Kategoria: Valokuvat

Mites me ennen osattiin kokata?

by

5.6.2012

12:40

Leave a comment on Mites me ennen osattiin kokata?

Populismi, Sivistys, Tyyli, Valokuvat

, , , ,

Elämästä on tullut yhtä ruuanlaittoa ja kokkikisaa. Mutta ei aivan. Kyllä kämpätkin pitää pistää uusiksi, tehdä hurja remontti, heivata kuntoon huvila ja huussi, stailata kämppä myyntikuntoon, perustaa puutarha uuteen uskoon ja pistää pihapartyt pystyyn.

Amurin työläismuseokortteli, 40-luku.

Keittiön kuva on 1940-luvulta. Asiallinen ja toimiva verrattuna yhteiskeittiöihin, joissa tuolloinkin vielä kokkailtiin. Jos ystävät kokoontuisivat sinne arvostelemaan illallisen, menu olisi seuraava:

Alkukeitto edellisen päivän paistiluista, mukana sipulia ja pilkottua porkkanaa. Juomana kotikalja. Pääruokana kuoriperunat ja ruskea kastike siansivusta. Veteen leivottua rievää ja voita. Juomana piimä. Jälkiruoaksi köyhät ritarit, kermavaahto ja mansikkahillo. Kahvia, korviketta tai teetä.

Amurin työläismuseokortteli, 70-luku

Kamari on 1970-luvulta. Siis vain tuokio sitten. Stailaajan unelma. Uutta ilmettä syntyisi pienellä budjetilla. Jospa hirvigobeliini korvattaisiin aiheella Ryöstö Seraljista. Muistattehan: minareettien tornit ja yössä kiitävät valkeat ratsut. Ryöstetyn neidon hame hulmuaa ja kuun sirppi taivaalla on kellahtanut selälleen.

Kiitoskortti, 1927.

Viimeinen vanha kuva on päivätty vuodelle 1927. Kesän kynnyksellä ollaan aivan kuten nytkin. Mutta ajatelkaas! Helsingin kautta lähetetty tanssimusiikki oli kuulut Parikkalassa niin hyvin, että olisi voinut kotona valssiksi pistää.

Ja mitäs telkka nyt tarjoaa? LIV-kanavan ohjelmistosta napattu kuva on viime lauantailta. Ehkä se on alallaan jonkinlainen ohjelmistovalintojen ennätys.

LIV 2.6.2012

Perjantairuno: Sano mistä pidät niin kerron millainen olet

by

23.3.2012

11:56

3 kommenttia artikkeliin Perjantairuno: Sano mistä pidät niin kerron millainen olet

Kirjoittamisen ideat, Perjantairuno, Valokuvat, Ympäristö

, , ,

Juttuun olisi ollut helppo löytää järkyttävämpi kuva, mutta kartoin shokkiefektiä. Otos on Sebastiao Salgadon, jonka näyttelykokoon vedostetut kuvat ovat jääneet mieleen lähtemättömästi. Salgadon reportaasien kuvaajanjälki on ainutkertaista ja tunnistettavaa.

Kuva: Sebastiao Salgado (wayneford´s posterous)

Brasiliassa 1944 syntynyt Salgado opiskeli taloustieteitä ja teki väitöskirjan maatalousekonomiasta. Työskennellessään 1970-luvulla kansainvälisessä kahvintuottajien organisaatiossa Afrikassa, hän alkoi liittää raportteihinsa valokuvia. Lopulta hänestä tuli freelance-kuvaaja ja yksi maailman arvostetuimmista kuvajournalisteista, joka on työskennellyt yli sadassa maassa.

Salgado kuvaa maapallon kipupisteitä: nälänhätää, pakolaisleirejä, epäinhimillisissä oloissa työskenteleviä ihmisiä, hetkiä ennen ja jälkeen kuoleman. Mutta myös iloa ja toivoa kurjuuden keskellä, erityisesti lapsia.

Kolmestasadasta mustavalkokuvasta koostuva EXODUS on kunnianosoitus ihmisille, jotka kaikki ovat kotinsa menettäneinä matkalla jonnekin. TERRA kertoo Brasilian maattomien elämäntaistelusta. ” En kuvaa kurjuutta, vaan erittäin köyhiä ihmisiä”, Salgado on sanonut.

Muutama vuosi sitten tein runoa kokoelmaani Satakieli! (Like 2008) Mietin miten erilasista asioista me pidämme. Voisi ainakin kuvitella, että ihmisen saattaa määritellä hänen mieltymystensä mukaan.

Aloin miettiä asioita, joissa olisi merkitystä ja nautintoa. Rivi riviltä syntyi jotain. Arvaamatta muistin Salgadon edellä mainitun Terra-kuvareportaasin Brasiliasta ja kaivoin näyttelykirjan työhuoneen hyllystä.

