. Turha vaiva. Elävän kielen käyttö tappaa heikot kielikukkaset nopeasti. Vahvat ilmaukset jäävät kielen iloksi – kunnes syntyy parempia.
Tämä vielä. 25.10.2023 Aino Miikkulainen kirjoitti Hesariin jutun otsikolla: ”Lasten huono lukutaito on vanhempien vika”. Sietää sitä miettiä moneltakin kantilta. ”Liikkuminen on tärkeää, mutta lihasten lisäksi pitäisi alkaa arvostaa samalla tavalla myös aivoja ja kieltä. Lukeminenkin on taito.”
Pelkistetyn provokaationi lopuksi sopivat säkeet Roi Paturssonin runosta Sanat: ”sanat jotka etsivät uusia rantoja / kääntyivät lennossa, palasivat / kuin vahvakyntiset petolinnut / outosilmäiset / en omista sanan sanaa, niin pitääkin olla / en käsitä sanan sanaa ja näin on hyvä.”
………………………………..
Ekstralinkistä löydät tuoreemman kielenkäyttäjämme Volter Kilven. Lyhyen jutun lopussa on viisi linkkiä päivityksiin, joissa ruodin useista eri lähtökohdista hänen romaaninsa Alastalon salissa.
Finladiapalkinto täyttää 40 vuotta. Kaikkien aikojen voittajaa haetaan äänestyksellä. Tulos julkistetaan Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 29.10. 2023 klo 16.30 alkavassa tilaisuudessa Töölö-lavalla. Kaikki voittajat on tullut luettua. Tässä minun suosikkini perusteluineen voittajaksi: Ulla-Lena Lundberg JÄÄ. Saas nähdä osunko oikeaan. Julkaisin arvioni romaanin ilmestymisvuonna 2012.
Romaani ei valota historian hämäriin jääneitä mustia aukkoja tai verisiä vääryyksiä. Se ei ole ajankohtainen, se ei ole kirjallinen korjaussarja tämän päivän yhteiskunnallisiin ongelmiin, eikä vihaisen kirjailijan viiltävä kannanotto. Kirja ei briljeeraa nokkeluuksilla tai hae humoristista peiliä, josta lukija voisi tiirailla omaa kuvaansa tai kansakunnan tilaa viistossa valossa. Romaani ei esitä vaihtoehtotodellisuuksia, eikä tarvitse tarinansa tueksi tulevaisuuden utopioita.
Mikä tekee Lundbergin ”arkisesta” romaanista maailmanluokan kirjallisuutta, miten sen lukukokemus kykenee valahtamaan luihin ja ytimiin? Kysymystä on avattava romaanikirjallisuuden pyhän kolminaisuuden valossa: kieli, tarina ja rakenne.
Saariston ulkoluodoilla eletään 1940-luvun loppua. Tarina, josta kertomus kasvaa, on hyvin tavallinen. Se tarvitsee tuekseen loisteliaan kielellisen ilmaisun. Ei sellaista, jonka kirjalliseen briljanssiin havahtuu tämän tästä, vaan niin sujuvan, jossa mikään ei töki eikä törrötä. Lundberg on hionut ilmaisustaan pyörän, joka kantaa raskasta kuormaa huomaamattomasti ja hienosti.
Kielellinen sukulainen löytyy Bo Carpelanista. Hänkin kykeni nostamaan tapahtumien ympäristön, jopa elottomat esineet, yhdeksi tarinan pääosan esittäjäksi. Näin Lundberg kuvaa kahdeksannentoista luvun alussa jouluaattona yltyvää myrskyä:
”Pahimmissa kylissä ei nähdä majakan lyhtyä, armottomat aallot ovat hukuttaneet koko maailman alleen. ’Kaikkien merellä kulkevien puolesta’, pappi rukoilee. ’Pidä myös pappila pinnalla’, hän lisää enemmänkin piloillaan. Sade tunkeutuu nimittäin sisään ikkunanpuitteiden hatarimmista kohdista, aallonharjoilta sinkoaa vaahtoa ikkunalasiin kuin lunta. Tuuli ulvoo joka puolella taloa ja tunkee savun sisään savupiipuista. Avoimet ovet pamahtavat kiinni, seinälaudat natisevat, räsymatot luikertelevat lattialla. Radion jouluaaton hartautta on mahdotonta kuunnella, koska radiosta kuuluu vain rätinää ja venäjän- ja suomenkielisiä huutoja.”
