Johanna Vehkoon Oikeusjuttu – Kafkasta tuli totta

Hankin Hesan kirjamessuilta Johanna Vehkoon teoksen Oikeusjuttu (Kosmos, lokakuu 2021, 214 s.) Kirja on intensiivisin tänä vuonna lukemani, liki yhdeltä istumalta ahmittava. Jälkimaku on yhä hämmentävä, mielessä kiertävä, kirpeä, tiivis ja voimakas. Pistin jo sos-mediaan vahvan suosituksen. Nyt ainoa huoleni on, onko Tietokirjallisuuden Finlandia-raati ehtinyt lukea vastikään julkaistun Oikeusjutun?

Kansi: Tero Ahonen

Takakannen lainauksen mukaan: ”Oikeusjuttu on tositarina yhdestä kunnianloukkausoikeudenkäynnistä mutta myös paljon laajemmasta ilmiöstä. Nettioikeisto on vedättänyt mediaa jo vuosikausien ajan, ja nyt sen kohteena on myös oikeuslaitos.”

Vehkoo (monialainen toimittaja ja tietokirjailija) sai syytteen – ja tuomittiin tunnetun rasistin, natsi-ideologian kannattajan ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta itsekin tuomion saaneen, verkkovihaa levittävän henkilön kunnianloukkauksesta. Oikeusprosessin vaiheet vetävät vertoja Kafkan 1925 julkaistun samannimisen kirjan tarinalle.

Vehkoon kirja on niin monitahoinen, että sitä on vaikea valottaa blogissa käyttämälläni annostelulla: reilun 3000 merkin tiivistyksellä. Olen tehnyt merkintöjä ja käännellyt koirankovia yli 20 sivulle. Simppelein kiteytys on vahva suositus ja lukukehotus. Listaan lisäksi vain muutaman perustelun ja itseeni erityisen vaikutuksen tehneen argumentin.

1. Vehkoon kirja on tämän ajan täsmäluettavaa: trollaus, striimaus, maalittaminen, kiusanteko, valheet, feikkiuutiset ja verkkoviha tunkevat tajuntaamme kaikkialta. Oikeusjutun kokonaisuus kirkastaa kriittisen ajattelun kokonaiskuvaa ja punnitsee myös oikeuslaitoksen nykyisiä käytäntöjä.

2. Kirjan merkitys on globaali. Fasismin ja uusnatsismin nousu, sananvapauden manipulointi ja meitä kaikkia koskevien kysymysten tahalliset väärintulkinnat eivät ole missään paikallinen ongelma, vaan koskevat demokratian uhkia maailmanlaajuisesti, yhteiskuntien ”kehitysasteista” riippumatta.

3. ”Moni valittelee, kuinka mitään ei saa enää sanoa, mutta heidän sananvapauttaan ei ole todellisuudessa rajoitettu. Minun on, oikeuden tuomiolla”, Vehkoo sanoi Hesarin haastattelussa. Niin… ne, jotka valittavat sananvapaudesta, ovat ensimmäisenä tekemässä kanteita muita mielipiteensä ilmaisseita vastaan.

Johanna Vehkoo HS, kuva: Markku Ulander/ Lehtikuva

4. Kunnianloukkausjuttujen kohdalla ”Näyttää siltä, että kyse on arpapelistä. Samankaltaisista loukkauksista toinen saattaa johtaa sakkoihin ja korvauksiin, toisen tulkinta lopetetaan kesken. /…/ Pahimmassa tapauksessa päädytään tilanteeseen, jossa kunnianloukkauslaki on lähinnä äärioikeiston ja rasistien työkalu, eikä poliisilla ole nykyisenkään vertaa aikaa tutkia misogyynisiä ja rasistisia puheita.” 

Näin on jo käynyt. Vehkoo sai tuomion käräjäoikeudessa ja hovioikeus piti sen voimassa. Hän sai valitusluvan korkeimpaan oikeuteen, jonka tehtävänä olisi nyt saada ennakkoratkaisulla asiaan sellainen lainsäädäntö, että mielivaltainen harkinta syytteiden nostamisesta tai tutkinnan keskeytyksistä saataisiin oikaistua kaikille lain edessä yhdenmukaiseksi.

5. Oikeusjuttu alkaa henkilökohtaisilla tunnustuksilla ja tuntemuksilla, mutta laajenee edetessään koskettamaan meitä kaikkia, koko yhteiskuntaa määrittäväksi kysymykseksi. ”Ajattelin, että tässä ei ole enää kyse minusta. Ei ole aikoihin ollut. Jos hovin tuomio jää voimaan, se tarkoittaa, ettei rasisteista tai natseista ei voi enää puhua oikeilla nimillä. Kukaan ei voi”, Vehkoo kirjoittaa.

6. Oikeusjuttu ei ole ”tyypillinen tietokirja”, siinä on vahva kirjallinen ja tarinallinen ote. Antiikin ajoista saakka tuttu ja koeteltu draaman kaari ja katharsis, joka johtaa puhdistumisen tunnetilaan, elämänhalun uudistumiseen ja voimistumiseen. Vain faktojen tinkimättömällä tuntemisella ja sujuvan kirjoittamisen hallinnalla tehdään näin merkittävä, ajankohtainen ja mielenkiintoinen kirja.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Wikipediassa Johanna Vehkoon biografi ja tietoa oikeudenkäynnistä.

2. Blogissa vuonna 2016: Donald Trump ja Joseph Goebbelsin kultainen sääntö.

…………………………………………..

Ihan turha valitus!

