Nostan perjantain päivitykseen juttuni kolmen vuoden takaa. Aiheeseen satakolmekymmentä vuotta sitten kirjoitettu teksti käy monin tavoin yhä ajankohtaisemmaksi.
Charles Baudelaire (1821–1867) tunnetaan kitkeristä mielipiteistä ja aikalaisinhostaan. Moninaisten kirjallisten ansioidensa ohella häntä voisi pitää myös proosarunon eurooppalaisena ”isänä” tai ainakin lajityypin merkittävänä uudistajana.
Baudelaire muistetaan parhaiten runokokoelmastaan Pahan kukkia (1857) ja Pariisin ikävä. Henkilökohtaisessa elämässään ja tuotannossaan hän toteutti kapinallisen taiteilijan myyttiä tinkimättä ja kyseenalaisti aina katkeruuteen saakka vallitsevia käytäntöjä ja arvoja. Vastapainona olivat estetiikan, kauneuden ja moraalin pohdinnat. Jos hänen persoonaansa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi ”ristiriitainen”.
Baudelairen päiväkirjat sisälsivät muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia keskeneräisiksi jääneisiin teoksiin. Kirjailijan sapekas mielipide lehdistöstä on julkaistu 1887. Eila Kostamon suomennos ensimmäisen kerran 1972, teoksessa Välähdyksiä/Alaston sydämeni. Vaikuttaako teksti tutulta, mikä… vai onko mikään muuttunut 130 vuoden jälkeen? Kannattaa lukea toisenkin kerran:
”Ei yksinkertaisesti voi selailla ainuttakaan sanomalehteä, oli päivä, kuukausi tai vuosi mikä hyvänsä, löytämättä joka riviltä pöyristyttäviä näyttöjä ihmisen turmeltuneisuudesta ja samalla mitä hämmästyttävintä rehellisyydellä, hyvyydellä, lähimmäisenrakkaudella kerskailua ja aivan häpeämättömiä vakuutuksia edistyksen ja sivistyksen voittokulusta.
Jokainen lehti on alusta loppuun yhtä kauhujen kudosta. Sotia, henkirikoksia, varkauksia, riettauksia, kidutuksia, ruhtinaiden rikoksia, kansakuntien rikoksia, yksityisten rikoksia, maailmanlaajuisen julmuuden huuma.
Ja tämän oksettavan aperitifin sivistynyt ihminen nauttii joka-aamuisen ateriansa palanpainikkeeksi. Kaikki tässä maailmassa tihkuu rikoksia: sanomalehti, seinät ja ihmisten kasvot. En ymmärrä miten puhdas käsi voi tarttua sanomalehteen kouristumatta inhosta.”
Blogin päivitys ottaa kipinää parinviikon takaisesta muutaman rivin uutisesta, joka pohjustaa tulevia Turkin kansalaisten teloituksia. Maa on virallisesti tasavalta. Käytännössä diktatuuri. Tämän päivän Hesari kertoo miten 15 000 virkamiestä on pantu viralta.
Euroopassa kuolemanrangaistus on voimassa vain Valko-Venäjällä. Maa ei kunnioita humanitaarisia oikeuksia eikä noudata oikeusvaltion ja demokratian periaatteita. Presidentti Aljaksandr Lukasenka johtaa yli yhdeksänmiljoonaista kansaa itsevaltiaan ottein. Turkki on seuraamassa diktaattorin viitoittamaa tietä.
Amnesty International raportoi 1634 teloitusta yli kahdessakymmenessä maassa vuonna 2015. Raportoiduista teloituksista 90 prosenttia tapahtui Iranissa, Pakistanissa ja Saudi Arabiassa.
Käytännössä teloitettujen lukumäärä on paljon korkeampi. Esimerkiksi Kiinassa teloitettujen määrää on valtionsalaisuus. Luvuissa ei tästä syystä ole mukana Kiinan kuolemantuomioita tai teloituksia. Maan uskotaan teloittavan enemmän ihmisiä kuin koko muun maailman yhteensä.