Lundbergin kirjoittaessa eri henkilöiden kautta, repliikkejä ei puserreta samasta muotista. Kun äänessä on luotojen lääkäriksi emigroitunut tohtori Gyllen, kielen rekisteri vaihtuu hienovaraisesti ja osoittelematta. Samaa sopii tarkkailla tarinaa kuljettavan objektiivisen kertojan kohdalla.
Kuva, Jouko Vatanen
”Jää on kuin luomiskertomus”, Antti Majander kirjoittaa Hesarin kritiikissään. Onhan se näinkin, mutta sitäkin enemmän romaani kertoo kuolemasta ja luopumisen vaikeudesta, elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jos raamattuvertauksia haetaan merkittävämmäksi nousisi ristiinnaulitsemisen tarkoitus ja väistämättömyys. Lundberg noudattaa klassisen tragedian kaavaa, jossa tarina syntyy toivosta ja käyttää rakennuspuinaan onnen aineksia.
Jään uhka on aluksi vain aavistettavissa, avainkohtausta Lundberg malttaa pedata liki kolmesataa sivua. Tulos on kuin hidastettuna räjähtävä pommi, jonka piina jatkuu parikymmentä sivua. Tuskan ja toivon vaihtelu kuvataan eri kulmista.
Miksei Lundberg lopeta, kun draaman kaari umpeutuu, katharsis täyttyy ja itkun puhdistava voima voisi huuhdella lukijaa? Vain yksi tuhannesta kirjailijasta uhmaisi vesittymisen vaaraa ja jatkaisi tästä. Raymond Carver opettaisi meille, miten oikeaan paikkaan sijoitetulla viimeisellä pisteellä on järisyttävä teho.
Nyt ollaan Lundbergin mestariluokalla ja tarinan pitää jatkua, jotta lukija voisi punnita ja vaihtaa päähenkilön paikkaa. Se ei olekaan uskossaan ja idealismissaan vahva ja kaikkien rakastama pastori Petter Kummel, vaan hänen vaimonsa Mona. Posti-Antonin persoonalle on rakenteessa varattu kaikkitietävän jumalan paikka. Ratkaisu toimii koskettavasti ja komeasti, mutta hänen viimeiseen, kirjan lopettavaan puheenvuoroonsa jää hiertämään Monan kohtalo ja osuus koko tarinassa. Hänen kaltaistensa ihmisten varassa tämä maailma pyörii.
Sytyn harvoin romaanin kronologiseen rakenteeseen ja tarkoin rajattuun kirjalliseen näyttämöön, Jäässä ratkaisu toimii. Jännitteen säilymistä edesauttaa, että 366-sivuinen romaani kulkee preesensissä. Vain muutaman takauman tärkeä väläys pirstoo menoa ja eteenpäin vievää imua.
Ja tarkkana ystävät, arkiset kohtaukset sisältävät sanojaan enemmän. Kirjassani on koirankorva myös sivulla 269. Siinä puhumaan opetteleva papintytär hahmottaa paikkaansa maailmassa. Kuuluuko hän eläinten vai ihmisten sukuun? Isä punnitsee lapsensa kehitystä ”ja hän aikoo kuin aikookin olla läsnä, kun Lillus reagoi ensimmäisen kerran satuun.”
Helmiä vierähtelee pitkin tekstiä: ”Äidinrakkaudesta on kirjoitettu loputtomasti tunteellisia värssyjä, mutta hänen tietääkseen ei ole kirjoitettu juuri mitään lapsen rakkaudesta, joka on kuin Jumalan, loputon ja vailla ehtoja.”
Ulla-Lena Lundbergin Jää täyttää ikonin ja arkkityypin kirjalliset mitat, tarina on ikuinen ja uusi. Elämän ja kuoleman kuvauksena se koskee lopulta meitä jokaista. Jos kirja ei lähde kansainväliseen lentoon, syy on markkinavoimissa tai niiden puutteessa. Kuten aina ja kaikessa.
Blogin päivityksestä on kulunut ennätyksellisen pitkään. Syksyn romaani – Valovuosi, on nyt omasta puolestani OK. Painovalmiiksi taitettu versio oikoluettu ja takakannen tekstit tsekattu. Sivuja 254, ja lähdeluettelossa 64 merkintää. Enkä voi taaskaan käsittää kuka tämän teki? Kotisivuiltani löydät kaikki kirjani, lukunäytteitä, äänirunoja, ”Onnittelurunoja” vapaasti käytettäväksi ja linkkejä telkka- ja radiohaastatteluihin.