Salgado päättää koko runon ja tekee sen samalla tyhjäksi. Minulla olisi varaa valita henkilökohtaisia mieltymyksiäni. Joidenkin pitää vain koettaa selvitä päivästä toiseen. Ja silti – kaiken puutteen ja kurjuuden keskellä Salgadon kuvista löytyy vetoavaa estetiikkaa.

LET´S GO!

”Mieluummin leipää ja kalaa,

talvella mieluummin punaviiniä, kesällä samoin,

mieluummin jazzia, soulia, salsaa ja

sonetteja, mieluummin Tarkovskin Stalker,

Seitsemän samuraita ja Avaruusseikkailu 2001,

mieluummin Hopper, Duchamp, Schjerfbeck,

Caravaggio tai Leonardo, mieluummin

Tranströmer, Turkka, Lorca, Pessoa ja Paz,

Montaigne, Munro, Roth, Roy, Genet ja Kundera,

mieluummin avantgarde, arkkitehtuuri

ja minimalismi, mieluummin meren luodolla

ilman paitaa, mieluummin virveli ja viehe,

mieluummin kalaa ja leipää jos valita saa

ja ainahan saa, luettelee runoilija ja kysyy

olenko nähnyt Sebastiao Salgadon valokuvia.

Haluaisinko lisätä listaan jotain

– tai ottaa pois?

Perjantairuno: Virtsaan upotettu Vapahtaja

by

15.3.2012

19:56

Leave a comment on Perjantairuno: Virtsaan upotettu Vapahtaja

Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Perjantairuno, Valokuvat

, ,

Aloitin tänne sarjan otsikolla Runo viikonvaihteeksi. Ensimmäisen julkaisun jälkeen sain palautteena paremman nimen: Perjantairuno. Päivän poikkitaiteellinen juttuni esittelee ensin muutamin sanoin tekstiin liittyvän taiteilijan.

Anders Serrano, Piss Christ.

Amerikkalainen Andres Serrano (1950) haluaa hätkähdyttää valokuvillaan: verta, spermaa ja virtsaa. Kuvia patologian laitokselta, seksuaalisuutta, uskontoa ja kuolemaa. Oheinen kuva, Piss Christ, on aiheuttanut suurimman kohun. Kun työ oli aikanaan esillä Ranskassa, 85.000 henkilöä esitti vetoomuksen sen poistamiseksi.

Serranon kuvassa on krusifiksi, jonka taiteilija on upottanut omaan virtsaansa. Avignonissa Collection Lambertin näyttelyyn tunkeutui kaksi ”aktivistia” ja tuhosi vedoksen vasaroimalla. Kun kymmenen vuotta sitten lähdin Helsinkiin kolutakseni muutaman näyttelyn, en tiennyt Serranon maineesta mitään.

Tennispalatsin näyttely teki vaikutuksen. Useita kuvia on vieläkin helppo palauttaa mieleen. En lähde tulkitsemaan ”Pissa-Kristuksen” syvintä tarkoitusta tai arvoa taideteoksena. Se on tässä epäoleellista.

Näyttelyn jälkeen tein junassa muutaman muistiinpanon, joista syntyi sittemmin runo kokoelmaani Elämän tarkoitus (Like 2002). Muistan miten seisoin näyttelysalissa: kun katsoin krusifiksia ja käänsin sille selkäni, näin vastapäisellä seinällä kuvan syntymättömästä lapsesta ja kuolleesta naisesta. Jokin aistittava jännite kulki tilan lävitse.

Saattaa tuntua, että runolla olisi tulkinnallinen tarkoitus. Näin ei ole. Paremminkin säkeet esittävät kysymyksen. Aivan kuin totuus odottaisi portin takana, mutta lukko ei yrityksistä huolimatta suostu avautumaan.

P O R T T I

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy lumesta Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

Rakkaus ja kirjailijan työmaat

by

11.9.2010

14:56

Leave a comment on Rakkaus ja kirjailijan työmaat

Kansallissosialismi, Kirjalliset näyttämöt, Psykologinen romaani, Valokuvat

, , , , ,

Pirkkalaiskirjailijat alkavat järjestää proosaklubeja. Haastattelija sekä kaksi kirjailijaa, joista ainakin toinen on Pirkanmaalta. Vierailen Virpi Hämeen-Anttilan kanssa illassa, jonka otsikkona on ”Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta.” Rakkaus on kiperä sana. Latautunut ja silti kliseeksi kulunut. Illan otsikko on hieno ja haastava.

Normandia, Caen, kuva maihinnousun museosta.