Nazim Hikmet, kuva: line.do/tr/
Olen lainannut tänne ennenkin Turkkilaisen runoilija Nazim Hikmetin (1902 – 1963) tekstiä. Runoilijan tuotanto oli kielletty Turkissa vuoteen 1965 saakka. Nykyään häntä pidetään maan kansallisrunoilijana. Hallittu patetia, sentimentaalisuus ja romantisointi lienee runouden lajeista ”vaikein”. Ehkä Hikmetin rivejä tarvitaan kipeästi juuri nyt. Säkeet on suomentanut Brita Polttila ja Ultra Bra on aikanaan runon levyttänyt.
Lähettäkää minulle kirjoja
jotka päättyvät hyvin
joissa siipirikko lentokone
laskeutuu turvallisesti
Joissa lääkäri hymyillen
jättää leikkaussalin
ja sokean lapsen silmät
avautuvat näkemään
Joissa syytön vapautuu
murhaajan jo tähdätessä
jossa kymmenen vuotta
odotettu kirje
saapuu vihdoin lintujen mukana
Joissa ihmiset seisovat
ja jonottavat runoilijoiden kirjoja
eikä kukaan menehdy kaivaten
leipää ruusuja aurinkoa ja vapautta
Lähettäkää minulle kirjoja
jotka päättyvät hyvin
sillä kerran myös
meidän tuskallinen ja rohkea
tarinamme päättyy hyvin
……………………………………………………………….
Ekstralinkit:
1. Adolf Hitlerin aivot (linkki sivuaa tuoretta Norman Ohlerin teosta Hitlerin tabut Kolmannen valtakunnan huumeinen todellisuus)
Suuresta maailmasta kuuluu isoja uutisia! Miten vastata hämmästykseen ja valheiden voittoon? No, huumorilla tietysti. Paras kaivaa hyllystä Pessimistin aforismit. Alter egoni on sellaisenkin kirjan taannoin kasannut.
Piru parka sisältää puolentoista sataa aforismia, osa ikivanhoilla embleemeillä kuvitettuna. Takakansi kehottaa nauramaan itselleen ja sanoo: ”Elämä ei kulje ihmissuhdekonsulttien käsikirjoituksen mukaan ja surun liekit syttyvät useimmiten toivon kipinästä.” Tässä kuusitoista ajankohtaista aforismia, olkaa hyvä:
Paheita katsotaan läpi sormien. Vasta hyveet herättävät epäilyksiä.
……………………………….
Varmin mielipide on aina sillä, joka vähiten tietää.
……………………………….
Mitä useammin teet väärin, sen oikeammalta tuntuu.
………………………………..
Kun omistat puoli valtakuntaa (tai olet TV:stä tuttu) saat prinsessa kuin prinsessan.
Muista sanan mahti: toivosta epätoivoon on vain kolmen kirjaimen matka.
………………………………..
Kun kansa pyytää leipää, kannattaa lähettää kivääreitä.
………………………………..
Kyllä tuhansien kilpailukyky aina yhdelle hyvän voiton takaa.
………………………………..
Mollaa matalammaksi kaikki, mihin et muuten ylety.
………………………………..
Lehdet kirjoittavat eniten niistä, joilla on vähiten sanottavaa.
Ilkeys, kateus ja omahyväisyys tuottaa enemmän energiaa kuin tyytyväisyys.
…………………………………
Huijarin on syytä tuntea toisen mieli paremmin kuin omansa.
…………………………………
Mitä tyhjempi pää, sen enemmän saavat juorulehdet vastakaikua.
Nyrkkeilijä ja kansalaisoikeusaktivisti Muhammad Ali (s.1942) kuoli 3.6.2016. Urheilu-ura tuotti raskaan keskisarjan olympiavoiton 1960, sekä ammattilaisten raskaansarjan maailmanmestaruuden kolmesti. Sport Illustrated valitsi Alin Vuosisadan urheilijaksi 1999. ”Minä olin nyrkkeilijä, mutta Ali oli osa historiaa”, MM-tittelin Alille menettänyt George Foreman tiivisti.
