Kuolemattomien kirja

Tuorein, kuudestoista teokseni, Kuolemattomien kirja julkaistaan vuodenvaihteessa. Tuskin on perusteetonta sanoa, että kirjan ajatus on kypsynyt mielessäni nelivuotiaasta saakka – ihmisikä sitten, ajalta, jolloin en vielä osannut lukea. Teoksen aloittavassa esseessä kerron, miten kääntelin Gustave Dorén kuvittaman Raamatun sivuja ja kuvat tekivät lähtemättömän vaikutuksen. 

Kuolemattomien kirjan lähtöajatus Réne Magritten sanoin: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” Ja Leena Krohn kirjoittaa esseekokoelmassaan Rapina ja muita papereita: ”Ihmisen näkö on triokuläärinen, ei binokuläärinen, sillä hänen kolmas silmänsä on kieli.”

Kuolemattomien kirja käsittelee kuvaa ja sanaa proosarunon keinoin. Mukana on 33 taiteilijaa, Hieronymus Boschista Edward Hopperiin. Kaikki kuolleita yhtä lukuun ottamatta, sillä kuolemattomuuden ensimmäinen edellytys on kuolema. Kirjassa Picasson osuus päättyy Lorcan säkeisiin: Kaikissa maissa kuolema on loppu. / Se tulee ja verhot vedetään eteen. Mutta ei Espanjassa. / Siellä verhot avataan.” 

Myös saksalaisen Hans Magnus Enzensbergerin kokoelma Mausoleumi Kolmekymmentäseitsemän balladia edistyksen historiasta (ntamo, suom. Kari Aronpuro 2013) teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Siinä missä Enzensberger käsittelee aiheiltaan laajaa henkilögalleriaa, Kuolemattomien kirja keskittyy kuvataiteen tekijöihin. Semmoinen käsitys minulla on, ettei aiheesta tässä laajuudessa ole ennen lyriikan keinoin kirjoitettu. Alun esseestä käy ilmi, että tämä taitaa olla itselleni jonkinmoinen runotuotantoni ”lempilapsi”. 

Elin Danielson-Gambogi: Päättynyt aamiainen, 1890

Kuolemattomien kirja kulkee osin tunnettujen taitelijoiden matkassa, mutta nostaa myös renessanssin miestaiteilijoiden varjoon jääneitä voimakkaita naisia, joiden työskentelyedellytyksiä pyrittiin aikanaan kaventamaan. Teos yltää 1200-luvulta omaan aikaamme saakka. Kirjan teksteistä on vaikea nostaa tähän kokonaisia näytteitä, proosamaiset, ja lyyrisemmätkin runot saattavat olla kolmen sivun mittaisia. Poimitaan kuitenkin muutaman rivin ote René Magrittelta.

René Magritte: The Lovers 2, 1928

Keskenkasvuinen René Magritte näki

miten hänen hukuttautunut äitinsä

nostettiin Sambre-joesta, miten

vaatetus oli kiertynyt hänen kasvojensa ympärille.

         Katso itseään varioivaa maalaussarjaa Les Amants

joka ei jättänyt Magrittea milloinkaan rauhaan.

        Voitko kuvitella kohdallesi suudelman

jossa nainen ja mies ovat kumpikin verhonneet

kasvonsa valkoisella kankaalla. 

……………………………………………………

Ekstralinkki

Kotisivuiltani löytyvät kaikki kirja-esittelyt, äänirunot, vapaasti käytettävät onnittelurunot ja haastattelut. Galleria-linkistä taideprojektini: ”Ahdistuspurkit” ja ”Kaupunkitaidetta sähkökaapeissa”.

…………………………………………………..

Neuroottinen ihminen väpättää

Viggo Wallensköld (s.1969) on tunnettu kuvataiteilijana ja kirjailijana. Ars Fennica ehdokkuus 2021, vuoden nuori taitelija 2005, teoksia useissa merkittävissä kokoelmissa Suomessa ja ulkomailla. Alkuvuodesta julkaistu kirja ”Neuroosit ja traumat Anatolij D. Mbdrinovin tutkimuksia” (Siltala) on hänen viides kirjallinen teoksensa.

Kuvitteellinen sienitieteilijä Anatolij D. Mbdrinov on tehnyt tutkimuksiaan jo Wallensköldin aiemmissa kirjoissa. Kaikkien teosten tyylilaji hillitön hyberbola äärimmilleen paisutettuna – huumoria ja vielä mustempaa huumoria leikittelevän kepeästi kirjoitettuna. Wallensköld on ehdottoman omaperäinen kirjoittaja, jolle ei löydy kotimaisesta kirjallisuudesta vastinetta. Daniil Harms ja Jorge Luis Borges voisivat absurdiudessaan olla sukulaissieluja.

