Kategoria: Kirjallinen estetiikka

Taivaallinen vastaanotto – entä maallinen?

by

12.2.2022

19:01

1 kommentti artikkeliin Taivaallinen vastaanotto – entä maallinen?

Finlandiapalkinnot, Kirjallinen estetiikka, Lukeminen, Romaanin kieli

, ,

Jukka Viikilän Finlandia-voittajan perkuu on ollut työlistalla turhan pitkään. Mutta toisaalta, ikuisuusasiat eivät ole niin päivän päälle. Lähdetään Taivaallisen vastaanoton kansiliepeestä: ”kuriton kertomus yksinäisyydestä, hengenvaarallisesta sairaudesta ja romaanin vastaanotosta. Kirjailija Jan Holm joutuu pikaiseen leikkaukseen: veri hänen sydämessään on kiertänyt väärään suuntaan ties kuinka kauan. Holm julkaisee sairaalasta päästyään omakohtaisen romaanin, josta ja jonka kirjoittajasta jokaisella on pian mielipide.” Totta on. Palaan tähän kirjailijan oman mielipiteen jälkeen.

”Romaanini muoto on himmeli. Se on yhtäläinen joka suunnasta. Olen koonnut sen oljista. Pienimmätkin lämpötilanvaihtelut saavat sen liikkeeseen. Jos sen ohi yrittää hiipiä, se alkaa pyöriä. Yhdestä tikunraapaisusta se roihahtaa liekkeihin.”

Kirjailijan oma rakenteen määritelmä on hyvä. Toki se voisi olla myös rihmasto, jossa kaikki lopulta viittaa kaikkeen kuin Jorge Luis Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarha”, klassikko, joka vie lukijan tarinalliseen labyrinttiin. Viikilän romaani puhuu yli sadan kertojan äänellä – jotka kaikki palvelevat kirjoittajan päämääriä. Tarinan ja kronologian pirstaloimisesta muodostuu oma rakenneratkaisunsa.

Viikilän metodina on pistää omat sanan toisen suuhun: ”Eräänlaisena ihmeenä pidän kuitenkin lukukokemukseni immersiivisyyttä. Fragmentaarisuus tarkoittaa usein jotakin vastakkaista immersiivisille ilmiöille, mutta niin kuin pinta voi olla syvä, voi fragmenttikin olla laaja. Laajuudella en tarkoita merkkimääräistä laajuutta, enkä myöskään merkitystihentymiä. Saatan tarkoittaa etäisyyksiä ja väliainetta.” Kirjoittajaksi on merkitty Veli-Matti.

Entä Taivaallisen vastaanoton maallinen vastaanotto? Empiiristen havaintojeni mukaan tilanne on tasan. Kesken heittäneitä, tai sisulla loppuun taistelleita on yhtä paljon kuin teoksesta pitäneitä. Oma lukunsa ovat ne, jotka eivät edes harkitse kirjaa lukevansa. Keskustelin kirjasta muutama päivä sitten kollegan kanssa: ”Edellinen palkittu riitti minulle. Engel oli laskelmoitua, kaavan mukaan kasattua ja kvasi-aforistista.”

Pidin itse edellisestä Finlandia-voittajasta. (Lopussa linkki arviooni) mutta näin sen pitää olla, hyvä kirja jakaa mielipiteitä. Nyt käsillä oleva teos on kuitenkin monin tavoin edellistä rouheampi ja raadollisempi: fyysisyyttä, ristiriitoja, seksuaalisuuta, autofiktiivistä tilitystä ja syvempiin pohdintoihin sekoittuvaa arkea.

Sydänleikkauksen teema sitoo kerrontaa, mutta yllättävästi myös toinen aihe. Viikilä pohtii läpi kirjan itse kirjoittamista ja sen prosesseja. ”Ei ole mitään kirjallisuutta tärkeämpää (Minttu) Mitä teemoja kirja sitten käsittelee? Ainakin sitä, että todellisuus on parasta nauttia etänä, laitteiden kautta, muutoin nautittuna se on ruma ja ilkeä pinnallinen ja tylsä. (Aatos) Yksi taitavan prosaistin soivaksi viritetty lause varastoi energiaa enemmän kuin kolme aukeamaa Murakamia. Minun on vaikea suhtautua kirjailijoihin, joiden kieli ei tallenna energiaa tuntuvasti koko ajan, vaan lupailee massiivisia rakenteellisia purkauksia juonen taitepisteissä. Todelliset purkaukset eivät ole mahdollisia, ellei kieli ole kerännyt energiaa ahkerasti pitkin matkaa.” (Mirvan muistikirja)

Minulle Taivaallisen vastaanoton liki 400 sivua olivat hyvinkin lukemisen arvoista tekstiä. Joskus hienoista tyhjäkäyntiä, mutta sitten taas intensiteettiä, joka piti kokonaisuutta kasassa. Itselleni kieli on niin tärkeä elementti, että se käy kirjallisuudessa kaiken edelle. No, romaani on monen tekijän summa, jotka kaikki on hyvä hallita. Voisin silti olla liki yhtä mieltä Viikilän muutaman rivin kappaleesta, jonka hän on naamioinut Veli-Matin mielipiteeksi.

”Tarinallisuuden kanssa on oltava tarkkana. Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä kirjallisuudessa on arvokkainta. Jos menet puolikkaalla lauseella lupaamaan, että henkilö odottaa vaikkapa pakettia saapuvaksi, kaikki hänen ympäriltään tuhoutuu. Koko kirja masentuu, menettää herkkyytensä ja tarkkuutensa. On enää odottaminen, johon lukija osallistuu kaikella tarmollaan.”

Likipitäen noin – vaikka ei aivan täsmälleen. Taivaalliselle vastaanotolle lukusuositus. Jouni K. Kemppainen teki tuoreeseen Hesarin kuukausiliitteeseen seitsemän sivun jutun (kuvat Aapo Huhta) Viikilästä otsikolla ”Palkintosonni”. Se onkin sitten ihan eri juttu se.

………………………………………………..

Blogin erikoislinkit:

1. Viikilä ja Finlandia 2016

2. George Saundersin romaani etenee 166 henkilön replikointeina

………………………………………….

Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

by

4.3.2021

19:45

Leave a comment on Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

Ammatit, Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Psykologinen romaani, Romaanin kieli, Suomennokset

, , , , , ,

Ystävä poikkesi työhuoneella työasioissa. Hoidettiin hommat ja juotiin kahvit. Hän kertoi aikanaan päivittäneensä kirjailijayhdistyksen kotisivuja. Kuolleita listalta poistettaessa heräsi monta kysymystä, päällimmäisenä, kuka muistaa henkilön kirjailijana – tai osaa nimetä jonkin hänen teoksensa. Sama kohtalo on lopulta liki kaikilla. Kuolemattomia kiteytyy kovin harvasta. 