Presidentti Barack Obama kertoo pitäneensä oman ehdokkuustaistelunsa aikana työhuoneensa seinällä kuvaa 1.10.1975 käydystä Alin ja Joe Frazierin kamppailusta. Se oli innostuksen ja kiitoksen osoitus hänen periksi antamattomalle, ”henkilökohtaiselle” sankarilleen.
Seurasin nuorena Alin uraa, enkä aina ymmärtänyt kaikkea muuta sen ympärillä tapahtuvaa kohua. Tajusin vasta myöhemmin kuinka kova juttu oli vuonna 1967 kieltäytyä asepalveluksesta ja varmasta pestistä Vietnamiin.
Yleinen mielipide leimasi miehen petturiksi. Kaikki mistä hän oli urheilijana unelmoinut, otettiin pois ja kilpailulinsenssit peruttiin. Ali ei silti tinkinyt periaatteistaan. ”Minulla ei ole mitään riitaa Vietkongin kanssa, eikä kukaan vietkong ole kutsunut minua nekruksi.” Korkein oikeus vapautti Alin ja hän palasi kehiin 1970.
Ali sai kasteessa nimen Cassius Marcellus Clay. Hänen mielestään se oli orjan nimi, ja hän haki uuden identiteetin muuttamalla nimensä ja liittymällä Nation of Islam -järjestöön. Elämänkatsomustaan hän toteutti myöhemmin lahjottamalla satoja miljoonia dollareita hyväntekeväisyyteen.
Persoonallisuus on ihmiselon suurin voima: Oma itsesi voit olla vain sen varassa, joka erottaa sinut muista. Ali toteutti määrettä johdonmukaisesti. Ja mikä hienointa, hän kykeni näyttämään heikkoutensa. Kun Parkinsonin tautia sairastava sankari sytytti olympiatulen Atlantassa 1996, katsojat jännittivät miten hän suoriutuu tehtävästä.
”Mies, joka näkee maailman viisikymmenvuotiaana samoin kuin kaksikymppisenä, on hukannut kolmekymmentä vuotta elämästään”, Ali sanoi. Hän on niitä harvoja kuuluisuuksia, joka kykeni muuttamaan persoonaansa ja säilyttämään idolin statuksensa kirkkaana loppuun saakka. Hänestä voisi kirjoittaa romaanin mitan, mutta lopetan lyhyeen ja henkilökohtaiseen lainaukseen.
Kuva. Thomas Hoepker
Kun kirjoitin ensimmäistä romaaniani Kuningatarperhonen ( Like 2004) selasin säästämiäni lehtileikkeitä. Lopulta kirjaan päätyi Alista nelisen sivua. Romaani käsittelee sankaruutta monin tavoin. Lainaan tähän kappaleen ja Hesarissa neljätoista vuotta sitten julkaistun kuvan, joka innoitti riveihin.
”Ali seisoo pilvenpiirtäjän katolla. Chicago-joki virtaa horisonttiin, hinaaja kiskoo proomua, taustalla erottuu Jim Beam -viskimainos. Pilvenpiirtäjien tornit piikittävät taivasta ja Blue Islandin takana terästehtaiden ja teurastamoiden sekavat korttelit hukkuvat sumuun. Nyrkkeilijä on kohottanut kätensä taivasta kohti. Hän seisoo kuvassa ilman paitaa puvun housuissaan, jalassa italialaiset, käsintehdyt kengät. Suu on auennut huutoon. Hän on kuuluisampi kuin Tarzan, enemmän kuin koko takana piirtyvä miljoonakaupungin maisema kaikkineen. Hän on Goljatia vahvempi ja Michelangelon Daavidin patsasta kauniimpi.”
Nostan blogiin pienen anekdootin. Se ei ole tärkeä. Asiayhteys on. Nyrkkeilijä Olli Mäen rakkaudesta kertova suomalaiselokuva Hymyilevä mies voitti viime viikonloppuna Cannesin elokuvafestivaalin kakkossarjan pääpalkinnon.
Hymyilevä mies, Suomen ensi-ilta 20.8. Valtakunnallisissa elokuvateattereissa 2.9.
