Novellit – Juha Siro | Mitä tapahtuu todella | Kirjallisuus- ja kulttuuriblogi

Mies joka laski miljardiin

9.8.2017

15:18

1 kommentti artikkeliin Mies joka laski miljardiin

Kustannusosakeyhtiö Kosmos, Mies joka laski miljardiin, Olavi Koistinen

Blogi päivittää tänään tuoreella kirjalla. Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin ilmestyi keväällä Kosmoksen kustantama. Koistisen kymmenen novellin kokoelma on hänen esikoisteoksensa.

En löydä heti verrokkia Koistisen tekstille, siksi omaperäisesti mies kirjoittaa. On helpompi purkaa kerää listaamalla mitä hänen novellistiikkansa ei ole. Klassisen novellin tunnusmerkit puuttuvat, ei haukkapistettä tai käännettä, johon kulminoituu tarinan avain. Ei Borgesilaista fantasiaa. Lähimpänä ollaan Carverin ja kumppaneiden ”Dirty realismia.” Jossain mielen sopukoissa vilahtaa Rimmisen Pussikaljaromaani. Eikä sittenkään.

Kostisen tekstin avainsanoja ovat arki ja absurdi huumori. Ei mitään elämää suurempaa, vaan elämää pienempää. Esimerkkinä vaikkapa novelli Australian näköinen pöly, jossa nuoret lusivat krapulapäivää, jonka kantava elementti on lattialla ajelehtiva pölypallo: ”Mustakarvainen koira makasi lattialla ja tuijotti Australian muotoista pölyhattaraa, jota tuulenvire työnteli.” Koira syö pölyn ja kakoo sen ulos. Puuduttavaan päivään ei juuri muita tapahtumia mahdu. Novelli päättyy käänteiseen maksiimiin: ”Tässä se oli, päivä.”

Koistisen tekstin vahvuuksia on myös rujonluonteva dialogi, joka yltää nuorten ”herjanheitosta” vanhuksen ja pankin automaattivastaajan kanssa käytyyn ”keskusteluun”. Tekstien jännite syntyy oudoista asetelmista, kuten novellissa Loitsutehtaan tilanne, jossa pyörätuolilla liikkuva poika lähtee taksilla lukukauden päättäviin rantabileisiin. Odottamattomien käänteiden keskellä tarinaa limitetään päähenkilön pyörittämään mobiilipeliin.

Parhaimmillaan, arjen mitättömyyksiä ylevöittäessään Koistisen teksti on tarkkaa ja aiheitaan suuremmaksi kasvavaa. Mieleen nousee amerikkalaisen modernismin kova nimi, David Foster Wallace. Taso notkahtaa vaikkapa novellissa Siilit tuijottavat, jonka huumori jää väkisin puristetun oloiseksi.

Minulle kokoelman niminovelli Mies joka laski miljardiin oli ykkönen: ”Kaikki alkoi seitsemänvuotiaana, origossa, kun Raimo kuuli miljardista. Ukki kertoi, että on olemassa sellainenkin asia.” Novellista kasvaa kokonaisen elämän metafora. Alle kolmenkymmenen sivun tekstissä on romaanin ainekset, mutta Koistisen käsittelyssä vähemmästä kasvaa enemmän. Teksti päättyy päähenkilön 60-vuotispäiville. Ideatasoltaan ja rakenteeltaan kirkkaaksi hiottu suoritus.

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Mikä erottaa kirjailijat toisistaan

2. David Foster Wallace, kirjailija ja vastenmieliset tyypit

…………………………………………….

Mikä erottaa kirjailijat toisistaan?

by Juha Siro

9.2.2017

18:28

2 kommenttia artikkeliin Mikä erottaa kirjailijat toisistaan?

Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Novellit, Suosikkikirjat

George Saunders, Joulukuun kymmenes, Raymond Carver

George Saunders (s.1958) on yhdysvaltalainen kirjailija, joka työskenteli ennen kirjailijaksi ryhtymistään geofyysikkona. Hän opiskeli Syracusan yliopistossa ja julkaisi novelleja ja lyhytromaanin sisältävän esikoisteoksensa CivilWarLand in Bad Decline vuonna 1996.

