Teemu Hirvilammi on liittynyt Kuolleiden runoilijoiden seuraan

Blogi muistaa Teemu Hirvilammia, joka kuoli perjantaina 6.maaliskuuta. Sairaus nujersi runoilijan 59-vuotiaana. Taipaleelle ehti kertyä viisitoista kokoelmaa, ensin WSOY:n ja Tammen julkaisemana, seitsemän viimeistä hänen luottokustantajaltaan Sammakolta.

Kotihyllystä löytyi kuusi Hirvilammin kokoelmaa. Henkilökohtaisesti tapasin hänet vain muutaman kerran. Kun esiinnyimme ammoin Tampereen Telakalla, valittelin miten olisi pitänyt ottaa joku kirja mukaan, että olisin saanut siihen nimikirjoituksen. Teemu nappasi jostain paperilapun, raapaisi nimmarin, piirsi viereen karhun ja kirjoitti: ”Runot jäivät karhujen luettavaksi.” Olen käyttänyt mystistä viestiä kirjanmerkkinä, mutta en sitä tähän hätään löytänyt.

Kun Hirvilammin kokoelma Tiikeri joen rannalla ilmestyi 2004, tein vielä kritiikkejä Aamulehteen. Jutut oli luokiteltu kolmeen kategoriaan, joista lyhimpään oli varaa käyttää noin yhdeksänsataa merkkiä. Kertaan arvioni tähän, tekstin ydinasiat pitävät kutinsa yhä:

Teemu Hirvilammi julkaisi esikoisrunonsa 1977. Seuraavien kokoelmiensa myötä hän kasvatti kulttirunoilijan mainetta. Pitkän julkaisutauon jälkeen mies teki comebackin 1999 kokoelmallaan Pyramidipipo, joka ylsi ehdolle Runeberg-palkintoa jaettaessa.

Kymmenes kokoelma, Tiikeri joen rannalla, vahvistaa Hirvilammin mainetta Arto Mellerin manttelinperijänä Suomen boheemirunouden ykkösnimenä. Aiemmasta yhteiskuntakriittisyydestä on siirrytty yhä henkilökohtaisempiin sävyihin. Runojen mies yrittää ottaa elämästä jatkuvaa niskalenkkiä, mutta putoaa polvilleen kerta toisensa jälkeen.

Herkkä ja kova, ironia ja itkunsekainen huumori sekoittuvat Hirvilammin säkeissä, jotka luotaavat miehen mielenmaisemaa. Valitsemallaan tiellä Hirvilammi tekee oivaltavaa runoa. Parisuhteen kuva tiivistyy pariin säkeeseen: ”Meillä on muovinen astiasto / ettemme vahingoittaisi toisiamme.”

Nostan loppuun yhden runon edesmenneen muistoksi. Elämän kaaren tiivistävä teksti löytyi muutaman sekunnin selauksella kokoelmasta Pyramidipipo.

………………………………..

Kaste on haihtunut.

Yhä selvempää on lyijyn painava vihreys,

ajatuksieni paino.

Silti on kesä – askeleittesi jäljet saunapolulla.

Hämähäkkien langat kiiltävät

kuin sinulta pudonneet hiukset.

Mitä pelkäät? Yksinäisyyttä,

vai sitä ettei peltojen sirinää enää kuule.

Lintujen leikkivä lento

on vain ruoan pyydystämistä poikasille.

Tuuli puhaltaa vastasyntyneestä kuolevan otsaan.

………………………………..

Ekstralinkissä Aro Melleri ja Frankenstein.

……………………………….

Sata tuntia ilman viiniä

Pari kiireistä asiaa vaatii huomiotani, joten nappaan tähän kappaleet liki viiden vuoden takaisesta jutusta, jossa kustanja vahtii kirjailijan moraalia. Asia on mitä ajankohtaisin – koskapa alkoholi ei olisi. Telkassa pyörii ohjelma Sata vuorokautta ilman viinaa. En ole seurannut. En juo viinaa enkä olutta, mutta nimen innostamana olin sata tuntia ilman punaviiniä. Olen jatkanut koettani huikattomalla helmikuulla.

Kuvassa Waltari kirjoituskaudellaan Savonlinnan Suruton huvilalla.

Esimerkkini ovat Päivi Huuhtasen esseestä, joka käsittelee kirjailijan ja lukijan suhdetta. Sekä Waltarin alkoholiongelmaa, jonka kuvaukseen kiertyy hauskaa ironiaa. Otteet on julkaistu 1982 Ritva Haavikon toimittamassa teoksessa Mika Waltari -Mielikuvituksen jättiläinen (wsoy).

”Waltarin romaanissa Surun ja ilon kaupunki (1936), jossa on luettavissa runsaasti omaelämäkerrallisia yksityiskohtia, esiintyy nuori kirjailijahahmo varsin vaatimattomassa valossa. Häntä kuvataan toistuvasti pieneksi ihmiseksi.

Vakaumus esiintyy selvänä Waltarin samoihin aikoihin antamissa ohjeissa nuorille kirjoittajille (Aiotko kirjailijaksi, 1935). Hän toteaa: Kirjailija ihmisenä on aina pettymys sellaiselle, joka on tutustunut vain hänen teoksiinsa. Selitteleminen ei hivenenkään vertaa paranna kirjan arvoa.”

No jaa… Waltari oli kirjailija, eikä aavistanut mihin markkinoinnin rautaiset lait ja julkisuushakuisuus johtavat. Toinen muutaman rivin lainaus sen sijaan huvittaa minua suuresti. Waltari kirjoitti sen Jalmari Jäntin 70-vuotispäiväksi toimitettuun Juhlakirjaan 1946.