Ajatuksiini vaikuttaa juuri nyt myös yöpöytälukemiseni. Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Niin pohdittavaa tekstiä, että nostan teoksen blogiin aikanaan. Edellä mainituista syistä – plus muista – päätin summata tähän muutaman, mielestni olennaisen pointin kaunokirjallisuudesta ja kirjoittamisesta.

Mistä kannattaa kirjoittaa?

Kaikesta. Kirja herää eloon tekijän ja lukijan yhteistyönä. On hyvä, että makuja on monia. Sellaista teosta ei ole vielä kirjoitettu, josta kaikki pitäisivät. Oma mielipiteeni on, että taitelija – kuvan tai kirjainten kanssa työskentelevä – tekee aina omakuvaansa. Aihetta ja tyyliäkin vaihtaessaan varioi itseään loputtomiin.

Minulle kirjoittaminen merkitsee aina jonkin ”mahdottoman” yrittämistä, tavalliset asiat me jo osataan – tai opitaan muualta. Toivon, että teksti ja kielellinen ilmaisu olisi tarinaansa isompi. Ruotsin nykykirjallisuuden kärkinimiin kuulunut Torgny Lindgren (1938 – 2017) sanoi haastattelussaan: ”Halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!”

Tein tänne jutun 26.8.2014 otsikolla ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”. Neljä vuotta myöhemmin ennustukseni toteutui ja puolalainen Olga Tokaczuk kuittasi Nobelinsa. Hänen teoksissaan on tarinallisuutta tuskin nimeksi. Kaiken kattaa loistelias ja suvereeni kielen hallinta. Rakenteen taustalla leijuu koko ajan jotain aavistettavaa, joka lävistää lukijan tajunnan tehokkaammin kuin suora kerronta.

Vielä esimerkki yhdysvaltalaiselta Raymond Carverilta (1938 – 1988). Hänet luetaan runojensa lisäksi nykynovellin tärkeimmäksi uudistajaksi. Ei juonellisia tarinoita, vaan ”Short cuts”, leikkeitä elämästä, jotka jäävät lukijan mieleen oudosti kiertämään. Pidin kauan tietokoneeni näytön kantissa muistilappua hänen ohjeestaan: ”Älä selitä.” Ja toinen lainaus Carverilta: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leimansa, ei kenenkään muun. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

René Magritte: The Family objects, 1928

Kenelle kannattaa kirjoittaa?

Erik Satie (1866 – 1925) myös kirjoitti säveltäjäntyönsä ohella. Silva Kauko on suomentanut hänen lyhyen, fragmentaarisen teoksensa Muistinsa menettäneen muistelmat. Satie viis veisasi kohderyhmäajattelusta ja nimesi yhden sävellyssarjansa: ”Todella veteliä preludeja koiralle”. Omalaatuinen nero ylsi kuolemattomien kirjoihin.

Kari Aronpuro on suomentanut runoilija Werner Aspenströmin (1918 – 1997) tekstejä. Arvostettu kirjailija istui aikanaan Ruotsin kuninkaallisen akatemian tuolilla n:o 12. Kun häneltä kysyttiin kenelle hän kirjoittaa, Aspenströmin vaivaanutunut vastaus oli: ”Minä kirjoitan kissalle. Sen saat painaa kursiivilla. Kenen tai minkä sijaisena hän toimii, sitä en tiedä.” Karilta sain sittemmin tietää, että kissan nimi oli Tempus.

Itse en ole koskaan halunnut ajatella kenelle kirjoitan. Minä en ole aihetta valinnut, vaan aihe minut. Legendan mukaan Hollywoodissa elokuvakäsistään kauppaavan on osattava tiivistää ”Isolle pomolle” koko juttu viiteen lauseeseen. Noinkin saatan ajatella, tosin en tarvitse viittä lausetta. Romaaniin Marilynin hiuspinni (Like 2009) riitti aikanaan yksi: Kuka minä olen – ja kuka sen voi määritellä? Aihe lähti lukemastani sosiaalipsykologian väitöskirjasta ja alkoi itse kehiä materiaalia ympärilleen.

Olen kirjoittanut ammatikseni yli kaksikymmentä vuotta, enkä ole koskaan ajatellut myyntituloja. Jonkin verran sivuduuneja on tullut tehtyä leipätöiksi. Samoin saan kiittää julkisen- ja yksityisen sektorin apurahajärjestelmiä. Edellä mainitsemani Torgny Lindgrenin sanoin: ”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan tapa elää.” Virke ei sulje pois sitä, että jotkut kirjailijat kykenevät saamaan tällä työllä pääasiallisen elantonsa.

René Magritte: Decalcomania, 1966

Työkalupakki

Olen sanonut, että runoilijasta voi tulla kelpo prosaisti, hyvin harvoin toisin päin. Kielellinen ilmaisu on kaiken edellytys. Jos se ei toimi, mikään ei toimi. Ajattelen näin sekä lukijana että kirjoittajana. Kielellinen ”estetiikka” ei vaadi aina draamallista ja ”juonellista” otetta. Kirkas kieli kantaa, huono tappaa hyvänkin tarinan. Proosa saa olla fragmentaarista, ei ”kiinni naulattua”. Niin elämäkin on. Muistijälki jää vain sellaisesta tekstistä, joka askarruttaa ja aktivoi omaa ajattelua. Kirjoittaja ja lukija rakentavat kirjan yhdessä. 

Palaan vielä kuolemattomiksi kiteytyneisiin – tai ainakin sellaisiin, jotka vielä hetken lähtönsä jälkeen muistetaan. Ikuisuutta varten kirjoittamisen kaavaa ei ole. ”Pyhää kolminaisuutta” olen esittänyt lähtökohdaksi: kieli, rakenne ja tarina. Nimenomaan tuossa järjestyksessä. Yhdessä ne muodostavat kirjallisuudentutkija Alex Matsonin (1888 – 1972) teoksessaan Romaanitaide kaipaaman Muodon.

Ja kun kaikki kyseenalaistetaan, muistan edesmenneen kuvataiteilijaystäväni määritelmän: ”Yksi tekee nuppineulalla, toinen käyttää rautakankea, mutta hyvää jälkeä saattaa syntyä kummaltakin.”

Lukijana oman top kymppi -listani kärkipaikoilla on edelleen Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin, monesti blogissa mainittu. Kokonaisuudesta muodostuu Kristusmyyttiin verrattava metatarina hyvän ja pahan taistelusta. Nobelin kanssa saattaa tulla kiire, kirjailijalla on ikää jo 87 vuotta. Loistavan suomennoksen on tehnyt Kaijamari Sivill.