Vuosien mittaan Saunders on julkaissut kiittäviä kritiikkejä ja palkintoja kerännyttä lyhytproosaa sekä lastenkirjoja. Hän kirjoittaa säännöllisesti myös eri lehtiin ja opettaa entisessä yliopistossaan.

Siltala julkaisi Saundersin novellikokoelman nimeltään Joulukuun kymmenes Markku Päkkilän suomentamana vuonna 2015. Tartuin kirjaan ystävän suosituksesta. Myös kansiliepeen väite kohotti kiinnostustani: ”George Saunders on muuttanut amerikkalaisen fiktion suuntaa.” – The Wall Street Journal.

Tekisi mieleni sanoa, että Joulukuun kymmenes on lajissaan omaperäisintä proosaa mitä olen lukenut miesmuistiin. Noin suoriksi ei mutkia voi kuitenkaan vetää. Lainaan siis kappaleen Raymon Carverin lyhyestä esseestä, jossa hän pohtii hyvän kirjoittamisen edellytyksiä – sitä mikä erottaa kirjailijat toisistaan.

”On kyse tyylistä, mutta se ei yksin riitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää. Mutta kirjailija, jolla on erityinen näkökulma ja kykenee tämän esittämään taiteellisessa muodossa; tällainen kirjailija saattaa päästä pitkällekin.”

On kirjailijoita, joille ominaisen tyylin tunnistaa yhdestä virkkeestä. Jose Saramagolla se saattaa tosin olla puolentoista sivun mittainen, Walt Whitmanilta riittää pari säettä. Nyt ei ole kyse siitä. Saunders puhuu useilla eri äänillä.

Saundersin omaleimaisuus syntyy itse kielestä, siitä miten hän muokkaa sen kulloisenkin tarinan henkeen ja ytimeen. Kun nelikymmenvuotias perheenisä alkaa pitää päiväkirjaa, jälki on sen mukaista: arkista, rosoista ja simppeliä. Novellissa, jossa kemialliset ärsykkeet säätelevät ihmisten tunteita, lyhyet ja täsmällisiksi hiotut lauseet kuljettavat kerrontaa äärimmäisen tehokkaasti.

Kirjailija ei selitä mitään, hän iskee keskelle päähenkilön elämää ja leikkaa siitä vahvan siivun, ei mitään juonellisten johtopäätösten pakettia, vaan tajunnanvirtaa ja dialogia kunnes novellin olemus alkaa kirkastua lukijan mielessä.

Saunders kirjoittaa kipeistä aiheista amerikkalaisen keskiluokan, tai vieläkin vähäosaisimpien kokemana. Usein novellien alun arkiselta vaikuttava tilanne alkaa kääntyä lähitulevaisuuden dystopiaksi. Saunders on myös ajankohtainen moralisti ja musta humoristi, joka kirjoittaa älykkäästi ja asiaansa alleviivaamatta. Vahva suositukseni kirjalle.

………………………………………………………………..

1. Ekstralinkissä ”Lääkettä ja vastamyrkkyä”. Kaksi loistavaa novellistia.

2. Raymond Carver ja novelli, josta tehtiin leffa: ”Miksi ette tanssi?”

………………………………………………………………..

Irakin Purkkajeesus

by Juha Siro

19.8.2014

17:48

Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

by Juha Siro

15.10.2013

15:42

2 kommenttia artikkeliin Neljä kiteytystä kirjallisuuden nobelistista

Kirjallisuuden Nobel, Lukeminen, Maailmankirjallisuus, Novellit, Psykologinen romaani, Romaanin kieli

Alice Munro, Kirjallisuuden Nobel 2013, Kristiina Rikman, Valkoinen tunkio

Vuonna 2007 tein vielä kirjallisuuskritiikkejä Aamulehteen. Pidin silloin kanadalaista Alice Munroa vahvimpana Nobel-ehdokkaana ja perustelin näkemykseni lehteen lyhyesti:

Meillä ei novellille ole koskaan suotu korkeinta kirjallista arvostusta. Toisin on maailmankirjallisuudessa. Kanadalainen Alice Munro (s.1931) on esiintynyt Nobel-veikkauksissa usein. Hän kirjoittaa Tsehovin veroisia tarinoita, ellei sitten vieläkin parempia.