Ohjaaja Juho Kuosmanen kertoi taannoin, että hänellä oli aluksi vaikeuksia käsikirjoituksen kanssa. Kun hän otti työhön parikseen Mikko Myllylahden, tarina alkoi avautua uudella tavalla ja palaset loksahtivat paikoilleen.
Mikko Myllylahti on ohjannut lyhytelokuvia ja julkaissut neljä runokirjaa: esikoiskokoelmansa Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen vuonna 2003 Savukeitaan kustantamana.
Kirjoitin kokoelmasta tuoreeltaan kritiikin MotMot, Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjaan. Muistin tekstin yllättäen, ja kyllä – arvion loppuun kiteytyi ”näyttämöllinen ennustus”, josta kolmentoista vuoden jälkeen on tullut täyttä totta.
Mikko Myllylahti, kuva Turun Sanomat.
Mikko Myllylahti on kirjoittanut energisen esikoiskokoelman. Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen pidättelee sisällään vauhtiin kirjoitettuja säkeitä. Myllylahden tekstimaailma on kielen kuvilla ja kertautuvilla metaforilla kuorrutettu, rönsyilevä ja kuriton:
”Meri raivoaa ja sylkee päällemme, luun ja lentohiekan / hiertämä juna jatkaa matkaansa / ja kuljettaa rakastelumme kartat kohti etelää / kenties jossain pikkukaupungissa / väsynyt hyttisiivooja seisahtuu ovelle, repii lakanat / vuoteista tietämättä miten myrkyllistä ja katoavaa / on rakkaus.”
Kirjan kuvastossa liikutaan notkeasti mantereelta toiselle: kaupungit, meret, vuoret, valtatiet, junat, Glasgow, Meksikonlahti ja Santa Fe. Runon etappeja ovat yhtälailla suttuinen trattoria kuin kauppatorin bussi. Viskiä juodessa, matkalla Albuquerqueen, voi samalla miettiä askeleita Rauhankadulla. Ja kun mies potee pohjoisen koti-ikävää, runoon syntyy tiukka pysäytyskuva: ”Aurajoki on kuulas ja syväterävä, / minä likinäköinen, köyhä ja Lapista.”
Ja vaikka Myllylahti saattaa yllättäen sijoittaa säkeisiinsä haikumaisen runokuvan vuorista, lumesta ja kirsikoista, siihenkin tulvii preesensissä tapahtuvaa liikettä: ”Vuoret satavat lumen, kirsikat / paleltuvat rinteille.” Liikkuvuudestaan ja materiaalin rikkaudesta huolimatta runoihin jää kokijan keskipiste, jota kaikki kokoelmaan kirjoitettu kiertää.
Myllylahti tekee havaintoja herkeämättä, maailma ja ihmiset virtaavat ohi: tapahtumat, esineet, assosiaatiot ja metaforiset kuvat. Johtopäätökset tai filosofiset kiteytykset eivät sovi hänen tyylilajiinsa. Ajoittaisesta omien tunteiden läsnäolosta huolimatta säkeet käyvät jatkuvaa dialogia runoksi muuttuvan ulkoisen todellisuuden kanssa: ”Motellit luutuvat aavikon kämmenille / Käärme nielee hiekasta hylsyn.”
Materiaalia Myllylahden kokoelmaan mahtuu kaaokseksi saakka. Välillä lyyrinen kieli saattaa kuljettaa miestä ajatuksen kustannuksella: ”Puinen tuuli kulkee laaksossa / ja hipaisee pilviä kuin alpaa, / kesän rikkoutuneita tunteja / me olemme vanhan vuoteen perilliset, marmorijalavat / bulevardien hiertyneillä käsivarsilla / aineet jotka polttavat kuun sikiön vatsaani kiinni.”
Myllylahden ansioita ovat ilmaisun voima ja intensiteetti. Omaperäiset, rationaalisuudesta piittaamattomat ja nopeat näkökulmien vaihdot. Kielellisen materiaalin ehtymättömyyden ja rikkauden tuntu. Rytmiikan notkeat vaihdot: hengästyttävän menon vastapainoksi saattaa joen uoma pakastua hitaaseen valoon. Kuluneiden ilmaisujen, kuten kultaisen meren kohdun vastapainoksi kirjoitetut, persoonallisesti kiteytetyt kuvat: ”Taksitolpat ja toimistot mätänevät kaupungin suuhun kuin juopon hampaat.”