”Kiitos, että olet asiakkaamme. Haluamme tarjota sinulle parhaan mahdollisen palvelun. Jos sinulla on kysyttävää, otathan meihin yhteyttä.” Viestin tarkoitus on, että asiakas joutuu hoitamaan kaiken ”palvelunsa” itse – ja usein vaikeimman kautta. Liki alalla kuin alalla Palvelua saa vain sen hetken, kun Aku Ankka Juniorin myyjä saa viidennellä soitollaan tilauksen uusittua.

Kun saan hyvää palvelua tai ystävällistä kohtelua, muistan siitä aina kiittää. Ja sitten kolikon kääntöpuoli: Kirjaudun Nordean nettisivuille jo kolmatta kertaa samaa asiaa hoitamaan. Termien kieli ja tulkkaus on vaikeaa, mutta löydän ehkä oikean kohdan. Vaihtoehtoja on useita, enkä käsitä onko laskuni yhdistelmälasku, kun siinä on myös duunipaikan laajakaista. Vaihtoehtojen perässä ei tietenkään ole suoraa linkkiä, josta asia selviää. Lopusta löytyy yhteenveto, ja lataan pdf-tiedoston. Saan kahdeksan A4-sivua luettavaa. Palaan takaisin pankin sivuille – ehkä en ole ymmärtänyt kaikkea. Päädyn samaan umpikujaan. En ihan usko vielä dementiaan tai tietotekniikan käytön osaamattomuuteen. Kokemusta on vuodesta 1987 lähtien, jolloin hankittiin firmaan Macin ”kottaraispönttö”, jolla ei mitään tehnyt. Uskoin silti, että tulevaisuuden kyytiin kannattaa hypätä heti.

Päätän soittaa pankin palveluun: ”Valitse vaihtoehto jota asiasi koskee.” Äänite kertoo vaihtoehtojen numerot. Ei minulle mitään, joten jään odottamaan… ”Syötä tilisi tunnusluku”. Helvetti mikä se olikaan – se menee oikein. ”Avaa tunnuslukusovelluksesi ja varmista tunnistautuminen.” Siirryn sovellukseen ja näpytän neljä numeroa. ”Kiitos, olet nyt tunnistautunut. Puhelusi nauhoitetaan, että voimme kehittää palveluamme. Puhelusi jälkeen saatat saada tiedustelun, jossa kysymme, miten olemme onnistuneet palvelussamme.”

”Sano lyhyesti mitä asiasi koskee?” – tämä selvä, maksutavan muutosta. Seuraa hetki hiljaisuutta enkä tiedä katkesiko yhteys. ”Kaikki asiakaspalvelijamme ovat juuri nyt varattuja. Pyrimme palvelemaan sinua mahdollisimman pian.” Taas hiljaisuutta. ”Jonotusaikasi on arviolta 34 minuuttia.” Seuraa musiikkia menneisyydestä, se särisee ja venyy oudosti kuin loppuun soitettu C-kasetti.

Koetan palata pankin sivuille. Ehkä olen toope, jolta on jäänyt jotain huomaamatta: ”Istuntosi on keskeytetty. Viiteen minuuttiin ei ole ollut tapahtumia. Kirjaudu sisään uudelleen.” 

Voi kilin vittu! Jos näille ”palveluille” osuu asiakkaalle muutama hoidettava samaan settiin, se tietää hikistä iltapäivää… ja niin rentoo lopputulosta, että pitää paiskoa illalla kotona pahvilautasia. Eipä silti, kyllä joku nämäkin osaa. Ajokortin uusimisesta netissä oli tehty iisiä. Avainasiana ovat oikein tehdyt ja selkeät linkitykset, jotka ovat heti jokaisen vaihtoehdon ja jatkon yhteydessä. Ammattilaiset, joiden kanssa on joskus tullut duunia tehdyksi, kutsuvat fiksua netissä navigointia ”Murupoluksi.”

Muistan ensimmäiset pankkiasioiden hoitoon tehdyt ohjelmat. Silkkoja tekstirivejä, silloin toimivia. Edellisen elämäni yhtiökumppanin kanssa hoidettiin hommat ”Kermit” -sovelluksella. Kovin tykkään tietoverkoista, kun pitää hakea lisää infoa. Tänäänkin Edward Hopperista ja jenkkien 1960-luvun taiteesta. Mutta ”liian fiksut” koodaajat koettavat sössiä homman. Niin kävi aikanaan Nokia puhelimillekin. Yksinkertaiseen toimintoon piti kulkea liian monen linkin kautta.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

Lue sata klassikkoa tunnissa: ”Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma.” 

Piipitän täältä ruohonjuuritasolta: kritiikkisi on käyntikorttisi!

Samansukupuolisten rakkaus – kääntääkö Jumala peukun ylös vai alas. Entä sinä?

Ei kahta ilman kolmatta. Edelliset päivitykset käsittelivät henkisyyttä ja hengellisyyttä. Tällä erää vielä tämä juttu ennen kuin katsotaan universumia uudesta kantista.

Domenico Zampieri: Aatamin ja Eevan nuhtelu (1581)

Syy aiheeni laventamiseen löytyy romaanikäsiksestä, joka on parhaillaan ensimmäisellä editointikierroksella ja ottaa reippaasti ajatustilaa. Metatasollaan teos käsittelee yhteiskunnan ja yksilön moraalia, uskontoja, uskomuksia, rasismia ja ennakkoluuloja. Arkisessa tarinassaan se on kuvaus rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta, elämän hauraudesta ja ihmisen mielen murtumisesta.