Annetaan McCarthyn ranskalaisen kääntäjän Francois Hirschin summata lopuksi mistä kielessä ja kirjoittamisessa on kysymys: ”McCarthyn kääntäminen olisi mahdotonta jos et rakasta kieltä, sanoja, niiden sävyjä, niiden tummaa lumoavaa voimaa. Miksi? Koska McCarthy on runoutta. Eeppistä, lyyristä, mikä nimi sille nyt annetaankin. Runoutta.”

………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Aspenström ja Harmaavarpusen projekti

2. Tärkeät kirjani – keikka kirjastossa Siirin ja Terhin kanssa 24.8.2018

…………………………………….

Walt Whitmanin jouluevankeliumi: ”Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin.”

by

23.12.2020

16:32

Leave a comment on Walt Whitmanin jouluevankeliumi: ”Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin.”

Amerikkalainen runous, Kirjallinen estetiikka, Maailmankirjallisuus, Runous, Sivistys, Usko ja uskonnot

, ,

Edellisestä päivityksestä on vierähtänyt ennätyspitkään. Syynä työhuoneen muutto uuteen osoitteeseen. Ja sen myötä viikkojen urakka. Nyt joulupäivitys tulee kertauksena. Walt Whitmanin (1819 – 1892) ihmisyyden julistus on tänäänkin mitä ajankohtaisin ja näyttää yhä tärkeämmäksi käyvän. Ekstralinkistä löydät joulupukin tarinan. Miten tuntemamme punanuttu on suomalaisen taitelijan Coca-Colan markkinointikampanjaa varten luotu hahmo.

Kuva: Wikimedia

Walt Whitman (1819-1892) on runoilija, joka nosti tavallisen yksilön taiteensa lähteeksi. Oma minä riittää maailmankirjallisuudeksi. Whitman sekoitti ylevän ja yksinkertaisen. Raamatullisuuden ja roskan. Miten olla äärettömän ylpeä ja käsittämättömän nöyrä? Miten kirjoittaa yksinkertaisesti ja suoraan niin, että tekstiin latautuu elämän inhimillisyys kaikkineen? 

Ars longa, vita brevis. Taide pitkä, elämä lyhyt. Vanhana latinistina tekisi mieli kääntää: Taide kantaa kuoleman ylitse. Evankeliumi, kuten tiedetään, merkitsee ilosanomaa. Ja ihmiskunnan ilosanoma, voima, lohtu, virkistys ja ikuinen elämä – sehän syntyy taiteista. Juuri nyt minulle riittää jouluevankeliumin haasteeksi Whitmanin teksti hänen Valittujen runojensa kokoelmasta. Suomennos Markus Jääskeläisen.

”Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika, / rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan, / ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle, heistä syrjään asettuva, / ei vaatimaton eikä röyhkeäkään.

Ruuvatkaa lukot irti ovista! / Nostakaa ovetkin saranoiltaan! / Hän joka halveeraa ketä tahansa, halveeraa minua, / ja kaikki mitä tehdään tai sanotaan palaa lopulta minuun.

Lävitseni kuohahtelee inspiraation virta / sen vuokset ja luoteet.

Lausun maailmanalun tunnussanan, näytän demokratian merkin. / Jumalan tähden! En hyväksy mitään mistä kaikki eivät saa nauttia samoin ehdoin. / Minun kauttani monet mykät viipyilevät äänet, / loputtomien sukupolvien vankien ja orjien äänet, / sairaiden, epätoivoisten, varkaiden ja kitukasvuisten äänet / valmistautumisen ja kasvuaikojen äänet, / tähtiä yhdistävien lankojen, kohdun ja sperman, / päähän potkittujen ihmisten oikeuksien, / epämuodostuneiden, mitättömien, tylsien, typerien, halveksittujen, / ilman usvan, lantapalloja pyörittävien kovakuoriaisten.

Minun kauttani kielletyt äänet, / seksin ja himon äänet: / peiteltyjen äänien päältä riisutun peitteen, / saastaiset äänet muutan puhtaiksi.

En paina sormia huulilleni, / pidän sisälmyksiä yhtä salonkikelpoisina kuin aivoja ja sydäntä, / parittelu ei ole minusta sen rivompaa kuin kuolema.

Minä uskon lihaan ja himoon. Näkeminen, kuuleminen, tunteminen ovat ihmeitä, / ja jok´ikinen ruumiini osa, sen pieninkin nipukka on ihme.

Olen jumalallinen sisältä ja ulkoa, pyhitän kaiken mihin kosken ja mikä minua koskettaa, / näiden kainalokuoppien aromi hienompi kuin rukous, / tämä pää enemmän kuin kirkot, raamatut ja kaikki uskot.

Jos jotakin palvon enemmän kuin mitään niin omaa ruumistani koko laajuudessaan, jokaista sen osaa, / tätä läpinäkyvää muottia, joka olen minä! / Teitä varjoisat kielekkeet ja ulkonemat! / Sinua, lujan miehekäs auranterä! / Sitä mikä minussa tulee muokatuksi!

Sinua paksu mahlani maitovirta joksi elämäni riisuutuu! / Sinua, rinta joka painut toista rintaa vasten! / Teitä aivojen salatut poimut! / Sinua vesien huuhtoma kalmojuuri! säikky lehtokurppa, kahden munan tarkasti vartioitu pesä! / Teitä, pään hapsottavat heinät, parta, lihakset! / Sinua vaahteran noruva mahla, miehekkään vehnän säikeet! / Sinua, aurinko, olet niin avokätinen! / Sinua, usva joka vuoroin valaiset ja varjostat kasvoni! / Teitä hikinorot ja ihon kaste! / Sinua tuuli, jonka kevyesti kutittavat sukuelimet sivelevät ihoani! / Teitä aavat lihaksikkaat pellot, elävän tammen oksat: sinä mutkaisten polkujen hellä laiskimus! / Kädet joihin olen tarttunut, kasvot joita olen suudellut, sinua kuolevainen jota olen joskus koskettanut!

Olen lääpälläni itseeni, minussa on niin paljon, kaikki niin mehevää, / olen innoissani jokaisesta hetkestä ja kaikesta mitä tapahtuu, / en tiedä mihin jalkani vievät, en tiedä mistä keksin haluta jotakin, / en sitä miksi tunnen ystävyyttä ja saan sitä osakseni.

Minä seison kuistin portailla aamulla, kummastelen / onko todellakin näin, että saan enemmän iloa ikkunaan paistavasta päivänsinestä kuin kirjojen metafysiikasta. / Katsella auringonnousua! / Hauras valonsäde karkottaa suunnattomat uniset varjot / ilma maistuu hyvältä kitalaellani.

Koko lyttyyn painunut radallaan kulkeva maailma kimmahtaa hiljaa, / viattomasti pystyyn, erittää raikasta huurua, kääntyy kohti horisonttia.