”Epäilemättä onkin kirjailijain alkoholinkäyttö tuottanut paljon huolia kustantajille, mutta liikaa oli sentään mielestäni, kun Yrjö Jäntti oleskellessani Porvoossa kirjoittamassa lähetti koiransa Suden saattamaan minut asuntooni syötyäni päivällistä hänen luonaan, ja tuo pelottava eläin esti muristen ja hampaitaan näyttäen minut poikkeamasta Seurahuoneeseen, vaikka tunsin kaipaavani lasillista konjakkia.

Totisesti, kustantajan kasvattama koira saattoi minut kotiovelle asti, ja kun kurkistin ovesta, viivyttyäni porraskäytävässä viitisen minuuttia, nähdäkseni oliko tie Seurahuoneeseen jo selvä, istui tuo pirullisen viisas ja kirjailijavierailuihin tottunut koira yhä edelleen oven edessä vahdissa ja näytti minulle hampaitaan, joten minulle ei jäänyt muuta neuvoa kuin mennä nukkumaan selvin päin.”

……………………………………………

Ekstralinkissä Waltaria ja kuvataidetta. Sekä tiedettä, joka nappaa edelliseen postaukseeni.

………………………………………….

Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä

Perjantairuno nappaa edellisen jutun häntään ja jatkaa vielä Tammen Keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlaa. Päivän runo on julkaistu kokoelmassani Satakieli! (Like 2008)

Tehdessäni tekstin, Keltaisessa kirjastossa oli julkaistu 386 nimikettä. Seuloin 164 käännöskirjan nimeä ja tein niistä runon ilman ainoatakaan täytesanaa. Syntyi tarina, joka alkaa luomisen koordinaateista ja päätyy puutarhajuhliin, pohtimaan elämää ja tarinan kerronnan perinteitä.

Maailmankirjallisuus, lyhyt oppimäärä 

Pieni ilmestyskirja, kaikkein pyhin:

tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Alku, nollapiste

äiti yö, tyhjä kangas – taipumaton tahto.

Luola, täysikuu, kellosammakon huuto

tuolla taivaalla uusi elämä, ääni ja vimma, kiveä kovempi

sananviejä.

Hokkus pokkus suosta nousee uusi maa, musta valo:

oikea maisema maa rautaa taivas kuparia

maailma, likimain. Täydellinen rauha, paratiisi.

Nousee päivä, laskee päivä – valkoinen kohina.

Illan tullen, yön pimeten, niin kauas kuin yötä riittää

kiitävät vuodet sokeat kohti valkeaa merta.

Kesän taittuessa liekehtivä elokuu, roihu,

ohdakkeet palavat ja aurinko nousee, loppuun palanut.

Tulvan vuosi, Ararat-vuoren legenda, vihan hedelmät:

Solomonin laulu tuntemattomalle jumalalle.

Veljesviha, paholainen ruumissa – ilmassa linnuntietä

Damasceno Monteiron katkaistu pää, neljäs käsi.

Viimeinen kiusaus syntien paljous, vapaus tai kuolema

vihassa ja rakkaudessa, mutta suurin kaikista

toivo, suojelus, uljas uusi maailma:

Jeesuksen Kristuksen evankeliumi herran armo

mikä verissä on. Uhri.

 

Nimeni on Punainen, Isäni seurakuntaa, sivustakatsoja.

Ei oikein ihminenkään, näkymätön mies, toinen minä

oman elämänsä sankari, Odysseus.

Menneen maailman maalari, kynämies. Vuosi 1934,

minun vuosisatani.

Kuuluisia miehiä ehkä jossain muualla, julkisia salaisuuksia

kirjailijakokous, mestarien aamiainen ovien ulkopuolella.

Kukin makunsa mukaan.

Minä lähden piruparka, holtiton mies soihtu korvassa,

ravunkäyntiä kunnes löydän sinut hiljainen tyttö.

Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle

tartu tilaisuuteen, minun kansani, minun rakkaani

älä unohda, Darie, yhä useamman sydän pettää.

Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, me orvot.

Kenelle kellot soivat – sähköpiano ragtime, jazz.

Täydellinen rauha, minä ja hän, ainoa oikea rakkaus:

päistikkaa joen yli puiden siimekseen, suoraan paratiisiin.

Sattuman kourissa kiitävät vuodet,

vihassa ja rakkaudessa pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä:

kettu ullakolla, paroni puussa, sieppari ruispellossa.

Labyrintissa ritari joka ei ollut olemassa.

 

Miten sinua rakastinkaan kerjäläistyttö Bellarosa,

ole luonani aina.

Etusivun uutinen: Tunnustan eläneeni.

Jutun loppu, perjantai, pitkän päivän ilta,

ystävyyden talo: pidot puutarhassa, leikkiä ja ajanvietettä.

Makiokan sisarukset, erottamattomat näyttelijät,

Franny ja Zooey, kirjanpitäjä Esch, kalmasilmä.

Ystäväni Owen Meany – kuin oma poika, löyhäsuinen mies.

Kaksi naista, odessalaisia. Mr Vertigo, vierailija.

Oscar ja Lucinda, roomatar. Optimistit Baltasar ja Bilimunda.

Kerro minulle, Zorbas kämmenen kokoisia tarinoita,

suuri lammasseikkailu, kosmokomiikkaa, Piin elämä –

isoäitini tarina, ainoa oikea kertomus sokeudesta.

Hiljainen amerikkalainen, kaunis pappi Agostino

ei sanonut sanaakaan vieraalla maalla.