Pohjatyötä ja haastatteluja on ollut poikkeuksellisen paljon, lähdeluetteloon on kertynyt yli kuusikymmentä viitettä. Haastatteluja tehdessä kutsuin kotiini mormonit, sisar Hollingsworthin ja sisar Wattsin ja tutustuin Mormonin kirjaan, kuulin Jehovantodistajia ystäväni luona ja kadunkulmissa, keskustelin muualta saapuneiden ja islaminuskoisten kanssa, hain myös empiiristä tietoa psykooseista ja skitsofreniasta, luin alkuperäiskansojen uskonnoista ja tutustuin Lao-Tsen Salaisuuksien tiehen – ja kun tilasin terrorismia käsittelevää kirjallisuutta, pankki jäädytti maksun tililtäni.

Tekstin editointivaiheessa fokus tarkentuu. Joitakin teemoja on tarpeen vielä syventää. Kustannustoimittajani sanoin: ”Aikataulu ei ole tärkeä, lopputulos on.” Ja ystävän sanoin, kun valitin, jotta saa olla saatana viimeinen kirjaurakka, hän kysyi: ”Mitä sinä sitten tekisit?”

Tavoistani poiketen selasin myös uskoaan julistavien nettikommentteja, vaikka niiden argumentointi on usein lasten hiekkalaatikkojuttujen tasoa: ”Kyllä meidän isä teidän isän voittaa.” Tätä ei kannata ottaa yksisilmäisyytenä, sillä minulla on kunnia tuntea myös monia ”Hyviä paimenia”, joiden ajatus liikkuu laajemmin.

Usko ja uskonto on yhden ihmisen asia – yhden kerrallaan. Jokainen meistä liki kahdeksasta miljardista joutuu ratkaisemaan sen omalta kohdaltaan. Ja silti – niin moni joutuu vielä maksamaan erimielisyydestä hengellään.

Kuva: MTV uutiset 29.12.2019

Kirkon tasa-arvoinen ihmiskäsitys on yhä kaukana. Pappi ja kirjailija Kai Sadinmäki sanoi YLE ykkösen Horisontti-keskustelussa muun muassa: ”Ei enää syrjintää! Sukupuoli- ja muut vähemmistöt ovat edelleen heikommassa asemassa yhteiskunnassa heteronormien mukaan elävään valtaväestöön nähden. Kirkko joko asettuu sorrettujen puolelle, tai se lakkaa olemasta Kristuksen kirkko.” Sadinmäen mielipide löytyi nopeasti sos-mediasta.

Ensimmäisenä kiirehti kommentoimaan toinen pappi, joka toivoi tällaisten mielipiteiden omaavia perustamaan oman ”liikkeen”, joka voisi vihkiä kaikkea mikä liikkuu, ja sitäkin mikä ei. Seuraava huusi avuksi Herraa: ”Voi meitä, me hukumme.” Ja totaalinen tyrmäys, kun kysyin: ” Voiko samaa sukupuolta olevien Jumalan luomien välillä olla todellista rakkautta?” Vastaus: ”Jumalan sanan mukaan ei. Vaatimus samaa sukupuolta olevien vihkimisestä on rakkaudeton valhe ja siksi ei sisällä todellista rakkautta. Inhimillistä rakkautta voi olla. Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa jokaista ihmistä.”

Raamatun taakse voi piiloutua ja löytää puoltavat tai tuomitsevat rivit joka ainoalle mielipiteelle, oli se mikä tahansa. Piru kuulemma lukee Raamattua juuri siten, poimii pinseteillä haluamansa. Minäkin osaan metodin:

Victor Vasnetsov: Ilmestyskirjan ratsastajat (1887)

Näin evankelista Luukas lainaa Kristuksen sanomaa (12:49-51): ”Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle – ja kuinka toivonkaan, että se olisi jo syttynyt! Mutta minut on kasteella kastettava – ja missä ahdistuksessa olenkaan, ennen kuin olen sen läpi käynyt! Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? En suinkaan, vaan riitaa!”

Ja entä vanha testamentti. Joelin kirja (4:9-10) tarjoaa samaa ideologiaa kuin jihad tänään: ”Kuuluttakaa kansoille näin: – Varustautukaa pyhään sotaan, hälyttäkää miehet taisteluun! Lähtekää liikkeelle, käykää hyökkäykseen kaikki soturit! Takokaa auranne miekoiksi ja vesurinne keihäiksi. Arka sanokoon: ”Olen urhea soturi.”

Runo tulee kokoelmastani Satakieli! (2008). Jumala loi meidät kuvakseen, Herra on meidän kaikkien yhteinen summa.

Herra siunaa ja varjele meitä. Valista meille kasvosi

ja ilmesty meille iltalehtien lööpeissä ja kohulehtien

kansikuvissa, sillä Sinä loit meidät kaikki kuvaksesi

vaikka jotkut väittävät, että olet tehnyt myös sekundaa.

Me olemme yhtä kuin sinä. Tai toisinpäin. Sinä olet

yksi ja ainoa: et musta etkä valkoinen, et hyvä etkä

paha, et Vapahtaja etkä murhaaja, väärämielinen tai

oikeudenmukainen. Yhtä hyvin äiti, joka tappoi lapsensa,

kuin julkkis, joka tilittää syöpäänsä. Sinä olet homo ja

hetero, et miinuslaskun tulos, vaan kaiken summa.

Herra kuule meitä ruumiisi ja veresi nimessä, siunaa

jokapäiväinen valmisruokamme ja pyhitä pahvilaatikkoviini,

sillä meidän on nälkä ja meitä janottaa. Herra varjele meitä

vihollisilta ja vääräuskoisilta, äläkä jätä meitä terroristien

käsiin, niin kuin mekään emme lakkaa puolustamasta Sinua.