Jokin mitä en näe tökkää himokkaan piikkinsä yläilmoihin, / kirkkaiden mehujen meret kostuttavat taivaan. / Maa ja taivas lepäävät raukeina jokapäiväisen yhdyntänsä jälkeen – / ja juuri silloin minulle heitetään haaste idästä pääni yläpuolelta, / ivallinen pilkkahuuto: yritäpä nyt olla oman elämäsi herra!”

………………………………………

Blogin ekstralinkki

Perinteinen jolupukkipostaus: ”Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit.”

Valepukki – Suomessa laittomasti ja ilman papereita

Filosofi Timo Airaksinen ja Henkisyyden puolustus

by

16.7.2020

18:32

Leave a comment on Filosofi Timo Airaksinen ja Henkisyyden puolustus

Filosofia, Kirjallinen estetiikka, Kulttuuri, Lukeminen, Sivistys, Tietokirjat, Usko ja uskomukset

, ,

Syystä jos toisesta blogin päivitysväli on päässyt venähtämään. Ei vähiten siksi, että lukulistallani on ollut monta mielenkiintoista teosta. Hesari julkaisi 27.3.2020 artikkelin: ”Kun länsimaat maallistuvat, ihmisillä on yhä suurempi tarve henkisyydelle, sanoo filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen. Tapaaminen Dalai-laman kanssa innosti Airaksisen kirjoittamaan henkisyydestä kirjan.”

Kansi: Ville Tietäväinen

Itse artikkeli ei voinut aihetta kovin syvältä raapaista, mikä on varsin ymmärrettävää. Minua se innosti ottamaan Airaksisen kirjan lukulistalle: Jäähyväiset uskonnolle, alaotsikkona Henkisyyden puolustus (Bazar 2020).

Airaksinen esitellään kustantajan sivuilla lyhyesti: ”Timo Airaksinen (s.1947) on käytännöllisen filosofian emeritusprofessori. Airaksinen tunnetaan paitsi ateistina ja totuudenpuhujana myös laajalti matkustaneena akateemisena työläisenä. Hän on työskennellyt tutkijana eri puolilla maailmaa. Häneltä on julkaistu useita kirjoja, joiden aiheena ovat olleet ihmisyyden ja yhteiskunnan eri ilmiöt, kuten onnellisuus.”

Wikipediasta löytyvä ansioluettelo ja bibliografia on hengästyttävän pitkä. Lisäksi Airaksinen on työskennellyt tutkijana kymmenessä ulkomaisessa huippuyliopistossa. Itse hän väittää asenteensa julkisena filosofina olevan ironinen.

Jäähyväiset uskonnolle on ajattelua haastavaa luettavaa: 280 sivua, joista yli neljällekymmenelle olen kääntänyt koirankorvia ja raapinut merkkejä marginaaleihin. Airaksinen tunnetaan ateistina, mutta tehdään heti pääasia selväksi. Olipa maailmankatsomuksesi mikä tahansa, kirja pohdintoineen on antoisaa ja kaikkia näkökulmia valaisevaa tekstiä. Kreikankielen sana filosofi merkitsee alkujaan ”viisauden rakastajaa”.

Timo Airaksinen, kuva: Class-Olav Slotte, AL 15.4.2020

Kirja on jaettu 37 nimettyyn lukuun ja käsittelee aiheitaan aatehistoriasta, sielunvaelluksesta, elämän ja kuoleman kulttuureista politiikkaan, pahuuden ja rakkauden analyyseihin ja ristiriitaisuuksiin. Airaksinen kirjoittaa esipuheessaan, miten häntä innoittanut buddhalainen Dalai-lama on ateisti: ”Hänellä ei ole uskontoa, vaikka hän on henkisyyden ruumiillistuma – jos tällainen paradoksi sallitaan. Buddhalaisena hän ei usko tuonpuoleisiin jumaliin ja niitä käsitteleviin oppeihin, joista kukaan ei ole koskaan saanut selvää.”

Edellä mainittuun kiteytyy koko Airaksisen teoksen dualismi, jossa hän erottaa toisistaan hengellisyyden ja henkisyyden. Ensin mainittu merkitsee uskoa jumaliin ja tuonpuoleiseen todellisuuteen. Henkisyys puolestaan merkitsee etiikan, moraalin ja korkeimpien arvojen pohtimista. ”Ei pidä vaatia tietoa, kun uskoakin voi – näin sanomalla siirrymme henkisestä hengellisyyteen”, Airaksinen kirjoittaa.

Airaksinen konkretisoi pohdintaansa: ”Tuonpuoleinen lähettää agenttejaan tänne – tai puhuisimmeko avatareista? Agentit ovat demoneja, pahoja henkiä ja pikkupiruja, joita vastaan on taisteltava, tai sitten ne ovat hyviä enkeleitä.”

Vanhan Testamentin tuomitsevan ja kostonhimoisen Jumalan vastapainoksi esitetään usein Jeesuksen rakkauden sanoma. Tätäkin Airaksinen pohtii perusteellisesti historian, lähetystyön ja kolonialismin kautta nykypäivään: ”Rakastamisen kyky nostaa ihmisen kohti ihmisen ihannetta ja toteuttaa ihmisen syvintä olemusta ihmisenä – näin siis katolisessa ajatusmaailmassa. Lutheruslaisetkin voisivat ajatella näin, jos vain viitsisivät. Miksi vaivautua, kun asia on itsestään selvä? Rakkaus on hyvä asia ja kaikki kannattavat hyviä asioita. /…/ Kansankirkkomme ei oikein tarjoa ajattelun syvempää haastetta, kunhan vain rakastaa.”

Henkisyyden puolustus ei ole oman ideologiani määre tai mittatikku. Avartavaa luettavaa kaikkia kulttuureja lävistävistä uskonnoista ja niiden historiasta se on. Airaksinen kirjoittaa letkeällä ja vetävällä otteella. Vahva suositus!

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Hänellä oli pukunaan vereen kastettu viitta

2. Puolustaako Perjantairuno Juudasta?

……………………………………

Näin sielu perataan esiin

by

13.4.2020

17:24

Leave a comment on Näin sielu perataan esiin

Kirjallinen estetiikka, Kirjallisuuden Nobel, Maailmankirjallisuus, Runous

, ,

Mainitsin edellisessä päivityksessäni abstraktit ja suuret sanat, joita kirjailijan ei tulisi käyttää. Sielu on sellainen. Sydän siinä rajoilla. Lupasin kuitenkin esimerkin, jonka olen täällä ennenkin jakanut. Näin nobelisti perkaa esiin suuren sanan tarkan merkityksen.