Munro kirjoittaaa ihmisen näkymättömistä puolista hienovireisellä psykologisella otteella, hänen novellinsa käsittelevät ihmisenä olemisen puolia, jotka jokainen joutuu kohtaamaan ajasta ja paikasta riippumatta. Lukeminen sopii aloittaa vaikka kokoelmasta Viha, ystävyys, rakkaus.

Jatkan juttua muutamalla kiteytyksellä Munron kirjoittajanlaadusta. Lyhyesti. Lopuksi nobelistin tekstiesimerkki, josta voi löytää näkemyksieni keskeiset elementit.

1. Kun Raymond Carver ja kumppanit pohjustivat novellin uutta nousua, heidän ilmaisuaan alettiin kutsua nimellä ”Dirty Realism”. Useimmat lajityypin kirjailijat eivät tästä pitäneet. ”Short Stories” olisi riittänyt heille hyvin. Alice Munro poisti määreestä vielä ensimmäisen sanan, hänen novellinsa ovat vain ”Stories”, kertomuksia.

Novellin perinteestä ja kaavasta poiketen Munron kertomuksista ei yleensä löydy avainkohtausta, tarinan kääntävää ”haukkapistettä” tai tarinan loppuun sijoitettua avainlausetta, maksiimia. Tarinat repäistään keskeltä arkea, ja ne saavat rakentua lukijan mielessä, hänestä kasvaa osallinen kirjailijan kertomukseen.

2. Munro valaise tarinansa viistolla valolla, hän kirjoittaa koko ajan ikään kuin asian vierestä. Jos aloituslause on dramaattinen, se latistetaan heti arkipäiväisellä jatkolla. Syntyy outo jännite, joka pakottaa jatkamaan lukemista. Tarina kiertää ydintään kuin kissa kuumaa puuroa.

3. Munro on lauserytmin mestari. Ei silkkaa rönsyä tai kalikkalausetta, kokonaisuus kulkee kuin tempoaan vaihtava musiikki. Pidempien virkkeiden jatkumo pysäytetään usein yhden tai kahden sanan lauseeseen. Munro käyttää yhtä hyvin ”näytä, älä selitä” -menetelmää, kuin sisäisten tuntemusten valaisua. Tapahtumat ja tunnetilojen kuvaukset ovat hiuksenhienossa balanssissa.

4. Ihminen ajattelee ja käsittelee tunteitaan usein saman kaavan mukaan. Munron teksteillä on kyky muuttaa tuota näkökulmaa ja esittää tuttuja asioita yllättävistä kulmista. Tekstin psykologinen ote ei maistu kliseiseltä, Munron kertomusten äärellä oma ajattelu ja oivallukset aktivoituvat.

Kirjallisuuden Nobel 2013

Kaivoin kotihyllyn Munrot esiin ja selailin tekstejä. Syystä tahi toisesta vetoavimmat tekstit löytyivät nyt 1987 suomennetusta kokoelmasta Valkoinen tunkio. Ehkä siitä saadaan uusintapainos, omani on divarista aikanaan löytynyt. Tuoreelta nobelistilta on suomennettu kaikkiaan yhdeksän teosta, kaikki Kristiina Rikmanin kääntäminä. Näin alkaa mainitusta kokoelmasta kertomus nimeltä Puuskia:

”Ne kaksi kuollutta olivat kuusissakymmenissä. Molemmat pitkiä ja komeita, hieman ylipainoisia. Miehellä oli neliskulmaiset, aika lattanat kasvot ja harmaat hiukset. Leveä nenä hiukan pilasi hänen muuten hyvin arvokasta ja komeaa ulkomuotoaan. Naisen hiukset olivat vaaleat, sitä hopeanvaaleaa sävyä, joka ei enää tunnu luonnottomalta – vaikka tietääkin ettei se ole luonnollinen – koska niin monet sen ikäiset naiset harrastavat sitä. Tapaninpäivänä, heidän piipahtaessaan lasilliselle Pegin ja Robertin luo, vaimolla oli ollut vaaleanharmaa leninki jossa oli ohuita kiiltäviä raitoja, harmaat sukat ja harmaat kengät. Hän joi gintonicia. Miehellä oli ruskeat housut ja kermanvärinen villapaita, ja hän joi ruisviskiä veden kera. He olivat juuri palanneet lomamatkalta Meksikosta. Mies oli kokeillut laskuvarjohyppyjä. Vaimo ei. He olivat käyneet katsomassa jotakin paikkaa Jukatanilla – lähteeltä se oli näyttänyt – johon oli kuulemma heitetty neitsyitä hyvän sadon toivossa.