Herra siunaa ja varjele meitä kaikilta, jotka eivät tunne

tarkoitustasi – Herra anna meille rauha nimesi tähden.

……………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Emerituspiispa Irja Askolan mielipide.

2. Kyseenalaistan omat käsitykseni täällä.

3. Äänirunoja. Jutun runo ”Nimetön” listan viimeisenä. (Taustojen äänimaailmat Hanna Silvennoinen)

……………………………………

Palautetta kirjastani: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa”

Päivitysväli pääsi venähtämään. Vielä pari kirjakeikkaa niin päästään ”normaalimpaan” rytmiin. Yllämme kaartuvan taivaan lehtikritiikit ovat lämmittäneet. Netti- ja sos-median palautteet olleet pääosin positiivisia, postikortit poikkeuksetta. Henk.koht. viestit ovat olleet kannustavia, mutta sähköpostiin tulee tiukkaakin palautetta ja opastusta kirjailijalle:

”Mikä minua on ihmetyttänyt monissa kirjoissasi, on uskonnon sanaston käyttö. En ole löytänyt sille pointtia. Oikeastaan olen todennut usein, että se on turhaa ja oudosti tulkittua, kun suomalaisilla luterilaisuus on osa kulttuuria ja myös yleinen tietämys kristillisestä opista on yhteistä.

Kirjoitan tämän siksi, että jos / kun käytät uskonnon käsitteitä, käyttäisit niitä vain silloin kun niillä on merkitystä sisällön kannalta. Suomalainen lukija on sisäistänyt luterilaisuuden äidinmaidossa ja turhaan horjutat uskottavuutta käyttämällä ”väärin tulkittuna” niin latautuneita käsitteitä.”

Pitkän viestin lopuksi päästään aivan ydinkysymyksen äärelle: ”Kerron vaan sinulle, mikä tökkii kristillisen maan tavallista lukijaa (ja tutkijasielua). Ja toisaalta kun olet taitava kirjoittaja, miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” 

Nämä ovat ilahduttavia kommentteja. Täydellisestä yhteisymmärryksestä ei synny kyseenalaistamista tai keskustelua. Lukija ilmoittaa ettei pystynyt lukemaan koko kirjaa, mutta hänen pitkä palautteensa herättää itselleni ajatuksia ja aihioita tulevan käsiksen kannalta. 

Olen jo keskustellut Jehovantodistajien kanssa, istunut helluntaiseurakunnan ja vapaakirkon kokouksissa, tilannut materiaalia yhdistykseltä Aabrahamin pyhät lapset, kutsunut kotiini Sisaret Hollingsworthin ja Wattsin – he jättivät lähtiessään Mormonin kirjan. Luvun alla on myös Islamilaisen valtion historia, strategia ja tuomiopäivän visio. Tao – taivaallinen tie on luettu, Mytologia: jumalia, sankareita ja myyttejä, odottaa vuoroaan. Kirjoittamisen edessä lukulista lisääntyy samaa tahtia.

”Miksi otat itseäsi rasittaen niin vaikeita teemoja.” Juuri tämän kysymyksen vuoksi aikanaan halusin kirjailijaksi. Uteliaisuus, oppiminen ja uuden hakeminen on elämän suola ja sokeri. Mahdottomuuden vaatimus on ainoa minkä vuoksi kannattaa kirjoittaa. Tätä duunia voi tehdä kuoleman kynnykselle saakka – ehkä siitä ylikin.

Linkit Areenan Aamu-tv:n haastatteluun, Radio Yle 1 Luomiskertomukseen ja Hesarin kritiikkiin:

1. Aamun kirja, Kaisa Pulakka haastattelee: YLE TV 1

2. Luomiskertomus: Haastattelu, Radio Yle 1

3. HS: ”Kirjailijantyön tiivistymä, vetävä mutta syvä”

……………………………………………………..

Duuneja Jumalan hirttosilmukassa

Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiskunta kävi korskeaksi ja alkoi rakentaa Babelin tornia. Moista julkeutta ei Jumala kauan katsellut vaan sekoitti ihmisten mielet ja kielet. Tarvittiin tuhansia ja tuhansia vuosia, uudet profeetat ja uusi Jumala, jotta ihmiskunta saataisiin jälleen kommunikoimaan keskenään ajasta ja paikasta riippumatta: ”Connecting people” ja ”On line”.

Jumala (tai vastakkaisen puolen edustaja) lähetti uusiksi profeetoikseen ensin vähäisempiä, sitten Steve Jobsin, Bill Gatesin ja Mark Zuckerbergin. Keskuuteemme kehittyi kaksi suurta uskontoa: toinen sai tunnuksekseen Omenan, toinen halusi avata ikuisuuden Ikkunat. Liityin ison Omenan seuraajaksi heti ensimmäisten joukossa. Uskoin ”Desktop publishingiin”, maksoin ”Kottaraispöntöstä” ja tulostimesta 10.000 silloista markkaa ja luotin, että se valaisisi oman ja opetuslasteni tien tulevaisuuteen.

Niin kävi. Rahaa tuli ja meni – yhä uusia näyttöjä, keskusmuisteja, tulostimia, liittimiä, kovalevyjä, kilotavuja ja gigabittejä, kannettavia ja taskussa kulkevia, ohjelmia, päivityksiä ja käyttöjärjestelmiä. Viimein halusin valita elämääni oman ja uuden tien, mutta Omenasta en voinut luopua. Kaikki työni edellytykset ja yhteydet katkeaisivat.