Aion lukea tuoreempaa tekstiä, mutta myös otteen romaanistani Saat toivoa kolmesti (Like 2007). Aikanaan, lähdetöitä tehdessäni listasin muistikirjaani 25 eri näkökulmaa lähestyä rakkauden olemusta. Ne kaikki tulivat tavalla tai toisella käsiteltyä kirjassa. Tässä numero 13, rakkaus jossa ulkopuolinen tuhoaa kummatkin rakastavaiset. Kuva on otettu valokuvasuurennoksesta vieraillessani Normandian maihinnousun museossa kaksi vuotta ennen kirjan julkaisua.

”Tappajat ja kiduttajat ovat aina olleet naissuhteissaan pettyneitä ja katkeroituneita miehiä. Täyttymättömästä intohimosta on syntynyt yhtä hyvin sonetteja, kirjallisuuden klassikoita kuin massamurhiakin.

Ajattelin hetken, lähes kiihottavan innostuneena, että aihetta voisi käyttää johonkin tekstiin. Kuvaisin joukkotuhon törmäämistä kahden toivottoman, mutta vielä elämästä kiinnipitävän ihmisen onneen, joka kiteytyy niin sentimentaaliseen sanaan kuin rakkaus.

Lomittaisin kahden ihmissuhteen päiväkirjat. Kuvaisin natsijohtajan kuiviin rutiineihin näivettyneen suhteen rinnalle alistetun intohimon, joka kukkii ennen kuolemantuomiota. Asettaisin vastakkain upseeriperheen puhumattoman ja katkeruudella kyllästetyn ilmapiirin ja heidän kaksi uhriaan, jotka elävät kiihkeän tunteen viimeisestä liekistä. Turvallisuuden tunne vastaan turvattomuus, josta löytyy vielä surullista toivoa.

Muistan kuvan, jossa saksalaisupseeri hirttää omakätisesti ranskalaisen vastarintaliikkeen nuoren tytön ja pojan. Tyttö roikkuu jo köydessä kuolleena, hänen ilmeessään ei näy tuskaa, on kuin hän nukkuisi pää vinossa, niska huonoon asentoon vinksahtaneena. Suupielet ovat valahtaneet alas, köysi on painunut niin syvälle kaulaan, ettei sitä näy – se kohoaa ylös hänen kiharoittensa takaa, jotka latoon siivilöityvissä auringonsäteissä näyttävät kuin niiden ympärillä leijuisi kultapölyä. Poika on hengissä vielä, upseeri kurkottaa sotilaiden katsellessa köyttä hänen kaulaansa. Miehen ilme on määrätietoinen ja täydellisesti tehtäväänsä keskittynyt. Valo osuu hänen kasvoihinsa, koppalakin mustaan lippaan ja kokardiin. Poika on sulkenut silmänsä ja kääntänyt päänsä pois tytöstä, jonka ruumis riippuu aivan hänen edessään. Hänen kätensä on sidottu selän taakse, hänen päällään on puvun takki ja päässä pehmeäkankainen lippalakki. Pojan raottuva suu näyttää siltä kuin hän saattaisi puhjeta nauruun ja itkuun yhtä aikaa. Kasvot ovat silti tyynet, niille on laskeutunut ilme, joka kertoo, että hän on jo muualla, kaukana ladosta, sotilaiden tuijotuksesta ja köydestä, joka kohta kiristyy hänen kaulaansa. Kukaan ei voi tietää hänen viimeisiä ajatuksiaan.

Minä olen varma, että hän ajattelee tyttöä. Heitä kahta yhdessä.”

………………………………………..

Mistä kirjoitamme, kun kirjoitamme rakkaudesta. Proosaklubi Teatterikahvila Kivessä Tampereella 21.9.2010, klo 18.00

…………………………………………

Runo, kuva ja miehen kyyneleet

by

16.6.2010

11:08

Leave a comment on Runo, kuva ja miehen kyyneleet

Kirjalliset näyttämöt, Kirjoittamisen ideat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka, Valokuvat

, , , , , , ,

Ensimmäistä kertaa järjestetyllä Tampereen Runokaupunkiviikolla koettiin yli 70 tapahtumaa. Viikon ytimenä oli jo vuodesta 2003 järjestetty Annikin runofestivaali. Juhlan taiteilijana oli tänä vuonna Outi Heiskanen, joka sanoo: ” Runous on suurinta tiedettä, koska runoilijat käsittelevät kokonaisuutta – jokainen ihminen on kokonainen maailmankaikkeus. Mutta lopultakin on turhaa erotella kirjallisuutta, musiikkia, kuvataidetta tai runoutta toisistaan. Mitä kirjalliseen makuuni tulee, niin mitä pitkäveteisempi kirjailija sen kiinnostavampaa se on minulle! Suosikkejani ovat mm. James Joyce ja Franz Kafka.”