Kun Myllylahti malttaa karsia runostaan liikaa runollisuutta, tekstillä on tilaa hengittää vapaammin ja hänen säkeensä jakavat elämyksellisyyden tunteen lukijan kanssa. Näin Myllylahti rakentaa runoonsa näyttämötilan ja kohtauksen, joka on yhtä aikaa intiimi ja mittaamattomia ulottuvuuksia sisältävä:
”Tänään olemme puhuneet liikaa, leikkaat leivän ja juuston, / minä istun pöydällä ja heiluttelen jalkojani, en löytänyt korttipakkaa tai kirjaa, / sinä juot viinin janoosi ja syöt leivän / koska sinä olet kaksikymmentä vuotta ja nälkäinen / tupakat joita poltamme tulivat tänne laivalla meren yli / ja nyt puhallamme savun ikkunasta sateiselle / kadulle jossa tähden ja moottorin veri on tuoksunut koko yön.”
Kirjassaan Hyvä, paha ja pyhä (Otava 2002) Martti Lindquist kirjoittaa: ”Paha on realiteetti ja varteenotettava vastustaja. Hankalaksi vastustajaksi pahan tekee erityisesti se, että se asuu meissä itsessämme, meidän uskomuksissamme, rakenteissamme ja tarinoissamme.”
William Kentridge: World Walking, 2007
Kuten William Kentridgen kuvassa, maailma on liikkeessä, hyvä ja paha hakee taas tasapainoa. Punnitsin eilisten uutisten jälkeen miltä kantilta päivittää blogi. Selasin myös Lindquistin kirjaa, mutta päädyin siihen, että kipeäkin runo voi tuoda lohtua ja voimaa oudolla tavalla. Kliseistä ja totta samalla kertaa.
William Kentridge: Bird Catcher, 2006
Valitsin tekstin, jonka tekijällä on kanttia monin tavoin. Saksan juutalainen Nelly Sachs syntyi Berliinissä 1891. Hän pääsi pakenemaan kansallissosialismin terroria ja kuolemaa Ruotsiin 1940. Oman tuotantonsa ohella hän ryhtyi kääntämään uutta ruotsalaista runoa saksaksi. Nobelin Sachs sai vuonna 1966. Kirjailija kuoli Tukholmassa 1970.
William Kentridge: piirros filmiin Other faces, 2011
Sachsin teksti on vapaasti assosioivaa modernia runoa, aiheet elämän kääntöpuolelta. Säkeisiin sisältyy kuitenkin melkein aina sovitus ja toivo. Niin tässäkin, päivänkohtaista ja pidempää näkemystä tavoittavassa tekstissä Maailma, älä kysy. (Suom. Aila Meriluoto)
Maailma, älä kysy kuolemasta temmatuilta
minne he menevät,
hautaansa kohti he menevät aina.
Vieraan kaupungin kiveystä
ei ollut laskettu pakolaisaskelten musiikkia varten –
Talojen ikkunat, jotka heijastavat maan aikaa
ja sen kuvakirjataivaiden vaeltavia lahjapöytiä –
ei niitä hiottu silmiä varten
jotka joivat kauhun lähteiltä.
Maailma, heidän hymynsä poimun on polttanut heihin väkevä rauta;
niin kernaasti he luoksesi tulisivat
kauneutesi tähden,
vaan ken on koditon, häneltä kuihtuvat kaikki tiet
Ennen eilistä tripla-Finlandian jakotilaisuutta monen huoli oli, että yhteisjaossa julkisuuden kokonaismäärä vähenee. Niin ei taida käydä, hienoista voittajista riittää keskustelua pitkään. Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Minna Castrén perusteli palkintojen yhteisjakoa: ”Haluamme korostaa niiden yhtäläistä arvoa.”
Finlandia Laura Lindstenille teoksesta Oneiron.