Wisława Szymborska, kuva: Joanna Helander

Vastoin veikkauksia (kuten aina) puolalainen runoilija Wislawa Szymborska (1923–2012) nappasi kirjallisuuden Nobelin 1996. Hänen jälkeensä runolle koitti poikkeuksellisen pitkä, kolmentoista vuoden kuiva kausi, aina vuoteen 2011 ja Tomas Tranströmeriin (1931–2015) saakka.

Ruotsin akatemia ei hevin lähde avantgardistisen kirjallisuuden kelkkaan. Runoistaan Pulizerin pokannut ja usein nobelveikkauksissa mainittu John Ashberykin ehti menehtyä ja jäi ilman. Szymborska kirjoitti esseitä ja käänsi ranskankielistä runoutta, mutta kirjallisuuden kuningaspalkintoon hän ylsi vain reilun parinsadan ”realistisen” runon tuotannolla.

Kielen ja ilmaisun äärimmäisenä tiivistäjänä Szymborska on siis oikea henkilö vastaamaan kysymykseen kliseistä. Siitä miten suuret ja abstraktit sanat haukkaavat koko kakun kerralla, eikä jäljelle jää yhtikäs mitään.

Kokoelmassaan Loppu ja alku (1993) Szymborska rakentaa kokonaisen runon sanan SIELU ympärille. Tai oikeammin, kartettava sana tulee vasta kaiken päätöksenä, tarinallisen tekstin avaimena.

Runo on nobelistille ominainen, arkisen niukalla kielellä etenevä, mutta lopulta ”suuren kertomuksen” sisäänsä kehivä. Teksti ottaa heti kontaktia ja osaa myötäelää lukijansa kanssa. Riveillä puhuu ensin minä, kohta jo me.

Rivi riviltä Szymborska perkaa ensin tekstistä turhat pois ja zoomaa aivan pieneen. Eettisen tutkielman lopputuloksena on klisee, joka onkin yllättäen saanut tarkan, perustellun ja koko elämän eksistenssiä kuvaavan merkityksen. Käännös on hänen luottosuomentajansa Martti Puukon.

EI MITÄÄN LAHJAKSI

Ei mitään lahjaksi, kaikki on lainaa. / Hukun yli korvieni nouseviin velkoihin. / Minun on pakko / maksaa itselläni itsestäni / antaa elämästä elämäni.

Niin on säädetty / että sydän on palautettava / ja maksa / ja erikseen joka ainut sormi ja varvas.

On liian myöhäistä hylätä jo tehty sopimus. / Velkani otetaan minulta / yhdessä nahkani kanssa.

Kuljen maailmalla / muiden velallisten joukossa. / Joitakin painavat pakolliset / siipien osamaksuerät.

Toiset joutuvat, halusivatpa sitä tai eivät, / maksamaan takaisin joka ainoan lehden.

Velkojen puolella / on meidän joka ainut kudoksemme. / Ainuttakaan värekarvaa, ainuttakaan kasvinvartta / ei voi säilyttää ikuisesti.

Luettelo on täsmällinen / ja näyttää siltä, / että meille ei ole jätetty yhtään mitään.

En voi muistaa / missä, milloin ja mitä varten / annoin jonkun / avata nimissäni tuon tilin.

Kutsumme sitä vastaan esitettyä vastalausetta / sieluksi. / Se onkin ainut asia / mikä ei ole mukana luettelossa.

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1.Kuolemansairauteen rinnastettava syli-ikävä

2. Tomas Tranströmer

………………………………….

Runousoppia jokaiselle: antiikista kansanrunoihin ja räppiin

by

26.2.2020

13:35

Leave a comment on Runousoppia jokaiselle: antiikista kansanrunoihin ja räppiin

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittajakoulutus, Kulttuuri, Runous, Tietokirjat

, , ,

Laulava hiljaisuus on Markku Toivosen tuore julkaisu. Alaotsikkona Runomitat ja V.A. Koskenniemi. ”Runomitat ovat pitkään olleet unohduksissa niin lyriikan ystävien keskuudessa kuin kirjallisuuden opetuksessa.” Kirja toimii johdatuksena suomalaiseen metriikkaan, eli runomittojen teoriaan.

Kansi: Päivi Puustinen.

Toivonen kirjoittaa saatesanoissaan: ”Runomittojen tuntemus ei enää kuulu yleissivistykseen: metriikasta eli runomittaopista on tullut monelle liki käsittämätöntä salatiedettä – myös suurelle osalle tuntemistani runoilijakollegoista.”

Ja silti, kirja on myös paljon muuta – mielenkiintoisia anekdootteja ja yleissivistystä. Lyriikan kehitystä Egyptistä ja Babyloniasta kiinalaisten ja arabialaisten käyttämiin riimityksiin. ”Koraani sisältää loppusoinnutettua proosaa.”

Eniten aineistoa Toivonen on hakenut klassikkorunoilija V.A. Koskenniemeltä, joka on kirjoittanut esseessään: ” Meillä tulee aina olla runoa lukiessa tunne siitä, ettei se säännönomaisuus, se pakollisuus, mihin runomitta lukijan velvoittaa, milloinkaan ylitä sitä, mitä voisi ehkä kutsua helläksi väkivallaksi. Runomittahan ei ole tarkoitettu rajoittamaan runoilijan mahdollisuuksia, vaan lisäämään niitä. Todellisen rytmitaiteilijan käsissä uudistuvat kaikki runomitat.”

Tiukasti tiivistettynä elegian kehitys epiikan vastapainoksi sopisi tämän päivän räppäreille ja lavarunoilijoille: ”Taustalla oli olojen muutos: helleeninen maanpiiri oli laajentunut Homeroksen päivistä. Kaupunkivaltiot tulivat elämän polttopisteiksi, joissa kunnianhimoiset yksilöt taistelivat vallasta. Ei ollut enää aikaa käyttää juhlallista kuusimittaa – haluttiin sanoa asiat nopeasti ja kärkevästi kaupungin torilla.”

Kirjan teoreettinen osuus on jaettu reilusti yli sadalla alaotsikolla. Jambi, trokee, daktyyli, sonetti, kalevalamitta, heksametri, kesuura, tavutukset, rytmi ja soinnullisuus… jne, saavat perusteellisen ja selkeän käsittelyn esimerkkeineen. Loppuviitteissä mainitaan 144 tekstilähdettä. Henkilöhakemistosta löytyy 118 nimeä Ovidiuksesta Cheekkiin, jonka näyteteksti on hänen rap-sanoituksestaan Jumala. 

Markku Toivonen, kuva Turun Sanomat, nettisivut 22.3.2014 (Ei merkintää kuvaajasta).

Laulava hiljaisuus on valtaisan työmäärän tulos. Analyyttisessä selkeydessään, esimerkeissään ja perusteellisuudessaan merkkiteos. Kokonaisuutena asiantuntijan käsikirja yksissä kansissa. Harrastajalle lyriikan historian ja maailmankuvan avartaja.