’Vaikka oikeastaan se on vasta viime vuosisadan keksintöä’, nainen sanoi. Neitsyydestä vouhottaminen on vasta tuhatkahdeksansataaluvun keksintöä. Totuus on luultavasti se että sinne heitettiin ihmisiä kutakuinkin valikoimatta. Tyttöjä tai miehiä tai vanhuksia tai keitä nyt satuttiin kiinni saamaan. Niin että ei se neitsyyden menettäminenkään mikään turvan tae ole!”

…………………………………………

Alice Munro (s. 10.7.1931 Ontario, Kanada) kuva sivustolta: english.astroawani.com/news/category/entertainment

Miksi ette tanssi?

by Juha Siro

17.7.2013

17:52

4 kommenttia artikkeliin Miksi ette tanssi?

Amerikkalainen runous, Elokuvat, Maailmankirjallisuus, Novellit, Suomennokset

Dan Rush, Miksi ette tanssi, Neighbor for Sale, Raymond Carver, Sateisten päivien jälkeen, Vielä yksi asia

Viime sunnuntaina 14.7. tuli jälleen todistettua miten vähin eväin voi syntyä hyvän leffan käsikirjoitus. Pieni ja kirkas idea riittää jos siinä on syvyyttä. Dan Rushin ohjaama Neighbor for Sale perustuu Raymond Carverin novelliin Miksi ette tanssi? Elämästä tempaistulla fragmentilla on mittaa reilut kuusi sivua.

Neighbor for Sale, ohjaus Dan Rush 2010.

Elokuva taustoittaa tarinaa enemmän, ja Will Ferrell tekee pääosassa vakuuttavan roolin. Alkuperäinen novelli leikkaa elämästä vain öylätin ohuen siivun, mutta juuri kipeimmästä kohtaa. Joku toinen kirjailija olisi tehnyt aiheesta romaanin, Carverille riitti muutama sivu, josta turhat selitykset on riisuttu.

Vaimo on jättänyt miehen, tämä kantaa tavarat ulos. Entisen elämän rojut ovat kaupan, eikä hinnalla ole väliä. Paikalle osuu nuoripari, joka alkaa naukkailla viskiä miehen kanssa. Kontrasti ottaa kipinää, mutta kuten Carverin teksteissä aina, vasta viimeiset lauseet etäännyttävät tarinalle sen syvyyden.

Miksi ette tanssi? löytyy Keltaisessa kirjastossa 1998 julkaistusta kokoelmasta Vielä yksi asia. Vajaaseen kolmeensataan sivuun mahtuu kahdeksantoista toinen toistaan tiukempaa novellia. Suosittelen.

Kirjoitin tänne keväällä muutaman rivin Arto Lapin ja Juha Raution tuoreesta Carverin valikoitujen runojen käännöksestä Sateisten päivien jälkeen. Julkaisu on jäänyt hämmästyttävän vähälle huomiolle. Turun Sanomissa oli arvio, jonka kanssa en ole kaikesta samaa mieltä (linkki).

Lehden kritiikki toistaa kaavaa, jota käytettiin jo Carverin eläessä. Kaikkia tekstejä ei pidetty runoina lainkaan, vaan säkeisiin pätkittynä proosana. Uudesta suomennoksesta löytyy lyhyt juttuni tästä linkistä. Postauksesta löytyy myös lisälinkki niille, jotka haluavat syventää asiaa hieman enemmän.

Seuraavaksi jotain aivan muuta. Lupaan olla kirjoittamatta tänne Carverista enää.