Suurin jälkikohu nousi Laura Lindstedtin palkintopuheesta. Kieltämättä, henkäisin penkissäni pari kertaa tavallista syvempään hänen aloittaessaan. Puheen tulokulmasta kasvoi hieno, kirjailija käänsi fokuksen omasta navastaan ympäröivään yhteiskuntaan.
Totta kai Lindstedt provosoi, vähemmillä eväillä ei keskustelu lähde kunnolla käyntiin. Jakolinja on tullut nopeasti selväksi. Puhetta kokonaisuudessaan on jaettu SOS-mediassa ja lämmitelty sen rohkeuden jälkihehkussa. Toisaalla on paheksuttu uusia mekkoja ja virheetöntä habitusta, kaivettu esiin kirjailijan saamat apurahat, nimitelty tuottamattomaksi loiseksi, tekopyhäksi ja kusipääblondiksi.
Lindstedt käytti palkitun Oneironin kirjoittamiseen kahdeksan vuotta väitöskirjan valmistumisen ja muiden töidensä ohella. Perfektionisti haluaa ajatella ja tehdä työnsä niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Aamun Hesarissa hän sanoo: ”Väitöskirjani kielen vaihdoin taannoin ranskaksi, joten se muuttui minulle ikään kuin uudeksi työksi.”
Valovoimaiset ihmiset jakavat mielipiteet Kunnioittaviin ja Kampittaviin. Olen puhunut aiemminkin kahdesta kateuden lajista: negatiivinen kateus pyrkii alistamaan, positiivinen haluaa kurkottaa kohteensa kaltaiseksi. Silkat solvaukset johtuvat niiden esittäjien pohjattomasta alemmuudentunteesta.
Nostan tähän vielä palkintopuheen lopetuksen, joka sisältää enemmän kuin ensiluvulla näyttää: ”Meille eläville tämä elämä on välitila, jossa solidaarisuuden mahdollisuus on käytettävä. Toista tilaisuutta emme saa.” Maailmassa punnitaan ihmisyyden arvoja juuri nyt. Solidaarisuus ei ole enää ainoastaan se kaksikymppinen, joka lahjoitetaan katastrofikeräykseen.
Kun toimittaja Arto Nyberg jakoi Tieto-Finlandian Tapio Tammiselle teoksesta Kansankodin pimeämpi puoli, hän totesi: ”Yleisen kiihkon vallassa kansasta voi tulla joko sankari tai pyöveli.” Tamminen käsittelee Ruotsin historian yhteyttä natsismin oppeihin. Nybergin kiteytys pätee myös tässä ja tänään.
Suomen-Viron instituutin johtaja Anu Laitila jakoi Finlandia Juniorin Nadja Sumaselle hänen esikoisteoksestaan Rambo. Hän korosti empatian välittämistä yhtenä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: ”Jotta voisi ymmärtää ihmisyyttä, pitää lukea lasten- ja nuortenkirjallisuutta.”
Sumanen itse kiteytti palkintopuheessaan kirjoittamisensa motivaatiota ja merkitystä lasten ja aikuisten suhteissa: ”Jotta tavalliset Erkit ja Annikit ymmärtäisivät kuinka tärkeää heidän hyväksyvä läsnäolonsa voi olla.”
Blogi perehtyy kirjoihin aikanaan.
………………………………….
Ekstralinkki ottaa kontaktia aiempaan Finlandiaan ja kuoleman jälkeiseen ylösnousemukseen.
Teetin uudet kotisivut. Siskon mies kysyi, mikset tehnyt itse? Siksi, että alan ammattilaisen tekeminä niistä tulee paremmat. Ulkopuolinen näkee selkeämmin miltä sivujen tulisi tänä päivänä näyttää. Puhumattakaan siitä, että paketista tulee toimiva. Se mikä ei yhdellä silmäyksellä näy: sivujen käytön ja navigoinnin logistiikka sekä hakukoneoptimointi vaatii ekstraosaamista.
Tekijä, Simo Ollila on kulttuurialan tiedottamisen ammattilainen, web-designer ja www-tuottaja. Hän halusi sivuista ”krouvin rouheat” ja lohdutteli, ettei sivujen ”ilmeen sovi pyydellä anteeksi olemassaoloaan.” Erottuva ilme alkoi hyvin pian tuntua omalta.