Kaikilla uskonnoilla on haittansa, hyötynsä ja hintansa. Ja niistä luopuminen on tehty äärimmäisen vaikeaksi. Iso Omena on johtava toimija menetelmissä, joissa käyttäjiltä kerätään mahdollisimman paljon kapitaalia. Laitteisiin ja ohjelmistoihin on sisäänrakennettuja sovelluksia, jotka pakottavat uskovat säännöllisiin uhrauksiin.

Edward Hopper: Office at Night (1940)

Niin on kaikkialla. Kodinkoneet käyvät yhä lyhytikäisemmiksi, ei autollakaan loputtomiin ajeta. Ero on siinä, että Omenan toiminta käy yhä häikäilemättömämmäksi. Stoori on pitkä, tähän vain kaksi esimerkkiä. Edellisestä koneesta ”paloi” virtapiuha. Uutta et enää saa. Yksi käytetty löytyi Hollannista. No, kone piti kohta vaihtaa uusien ongelmien vuoksi. 

Pari viikkoa sitten työkoneeni lähti aivan omille teilleen. Syyksi paljastui ”hajonnut” näppis, joka suolsi virheellisiä komentoja. Uusi ei tietenkään enää toiminut entisen käyttöjärjestelmäni kanssa. Tukeni ”MacHelp-Mika” kyseli mitä tehdään, kun 5-6 vuoden ikäiseen koneeseeni ei voi enää asentaa uutta päivitystä – se hidastuisi powerin puutteessa tahmeaksi kuin muurahainen hunajassa.

Ratkaisu oli työnäyttööni kytkettävä kannettava. Se on helppo napata mukaan, kun kirjoitan tulevan joulukuun Ateenassa kirjailijaliiton residenssissä. Omena osaa hinnoitella, pakollisine lisälaitteineen ja ohjelmineen (vanhat ei tietty pelaa uudessa käyttiksessä) kovan paketin hinnaksi tulee 2500 eur. Mikan lasku päivityksistä, vanhojen tiedostojen siirroista ja asennuspaketista on maltillisempi, 388 eur. Kahdennentoista koneeni ja nykyisen työvälineeni hinnaksi käy kirjailijan tuloille hengästyttävät liki kolme tonnia.

Mitäs tahdon tällä sanoa? Tuskin ainakaan, että ennen oli paremmin. Tekstiduuni kaikkineen ja toimivat yhteydet ovat kirjailijantyöni edellytys – ei pääasiassa toisiin ihmisiin, mutta myös nettiverkon arkistoihin: kuviin, filmimateriaaleihin, karttapalveluihin ja ties mihin, vaikkapa uuden romaanini toiseen maailmansotaan ja Franchettin palatsiin Venetsiassa vuonna 1951.

Kaikki edellä kuvattu säätö viivästytti blogin päivitystä – ja muutakin. Nyt homman pitäisi pelata. Hain uuden koneeni taustakuvaksi Edward Hopperin maalauksen vuodelta 1953: ”Office in a small city”. Se kannustaa minua oleellisen äärelle. Teknologista huolimatta. Tai juuri sen tähden.

………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle

2. Millaiset isät arvostavat naisten kirjoittamaa – vieläpä novelleja

………………………………….

Tästä lähdetään ja pohjoissiipeen mennään

Jatkan edellistä päivitystä, jossa kerroin mitä Tampereen Pyynkin Trikoon tehdaskiinteistön kauppa merkitsee vuokralaisille. Jutun ydin löytyy siitä, että muuttoaikataulu oli kohtuuton ja lainvastainen. Aamulehti ja YLE:n alueradio lukivat blogiani ja tekivät aiheesta jutun.

Tilanteeseen saatiin korjaus nopeasti. Itselleni on tärkeintä, että muuttoaikatauluun löytyy joustoa. Myös kohdalleni osoitettu väistötila kiinteistön pohjoissiivessä vaikuttaa hyvältä. Tänään on editoitu romaanikäsistä, joka pitäisi saada kustannustoimittajani lukuun. Iltavuorossa tsekkailen mitä lähtee roskalavalle, mitä jää muuttokuormaan.

Uusi työtilani punatiilitehtaan pohjoissiivessä.

Seitsemässätoista vuodessa kertyy kaikkea, mitä on kuvitellut säilyttämisen arvoiseksi: jätesäkillinen mappeja, aikansa eläneitä tietokoneen ohjelmapaketteja, kirjoja kierrätykseen ja turhaa rihkamaa…

Ja silti. Työt ja tavarat, suhteellista on kaikki. Tai lopulta suhteetonta: ”Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!” Ja sama latinaksi: ”Vanitas vanitatum et omnia vanitas.” Muistutus ja aihetta sivuavat säkeeni tulevat kokoelmasta Elämän tarkoitus (Like 2002).

OIKOPOLKUJA

Kuljen missä kuljen, aina vieraassa maassa.

Kaikki tarttuu minuun kuin koiran paska kenkään,

ihmisten hyvä ja huono tuuli kiirehtii kalloni läpi.

Nielen sitruunan siemenen

ja samalla sekunnilla

työntää puu silmuja suustani ulos.

Valo viiltää pisaroita ja kirkastaa

puiden oksilla heilahtavaa helminauhaa.

Minä näen enemmän estetiikkaa

paistopeltiin kiinni palaneissa silakan nahoissa.

Nukkuessani en tiedä, että olen yhä täällä.

Musta öljy meren laineilla on vahva,

siipensä sotkenut lintu heikko.

Olen huoleti, vielä minutkin unohdetaan.

…………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Annan määräyksen, että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

2. ”Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa?”

………………………

Teemu Laajasalo: ”Armo loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama.”