Kustannustoimittajani romaanin luvun ja loman aikana aloitin ”ympäristötaideproggiksen”. Liki sadan kohteen työ on nyt loppusuoralla. Siitä enemmän, kun saan vielä tuloksen dokumentoitua. Tätäkään en aavistanut, mutta olen sellainen hotale, että jotkut ideat vaan kiilaa toisten ohi, eikä niitä voi olla toteuttamatta.
Vielä pari sanaa blogista. Aloitin toukokuussa 2009. Tämä on juttu nro 760. Melko aikaisin havahduin ajatukseen ”rihmastosta”, jossa aiheet kytkeytyvät toisiinsa. Lopun ”ekstralinkeistä” pääsee aihetta sivuaviin päivityksiin ja niistä edelleen seuraaviin. Parhaina vuosina täällä on ollut 40 000 kävijää, jotka tietty ovat voineet lukea useita juttuja. Ei paljon, mutta kulttuuria käsittelevälle alustalle ihan siedettävästi. Koetan taas tihentää julkaisutahtia. Mielenkiintoisia tekstejä on luettuna ja odottamassa käsittelyä.
Kuva sivustolta Pedagogiikkaa netissä: peda.net
Nappaan tähän otteen tulevasta kirjasta. Se ei kerro mitään kaiken kokonaisuudesta, mutta on ikuisen ajankohtainen. Romaani rakentuu syvempiin teemoihin. Valovuoden tapauksessa käsittelen yksilöiden moraalia, uskontoja, ennakkoluuloja, rasismia ja ihmismielen haurautta. ”Pintatarinan” tehtävänä on imeä lukija mukaan. Edellisestä aikuisten romaanistani ”Yllämme kaartuva taivas”, Hesarin kriitikko piti kovin ja kirjoitti otsikkoon: ”Vetävä, mutta syvä”.
Kalahommiin olen ehtinyt (tai en ole jaksanut) liian vähän. Kirjan julkistus tuo väistämättä ohjelmaa, mutta viikko syyskuussa menee kirjailijaliiton mökillä, Mansikkapaikassa lähellä Savonlinnaa. Pieni Heinäjärvi on tarjonnut aina kalaa – joskus enemmän, harvoin vähemmän. No, sen voin luvata, että teen siellä videon sinttiahventen fileoinnista.
Blogin päivitys on päässyt venähtämään monestakin syystä. Yksi niistä on syksyllä ilmestyvä romaanini Valovuosi. Nyt on viimeiset editoinnit menossa. Pilkkuja lisätään ja poistetaan. Tykkään editointivaiheesta, tekstiä läpikäydessä voi vielä koettaa tiristää käsiksestä sen viimeisenkin potentiaalin pisaran. Vaihdan verbin, löydän johonkin lauseeseen paremman rytmin ja ties mitä.
Entisen elämäni ammatissa tein yritysilmeitä eri sektoreille, asiakkaina oli kaupunkeja ja kuntia, kaksi yliopistoa, sairaala, seurakunta ja kirjasto, vientiyrityksiä Japania myöten, pohjoismaiden suurin kemiantehdas, rokotetutkimuskeskus… kun käydään kaupassa, visualisoimani pakkaukset on kestäneet hyvin aikaa. Suunnittelin aikanaan logon ja ilmeen Tampereen kaupungin ensimmäiseen Euroopan kulttuuripääkaupunkihakemukseen 2011. Myös kirjan kansia eri kustantajille, esimerkiksi Atenalle.
Siksipä tykkäsin tehdä tämän tulevankin kannen. Se syntyi yhteistyössä Irina Luodon kanssa. Olen kirjoittanut pääduuneiksi yli 20 vuotta, joten mun koneisiin ei enää vanhat graafiset ohjelmat käy. Ideoin kannen kuvineen ja Irina pisti hienosti jutun painokelpoiseen pakettiin.
Kustantajan katalogissa ja nettisivuilla romaania kuvaillaan tälleen: ”Valovuosi on romaani kolmen rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. sekä ihmismielen hauraudesta.