Kotisivuni ovat nyt eri elementtien tiukka paketti: kirjat, kritiikkikatkelmat ja lukunäytteet. Twitter, FB ja äänirunot Soundcloudissa. Linkit blogiin, aamutelkkaan ja Yle-puheelle, tieto-, yhteys- ja palaute-osio…
Sivuilla on mukana myös ensi vuoden alussa julkaistava romaani: Idoli. Kansikuva on vielä ”feikki”, mutta luettavaksi on jo kaapattu parikymmentä ensimmäistä sivua.
Oman navan tuijottelu on tällä erää tässä. Seuraavaksi blogi palaa varsinaiseen kutsumukseensa: peilaamaan kulttuuria ja kirjallisuutta tuhansien vuosien ja päivänkohtaisten tapahtumien kulmasta. Blogisti on kutsuttu myös Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen Helsinkiin 26.11. Siitä(kin) riittää jutun aiheita useampaan päivitykseen.
Asiani ovat kohtuuttoman hyvin. On varaa asuntoon ja työhuoneeseen, rahaa ruokaan ja juomaan. Lääkärit ovat ehtineet pelastaa henkeni jo pariin kertaan. Juuri siksi, liian tasaiseen eloon tottuneena äimistelen nyt maailman menoa.
Kuva Kouvolan Sanomat / Jari Sourander
Mihinkään ei voi enää luottaa. Kun taloustieteen nobelisti, Joseph Stiglitz esittää näkemyksiään taloudestamme, suomalaisekonomistit käyvät kilvan kiistelemään analyysin epäluotettavuudesta. Kaikki keskenään erimielisinä, totta kai. Luojan kiitos, media enää käytä termiä ”huippuasiantuntija”. Sellaisia ei ole.
Eilinen (22.9.) Aamulehden pääkirjoitus kehottaa kuuntelemaan pakolaiskysymyksessä entistä YK-pääsihteeriä, Kofi Annania. Tuskin kannattaa, koska jokainen suomalainen tietää tehokkaat keinot kriisin ratkaisuun ja osaa arvioida maahan pyrkivien avuntarpeen ja kotimaasta lähdön syyt. Olen lainannut täällä aiemminkin Ernst Billgreniä, ruotsalaista taitelijaa ja Kuninkaallisen taideakatemian jäsentä:
”Jos ihminen on varma jostakin, kysymys on miltei aina siitä että hän ei ole hahmottanut asian kaikkia ulottuvuuksia. Todellisuus on täynnä paradokseja, mikä käy ylivoimaiseksi meidän aivoillemme. Aivoille pitää olla joko tai. Asia on joko lyhyt tai pitkä. Jos meitä vastaan tulee jotakin sekä lyhyttä että pitkää me hämmennymme ja olemme taipuvaisia kallistumaan vain toiseen vaihtoehtoon. Ongelma on siinä että selvyyttä ei tule koskaan.”
Mutta paradoksaalisesti, vain yksi on varmaa: oikeassa olemisen tarve lyö jarrut kaikelle ajattelulle. Kun pysähtyy ensimmäiseen varmana pitämäänsä mielipiteeseen, mikään ei enää edisty. Luova ongelmanratkaisu ei hae olemassa olevia mahdollisuuksia tai oikeana pitämiään vastauksia. Pahan yhtälön ratkaisu vaatii kehittämään kokonaan uudet kysymykset.
Aluksi kysyn itseltäni, miksi suhtaudun yhtä suurella vakavuudella tai tunteella mielipiteisiin, joiden takana on harkinta ja todellinen tieto, kuin niihin, jotka perustuvat tietämättömyyteen, ennakkoluuloihin ja pelkoon. Tärkeää ei ole se miten moni kenenkin mielipiteitä vastustaa tai puolustaa, vaan se, miten päteviä heidän perustelunsa ovat.