Illan tullen, yön pimeten vielä yksi asia:

ihminen on iso fasaani, sydäneläin kuolemaan asti,

kertoo Pereira sipulia kuoriessa,

parantumaton valehtelija-Jaakko, velho mieheksi.

……………………………………………………………….

Hyvän ja pahan taistelu

Pako viemäriremontin alta on päättynyt. Kotona vesi tulee ja menee, Pyynikin punatiilitehtaan työhuoneen oven avasin ensi kertaa kuukauden poissaolon jälkeen. Rästihommien hoidon ohella tarjoan blogiin luotauksen Italo Calvinon klassikkoromaanista Halkaistu varakreivi.

Jutun syy on selvä. Tammen Keltainen kirjasto täyttää 60 vuotta. Tähän mennessä sarjassa on julkaistu 453 käännöskirjaa, joista 28 tekijälle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Halkaistu varakreivi julkaistiin italiankielisenä laitoksena 1952. Ensimmäinen suomenkielinen painos Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 96. Käännös Jorma Kaparin, julkaisuvuosi 1970.

Tein analyysin Calvinon kirjasta hieman laajempana muutamia vuosia sitten Kiiltomadon kesäklassikko -sarjaan. Aiheeseen sopii palata. Samoin Calvinon kirjoihin. Taidan nostaa myös Herra Palomarin kirjahyllystä yöpöydälle.

Italo Calvino (1923 - 1985)
Italo Calvino (1923 – 1985)

Yhden teeman variaatiot

Italo Calvino (1923 – 1985) aloitti kirjailijanuransa novelleilla, jotka perustuivat hänen kokemuksiinsa vastarintaliikkeen taisteluissa toisen maailmansodan aikana. Sen jälkeen hän siirtyi fantasiaan ja vertauskuvallisiin aiheisiin, joissa pintatarinan alta kasvaa usein kannanotto johonkin ikuiseen aiheeseen: rakkauteen, onneen, moraaliin, hyvään ja pahaan…

Totuudellisen ja fiktiivisen aineksen sekoittamisen taidossa moni nykypäivän tekijä on Calvinolle velkaa. Esimerkkinä Peter Høegin romaani Nainen ja apina, jossa  kertomus kulkee pariskunnan kanssa puiden latvojen tasalla. Calvinon Paroni puussa kertoo aristokraattiperheen pojasta, joka päivällisellä perheen kanssa riitaannuttuaan kipeää puuhun, eikä enää koskaan laskeudu alas.

Halkaistu varakreivi keskittyy yhteen teemaan, kärjistää ja puhdistaa aiheen ja hakee sille useita eri tarkastelukulmia. Sadanviidentoista sivun kirjassa Calvino käsittelee hyvän ja pahan olemusta fantasian kautta. Huumorilla, hellyydellä ja vertaansa vailla olevalla ironialla. Romaanikirjailijanakin Calvino on novellisti. Ei tiiliskiviromaaneja. Ei laveata proosaa. Kirjailija on hakenut kerrontaansa polttoainetta tarinoista ja kansansaduista ja rakentanut niiden pohjalta oman realismia ja magiaa sekoittavan tyylinsä.

Calvinon proosa on sukua Borgesille ja Kafkalle, erotuksena Tsehovilaisesta kerronnasta. Realistiseen otteeseen pyrkivät kirjailijat pinnistelevät uskottavuuden illuusion kanssa. Onko tarina mahdollinen, voiko sen maailmaan samaistua? Calvinon mielikuvituksellisen tekstin edessä lukija kokee itsekin luovuutta vain heittäytymällä kerronnan imuun. Calvino itse on sanonut: ”Jos todellisuus kirjoitetaan romaaniin, siitä tulee fiktiota. Jos teksti on fiktiivistä, se muuttuu kansien välissä todeksi.”

Calvinon käyttämä kieli synnyttää kirjallisen runsauden ja lyyrisyyden tunteen. Lauseita erikseen tarkasteltaessa ne ovat kuitenkin äärimmäisen yksinkertaisia ja tarkkoja. Romaanin mitassa toteutuu toinenkin taikatemppu. Ajan hävittäminen. Calvino ankkuroi tarinansa aikaan ja paikkaan, lopputulos on kummastakin irrallaan. Ajankohtainen, mutta kuitenkin ikuinen. Jos luonnehtisin Calvinon kirjallista vahvuutta kahdella sanalla, ne olisivat: mielikuvituksellisuus ja ajattomuus.

Moraliteetit kannattaa kyseenalaistaa

Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban kahdesta puolikkaasta. Varakreivi ratsastaa sotaan turkkilaisia vastaan ja kanuunan laukaus halkaisee hänet kahtia. Taistelukentältä palaa kotiseudulle vain paha puolikas. Mustaan viittaan verhoutunut ja ratsain liikkuva halkaistu varakreivi terrorisoi ympäristöään ja harrastaa ilkitöitä: tuhopolttoja, hirttotuomioita ja kiristystä. Calvinon asetelma ei kuitenkaan ole yksinkertainen. Hän kuvaa hienovaraisesti myös yhteisöä jossa toisten tarkkailu alkaa versoa kohti suvaitsemattomuuden syntiä. Asetelma on totta tänäkin päivänä:  ”Koska he eivät tienneet kunnolla, mitä synti oli, he lisäsivät kieltoja välttääkseen hairahduksia ja olivat tulleet siihen pisteeseen että katselivat toinen toisiaan ankarin silmin vaanien pienintäkin elettä, joka saattaisi paljastaa jonkin syntisen elkeen.”