Perjantairunossa Carver ja kadonneet tohvelit

by Juha Siro

12.4.2013

12:41

Leave a comment on Perjantairunossa Carver ja kadonneet tohvelit

Amerikkalainen runous, Maailmankirjallisuus, Novellit, Perjantairuno, Suomennokset, Suosikkikirjat

Arto Lappi, Juha Rautio, Raymond Carver, Rivi riviltä lyönti lyönniltä, Sammakko, Sateisten päivien jälkeen

Runoilijat Arto Lappi ja Juha Rautio ovat suomentaneet valikoiman Raymond Carverin runoja, kustantajana turkulainen Sammakko. Kokoelma Sateisten päivien jälkeen pyörii vielä painokoneissa. Haastattelin kirjallisuusillassa suomentajia, joten omalla koneellani on teoksen pdf-tiedosto. Uskallan ottaa tähän runon mittaisen varaslähdön.

Raymond Carver, Sateisten päivien jälkeen (Sammakko 2013)

Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen suomensivat Carverilta kokoelman Rivi riviltä, lyönti lyönniltä (wsoy 1994). Nyt käsillä oleva käännös on muhkeampi paketti, jonka yli 200 runoa kattavat noin kaksi kolmannesta kirjailijan runotuotannosta.

Carver (1938 – 1988) tunnetaan myös novelliperinteen uudistajana. Hänen runonsa ovat proosamaisia ja tarinallisia, säkeet zoomaavat pieniin yksityiskohtiin ja kasvattavat runot täyteen arjen magiaa. Carverin metodi on käänteinen maksiimi. Ei maalailua, ei paisuttelua, ei loppuhuipennusta. Toteavat lauseet latautuvat silti täyteen outoa energiaa.

Olen linkittänyt ennenkin parin vuoden takaiseen Carver-juttuuni, jossa valotetaan kirjailijan elämänkaarta enemmän. Sieltä löytyy myös vanhan suomennoksen suosikkitekstini. (linkki) Tässä kuitenkin poiminta tuoreesta kokoelmasta. En ole takuulla ainoa, joka on odottanut kirjaa.

Raymond Carver, Sateisten päivien jälkeen (Sammakko 2013) Suom. Arto Lappi ja Juha Rautio.

Carver ja sanomatta jättämisen kauneus

by Juha Siro

26.2.2011

15:34

3 kommenttia artikkeliin Carver ja sanomatta jättämisen kauneus

Amerikkalainen runous, Kirjalliset listat, Lukeminen, Novellit, Psykologinen realismi, Runous, Suosikkikirjat, Unohdettujen runojen klinikka

Dirty realism, Near Klamath, Raymond Carver, Rivi riviltä lyönti lyönniltä, Runo Tukanleikkuu, Sata kirjaa, Tess Gallagher

Olen jo aiemmin sivunnut tällä muutamaan otteeseen Raymond Carveria. Kävi kuitenkin niin, että kuukausi sitten laatimastani sadan kirjan listasta jäi kysymyksiä mieleeni kummittelemaan. Miksi valitsin suosikkeihini Carverin runokokoelman, enkä novelleja? Aikalaiskriitikot eivät pitäneet hänen lyriikkaansa runoina lainkaan. Heidän mielestään ne olivat säkeisiin pätkittyä proosaa.

Raymond Carver ja Tess Gallagher.

Nuorena Carver (s.1938) teki hanttihommia öisin ja opiskeli päivisin. Ensimmäinen runokokoelma Near Klamath ilmestyi 1968. Kirjailija eli rankasti ja vajosi alkoholismiin, mutta kykeni lopettamaan ja nousemaan uuteen alkuun. Hän erosi ensimmäisestä vaimostaan tavattuaan elämänsä rakkauden, kirjailija ja runoilija Tess Gallagherin.

1980-luvun alussa Carver toimi englannin kielen professorina Syracusan yliopistossa ja samaan aikaan häntä alettiin pitää uuden novellistiikan tärkeimpänä edustajana. Tyyliä alettiin kutsua Dirty realismiksi, joka ei nimikkeen alle niputettuja kirjailijoita miellyttänyt. Kyse oli lyhyistä tarinoista vailla selkeää taustoitusta, alku- ja päätepistettä.

Näin Carver kuvaa tyyliään itse: ”Runossa tai novellissa voi kertoa tavanomaisista asioista ja esineistä käyttäen tavanomaista mutta täsmällistä kieltä, ja ladata kaikki – tuoli, ikkunaverho, haarukka, kivi, korvarengas – valtavalla, jopa hämmästyttävällä teholla.”