Markku Toivonen on kirjailija ja palkittu runoilija, joka on opettanut sanataidetta useissa eri yhteyksissä. Laulava hiljaisuus on hänen bibliografiansa kymmenes julkaisu.

…………………………………

Blogin ekstralinkeissä:

1. Markku Toivosen runokokoelma Lauluja tyhjyydestä

2. In memoriam Pentti Holappa

…………………………………

Vapauttava viesti ihmiskunnalle!

by

22.3.2019

14:38

Leave a comment on Vapauttava viesti ihmiskunnalle!

Amerikkalainen runous, Kirjallinen estetiikka, Maailmankirjallisuus, Sivistys, Suosikkikirjat

, , ,

Otsikko Hesarissa torstaina 21.3.2019: ”Isis tappaa tryffelinetsijöitä Irakin aavikolla” Neljännessivun juttu kertoo Isisin taistelijoiden rippeistä, jotka kiertelevät Irakin aavikoilla ja sieppaavat ihmisiä: ”Yleensä sunnimuslimeilta vaaditaan lunnaita, ja sitten heidät vapautetaan. Shiiat tapetaan. Isis pitää shiiamuslimeita vääräuskoisena.”

Kuva sivuilta: Tekniikka & Talous.

Päivityksessäni ei ole uskontojen vastakkainasettelua. Uutinen toisaalla arvioi, että joka viideskymmenes katolisen kirkon pappi on pedofiili. Kristinuskon historia on verinen, nykyään Raamatun ”oppien” nimissä harjoitetaan myös henkistä väkivaltaa ja eriarvoistamista. Kyllä ihminen tietää mikä on Jumalan tahto ja tarkoitus. 

Keräilen taas sekalaisia lehtileikkeitä uuden romaanikäsiksen lähteiksi. On luettava myös faktaa, fiktiota ja… runoa. Myös koko sen ajan kun kirjoitan – kuinka kauan siihen sitten kuluukin. Perusidea säilyy, mutta itse tarina voi kehiä mukaansa ennalta arvaamattomia asioita.

Työhuoneen hyllyssä on Walt Whitmanin (1819 -1892) Valitut runot Markus Jääskeläisen suomentamana ja Sammakon vuonna 2007 julkaisemana. Whitmania on helppo pitää yhtenä historian suurimmista humanisteista. Hän kirjoitti ajatuksensa ja manifestinsa runoiksi. Esikoisteostaan Leaves of Grass, hän laajensi ja täydensi ja julkaisi siitä yhä uusia versioita kuolemaansa saakka: ”Kirjoitan tätä jotta tavoittaisin sinut / joka luet tätä sadan, monen sadan vuoden päästä, / sinut joka et ole vielä syntynyt.”

Kuva: Library of Congress

Whitmanin teos on ylistyslaulu yksilölle, vapaudelle ja tasa-arvolle. Kaikki nostetaan yhtä arvokkaiksi riippumatta sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä tai uskonnosta, iästä tai ulkonäöstä. Riveiltä huokuu rajaton kiinnostus ja kiitollisuus itse elämään.

Olen kirjoittanut tänne ennenkin Whitmanista ja hänen vaikutuksestaan maailmankirjallisuuteen. Miksi nostan hänet blogiin uudelleen? Koska hänellä on vastaus Jumalan olemuksesta koko ihmiskunnalle. Näin simppeliä on yhteisen ymmärryksen ja rauhan saavuttaminen. Säkeet valittujen runojen tekstistä nro 48.

”Olen sanonut ettei sielu ole enemmän kuin ruumis / ja olen sanonut ettei ruumis ole enemmän kuin sielu / eikä mikään, ei edes Jumala ole suurempi kuin oma itse, / ja hän joka kävelee kilometrinkään ilman myötätuntoa kävelee / kohti hautaansa käärinliinat yllään /…/ ja sanon kaikille miehille ja naisille: seiskää rauha sielussanne / vakaasti miljoonien maailmankaikkeuksien edessä.

Ja ihmiskunnalle sanon: älä ole utelias Jumalan suhteen. / Sillä minä joka olen utelias kaikesta en ole utelias Jumalasta. / (Minkään pituinen lista määritelmiä ei voisi ilmaista millainen rauha / minulla on Jumalan ja kuoleman suhteen.)

Minä kuulen ja näen Jumalan jokaisessa esineessä mutta en ymmärrä / Häntä vähimmässäkään määrin, / enkä käsitä kuka voisi olla ihmeellisempi / kuin minä itse.

Miksi haluaisin nähdä Jumalan mieluummin kuin tämän päivän? / Näen jotain Jumalasta kaikkina vuorokauden tunteina ja joka hetki / näen Jumalan miesten ja naisten kasvoissa ja omissa kasvoissani / kun katson peiliin, / löydän kadulta Jumalan jättämiä kirjeitä ja kaikissa / on allekirjoituksena Jumalan nimi / mutta jätän ne paikoilleen koska tiedän / että minne tahansa menenkin / löydän niitä jatkuvasti.”

……………………………..

Ekstralinkit

1. Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa

2. Terrence Malickin vastaus Jumalalle

……………………………..

”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

by

27.8.2018

15:54

Leave a comment on ”Perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille”

Kirjallinen estetiikka, Kulttuuri, Lukeminen, Suomen kieli, Suosikkikirjat

,

Blogin neljä edellistä juttua käsittelee Volter Kilven romaania Alastalon salissa. Ehdin niissä jo pohtia kirjan rakenneratkaisuja, täysin omaleimaista kieltä, keskeisiä henkilöitä ja heidän sosiaalisia suhteitaan. Yhtä vielä puuttuu ennen kuin siirryn seuraaviin aiheisiin. Romaanihenkilöiden mielenliikkeiden taustalla on raha, vauraus, joka määrää tarinan keskiössä olevan parkkilaivan rakentamishankkeessa kaiken. Mitä tästä pitäisi ajatella nyt, menneitä ja nykyhetkeä punnitessa?

Albert Edefelt: Raatajat rahan alaiset (1893)

Historiasta kertova perinteinen suomikuva on jollain tavoin vääristynyt: turpeenpuskijoita, sisällissotaa ja lisää sotaa. ”Alussa olivat suo kuokka – ja Jussi.” Tampereen taistelut ja Tuntematon sotilas. Sauna, sisu ja Sibelius, niistä on suomalaiset tehty.

Miten Suomea on rakennettu? Tamperelaisena tiedän jotain teollisuudesta ja savupiipuista. Siitä miten kahden järven välinen kahdeksantoista metrin pudotus ja koski rakensivat kaupungin ja kehruu-Jennyn perilliset toimittivat Pietarin mamselleille retonkia, röijyjä ja trikoota.