Kreivi Terralban nimessä yhdistyvät sanat terra (maa) ja alba (valkoinen). Kreivin kaksi puolikasta ovat kirjoittamatonta maata, joita kirjailija käsittelee toisen puolikkaan ominaisuuksista puhdistettuna. Vastakohtaisuudet ja toistensa sisälle loputtomasti kiertyvät tarinat ovat tyypillisiä Calvinon kerronnalle.

Halkaistun varakreivin kertoja on poika, joka kuvaa enoaan ja hänen tyytyväisyyttään halkaistuun elämäänsä: ” Kaikki voisivat vapautua tylsästä ja tietämättömästä kokonaisuudestaan. Minä olin kokonainen ja kaikki asiat olivat minulle luonnollisia ja epämääräisiä, typeriä kuin ilma; luulin näkeväni kaiken mutta näin vain ulkokuoren. Jos sinusta tulee halkaistu – ja sitä kyllä toivon sinulle, poikaseni – ymmärrät asioita jotka ovat tavallisen käsityskyvyn ulkopuolella. Silloin olet menettänyt puolet itsestäsi ja maailmastasi, mutta jäljelle jäänyt puolikas on tuhat kertaa syvällisempi ja arvokkaampi. Ja silloin toivot itsekin että koko maailma olisi halkaistu ja piinattu sinun mallisi mukaan. Sillä kauneus, viisaus ja oikeudenmukaisuus ovat ainoastaan siinä, mikä on halkaistu kappaleiksi.”

Lainauksessa konkretisoituu Calvinon romaanin ydinajatus: moraliteetteja tarkastellessa kaikki on syytä kääntää päälaelleen. Asioiden syvintä olemusta voi tutkia vain niiden vastakohtien kautta. Oletetut ja opetetut totuudet tulee kyseenalaistaa. Calvino muuttaa näkökulmaa koko romaanin mitalta tarkastellessaan hyvän ja pahan olemusta ja vaikutuksia.

Tunteiden täyteys ja tylsyys

Emotionaalinen paine kasvaa entisestään kun sodasta palaa di Terralban toinen puolikas, joka osoittautuu kiusallisen hyväksi. Calvino näyttää miten loputon hyvä voi muuttua vastakohdakseen: ”Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.” Lopulta tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan taisteluun.

Hyvän ja pahan eroavaisuuksien ja yhtäläisyyksien ohella Calvino kuljettaa juonta rakkauden voimasta ja vaikeudesta. Paha varakreivi rakastuu, eikä tyttö voi tajuta miten käsitellä ihmishirviön häneen kohdistamia tunteita. Hän ei olisi kyennyt myöskään kestämään suhdetta vain kreivin hyvään puoliskoon. Kun puolikkaista taistelun jälkeen kursitaan taas kokonainen kreivi, tyttö voi vain huudahtaa: ”Lopultakin saan miehen jolla on kaikki paikallaan.”

Varakreivi Menardosta oli tullut näennäisesti samanlainen kuin hän oli ollut ennen kuin hänet oli halkaistu. Tarina hakee onnellista loppua Calvinon lempeällä ironialla höystettynä: ”Me odotimme, että nyt kun varakreivistä oli tullut kokonainen, alkaisi ihmeellinen onnellisuuden aika, mutta onhan selvää että yksi täydellinen varakreivi ei riitä tekemään koko maailmaa täydelliseksi.”

Calvinon kirjailijanlaatua on luonnehdittu metafiktiiviseksi. Tyylin perusteisiin kuuluu avoin tietoisuus kertomuksen fantasialuonteesta ja sen luomasta totuuden illuusiosta. Kirjojen tematiikka perustuu ihmisenä olemisen peruskysymyksiin puhtaimmillaan. Calvino tutkii yksilön ajatuksia ja ympäröivän maailman tapahtumia ja virtaamista täysin omalla tavallaan, jolle on ominaista terävään älyyn sekoittunut  emotionaalinen pohdinta.

Halkaistu varakreivi nivoutuu maailmankirjallisuuden jatkumoon tarinoiden kerronnan perinteen kautta. Calvinon tekstin filosofinen aines kutoutuu mukaan luonnollisesti ja huomaamatta – itseään liiaksi tyrkyttämättä. Luettuaan kirjan on mahdotonta olla miettimättä hyvää ja pahaa Calvinon tarjoamista, yllättävistä näkökulmista. Kaiken yllä leijuu Calvinon kielellinen virtuoositeetti: samanaikaisesti täsmällisen puhdas ja lyyrinen, kaunis ja ajaton.

Liikaa kirjoja?

Suomen Kustannusyhdistykseen kuuluu liki 100 kustantajaa. Nämä julkaisevat vuodessa noin 4500 eri painettua nimikettä. Kaunokirjallisuudeksi laskettavia näistä noin 750. Lasten- ja nuortenkirjat tilastoidaan erikseen, noin 1250 nimikettä. Sarjakuvat, reilu 300. Tietokirjoja 1700. Loput oppikirjoja. Noin karkeasti jaoteltuna.

Olen kieltäytynyt sijoittamasta blogiin mainoksia, vaikka niistä tienaisi kahvirahat. En ole halunnut myöskään arvioida tänne tarjottuja kirjoja. Omat valinnat ovat asia erikseen – ja niiden tarkoitusperät toiset.

BoD-julkaisu, 2012.

Poikkeus saa vahvistaa säännön, sillä kolmentoista kirjoittajan kovakantinen antologia herättää kysymyksen omakustanteista. Mihin tarvitaan kirjatulvan keskellä Paperilyhtyjä -julkaisun kaltaisia kirjoja? Eikö verkkomaailma ja digitaalisuus tässä tapauksessa riittäisi.

Vastaus on yksinkertainen, perustelut lyhyet. Kuvan antologia on harrastajakirjoittajien kokoama. Ammattimaisin kriteerein laadittu arvostelu ei tekisi sille oikeutta.