Esseessään Kirjoittamisesta, Carver sanoo: ”On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää.”

Palataan Carverin runokokoelmaan Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Sen aiheita ovat viina, naiset ja kalastus. Ja jokin selittämätön läheisyyden tunne, jonka tavoittamiseksi tuntuu mahdottomalta löytää sanoja. Kokoelmasta löytyy runo Tukanleikkuu. Ja kauan sitten, liki toisessa elämässä, minulla oli tapana joskus lukea sitä vieraille parin viinilasillisen jälkeen. Tuloksena oli vaivautunut hiljaisuus tai päällepuhuminen… ja oma liikutukseni.

Edward Hopper: Sun in an empty room, 1963.

Runolla on monta olemusta. Toisinaan se on niin henkilökohtaista, että jakaminen on mahdotonta. Pidän Carverin tyylissä kaikesta siitä, minkä hän jättää sanomatta. Tukanleikkuu -runoon on kirjoitettu kokonainen elämäntarina. Joku saattaisi käyttää sen kuvaamiseen viisisataa sivua. Carverkin kuluttaa liki kolme, mutta lainaan tekstin tähän:

”Niin monta uskomatonta asiaa on jo / tapahtunut tässä elämässä. Mies ei epäröi / kun nainen käskee valmistautumaan: / miehen hiukset leikataan.

Hän istuu yläkerran huoneessa, / jota he joskus pilanpäiten kutsuvat / kirjastoksi. Valo sinne / tulee ikkunasta. Lunta sataa / ja sanomalehti valahtaa / hänen jalkoihinsa. Nainen asettelee suuren / pyyhkeen hänen harteilleen. Sitten / hän ottaa esille sakset, kamman ja harjan.

Tämä on ensimmäinen kerta aikoihin / kun he ovat kahdestaan – kumpikaan ei menossa / minnekään, ei mitään / toimitettavaa. Kahdestaan he ovat jakaneet vain vuoteen. / Sitä läheisyyttä. Ja aamiaiset. Lähellä silloinkin. / He hiljentyvät / ja vaipuvat ajatuksiinsa, kun nainen leikkaa miehen hiuksia, / kampaa, ja leikkaa vielä vähän. / Lunta sataa edelleen. / Kohta hämärtää. Syvällä mietteissään / mies katsoo alas ja yrittää lukea / lehdestä jotain. Nainen sanoo: / ”Nosta päätäsi.” Hän tottelee. / Nainen kysyy: ”Mitäs pidät.” Hän menee peilin eteen / ja hyvältä näyttää. / Juuri sellaisesta hän pitää, / ja hän kertoo sen naiselle.

Myöhemmin kun hän sytyttää / valon kuistille, / ravistelee pyyhkeen / ja näkee vaaleiden ja tummien kiharoiden ja hiustukkojen leijuvan / ulos lumelle ja jäävän siihen, / silloin hän ymmärtää: hän / on nyt aikuinen, ihan oikea täysikasvuinen, / keski-ikäinen mies. Mennessään pikkupoikana / isänsä kanssa parturiin, / tai myöhemmin murrosikäisenä, kuinka / hän olisi voinut kuvitella että hänen elämänsä / soisi hänelle jonain päivänä etuoikeuden / matkustaa, jakaa vuode ja aamiainen kauniin naisen kanssa.

Eikä siinä kaikki – naisen, joka / hiljaa leikkasi hänen hiuksensa iltapäivällä / pimeässä, lumen peittämässä kaupungissa / 3000 mailin päässä sieltä mistä hän maailmalle lähti. / Naisen, joka osaisi katsoa häntä pöydän yli ja sanoa: / ”On aika istuttaa sinut parturintuoliin. Jonkun on aika / leikata hiuksesi.”

Keuhkosyöpä korjasi Carverin jo 50-vuotiaana. Yläkuvassa hän poseeraa Tess Gallagherin kanssa. Auringonvalon tyhjässä huoneessa on maalannut Edward Hopper. Kun ehdin, hän vaatii oman juttunsa.