Teemu Laajasalo aloitti Helsingin hiippakunnan piispana 1.11.2017, Irja Askolan jäädessä tehtävästä eläkkeelle. Nyt näyttää siltä, että piispanviran luottokorttilaskuissa on pitkäaikaisia epäselvyyksiä. Myös etuuksien käytössä kohtuuden ja hyvän maun raja on ylittynyt. Luin juuri Laajasalon vuoden takaista haastattelua verkosta – samassa siunaamassa koneelle kilahti sähköpostia.

Kirkon ulkomaanapu markkinoi minulle toimintaansa, koska olen silloin tällöin lahjoittanut pienen summan tai hankkinut ”Toisenlaisen lahjan”. Testamentin mahdollisuuttakin on tarjottu. En itse kuulu kirkkoon. Eropäätös on jo parinkymmenen vuoden takaa.

Yhtäaikaiset informaatiot ottivat toisistaan sen verran kipinää, että tein provosoivan kuvamanipulaation. Hyvän maun rima värisee kannattimillaan, mutta päätin kuitenkin julkaista kuvan. Asiat ovat harvoin joko tai. Ja vaikka olisivatkin, juttuni johtopäätös on aivan muualla: minussa itsessäni, ehkä sinussakin.

Näyttää siltä, että Laajasalon elastisesta omatunnosta vedetään ne tavanomaiset johtopäätökset ja uhkaillaan kirkosta eroamisella. Ja toisin päin. Sosiaalipolitiikan proffa ilmoittaa, ettei osallistu enää samoille kirkollisvaalilistoille Helsingin hiippakuntavaltuuston puheenjohtajan, Johanna Korhosen kanssa, joka vaatii taloussotkuille selvitystä.

Tarjotaan puheenvuoro piispalle itselleen. Ote haastattelusta löytyy Kodin kuvalehden verkkosivulta 13.4.2017, jolloin Laajasalo oli vielä Kallion kirkon kirkkoherra:

”Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä. Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla. Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.”

Mitä minun tästä tulisi ajatella? Että armon automaatti kuittaa arveluttavatkin teot? Että hyväosaisten pitäisi tyytyä edes kohtuuteen? Ja vielä: että apurahakirjailijan ei kannata hassata hyväntekeväisyyteen? Että Kirkon ulkomaanavulle on turha lahjoittaa, koska nälkää näkevät yöpyvät pakolaisleireillä ja piispa Kuninkaan sviitissä?

Johtopäätökseni on tämä. Kävelen peilin eteen ja kysyn itseltäni: ”miten minä hoidan oman tonttini?” Muuttuuko maailma jos annan toisten tekojen ohjata käytöstäni? Miten helppo onkaan paheksua muiden käytöstä vaikka omassanikin on toivomisen varaa? Kirkon rahankäytön valvonta näyttää olevan mennen maailman puuhia. Toivottavasti kuva nyt kirkastuu. Omalta tililtäni lähtee edelleen vaatimaton kymppi kuussa Kansainväliselle solidaarisuussäätiölle. Ja joskus jotain myös Kirkon ulkomaanavulle.

Julkaisin kaksi vuotta sitten kokoelman Piru parka – pessimistin aforismit, En tosin omalla nimelläni, vaan asialla oli alter egoni Onni Vähälä. Tällainenkin kiteytys kirjasta löytyy: ”Kun et anna rahaa hyväntekeväisyyteen, voit olla entistä varmempi ettei se kuitenkaan perille mene.” Lopetan runoon, joka löytyy maailmantilanteen päivittävästä kokoelmastani Babel (Palladium Kirjat 2013).

Dadaabin pakolaisleiri, Kenian ja Somalian raja. Kuva: Thomas Mukaya

Afrikan sarvi – kaunis nimi

kuin Yksisarvinen, Merenneito tai Serafi

jotka luotuaan Jumala päätti jättää ne näkymättömiksi.

Afrikan sarvi on jäänyt vettä vaille ja kärsii,

sen kaakkoiskulmaan on kasvanut

maailman suurin pakolaiskeskus:

”Iisha-tyttö syntyi akaasiapuun alle

Kenian ja somalian rajalla viime viikolla.

Kymmenientuhansien muiden tavoin

Iishan äiti oli kävellyt viikkojen matkan

kuivuuden koettelemasta Somaliasta kohti Kenniaa.

Viimeisillään raskaana oleva äiti kantoi mukanaan

viittä lasta kohti Dadaabin pakolaisleiriä.

– Kävelimme 22 päivää pelkän veden voimalla.

Synnytyksen jälkeen en ole syönyt mitään.”

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Irja Askola: ”He ovat Väärässä”

2. Jumala loi ihmisen kuvakseen – tuliko tehtyä sekä priimaa että sekundaa?

……………………………………………..

Stockmannin Tiernapojat ja rasistiset stereotypiat?

Tampereen Stockmann oli ensimmäinen työnantajani. Kun perustin myöhemmin yhtiökumppanini kanssa mainostoimiston, ensimmäisiä asiakkaitamme oli samainen Stockmann: valokuvausjärjestelyjä, päivälehti-ilmoituksia ja kanta-asiakasmarkkinointia. Toimisto kasvoi ja luovuin vastuista vasta vuosituhannen vaihteessa. Vapaana kirjailijana olen ehtinyt olla seitsemäntoista vuotta.

Kuva sivustolta: nmaahc.si.edu

Kaikesta huolimatta… ja juuri sen tähden tulee seurattua myös mainontaa ja kaupallisia viestejä. Joulun alla luin miten Stockmann poisti sos-mediasta videon, jossa Helsingin tavaratalon henkilökuntaa esiintyy Tiernapoikina. ”Video oli ehtinyt olla julki neljä päivää ja se poistettiin 23. joulukuuta. Video sai kritiikkiä somessa, koska videolla yksi henkilöistä esiintyi kasvot mustaksi maalattuna.” Rasismikortti tehosi: ”Harkintakykymme petti”, tavaratalo tiedotti. Kaupallisesti se saattoi näinä aikoina olla viisas veto.