Sanalla ”terapiakirjoittaminen” on huono kaiku. Aivan suotta, niin tekee nobelistikin. Tuskin J.M. Coetzee voisi olla kirjoittamatta. Entä holokaustia kuvannut Imre Kertész? Joku saa työstään Nobelin, toinen kirjoittaa: ”Olen neljän lapsen äiti, kohtasin suruista suurimman: oman lapsen kuoleman.”

Paperilyhtyjen sivuilla on reilu annos patetiaa. Entä sitten, kyllä rämäpäisyyttäkin löytyy: ”Pankaa luovuudelle ja hulluudelle raja, niin minä ylitän sen!”, kirjoittaa venäjän- ja äidinkielen opettaja. Ja bittiavaruudesta huolimatta… kirja on edelleen vaikapa lahjaksi annettavaa konkretiaa.

Lainaan jälleen Ernst Billgrenin kirjaa Mitä on taide: ”Hyvä ja huono taide kutoutuvat toisiinsa kuin verkon langat, paljon hyvää kehkeytyy huonosta ja päinvastoin. Kun nypitte pois huonon taiteen, hyvä lysähtää kuin korttitalo. Rohkaiskaa kaikkea taidetta.” Toisaalla Billgren sanoutuu irti taiteen lokeroinnista ja arvottamisesta. Edellisen kappaleen viimeinen lause on siis tärkein.

Lopuksi kritiikki. Se kohdistuu Books on Demad -yrityksen markkinointisivuihin. Lupaukset kirjan näkyvyydestä, markkinoinnista ja ansaintalogiikasta ovat rankasti ylimitoitettuja. Realismia BoD:n sivuilla on vain slogan: ”Kirjani, oma menestystarinani.” Vaikka kirjallisen maailman kustannus- ja pelisäännöt ovat muuttuneet, oikoteitä kirjalliseen tai kaupalliseen menestykseen ei ole.

Babel päivittää maailmantilanteen

Palladium Kirjat on julkaissut niin tieto- kuin kaunokirjallisuuttakin jo 20 vuotta. Kotimaista ja käännettyä. Tässä tiedotteen teksti, joka lähtee uunituoreen kirjani arvostelukappaleiden matkaan.

Juha Siro: Babel - Tampereen runot. Julkistus 9.2.2013

Juha Siron 365 tekstin rihmastollinen runoteos Babel päivittää maailmantilanteen. Luomisen päivistä kurotetaan vieraalle planeetalle viidensadan vuoden päähän.

Babel julkaistaan Tampereella, Elävän kirjallisuuden Festivaaleilla Työväenmuseo Werstaan tiloissa 9.helmikuuta. Haastattelu Bertel-salissa klo 13.45 – 14.45.

Tämän päivän pirstaloituneen maailman Suuri kertomus ei ole tiiliskiviromaani, vaan kaiken sisäänsä nielevä runoteos, joka järjestää universumin mielensä mukaan väheksymättä pienintäkään seikkaa.

”Babelin päivitys ei tunnusta auringonlaskun ammatteja, / sen säkeissä mikään ei pidä vainajia kuolleina.”

Juha Siro on useasti palkittu prosaisti ja runoilija. Babel on hänen yhdeksäs kaunokirjallinen teoksensa. Kirjan esipuhe valottaa yli kymmenen vuotta mielessä kehittyneen teoksen ideaa ja puolentoista vuoden kirjoitusprosessia.

”Babelin ja Tampereen runot, siinä kaikki – / vähemmässäkin, kuten Odysseus E. sanoo: Jumalani sinä tahdoit minut ja katso: maksan takaisin.”

Terveisin Palladium Kirjat

J.K. Ihalainen, kustantaja

……………………………………………………………………

Lisään kustantajan LINKIN, josta Babelin voi vaivattomimmin tilata. Nopeimpien postiluukusta se kolahtaa jo ennen teoksen julkistusta. Tällä viikolla kirjat löytyvät myös ainakin Tulenkantajien kirjakaupasta, vastapäätä pääkirjasto Metsoa.

Kannen kuva on muokattu Gustave Dorén (1832-1883) alkujaan englantilaisen Raamatun kuvituksesta 1865.

……………………………………………………………………..

Julkaistaanko meillä jo liikaa kirjoja?

Vanha kunnon jäävuorivertaus käy kaikkeen. Kas näin: kirjallisuudesta näkyy kauas vain sellainen huippu, jonka media on kasvattanut ja pinnalle nostanut. Eikä sitä huippua olisi, ellei syvyyksissä olisi kymmeniä kertoja enemmän näkymättömäksi jäävää.

Kuva sivulta: Branson Powers, Inc.

Kirjallisuus rakentuu historiallisen genrensä jatkumoksi. Tämä selvä. Haen vertauksellani jotain muuta. Kaikki tänä päivänä kirjoitettu on tärkeää. Piiloon ja julkaisematta jäävä, omakustanteet ja pienien kustantajien intohimosta syntyneet tuotokset. Kaikkea kirjoittamista tarvitaan kannattelemaan suurimman huomion keräävää osuutta.

Potentiaali nousee pinnan alta. Kirjallisuutta rakastavista ja lukevista ihmisistä, joista osa haluaa kirjoittamalla selkeyttää ja ikuistaa ajatuksiaan. Varsinaisesta kirjailijan ammatista hohto on kaukana, mutta siitä myöhemmin, tämäkään ei ole juttuni pointti.

