Kategoria: Suosikkikirjat

Aamulehti julkaisi tänään (28.5.) Juhani Branderin hienon koko aukeaman jutun Cormac McCarthyn tuotannosta. Kirjailijaa pidetään yhtenä amerikkalaisen nykyproosan ”parhaista”. Brander nostaa juttunsa pääosaan McCarthyn Rajatrilogian: Matka toiseen maailmaan, Kaikki kauniit hevoset ja Tasangon kaupungit. Oman listani ykkönen on edelleen Kaijamari Sivillin suomennoksena vuonna 2012 julkaistu Veren ääriin. Tein siitä taannoin arvion blogiin. Nyt se on nostettava tähän uusintana.

……………………………………………………………………

Suoraan asiaan: luin viikonloppuna tähänastisen elämäni vaikuttavimman kirjan. En sano, että parhaan, sellaiset asiat ovat suhteellisia. Cormac McCarthyn Veren ääriin on järkyttävä, rankka ja raivostuttava. Romaanin syvin sanottava kätkeytyy säännöllisiin järjettömien tekojen ja kuoleman kuvauksiin. Näin on kuitenkin kirjoitettava, jotta romaanin ydin paljastuu.

McCarthyn romaani ilmestyi Yhdysvalloissa 1985. Kaijamari Sivillin suomennos 2012. Romaani on nostettu useassa yhteydessä amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkikolmikkoon Philip Rothin Amerikkalaisen pastoraalin ja Don DeLillon Alamaailman kanssa.

Pokkarin takakannessa sanotaan, että Veren ääriin on ”lännenromaani, joka kääntää päälaelleen tavan jolla Lännestä kerrotaan.” Sekin on totta, mutta määritelmänä kovin kapoinen. Joissakin arvioissa olen törmännyt samaan luokitteluun. Kirjan varsinainen viesti on jäänyt tavoittamatta.

Veren ääriin kertoo tarinan 1850-luvulta. Teksasin erämaissa liikkuu Glantonin jengi, joille intiaanien päänahat ovat rahanarvoista kauppatavaraa. Romaanin päähenkilö on nimeämätön ”Poika”, joka edustaa tarinassa edes mahdollisuutta hyvään ja myötätuntoon. Hänen vastaparikseen asettuu tuomari Holden, joka on sivistynyt ja älykäs, mutta saatanallisen sydämetön ja julma.

Romaani hyödyntää Raamatullisia metaforia ja asettuu hyvän ja pahan pohdinnassaan vaikkapa Shakespearen ja Dostojevskin tavoin maailmankirjallisuuden klassikoiden ketjuun. Dualistisen asetelman kolmanneksi kasvaa rajaseutujen ja erämaiden armoton luonto, joka alistaa siellä kulkevat tahtoonsa. Eikä nyt ole kyse tavanomaisista kuvauksista, McCarthy antaa luonnolle omalakisen ja aktiivisen toimijan hengen.

Sivillin suomennos ansaitsee kehut. Replikointi on upotettu tekstiin ilman sitaatteja tai dialogiviivoja. Niissä käytetään myös modifioitua murretta, joka ilmaisee puhujan sosiaalisen aseman, sivistyneisyyden tai oppimattomuuden eron. Romaanin edetessä väkivalta ja rumuus kääntyvät oudoksi kauneudeksi. Magian saa aikaiseksi McCarthyn säkenöivä ja ilmaisuvoimainen kieli.

Kirja kaihertaa mielessä lukemisen jälkeen ja pulputtaa uusia oivalluksia ja näkökulmia. Päähenkilö vertautuu Kristusmyyttiin, hänkään ei perimmältään tunne isäänsä. Persoona on kuitenkin ristiriitainen suhteessaan hyvään ja pahaan. Piru on yleisesti mielletty karvaisena sarvipäänä, tuomari Holdenista on tehty kuvan vastapari, karvaton valkoinen mies, kuin jättiläiskokoinen imeväinen.

Pojalla on mahdollisuus tappaa pahuuden olemukseksi henkilöitynyt tuomari, mutta hän ei sitä tee. Lopullisen välienselvittelyn koittaessa Holden sanoo hänelle: ”Kuule minua, mies. Minä puhuin erämaassa sinulle ja vain sinulle ja sinä et ottanut sitä kuuleviin korviisi.” /…/ Meidän kahdenvälinen kauna oli valmiina ja odotti jo ennen kuin tapasimme. Ja silti sinä olisit voinut muuttaa kaiken.”

Verenvuodatuksen symboliikka on kirjassa läsnä monin tavoin, aivan kuten se on keskeinen tekijä Kristuksen lunastusmyytissä. Nämä rivit eivät riitä arvioksi, eivät edes hipaisemaan McCarthyn romaanin syvyyttä. Suositus tämä voisi olla. Lue Veren ääriin. Miksi? Koska historia näyttää miten tärkeää on tunnistaa paha, sillä se on ikuinen kuin tuomari Holden:

”Hän ei nuku koskaan. Hän sanoo ettei kuole koskaan. Hän tanssii valossa ja tanssii varjossa ja on suuri suosikki. Hän ei nuku koskaan, tuomari. Hän tanssii, tanssii. Hän sanoo ettei kuole koskaan.”

……………………………………………………………..

Blogin ekstralinkissä toinen amerikkalaisen proosan kova nimi: ”Kirjailija ja vastenmieliset tyypit”

…………………………………………………………….