Albert Edefelt: Lapsen ruumissaatto (1879)

Jos nyt raapaisen tähän kliseen ja oikaisen mutkat, niin rannikon väki on muokattu Myrskyluodon Maijoiksi, Kotkan ruusuiksi ja Albatrossiksi, joka lepäämättä liitää, ”se sinun sielusi on juuri kukaties… lapsuustoverini vanha merimies.”

Merenkulku ja kauppa on ollut merkittävä tekijä hyvinvointimme kehityksessä. Totta kai. Mutta kyllä ihmettelin, kun hain netistä tietoa Stockmannin kauppahuoneen alusta ja kehityksestä. Ei sanaakaan siitä miten oleellista oli merenkulku Helsingin ja Tukholman välillä – sieltä tuotiin (hienoa) tavaraa, joka meillä kävi kaupaksi. Jos tämä sattuisi jotakuta kiinnostamaan, kannattaa lukea Jörn Donnerin komea Stockan 125-vuotishistoriikki Kaupungin sydämessä (1987).

Kolmimastoisen parkkilaivan, ja pienempienkin alusten rakentaminen oli liian suuri taloudellinen riski rikkaimmallekin. Osuudet jaettiin ja voitto tasattiin. Ja jos haveri sattui, menetys oli pienempi. Suomalaiset laivat purjehtivat kaikkia maailman meriä. Pääosin kauppaa käytiin kuitenkin Euroopan mitassa. Kustavilaistenkin rahoittaman parkki Kaitaisen perustamiskirjan kustannukset jaettiin osakkaille vuonna 1866. Ensimmäinen lasti kulki Viipurista Amsterdamiin. Alastalon salissa muistellaan Hullia, Lübeckiä, Lontoota, ja kahvilastia Brasiliasta – muun muassa.

Mitäs tällä tahdon sanoa? Että historian kuva on aina vääristynyt, tarvitaan monta näkökulmaa… ja paljon ajattelua. Ja sehän hoituu lukemalla, joku on jo ajatellut puolestamme. Voi miten lohdullista ja ihanaa! Pistin sos-mediaan tämmöiset rivit: ”On kuljettava satojen vuosien lävitse saadakseen toivoa yhteen päivään.” Heti tuli vastaus, jotta toivon takia en ota askeltaakaan, sitä suodaan tahtomatta ja haluamatta. Kyllä se noinkin varmasti on… Minun täytyy hakea toivoa joka ainoaan päivään.

Tähän kannattaa jo Lainata Kilpeä ja Pukkilan repliikkiä – ja pirulauta miten kieli kulkee: ”Takaperittäinkös sinä, niin kuin sinun vanha Friisisi perse edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille, takaperittäinkös sinä, kysyn parkkikirjaan kävelet, koska klumppipuoli ja klopin paksu pamputtaa edellä ja ylätasangolla kun pipopuoli ja lirtinpää vielä lirkuttaa kaluna ja yhdenmerkkinä tankonappulan alaroikulla.”

Tätä kirjoittaessa hain taas kohtia, joihin olin käännellyt koirankorvia. On se. Hitto vieköön kova kirja. Loputon. Monenkin lukemisen arvoinen. Ainakin selailun ja kertailun väärtti yhä uudelleen. Loppuun raumalainen sanonta: ”Jok ei tunne Herraansa muualla, menköön merille.”

……………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Ihan jotain muuta.

……………………………

Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

by

6.8.2018

18:07

1 kommentti artikkeliin Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen!

Kirjallinen estetiikka, Kirjallinen huumori, Kirjalliset näyttämöt, Lukeminen, Suomen kieli, Suosikkikirjat

, ,

Jatkan edellistä päivitystä. Alastalon salia on takana reilut seitsemänsataa sivua. Olisin saanut souvin loppuun, mutta Saima (6v.) ja Selma (4v.) plus hännänhuippuna Lumi (3v.) pitivät huolen koko viikonlopun ohjelmasta. No, mikäs mukavampaa. Eikä kirjan kanssa ”mikään virstan villastus ja takakäpäläin kilpa etukäpäläin kanssa ole edessä”, kuten Volter Kilpi asian ilmaisisi.

Alastalossa on saatu parkinpapereihin jo Petter Filemon Pihlman-Pukkilankin nimi 1/16 osuudella. Pukkila on kerronnan rytmin kannalta tärkein henkilö, vastavoima ja kipinäniskijä koko muulle, tasaisemmalle porukalle. Keskeisiä henkilöitä kirjassa kuvataan vain kymmenkunta.

Palaan Pukkilaankin vielä, tänään pistän päivitykseen muutaman ajatuksen kirjan rakenteesta. Kerronta etenee henkilöiden pääsisäisten ajatusten, muistojen ja takaumien jatkumona. Silloin, kun preesensin tapahtumat nousevat pintaan nekin saavat hyberbolan ja liioittelun silauksen.

Romaanista puhuttaessa useimmiten mainitaan Härkäniemen piipunvalinta, jolle Kilpi uhraa seitsemänkymmentä sivua, ennen kuin Härkäniemi kulkee salissa, astelee keinavin kapteenin askelin laattian poikki ja roihutelee piippua… Piipun valinta kuvataan kirjan alussa, jo sivulta 41 alkaen ja valistunut arvaukseni on, että kohtaus on monen mielessä päällimmäisenä, koska lukuvoimat ovat sen jälkeen saattaneet hiipua.

Kun päästään ensimmäisistä kolmestasadasta sivusta käy selväksi, että rakenteeseen mahtuu Kilvenkin mittapuulla suvantopaikkoja, joiden jälkeen kerronnan ote taas ottaa enemmän kierroksia. Kun ykkösosa on selätetty, kakkonen alkaa vallan riemastuttavasti, kun totivettä odotetaan saliin kannettavaksi. Tulossa on ”ihmismäinen ja siivo totilasin tyhjennys vain, semmoinen viaton leimaus suuhun, joka virkistää verta ja vie miehen tukanjuuriin, harjan alle tiedonsiemauksen siitä, että hän on rohkea poika siellä, missä kuka muukin Jalmari.”

Kilpi kuvaa henkilöidensä ajatukset – eikä yksinomaan niitä, vaan päänsisäiset keskustelut, joissa ihminen käy dialogia itsensä kanssa, väittelee katuu ja kannustaa. Kun ihmiset puhuvat ääneen, Kilpi ei muuta kielensä rekisteriä vaan repliikit ovat toistensa kaltaisia ja käyttävät samaa ilmaisujaan kertaavaa ja vertauksineen kaikkialle haarovaa kieltä. Sillä tavoin ei kukaan puhu ja vieroksuin ratkaisua aluksi. Mutta kyllä tämäkin on pidemmälle ehdittäessä alkanut kokonaisuuteen saumattomasti istua.