Jutun yty löytyy kustannusmaailman murroksesta. Vanhan liiton rakenteet eivät enää natise, ne romahtavat ja pakka pistetään kokonaan uusiksi. Tämä ei tarkoita periteisten kustannustalojen katoa, mutta uusiutumista. Harmaa alue niiden ympärillä alkaa kirkastaa kuvaansa. Luin jostain lauseen, jota siteeraan ulkomuistista: ” Pienkustantajista on tullut runouden suurkustantajia.”

Funtsin itsekin kuka lukee yhä kasvavan julkaistavien nimikkeiden määrän. Nyt ajattelen ettei se ole tärkeää. Yhdelle kirjalle riittää yksi lukija, vaikka kirjoittaja itse. Jokainen elämys on merkittävä. Mitä me lopulta arvostamme. Massojen makua vai yksilöllisyyttä? Ehkä kumpaakin? 7 päivää -lehteä lukee joka viikko yli miljoona suomalaista.

Unkarilainen Sandor Márai julkaisi romaaninsa Kynttilät palavat loppuun 1942. Aikalaiset ohittivat teoksen, mutta 2000-luvun taiteessa se nousi kuolleista ja kipusi listamenestykseksi Italiassa ja Saksassa. Atena julkaisi Tuomo Lahdelman suomennoksen 2001. Kirja on hienovireinen ja vaikuttava kokemus, suosittelen. Jalkautetaan hommaa tästä edelleen.

Karri Kokko, Uno Boy (wsoy 1992, ntamo 2012)

Karri Kokko julkaisi esikoiskokoelmansa 1982. Uno Boy sai kohtuulliset kritiikit ja lopulta runot vaipuivat horrokseen. Viimein nimiösivulle lyötiin leima: ”Poistettu luettelosta. Kaupunginkirjasto.” Vuoden 2005 jälkeen Kokko on julkaissut toistakymmentä teosta. Nyt, kolmenkymmen vuoden kuluttua Leevi Lehdon ntamo on julkaissut esikoisen näköispainoksena uudelleen.

Tärkeitä tekoja. Viittaan edellä kirjoittamaani. Myös siihen mitä en maininnut, mutta joka on assosioitavissa. Vähän siihen suuntaan, että lukija voisi joskus siirtää fokustaan ja katsoa hieman ohi. Kirjallisuus tarjoaa myös löytöretkeilijän iloa.

Nappasin originaalin Uno Boyn omasta hyllystä: hieman esikoisen omimman äänen hakua, mutta komeasti aikaa kestänyt kokoelma. Hienoa, että se on uuden sukupolven luettavissa: ”Näin kuuluu sääntö, kielioppi / että sanamme olisivat meille yhtä: / Muuttakaa sananne, muuttakaa mielenne!”

Lopuksi kaksi tekstiä sarjasta Lähtö 9. Niiltä riveiltä se ylösnousemuskin löytyy. Runot puhuvat toisinajattelun ja mielikuvituksen puolesta:

……………………………………………

Vaaka on merkittävämpi keksintö

kuin se mitä sillä voidaan tehdä.

Maailma jossa Lasarus nousee kuolleista

ja liittyy Sveitsin laivastoon

on takuulla mielenkiintoisempi

kuin kuu joka ei ole juusto.

Lyön vetoa että se on.

………………………………………..

Sen rinnalla mitä elämä on.

Kuolema on yhdentekevä

ja elämä kahden tekemä.

Siinä on mysteeri joka kannattaa.

Jota kannattaa miettiä sen

joka on päätynyt kohdun teho-osastolle.

……………………………………………..

Perjantairunossa elämän tärkein asia

Elämäni sitkein kirjaproggis alkaa olla loppusuoralla. Babelin rihmastollinen runokokonaisuus koostuu 365 tekstistä. Idea kyti mielessä ja haki muotoaan neljätoista vuotta. Kirjoitustyö vaihtelevalla intensiteetillä vei puolitoista vuotta. Materiaalia käytin parinkymmenen vuoden aikana saksituista lehtileikkeistä ja muistiinpanoista sekä päivänkohtaisista tapahtumista.

Blaise Bascal

LIKE antoi ymmärtää kustantavansa teoksen. Kustannustoimittajani sairasteli, mutta sovimme, että julkaisua siirretään puolella vuodella. Kun kyselin käsiksen perään vastaus kuului: ”Tuossa se kiltisti odottaa vuoroaan pöydänkulmalla.”

Seuraavan kerran kysyessäni vastaus oli: ”Kustantamon toimintoja on linjattu uudelleen, eikä runoja enää julkaista.” Ymmärrän, ettei tällä ole tekemistä kustannustoimittajani kanssa, jonka ammattitaitoon ja näkemykseen olen oppinut luottamaan. Kemiat pelasivat aina hyvin.

Toivon toki, että runojen julkaisemattomuus ei jää pysyväksi tilaksi. Gummerus teki aikanaan saman ratkaisun, mutta pyörsi päätöksensä vuosien tauon jälkeen. Yleistävästi todettuna näyttää siltä, että runous irtoaa proosasta ja hakee omat kustannuskanavansa.

Babel ilmestyy tammikuussa 2013 Palladium kustantamolta, joka viettää huomenna 8.12. kaksikymmenvuotisjuhliaan Tampereella Tulenkantajien kirjakaupassa. Mitä tulevien töiden kanssa tapahtuu, jää nähtäväksi. Työn alla on ollut jo monta kuukautta romaanikäsis, joka käsittelee mielenkiintoista aihetta kulmasta, josta kukaan ei nähdäkseni ole aiemmin kirjoittanut?

Babelin vedokset ovat liikkuneet sähköpostilla syksyn mittaan, myös Ateenassa viettämäni kuukauden aikana. Kustantajan palaute päivän sähköpostissa oli: ”Minun mielestäni kirja näyttää nyt hyvältä. Hieno kokonaisuus!”