Kuva: Kati Karhula & Hanna Helminen

Yksi menneen viikon mielenkiintoisimmista tapahtumista oli poikkitaiteellinen Aika Valotuksia! Kuuden tunnin valokuvamaraton, jossa kuvaajille annettiin kolme teemaa ja niihin kuhunkin kolme, runonsäkeisiin pohjautuvaa aihetta. Runoilijoita oli valittu Elina Vaarasta rocklyyrikko Kari Peitsamoon. Kilpailun tuloksena saatiin liki 500 hienoa otosta.

Toimin yhtenä kuvakilpailun tuomariston jäsenenä, joten haluan tarjota teille ensimmäisen sarjan voittajakuvan, sekä aiheeseen liittyneen runon kokonaisuudessaan. Teema no: 1 oli nimeltään ”Pitkät jäljet”. Kuvan piti pohjautua kahteen säkeeseen Terhi Vedenkiven kokoelmasta Hatullinen tuulta (Sanasato 2006) ”Mies itkee hikoilemalla / harmaagraniitin pidäteltyjä kyyneleitä”.

Kuvan ottivat Kati Karhula ja Hanna Helminen. Hieno rajaus, avoin taivas ja linnun vapaus vangittuna miehen selkään. Kuvasta voi suorastaan aistia ja kuulla myös äänen. Runo kokonaisuudessaan tukee kuvan ajatusta loppuun saakka:

Sateen metronomi ikkunalaudalla

tahdittaa pulssin, joskus

elämä jättää lyömättä.

Mies itkee hikoilemalla

harmaagraniitin pidäteltyjä kyyneleitä.

Vaikea katsoa rosoista kalliota,

joka mahtuu ruutuiseen flanellipaitaan.

Elämän tarkoitus – 850 grammaa

by

22.12.2009

15:57

2 kommenttia artikkeliin Elämän tarkoitus – 850 grammaa

Kirjoittamisen ideat, Runous, Unohdettujen runojen klinikka, Valokuvat

, , ,

Joku on kuvan tarinan jo kuullut. Sopii se silti toistaa näin joulun aikaan. Syntymisen ihmeestä kun on kysymys. Tasan kahdeksan vuotta sitten avasin Hesarin, ja siinä se oli, nimiösivulla aivan luonnollisen kokoisena. Vastasyntynyt tyttö, 28-viikkoinen ja 850 gramman painoinen.

Kuva: Liisa Takala/Helsingin Sanomat

Kuva säväytti. Olin juuri lähettänyt kustantajalle uuden runokirjan käsiksen. Kokoelmalla oli kliseisen haastava nimi: Elämän tarkoitus. Runon tekemisen työssä kannattaa yrittää vain mahdotonta. Arkinen ajattelu on meille kaikille jo tuttua.

Soitin kuvan ottaneelle Liisa Takalalle ja kysyin josko saisin käyttää otosta. Kun pieni keskonen kotiutui ja vanhemmatkin suostuivat, terhakka taistelija päätyi kansikuvaksi. Elämän ihme kytee joskus pienellä liekillä ja on normaaliakin riippuvaisempi toisten ihmisten huolehtivista käsistä.

Runon valitsen tänään Mustasta runokirjasta. Se sopii kuvaan ja jouluun. Pyhinä sopii miettiä myös perimmäisiä kysymyksiä. Olen vierastanut tunnustuksellista uskoa, koska sellaiseen liittyy usein oikeassa olemisen tarve, ihmisen itsensä muovaama ja tulkitsema käsitys Jumalan tarkoituksesta ja tahdosta. Silti runon nimi on Credo, joka merkitsee minä uskon. Ehkäpä itse elämän ihmeeseen uskominen on kylliksi.

C R E D O

Tunnustus on vastahakoisesti aukeava / haava, jota sidon yhä uudelleen. / Kynttilän liekki huoneen nurkassa, tuli joka kytee / seitsemän sadepäivän jälkeen.

En tule valmiiksi. Olen kateellinen / sinulle, joka et elä täällä uskon varassa / vaan oman varmuutesi. / Minä uskon jumaliin, yhdessä ja erikseen, / Jeesukseen ja muihin vapahtajiin. Juudakseen, / jolle annettiin raskain taakka.

Uskon lapseen ennen kuin se on syntynyt. / Neljäntoista viikon ikäiseen sikiöön, / yhdeksän sentin mittaiseen. / Sillä on samanlaiset kädet kuin minulla, / sormenjälkineen ja kynsineen. Se leijuu / lapsivedessä kuin avaruuslentäjä, / jonka napanuora kiinnittää elämästä elämään. / Sydän sykkii, kierrättää verta ja happea. / Hämärässä hohtavat aivot / pergamenttia ohuemman ihon lävitse.