Toki olen tietoinen 1900-luvun taitteen rasistisista stereotypioista, joissa koomikko sotki naamansa, veti valkoiset hansikkaat käteensä ja esitti mustaa. Tai siitä, että meillä julkaistiin vielä 1975 lastenkirja Meidän pihan mustanaamat.

Luettuani Stockan Tiernapojista, ajattelin avata hieman historiaa. Ettei tulisi pysähdyttyä heti ensimmäiseen ajatukseen, joka päähän pälähtää. En pidä siitä, että kaikki asiat puristetaan yksioikoisesti saman tuutin läpi. Tulee mieleen neuvostodiktatuuri, jossa ideologisesti epäilyttäviksi osoittautuneet henkilöt retusoitiin myöhemmin kuvista pois. Väinö Linnan sanoin: ”Kannattaa aina tietää enemmän. Aloittakaa historiasta.”

Ennen kuin ehdin päivittää blogia, luin lapsuudenaikaisen tiernapoikaporukkamme Knihdin tekstin. Uskallan lainata sen tähän, koska hän oli julkaissut sen fb:ssä. Ja toinen syy: tuskin olisin laatinut yhtä perusteellista selontekoa keskiajalta periytyvän kuvaelman historiasta. Todellisen pahiksen rooli oli minulla: Herodes, joka vallanhimonsa huumassa tapatti kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset.

”Kun kiersin Tiernapoikien Knihtinä Tampereen kapakoita, kahviloita ja firmojen pikkujouluja kahden vuoden ajan joulunalusviikot 1960-luvulla, minulle ja muille pojille oli selvää kuka on näytelmän öykkäri. Herodes, vallastaan mustasukkainen ja mielipuoli stryranki. Tiernapojat, tähtipojat, kertovat Matteuksen evankeliumin Idän tietäjät -tarinan (Matt.2:1-12) laulunäytelmänä/kuvaelmana teatterin keinoin. Siinä kerrottiin kansalle, miten erilaiset ja eriväriset kansakunnat saapuvat Jerusalemiin kumartamaan Messiasta profeettojen ennustusten mukaan.

Kreikankielinen UT käyttää Ilmestyskirjassa sanaa etnos, kun se kertoo siitä, miten kansakunnat kokoontuvat Jumalan valtaistuimen eteen. Murjaanien kuningas edustaa yhtä idän kansoista ja kysyy Herodekselta missä se vastasyntynyt kuningas on. Hän tuli kumartamaan uutta kuningasta. Hän eroaa habitukseltaan skandinaavisista kruunupäistä. Onko sen toteaminen teatterin keinoin rasismia?

Kuvaelman alun miekkailukohtaus kertoo myös Pyhän maan historiasta, johon liittyvät valloittajien taistelut milloin miltäkin suunnalta esim. mamelukit, roomalaiset, ottomaanit. Meidän ryhmässämme Murjaanien kuninkaana oli kaverimme, joka oli turkkilainen (tataari) ja muslimi. Vaikka hän oli tummahipiäinen, teatterimaskia hänellekin laitettiin. En mitenkään osaa nähdä tämän tradition liittyvän blackface -ilmiöön.

Muuten, espanjalaisessa Los Reyes -perinteessä (kuninkaat, viittaa idän tietäjiin) yksi kuninkaista on musta. Jos siihen ei saada mustaa, kuningasta esittävä maskeerataan. No, jos mietitään juutalaisen esittämistä, natsien lanseeraama keltaiselle pohjalle piirretty Daavidin-tähti viittaa Hitlerin rotuoppiin alemmasta rodusta. Daavidin tähdellä merkitty näyttelijä ei minusta sinänsä ole rasistista, jos se on relevantti ele suhteutettuna näytelmän muihin rooleihin.”

…………………………………………….

Blogin aiemmat ekstralinkit:

1. Aivan ylittämätön kirjan aloitus 

2. Hyvän ja pahan leikkauspisteessä

…………………………………………….

”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.”

Kierrätän tasan kuuden vuoden takaisen päivityksen. Tähän väliin en uutta ehdi. Jo perjantaina kalastelen Kyrösjärvellä kirjailijaliiton mökillä ja sitä ennen pitäisi ehtiä monta puuhaa. Toinen syy on yhtä ajankohtainen: aina uuden kulttuuriministerin aloittaessa hänen mieltymyksistään maalaillaan uhkakuvia. Sitä paitsi tänään on Claes Anderssonin syntymäpäivä. Hänen mielipiteensä löytyy otsikosta.

Tovi sitten aamukahvini valahti väärään kurkkuun silkasta hämmästyksestä. ”Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?” kysyttiin Hesarin asiantuntijaraadilta. Tulos ei tässä ole tärkeä: 47% vastasi kyllä, 34% ei. Loput levittelivät käsiään.

Verenpaine alkoi kohota sivistyneen ihmisen sitaatista. Dosentti ja tuplatohtori, neljän ranskalaisen tiedeakatemian ulkojäsen ja ritarin arvolla kruunattu suomalaisen kulttuuripolitiikan päättäjä sanoo: ”Kulttuuri edellyttää kypsää makua, jota kaikilla ei voi kovin nuorella iällä vielä olla.”