Koko päivitykseni perustuu ahdistukseen, kun mietin onko maailma kaatumassa päälle vai tuleeko se tänään vain poikkeuksellisen lähelle. Pitkä perspektiivi antaa kyseenalaista lohtua. Katastrofista toiseen on kulkenut ihmisten tie. Jo ennen ajanlaskuamme sanottiin: ”Asia koskee sinua, kun naapurisi seinä palaa.”
Lueskelin viisastuakseni Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa. Ehkä on vain tyydyttävä unelmien mittayksikköön, tehtävä konkreettisesti se, mihin rahkeet riittävät. Olkoon se miten pientä tahansa. Lohdukseni poimin viimeisen, viiston huumorin silaaman sitaatin Pessoalta: ”Me emme toteuta itsestämme mitään. Elämä paiskaa meidät kuin kiven ja me huudamme ilmassa: Tässä mennään muuttamaan maailmaa.”
………………………………
Ekstralinkissä lisää Fernando Pessoasta ja Ajan illuusiosta.
Päivitän blogiin osan parin vuoden takaisesta julkaisusta. Simo Salminen (8.11.1932 – 2.9.2015) täytti tuolloin 80 vuotta ja sain tilaisuuden onnittelurunon kirjoittamiseen.
Kun nyttemmin jo kuopattu Runoraati täytti 10 vuotta, juhlalähetyksen ideana oli tehdä syntymäpäiväruno julkisuuden henkilölle. Minna Joenniemi pyysi minulta ohjelmaan tekstin. Sain pitkän nimilistan ja pari päivää funtsittuani valitsin sieltä leipuri-laulaja-näyttelijä-pellehyppääjä-taiteilija-koomikko Simo Salmisen.
Simo Salminen 1985. Kuva: Iltalehden arkisto.
Valitsemilleen henkilöille runon tekivät myös Jouni Tossavainen, Kirjoittajaryhmä Tapiiri, Riina Katajavuori sekä satunnaisohjelmoitu Runokone. Ideana oli, että runolähetit Joanna Haartti ja Juha Varis toimittivat ohjelmassa onnittelun perille ja lukivat sen päivän sankarille. Ja studioraati pui näkemyksiä tapansa mukaan.
Simo oli kiitollista runon ainesta lukuisten rooliensa ja esittämiensä laulujen sanoitusten myötä. Lisäksi multipersoonan monet minät, leipuri ja kuvanveistäjä löytyvät tekstistä, samoin Montreaux’n viihdeohjelmakilpailun kultainen ruusu vuodelta 1965. En ole erityisemmin pitänyt ”Spedehuumorista” muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Simo oli porukan surullisen hahmon ritari koomikon kyvyistään huolimatta. Hänen olemuksessaan oli aina jotain yksinkertaisen liikuttavaa ja liki tulevaa.
Simo Salminen 80 vuotta 8.11.2012
Ole sirkuksen tirehtööri, voimamies, klovni ja leijona
anna palaa ja loikkaa läpi liekkien renkaan, rakenna Lumilinna, särje jäätä
katko kahleet, leivo maailman kakku, kiipeä kymmeneen metriin ja hyppää
ole sankari ja Sancho Panza, salainen agentti ja Kuoleva Joutsen
pukeudu frakkiin ja haalariin, ole Kieku ja sen Kaiku
ole Hämeen hitain ja Euroopan nopein, huvita meitä henkesi edestä
aja nasta laudassa, soita torvea, tartu harppuun ja hiilihankoon
tempaise välissä neljänsadan aidat ja juokse läpi piikkilankojen
ole työmies ja tohtori – karski ja hellä – intohimoinen suutelija
veistä ihmisen kuva, puhalla kukkopilliin ja ala laulaa
ole listaykkönen ja unohdettu, katoa koriin, jonka läpi miekat työnnetään
ilmesty tyhjästä, lehahda lentoon kuin kyyhky taikurin takin alta
pidä
kahdeksan
palloa
ilmassa
yhtä
aikaa
maailma tanssittaa karhun kanssa, ottaa ja antaa – muttei unohda
ojentaa kultaisen ruusun, tekee taivaalle tähden ja yltyy aplodeihin,
katsoo ja kuuntelee miten monen elämässä yhä elät.