Ja kyllä, Babel on nimenomaan kokonaisuus. Loputtomien viittausten ja assosiaatioiden tyhjentymätön verkosto. Teos, joka määrittää runoutta aivan uudella tavalla, synteesi siitä mitä on tapahtumassa ja maailmantilanteen päivitys sitten Vanhan testamentin tarinoiden. Lyyrisen velan lyhennystä niin monille edelläkäyneille.

Saahan sitä asiaansa uskoa, muulla asenteella ei kannata lähteä mitään tekemään. Eikä Babelin sivuilla ei mikään pidä vainajia kuolleina, tässä teksti 223.

……………………………………………………………………………………………..

Saksin sivun talteen seitsemäntoista vuotta sitten,

kun löydän leikkeen, B. Pascal ei halua odottaa enää hetkeäkään.

Hänen kuolemastaan on kulunut kolmesataaviisikymmentä vuotta

eikä mikään saata pidätellä hänen innostustaan

päästä osaksi universumin päivitystä.

Marraskuun ”Tuuliyönään” 1654 hän kokee ilmestyksen

ja kirjoittaa varmuuden valtaamana muistiin kolme sanaa

jotka kuvaat mikä on elämässä oleellisinta.

Pascal ompelee lapun takkinsa vuoriin,

josta se löydetään hänen kuoltuaan: ”Tunne. Ilo. Rauha.”

Kuolemattomien nerojen seuraan päätynyt matemaatikko

ei saanut muodollista opetusta, hän tutki fysiikkaa,

filosofiaa, nesteiden ja kaasujen virtauksia, häntä askarruttivat

paineen ja tyhjiön käsitteet ja mekaaniset laskimet,

hän ei uskonut vapaaseen tahtoon vaan ennalta määrättyyn.

”Elämän tärkein asia on ammatin valinta; siitä päättää sattuma.”

………………………………………………………………………………………………….

Kirjailija, jota ei Otava oikaissut eikä WSOY potkaissut

Vuoden ensimmäinen juttu lähtee kaukaa ja kertoo maisen kunnian katoamisesta. On vaikea arvioida teeman ”kiinnostavuusastetta”, mutta lopun arkistolöytö on mitä mainiointa materiaalia täällä jatkamalleni Unohdettujen runojen klinikalle.

Jalmari Finne (11.8.1874 – 3.1.1938) kuoli liki päivälleen 74 vuotta sitten. Hän oli oman aikansa l´uomo universale, renessanssi-ihminen, joka tänä päivänä muistetaan ensisijaisesti Kiljusen herrasväki -kirjasarjastaan. Eikä sitäkään voi vähäisenä saavutuksena pitää.

Jalmari Finne, Kiljusen herrasväki.

Finne ehti moneen: Kiljusten lisäksi syntyi romaaneja yli tusina, näytelmiä kymmenkunta, Pitkäjärveläiset on yhä kesäteattereiden vakiokamaa. Novelleja, artikkeleita… suomennoksia ranskan- ja saksan kielestä. Finne toimi ohjaajana Suomalaisessa teatterissa, johtajana kahdessa muussa, harrasti sukututkimusta, säveltämistä ja grafologiaa. Hän oli myös historioitsija, joka aloitti Suomen asutuksen yleisluettelon laatimisen.

Aikalaiset arvostivat Finneä. Kuusikymmenvuotisjuhlat Kangasalla olivat kansallinen merkkitapaus. Vieraita saapui ympäri Suomea: ”Nimismies Neronen toimittaa kirkon ovelle poliisin, joka pitää tietä auki kutsuvieraille, jotka ensiksi saavat tulla kirkkoon. Maantielle on tilattu kaksi liikennepoliisia, jotka järjestävät autojen parkkeerauksen…”

Finne kirjoittaa rouva Minna Friskille missä järjestyksessä kirkossa istuvat presidentti Kyösti Kallio, maaherra, valtionarkistonhoitaja ja pappissääty… Saarnan jälkeen seuraa teatteriesitys ja ”Yöllä sunnuntaina vasten sytytetään merkkitulet kaikissa Hämeen pakanuudenaikaisissa linnoituksissa, jotka ovat korkeilla paikoilla. Seitsemäänsataan vuoteen ei näitä valkeita ole käytetty.”

Kirjailijan äitikään ei jäänyt juhlallisuuksista paitsi, kun ”Englannin lähettilään rouva Sperling laski äitini hautalaatalle kimpun tummanpunaisia ruusuja.”

Kirjailija itse lahjoitti seurakunnalleen viisisataakiloa painavan kromiteräksisen kirkonkellon, johon oli valettu teksti: ”Herra, anna meille voimaa rakastaa Hämeenmaata kaikella työllä ja toimellamme niin että viimeisenä tilinteon päivänä meidät siinä nuhteettomiksi löytäisit.”

Koko Finnen pitkä kirje hengästyttävine kunnianosoituksineen, airueineen ja tuomiorovasteineen löytyy vuonna 2003 julkaistusta kirjasta Augustan tanssikenkä. Eräitä Pirkanmaalla eläneitä kynäniekkoja 1811 – 1944. Sana-assemblaaseja, toisten aineista värkännyt Kari Aronpuro.

Taiteilijan valtiomiesmäistä juhlintaa on vaikea kuvitella tämän päivän maailmaan. Nyt kansallissankareina juhlitaan siiderihiprakassa presidenttiä halailevia kiekkoilijoita ja postimerkkiin pääsee ”ilmaveivillä”.

Jalmari Finne.