Muumioitunut mielipide nousee suoraan kumpujen yöstä. Selvennetään asiaa esimerkein, että eliittikin ymmärtää. Kun äiti tai mummu leipoo lapsen kanssa karjalanpiirakoita, se on kulttuuria. Ruokaperinne ja suomalainen design siirtyy sukupolvelta toiselle.

Kun lapsi kuuntelee kirjastossa satutuntia, se vasta kulttuuria onkin. Tarinoiden ikiaikaiset kaavat ja maailmankirjallisuuden myytit ja ikonit siinä kylvetään uuteen ja innostuneeseen kasvualustaan. Entä nuorten sanataidekoulutus, joka saattaisi kaivata valtionkin rahaa…

Kuva: Kangasalan kirjasto

Telkassa pyörähti taannoin ”Tanssien tähtiin”. Ohjelmassa haetaan brittien lahjakkainta tanssijaa tai tanssiryhmää ja osallistua voi ikään katsomatta. Ensimmäisestä semifinaalista loppukilpailuun selvisivät nuorimmat osallistujat, toistakymmentä käyvä Emily ja Tanssiryhmä Jukebox Junior. Edellä mainittu taitaa olla viihdemössöstä puristettu ovela formaatti. Sitäkin. Ja mitä suurimmassa määrin esimerkillään nuoria tanssikulttuuriin innostavaa katsottavaa. Jukebox Juniorin tanssijat ovat 9-15 vuotiaita.

Jatkan vielä ”tosta poikki ja tohon jenga” -näkemystäni:

1. Kulttuuri kuuluu kaikille. 2. Kulttuuri ja taide voivat merkitä eri asioita. 3. ”Korkeakulttuuria” ja arjen kulttuuria ei kannata erotella, niille on vain eri mittarit. 4. Toiset tekevät taidetta ammatikseen, toiset harrastavat – samoin on kulttuurin laita. 5. Vastakulttuuri pitää instituutiot vireänä.

Kertaan vielä Hesarin raadista Claes Anderssonin mielipiteen: ”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.” Tukea tulee myös Matti Apuselta: ”Jako nuorten ja vanhojen taiteeseen on todella keinotekoinen.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Hoitiko entinen alusvaatemalli kulttuuriministerin pestin yhtä mallikkaasti kuin kirjailija?

2. Kissataulu kulttuuriministerille

……………………………………………..

”Pelkkä kirja ei riitä. Kirjailijan pitää olla esiintymiskykyinen, kielitaitoinen, hurmaava.”

Aamulehden ja Tulenkantajat-kirjakaupan perustama kirjallisuuspalkinto jaettiin viidettä kertaa 25.3. Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! kuittasi 10 000 euron arvoisen tunnustuksen.

Tulenkantaja-palkinto myönnetään kirjalle, jolla katsotaan olevan hyvät mahdollisuudet, kun julkaisuoikeuksia kaupataan ulkomaisille kustantajille. Tuomariston puheenjohtajan, kirjailija Antti Tuomaisen omia kirjoja on julkaistu 27 maassa.

Vuonna 1972 syntynyt Weselius on helsinkiläinen kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori, joka työskentelee lehtorina Alto-yliopiston valokuvataiteen koulutusohjelmassa.

Olen tavannut ihmisiä, jotka vain hitusen kärjistäen kuvittelevat yhä, että kirjailijat ovat traumojaan tuskailevia ja punaviiniä litkiviä taitelijoita, jotka kirjoittavat jumalaisen inspiraation voimalla. Elleivät sitten ajele taksilla kapakasta toiseen koska yhteiskunnan pullasorsille heitellään apurahaa.

Weseliuksen palkintouutisen kyljessä oli Aamulehden kulttuuritoimituksen esimiehen, Markus Määttäsen kolumni. Rankkaa tekstiä, eikä kyse ole pelkästään vientivetoisesta kirjallisuudesta. Kotimaassa kirjailijan näkyvyyden/myynnin pelastavat vain julkisuus naistenlehdissä ja televisiossa.

”Kirjallisuus on raaka laji. Siinä ei pelkkä kirja riitä. Vaikka teos olisi miten nerokas, lajityyppien yläpuolella omaksi genrekseen nouseva vallankumouksen aloittaja, on se silti vasta alku, ensimmäinen askel Kuussa. Kirjan lisäksi kirjailijallakin pitää olla karismaa, vetovoimaa, brändiä – kaikkia niitä tekijöitä, joita minkä tahansa lajin supertähdiltä tai menestyviltä liikeyrityksiltä vaaditaan.

Moni inhoaa juuri luettelemiani sanoja. /…/ Silti ne ovat täyttä totta. Lähes kaikissa muissa taiteenlajeissa tämä jo tajutaan, mutta kirjallisuudessa elää yhä liian vahvana  myytti introvertista taiteilijanerosta, jonka teokset myyvät itse itsensä maailmalle. Eivät myy. Niitä on pakko myydä.

Kirjailijan pitää olla esiintymiskykyinen, kielitaitoinen, hurmaava. Hän ei saa olla liian vanha. Iäkkäästä kirjailijasta ulkomainen kustantaja ajattelee ensimmäiseksi, ettei tuolta enää monta bestselleriä ilmesty.”

Allekirjoitan Määttäsen tekstin. Tuomio on luettu, miten se minuun vaikuttaa? itselläni on ikää, hurmaavuudesta ei tietoakaan ja brändi rapistumaan päästetty. Jotain yhtälöstä kuitenkin jää. Pitää vain kirjoittaa helvetin hyvä kirja. Sellainen on tekeillä. Muuta ei voi, ja muu on muiden huolia. Poikkeukset vahvistavat säännön – toivottavasti.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Helkkarin etevää sakkia ja muita kuolemattomia

2. Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

………………………………………………