Lääkettä ja vastamyrkkyä

by Juha Siro

11.1.2011

20:01

5 kommenttia artikkeliin Lääkettä ja vastamyrkkyä

Kirjallinen estetiikka, Kirjoittamisen ideat, Lukeminen, Novellit, Romaanin kieli

Annie Proulx, Aravind Adiga, Brokeback Mountain, Carol Shields, Larryn juhlat, Lyhyt kantama, Sattumankauppaa, Tavallisia ihmeitä, Tuomas Akvinolainen, Valkoinen Tiikeri

”Thomas Davies sanoi minulle, että samasta kasvista saa lääkettä ja myrkkyä. Niin on. Koskee myös Raamattua.” Lauseet löytyvät Kristina Carlsonin romaanista Herra Darwinin puutarhuri (Otava 2009). Ajatus on helppo laventaa koskemaan koko kirjallisuutta. Niin lukemista kuin kirjoittamistakin, jotka ovat lopulta sama asia.

Tuomas Akvinolainen sanoi pelkäävänsä yhden kirjan lukijaa. Eikä katolisen kirkon keskeisin teologi ja filosofi (s.1225) takuulla tarkoittanut ihmistä, joka on lukenut vain yhden kirjan. Lukiessa ja kirjoittaessa tarvitaan siis lääkettä ja myrkkyä. Vastamyrkkyä.

Kuva: flickr Art Libre

Kesän kantissa lupasin tänne muutaman rivin kahdesta novellistista. Kummatkin ovat myös loistavia romaanikirjailijoita: Annie Proulx ja Carol Shields. Otetaan esimerkki heidän kirjailijanlaadustaan: Shield saattaa kirjoittaa 600-sivuisen romaanin, jonka päähenkilön keskeisin harrastus ja elämän sisältö on tilkkupeittojen teko. Jos epäilette pitääkö mitättömyyden jännite, sitä voi testata romaanilla Sattumankauppaa (Otava 2006). Tai ehkä olisi parempi aloittaa Larryn juhlista.

Annie Proulxin Lyhyt kantama -novellikokoelman takasivulta löytyy ote Allt om Böckerin arviosta: ”Sisältää lauseita, jotka ovat arvokkaampia kuin monen kirjailijan kootut teokset.” No jaa, kyllä siinä vähintään hajulla ollaan. Näkemyksen tueksi voisi lukea novellin Työkokemusta, jossa Proulx puristaa Leeland Leen elämän kahdeksaan sivuun. Kokoelman lopettaa 36-sivuinen Brokeback Mountain, josta Ang Lee teki palkitun leffansa.

Luen usein kahta kirjaa yhtä aikaa, toistensa pareina. Jos meno laajentuu liian metafyysiseksi, voin ottaa vastapainoksi annoksen karkaistua terästä. Lääkettä ja vastamyrkkyä. Tai toisin päin. Tai vaihtaa kirjaa. Nämä moneen kertaan palkitut naiset vain sattuivat yöpöydälleni samaan aikaan.

Shieldsin novellit on koottu yksiin kansiin nimellä Tavallisia ihmeitä. Olin kääntänyt koirankorvan sivulle 494. Siinä kirjailija määrittelee kerrontansa estetiikkaa ja pohtii mikä riittää kirjoittamisen aiheeksi ja eteenpäin vieväksi voimaksi:

”Missä on siis tarkkaan ottaen minun paikkani kerronnan aidatulla kentällä? Tai jos asia imaistaan toisin, miten pieniä voivat fiktiiviset katkelmat olla ilman että ne häviävät kokonaan? Aivan ensiksi pitää unohtaa koko se pesusienimäinen wentworthilainen höttö, jonka mukaan kerronta on liikettä. Kerronta ei ole alituisesti eteenpäin kiitävää indikatiivia, jota vedetään perässä kuin leikkijunaa, vaan se pieni konjunktiivinen mökki tienposkessa. Ei tarvitse muuta kuin avata ovi ja kävellä sisään. Joskus voi käydä niinkin, että huomaa oven olevan raollaan. Hyvä niin. Toisella kertaa taas joutuu kapuamaan sisään ikkunasta.”

Ja juuri tänään tuntuma on sellainen, että intialaisen Aravind Adigan Bookerilla palkittu esikoisromaani Valkoinen Tiikeri on nautittavinta mitä olen miesmuistiin lukenut. En siis sanonut parasta, vaan nautittavinta. Pian sekin asetelma heilahtaa nurin. Toivottavasti.