Menestynyt arkkitehti joutuu hakemaan elämälleen uutta merkitystä, kun mielen luomat kuvat alkavat sekoittua ympäröivään todellisuuteen. Menneet muistot nousevat pintaan: saavutukset ja menestykset, kokemukset maailmalta ja hetket Toscanassa. Suomessa mies tapaa somalitaustaisen naisen ja heidän välilleen syntyy syvältä koskettava suhde.
Universumin kokoisiin kysymyksiin kiertyy yksilöiden moraali, uskonnot, rasismi ja ennakkoluulot. Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan.”
Kirja on mun neljästoista, en halua julkaista kovin tiheään tahtiin. Mutta tämä on niin yksilöllistä. Vanhana (sic) latinistina voisin sanoa ”Quod licet Iovi, non licet bovi.” Mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle.
Kirjan fyysinen valmistuminen on mulle aina pelottava hetki. Vartin ilon jälkeen pitää sulatella masennusta. Siihen auttaa, että olen jo aloittanut kaksi uutta käsistä. Eilen kirjoitin toiseen Jänisräpin: ”Mä on mää ja sä oot sää, / räppi meitä yhdistää. / Tassulla lyön tahtia / tanssissa on mahtia / yhdessä kun räpätään. / Hei hei moikka, ota kunnon loikka / yhdessä kun räpätään.” Ja niin edelleen… ehkä universumin kokoisten asioiden funtsimisen jälkeen on hyvä lyödä leikiksi.
Välipostaus, vaan ei vähäinen. Olen kirjoittanut Juhani Ahon romaanista jo aiemmin. Nyt päivitetty versio. Työn alla blogiin on vielä meillä julkaisematon Paolo Giordanon romaani ”Jopa taivas on meidän”. Tiiliskiven luku-urakka on edennyt vasta reilut 300 sivua, mutta nousee tänne aikanaan.
Kesäklassikko tulee 128 vuoden takaa. Juhani Aho julkaisi romaaninsa Papin rouva 1893. Luin kirjan neljä vuotta sitten ja hämmästyin miten ajankohtainen, tuore ja aistivoimainen sen tarina on. Maailmankirjallisuutta millä tahansa kriteereillä punnittuna. Kaikkea sitä, mikä ohittaa yksinkertaisen kielen, osoittelevat johtolauseet ja lauseenvastikkeet. Tässä teille syvään sukeltavan psykologisen romaanin malliesimerkki.
Rafael Koskimies kirjoitti 50-vuotispainoksen esipuheessa: ”Ihmiskohtaloita kotoisesta ympäristöstä yleiseurooppalaiseen valaistukseen siirrettyinä ja siinä tutkittuina.” Tapahtumat kiteytyvät muutamaan kesäviikkoon ja tragedian jännite kasvaa sivu sivulta.
Tyynelän pappilan kesäidylliin saapuu pastori Aarnion ja hänen vaimonsa Ellin vieraaksi miehen vanha opiskelutoveri Olavi Kalm. Seuraa tukahdutetun rakkauden täyttymyksen odotus ja ikuinen kaipuu. Tunne siitä, miten ihminen jää väärin valitun elämänsä vangiksi.
Kolmiodraama käsittelee ”kiellettyä” rakkautta. Osa aikalaiskritiikeistä piti Papin rouvaa siveettömänä. Romaani kuvaa vastentahtoiseen avioliittoon ajautuneen naisen tunteet niin syvästi, herkästi ja monisyisesti, että niiden fyysinen täyttymys latistaisi tarinan jännitteen.
Papin rouva kasvaa tarinansa yli myös kuvaukseksi naisen asemasta yhteiskunnassa ja omassa suljetussa yhteisössään. Satakaksikymmentä vuotta on muuttanut aviollisia asetelmia paljon. Tunteet, halut ja mielenliikkeet ovat kuitenkin yhä samat. Vain niihin suhtautuminen on muuttunut.
Osa aikalaiskritiikeistä oivalsi Ahon psykologisen kuvauksen taitavuuden. O.E. Tudeer kirjoitti Valvojassa 1894: ”Kuinka hienotajuisesti Aho osaa tunkeutua kuvattavaansa, naissielun salaperäiseen tunne-elämään, kuinka ihmeen notkeasti hän antautuu sen hienoimpiakin väreitä seuraamaan.” Tässä romaani kaikille niille, jotka epäilevät kirjailijan kykyä asettua eri sukupuolten asemaan.