Lopuksi onnitteluruno, jonka Ilmari ”Iki” Kianto kirjoitti myöhästyneensä tervehdyksenä kollegalleen. Varsinainen arkistojen aarre sekin. Ja osoittaa, että jotkin asiat sentään säilyvät:

”Suomussalmen sulttaanin, Ryysyrannan ruhtinaan, Turjanlinnan ja Hölmölän kaanin tervehdyssanat 60-vuotta täyttäneelle ammattiveljelleen Jalmari Finnelle anno Ukko Petri 1934.

Post festum:

Tuhattaituri Jalmari Finne, / Sinä et ole professori Rinne, / Sillä sinulla on kirjava kistu, / siis lukkojen takana et istu — / On arkussasi ain tavaroita, / On kultaa ja messukasukoita, / Kirkonkelloja ja kirnuvoita, / Joita ilman torakoita / Sinä lahjoittelet muille, / Sinun armosi siunatuille, / Ettäs olet sinä ainokainen, / Rikas juutas kuin juutalainen, / Mikä poikkeus on kirjailijoissa, / Jotka rämpivät kurjuuden soissa, / Ja joilla ei ole kymppiä köyhälle antaa, / Vaan saavat omnia meansa kantaa / ollen säännöllisesti Aleksis Kiveä, / Tosin vailla suurta nimeä, / Itse asiassa Kiveäkin korkeemmat, / Omasta mielestänsä tärkeemmät, / Kuten kaikki sen tiedämme, / Jotka Kordelinia siedämme!

Oi onnen mykrä, sinä Jalmari, / Sinä Finne – Fennicus – Filmari, / Nyt yhtä vanha kuin Kalmari / Tai niin kuin Ego Ipse Ilmari, / Olet Ruhtinas taiteilijain parvessa, / Sulla on kilikello sarvessa, / Voit ajaa vaikka isvossikalla / Ja sinua ei vikuuta halla, / Kuten yritti Eino Leinolle kerran, / Kun hurrasi hän päivän verran / Ja lähetti ajurin Otavasta pennejä perimään — / SINUN lakeijasi ei mene kerimään!

Sinä kehräät kuin Egyptin kissa / Anitshkovan palatsissa, / Näet ihania itämaisia unia / Ja itse munit kultamunia — / Sinua ei Otava oikaise / Eikä W.S.O.Y potkaise / Ja sulle merkitsee hölynpölyä, / Jos opus jää painamatta, / Et nosta suurta mölyä / Tuli tai jäi tulematta / Romaani se uusi — / Sinä kauniisti korjaat luusi, / Suhdittelet suusi… / Ja sulla palaa aina joulukuusi!”

…………………………………………………………………………………………

Omnia mea = kaikki mitä omistan, Ego ipse = minä itte.

Elämän tärkein taito?

Ensin helppo kysymys, jonka joku (silkkaa kohteliaisuuttaan) saattaa joskus tehdä: ”Koska sinulta on odotettavissa uusi kirja?” Silloin kun käsikirjoitus ja kustannussopimus on tehty, siihen on yksinkertaista vastata. Muulloin ei.

Jatkokysymys on aina sama… ja mahdoton vastata: ”Mistä se kertoo?” Romaani haukkaa sen verran tarinaa sisäänsä, että sen kuvailu ei parilla lauseella onnistu. Tai sitten onnistuu, mutta muutama sana johtaa helposti harhaan ja koko kysymys on merkityksetön.

Linnun muotokuva. Julkaisu 4.8.2011.

Edellinen kirjani käsitteli identiteetin ongelmaa. Ihmisen alati vaihtuvaa persoonallisuutta. Elokuun 4. julkaistavassa Linnun muotokuvassa on kaksi mottoa, jälkimmäinen napattu vajaan vuoden takaisesta Paul Austerin haastattelusta:

”Mikään ei ole varmaa. Harva meistä ymmärtää mitä tapahtuu. Jotenkin kutkuttavaa on, että me luulemme, että tiedämme mitä tapahtuu, vaikka emme tiedäkään.”

Kirjailija ei yleensä tee romaaninsa takakansitekstiä. Hän on liian syvällä omassa tarinassaan. Kustannustoimittajani muokkasi tämän kansitekstin Linnun muotokuvasta:

”Äkkinäisten käänteiden mies on jättänyt työnsä. Avioliitto on sentään pysynyt vakaana – vai onko? Unettomana yönä hän katselee itseään, kotiaan ja vaimoaan kuin itsensä yleisönä. Kenen elämää hän itse asiassa elää?

Yksi puhelinsoitto laukaisee lumivyöryn, joka on syntynyt jo kaukana nuoruudessa. Heitä oli kolme sarjakuvan sankaria. Pecos Bill itse, toveri Davy ja sitten Jane. Ratkaisematon yhtälö vaatii ratkaisua. Janen soiton jälkeen kaikki kysymykset tuntuvat kuitenkin olevan yhä vailla vastausta. Onko ensirakkaus yksi niistä tärkeimmistä tienhaaroista, joita elämän varrelle alkaa kertyä loputtomasti?

Linnun muotokuva on jännittäväksi kiristyvä, tumman huumorin sävyttämä tarina, joka kykenee yllätykseen vielä viime sivuillaan.”

Kotisivuiltani (linkki) löytyy lukunäyte kirjasta. Kappale on ”suvantopaikasta” ja luottaa tällä kohdin tunnelmaan ja itse kielen voimaan. Merkittävin valintakriteerini taisi kuitenkin olla se, että sivut sisältävät kuvauksen siitä miten poika oppii lukemaan. Niin tärkeästä taidosta kaikki alkaa.