Ja on se kuulkaas ihmeellistä, että alkaa jännittää kuka sen nimensä parkinpapereihin raapaisee nokkamiesten jälkeen. Tarina ottaa imuunsa ulkoisesti vähäisin eväin. Ainoa täysipainoisesti draaman kaarta hyödyntävä osuus löytyy Albatrossin tarinasta, jonka Härkäniemi kertoo, ennen kuin parkin piirustukset tuodaan saliin kaikkien nähtäväksi.

Albatrossin tarina on julkaistu myös erillisenä niteenä. Kertomus on 67-sivuinen, puhdasverinen ja jännitteensä pitävä novelli, jossa odotusarvoa maltetaan pedata kunnes päästään ”haukkapisteeseen”, josta tarinaa ottaa uuden ja yllätyksellisen suunnan. Jutussa on myös huumoria, joka sai lukiessa naureskelemaan ääneen.

Vaasan Ville pistää koko omaisuutensa ja vielä velkarahat likoon ja varustaa fregatin matkaan. Brasiliasta pitäisi kahvia saataman. Hän palkkaa kapteeniksi lapsuusaikojen toverinsa Kallen. Kuluu seitsemän vuotta eikä laivasta kuulu mitään. Ei kirjettä, ei juorua tai huhua. Ihmiset pitävät selvänä, että meri on miehet vienyt, mutta Ville jaksaa juosta joka päivä haminan möljälle tähystämään.

Kun laiva viimein saapuu paikatuin purjein, lahot mastot sammaloituneena ja vesiraja tropiikin kasvustoa liehutellen, Kalle saa kuulla kunniansa, hyvä ettei varustaja kurkkuun käy. Kapteenilla on kuitenkin pasmat selvillä ja vastaus valmiina.

”Minun mielestäni oli laivan saapuminen tärkeämpi asia kuin kirjepaperin. Ajattelin minä sitäkin, että mitäs murhetta teillä on laivasta, kun tiedätte, että siinä on kapteenina vanha rippikoulukamraatti ja närpiöläinen!”

Mitäs huolta maailman myrskyistä ja Atlantin tyrskyistä. Mies vastaan valtameri, mutta ei huolta – kunhan mies vain on närpiöläinen.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Suositus toiselle kesäklassikolle: ”Triangelidraamaa ja itsetunnustusta, vaarallista ja rohkeaa rakkautta”

2. Veden äärellä Ateenassa: ”Susiturkki ja alaston nainen”

…………………………

Miten kirjoittaa romaani viikossa – entä jos se kestää kymmenen vuotta?

by

24.7.2018

18:05

Leave a comment on Miten kirjoittaa romaani viikossa – entä jos se kestää kymmenen vuotta?

Kirjallinen estetiikka, Kirjat, Romaanin kieli

, ,

Georges Simenon oli yksi kaikkien aikojen tuotteliaimmista kirjailijoista. Hiottuaan tekniikkaansa, hän pääsi viimein tavoitteeseensa ja kykeni kirjoittamaan romaanin viikossa. Juttulinkki komisario Maigretin luojaan löytyy jutun lopusta.

Mikael Niemi julkaisi romaaninsa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä Ruotsissa vuonna 2000. Outi Mennan suomennos ilmestyi vuotta myöhemmin. Kirjasta tuli pohjoismainen myyntihitti ja tekijänsä läpimurtoteos. Haastatteluissa Niemi sanoi kirjoittaneensa teosta liki kymmenen vuotta. Laura Lindsted on kertonut Finlandia-voittaja Oneironin olleen kahdeksan vuoden urakka.

Tuskin romaanikäsikirjoituksen parissa istutaan kymmentä vuotta täysituntisia työpäiviä. Mutta se voi olla paljon muuta ja muun ohessa: ideoiden kehittelyä ja kirjaamista, lähdeaineistojen lukua, arkistotyötä ja tutustumista tapahtumien miljööseen.

Olen julkaissut omalla nimelläni kymmenen kirjaa. Yhdestoista ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen. Voin hyvin sanoa, että sen parissa on vierähtänyt kymmenen vuotta. Aihe on kaihertanut kaiken muun ohessa. Muistiinpanoja on syntynyt pitkin matkaa. Tuskin kymmenentuhatta sivua lähdekirjallisuuden kahlaamista riittää. Varsinainen kirjoitustyö otti kolme vuotta. Mutta tärkein: kymmenen vuotta sitten en olisi kyennyt enkä osannut rakentaa kirjaani.

Romaani avaa 103 vuoden mittaisen aikaikkunan. Kirja on universaali kertomus ihmisyydestä, kahdessa aikatasossa liikkuva tarina yhteiskunnista, joissa yksilön elämä on alistettu suuremman hyödyn periaatteelle. Tematiikka pohtii millaiseksi ihmisellä on mahdollisuus kasvaa pahan keskellä. Lopulta keskiöön nousee kysymys rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta.

Käsikirjoituksen työnimi on ollut Ilmestyskirja 2026. Kustantajan markkinointi-ihmiset ovat kuitenkin eri mieltä. Lopullinen nimi ratkaistaan elokuun alkupuolella. Tarina on raaka ja raadollinen. Mutta myös toivoa tarjoava ja lohdullinen. Muutaman rivin lainauksessa kysytään mitä niin kliseinen sana kuin onni saattaisi olla.

Makuuhuone, Palazzo Sagredo, Venetsia.

”Tuijotin vuoteen jalkopäästä avautuvaan huoneeseen, sen vähäiseen valoon, joka kiilsi tummaksi vernissatun taulun pinnalla ja näin miten pääskynen pyrähti huoneen läpi. Se olin minä, jotain räpistelevää ja sisältäni karannutta. Ihminen muuttuu, saattaa asua vieraassa maassa ja kaupungissa, pohtia miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt, miten vähän siitä kykenee edes kuvittelemaan. Mutta joskus, häviävällä hetkellä voi kokea ymmärtävänsä kaiken. Ajatus on vastaus johonkin niin yksinkertaiseen, niin naurettavan helppo, selkeä ja itsestään tietoinen tunne, ettei sitä voi kirjoittaa muistiin eikä toivoa kokevansa tai muistavansa samanlaisena enää koskaan uudelleen.

Luultavasti ilo ja tyytyväisyys – niin kuluneelta kuin se kuulostaakin – on häviävissä hetkissä, jolloin olemassaolon todellisuus on kadonnut. Autuus, ikiaikainen ja outo sana, joka on karannut Raamatun kellastuneiden sivujen välistä ja lepattelee kirkon kaariholveissa tahtomatta kiinnittyä minnekään, jotain sen kaltaista, vapaaksi päässyttä ja painotonta on onni – tyhjyyttä.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kuinka kirjoittaa romaani viikossa?

2. Vieläkö on Vittulajänkä lukematta?

…………………………………………….