Ahon romaania on kuvattu ”suomalaisen kirjallisuuden Madame Bovaryksi”. Epäilemättä Papin rouvassa on suoraa autobiografiaa kirjailijan omista tunnekuohuista, ”itsetunnustusta”, kuten Koskimies juhlapainoksen esipuheessa kirjoittaa. Flaubert puolestaan sanoi romaanistaan suoraan: ”Emma Bovary, c’est moi – Minä olen Emma Bovary.”
Vahva suositus kesälukemistoon. Huomioikaa painokseni ainutlaatuisen hieno kansitaide. Myöhemmät versiot eivät yllä lähellekään sen tyylikkyyttä. Harmi, ettei painoksessa ole tekijää mainittu.
Oma kesäni on kulunut ”helvetin voipuneena” ja uutta voimaa etsiessä. Työpöydällä lojuu yhä romaanikäsis viimeistelyä vailla, ja mielessä kiertää kaksi uutta proggista. Koko perheen pienoisromaani Oiva ja aikasormus on aivan kohta kaupoissa ja kirjastoissa. Se tietää keikkoja ja kirjamessuja. Myös YLE Radio 1 teki juuri haastattelun, mutta siitä lisää, kun tulos on kuunneltavissa. Merelle ja kalahommiin pitäis päästä… Kirkkaita kesäpäiviä ystävät!
Pyhä Kakukylla on rotilta ja hiiriltä varjeleva pyhimys. Suomen ainoa hänestä maalattu kuva löytyy Hattulan Pyhän Ristin kirkon sakastin ikkunanpielestä. Rotat levittivät tauteja ja likasivat ihmisten ruokatarpeita, mutta tekivät tuhojaan myös kirkoissa, nakersivat pergamentit ja nahkakansiin sidotut kirjat, talikynttilät ja kirkkotekstiilit.
Rottien pyhimys on Anneli Kannon tuore romaani, joka kertoo Hattulan kirkon maalausurakasta 1500-luvun alkupuolella. Kirkko on kauttaaltaan koristettu maalauksilla, joissa kuvataan noin 180 Raamatun kertomusta luomisesta viimeiseen tuomioon – mukana pirut, pyhimykset ja maallisemmat vertauskuvat. Kirjan tarinakehykseen mahtuu mielenkiintoisella tavalla koko kyläyhteisö ja keskiaikainen maailmankuva.
Anneli Kanto on alansa ”rautainen ammattilainen”. Ansioluettelo on tähän yhteyteen turhan laaja – Wikipediasta löytyy hengästyttävän monipuolinen ja pitkä bibliografia. Rottien pyhimys on ehditty ottaa monella taholla kiittävästi vastaan ja huomioitu myös televisiossa, mikä näinä päivinä on puhtaasti kirjan tiimoilta harvinaista. Jani Saxell teki valaisevan koko sivun kritiikin Hesariin 22.4.
Lopulta kirjat antautuvat vain lukemalla, joten blogi koettaa tässäkin tapauksessa hakea poikkeavaa lähestymiskulmaa. Tällä kertaa se on itse lukuelämyksestä lähtevää ja hyvin subjektiivista analyysiä. Olen niin monesti puhunut proosan kolmijaosta, että mennään nytkin sen mukaan.
Anneli Kanto, kuva YLE:n sivustolta.
1. Kieli
Romaanin kieli on sujuvaa ja kuljettaa joka virkkeellään tarinaa eteenpäin. Se ei riitä kirjoittajalle, vaan koko kirja etenee kolmen erityyppisen kielen varassa. ”Kaikkitietävä kertojalla” on oma sävynsä, jonka replikointi katkoo. Puhujien kieli kertoo myös heidän asemastaan sosiaalisessa yhteisössä. Tarinan keskushenkilöksi kasvava Pelliina on itsenäinen kertoja, jonka monologit ja mietteet Kanto kirjoittaa aivan omaehtoisella kielellä.
Yhteisön syrjimän Pelliinan virkkeet ovat huomattavasti muuta tekstiä pitempiä ja välimerkittömiä. Näin Pelliinan omiin lukuihin syntyy tajunnanvirtamainen ote ja sävy, joka rytmittää koko kirjan rakennetta. Pellinan itseluottamuksen kasvaessa myös hänen ajatustensa ilmaisemisessa tapahtuu hienovaraista kasvua ja varmuutta.
Yöpöydälläni on aina useampi kirja kesken. Rottien pyhimyksen pariksi nousi Hilary Mantelin maailmanmenestys, Susipalatsin jatko-osa Syytettyjen sali. Englannin kuninkaan Henrik VIII:n ja hänen toisen vaimonsa Anne Boleynin traaginen kohtalo osuu modernin maailman syntyvuosille, aivan samaan aikakehykseen kuin Rottien pyhimys. Mantel kirjoittaa viisisataa sivua samalla vaihteella, sujuvalla, mutta kompaktilla kielellä, joka puudutti minut loikkimaan ja heittämään lopulta stoorin kesken.
2. Rakenne
Kanto käyttää kronologiaa. Se on luontainen valinta yhden kesän mittaan, jona kirkkomaalarien urakka valmistuu – työtä tehdään niin kauan kuin valoa riittää. Kirja on jaettu otsikoituihin, lyhyisiin lukuihin, joita neljänsadan sivun mittaan mahtuu 74. Vuorovedolla mennään, näkökulmat kääntyvät ja pitävät jännitettä yllä.
Romaani kuvaa keskiaikaisen kyläyhteisön eloa ja arvojärjestystä. Välillä zoomataan pieniin yksityiskohtiin ja mielensisäisiin liikkeisiin. Aiheen mukana tulee eeppinen, ”elämää suurempi” näkökulma, mutta se väreilee taustalla ja pulpahtaa välillä pintaan liki aforistisina kiteytyksinä: ”Mestari Rutger sanoi että oikein viisas ihminen pysyy sisältään lapsena se on arvokas ominaisuus ja kaikki keksiminen lähtee siitä että kehtaa olla lapsellinen.”
3. Tarina
Rottien pyhimyksen tarina on pintatasoltaan kertomus keskiaikaisesta Hurttalan kyläyhteisöstä, jonne kirkkomaalareiden kolmikko saapuu koristelemaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon. Alun käänteiden kautta tarinan avainhenkilöksi nousee savenvalajan kasvattitytär Pelliina, joka on pakko hyväksyä urakkaryhmään, jotta työ saadaan valmiiksi.
Muita keskeisiä henkilöitä on sormin laskettava määrä, taustalla kylän kuhiseva elämä, rälssi ja rahvas. Tarinasta kehkeytyy rikas ja humaani kudelma: draamaa ja rakkautta, mutta ennen kaikkea Raamatullisen maalaustyön ja maailmankatsomuksen kuvaus. ”Ars longa, vita brevis.”
Koko tarinasta kiteytyy allegoria, kaksoismerkitys, johon sisältyy pinnan alainen ideataso. Jokapäiväinen elämä voidaan nähdä tulkintana jostain syvemmälle käyvästä filosofiasta.
Pyhä Kristoforos mestataan, kuva Antti Kanto.
Muoto
Kun kolme pointtia summataan, syntyy romaanin muoto. Esimerkki valaiskoon tätä. Olga Tokarczuk (Nobel 2018) kirjoittaa historian kokemuksesta fiktiivisten naispäähenkilöidensä kautta. Hän pohjaa kaiken kielelliseen, jopa kätkettyyn ilmaisuun ja jättää lukukokemuksen hyvin avoimeksi. Anneli Kanto kirjoittaa tarinallisemmin. Tuloksena on lukuromaani sen kaikissa mahdollisissa, positiivisissa muodoissa.
”Kun luot, luo maailma.” Sanontaa on soviteltu monenkin kirjailijan suuhun, mutta yhtä kaikki, Rottien pyhimykseen sanonta sopii. Kuvan ja sanan yhtäläisyys on kiinnostanut minua aina. Tuntuu huikealta ajatella miten Hattulan kirkkoa maalatessa, Michelangelo teki samaa työtä Sikstuksen kappelin kattoholvissa. Tuntemattomaksi jäänyt maalariryhmä ja taitelijanero, jonka omana aikanaan kykeni haastamaan vain Leonardo da Vinci. Näin liihottaa lukijan ajatus maailman laajuiseksi.
Sikstuksen kappelin kuvat olen nähnyt, Hattulan kirkon kuvia en vielä muualta kuin koneeni näytöltä. Kummatkin työt sopivat oman kulttuurinsa kehykseen ja täyttävät tarkoituksensa. Ne ovat varmasti olleet katsojilleen suuri ihmetyksen aihe aikanaan. Ja ovat yhä – taide kuljettaa meitä hetkessä viisisataa vuotta.