Olen kirjoittanut Raymond Carverin esseestä napatun määritelmän tänne aiemminkin, mutta kärsii sen nostaa tähän jälleen: ”Jokainen suuri tai edes hyvä kirjoittaja rakentaa oman, omintakeisen maailmansa. On kyse tyylistä, mutta ei yksin siitä. Kaikessa mitä kirjailija kirjoittaa, tulee olla hänelle ominainen ja kiistaton leima. Hänen maailmansa, ei kenenkään muun. Tämä erottaa kirjailijat toisistaan. Ei lahjakkuus. Sitä kyllä riittää. Mutta kirjailija, jolla on erityinen näkökulma ja kykenee tämän esittämään taiteellisessa muodossa; tällainen kirjailija saattaa päästä pitkällekin.”

Neuroosit ja traumat on henkilögalleria hulluista, mielenvikaisista ja vielä hullummista. Teksteissä liikutaan luostareiden, sairaaloiden, parantoloiden, punajuuripeltojen ja lanttukasvattomoiden maailmassa, kaupungit ja maaseudun tasangot ovat tarinoiden kehyksenä. Jossain saattaa nähdä ”savuavan junan kuin piippua polttavan käärmeen.”

Yksittäiset henkilökuvat pitävät rakennetta ja tarinalinjoja kasassa. Kaunokirjallisen tekstin kuvitus on äärimmäisen vaativaa, sen on tavoitettava tekstin henki ja annettava sille oma lisäarvonsa. Wallensködin kuvitus tuo hykerryttävän lisän kirjan teksteihin. Näin hän kuvaa traumaattista henkilöä.

”Traumaattinen on veikeä siitäkin syystä, että periaatteessa hänen ei pitäisi olla elossa lainkaan. Hän uhmaa kaikkia luonnonlakeja. Hän voi olla lihava ja hyväntuulinen, vaikkei ole syönyt miesmuistiin. Hän saattaa olla myös laiha kuin riuku, mutta syödä kymmenen hengen illallisen tuosta vaan – ja valittaa sen päälle nälkäänsä. Kaikki vika on traumaattisen päässä. Tosiasioilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä.”

Neuroosien lähdettä kirjailija etsii kissoista, oppiarvoista ja Kardanian asuinalueista. Naisten neuroosit ovat kaikki yhden ja saman tahon aiheuttamia: ”tämä taho on Fevenov-Paradisovin suku. Tällä hetkellä neuroosimoottorina toimii 45-vuotias Igor Fefenov-Paradisov, joka ensin hurmaa naiset nuorimmasta vanhimpaan ja sen jälkeen sumuttaa nestemäistä neuroosia säihkysilmiin.” Luvussa Neuroosit – mitä ne ovat? selviävät ensimmäiset oireet.

”Neuroottinen ihminen väpättää. Hänen elämänsä on väpätystä. Sitä on sietämätön katsoa. Neuroottisella ihmisellä ei ole puolisoa, sillä puolisot eivät kestäisi seurata väpätystä päivästä toiseen. Neuroottinen ihminen ei ole oppinut kävelemään, sillä hän on liian neuroottinen kyetäkseen harjoittelemaan. Mitään muutakaan hän ei kykene tekemään. Ei hän osaa lukea, ei kirjoittaa, ei laskea, ei syödä sormin eikä haarukalla. Hän ei kykene mihinkään. Hän on täysin kyvytön joka suhteessa.”

Esipuheessaan Anatolij D. Mbdrinov sanoo muun muassa näin: ”Mielestäni vahingonilo on aliarvostettu henkinen nautinto. Toisten epäonnistuminen on aina antanut minulle sanoinkuvaamatonta iloa, enkä ymmärrä miksi sitä pitäisi hävetä. Parasta on pullollinen hyvää portviiniä kunnon häväistyksen jälkeen; kauniisti hämärtyvä kevätilta, läheisen katedraalin kellojen soitto ja mielessä iloa tuottava viattoman kärsimä vääryys.”

”Ei muuta kuin kirjan kanssa tutkimusmatkalle! Hei sinä homeparta siellä! Herää!”

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Borges ja todellisuuden mittakaava

2. Viggo Wallensköld ja salaperainen sienitieteilijä

…………………………………….

Andres Serranon ”Pissakristus” ja runo

Teemalla tänään (31.8.2021) klo 21.00 mielenkiintoinen dokumentti unkarilaissyntyisestä, designin edelläkävijästä Lázló Moholy-Nagystä (1895 – 1946) Nagy työskenteli Bauhausin ydinryhmässä Berliinissä ennen kuin pakeni natseja Yhdysvaltoihin.

Hesarin ennakkojutussa kerrotaan miten Moholy-Nagy uskoi, että tulevaisuuden lukutaidoton on se, joka ei osaa lukea valokuvia. Saattaa olla, että kuvatulvan lisääntyessä niiden merkitykseen turtuu. Keskiajalla lukutaidottomalle kansalle maailmanselitykset maalattiin kirkkojen kuviin. Michelangelo näyttää meille yhä ensimmäisen ihmisen luomisen ja helvetin kiirastulen.

Amerikkalainen Andres Serrano (s.1950) haluaa hätkähdyttää valokuvillaan: verta, spermaa ja virtsaa. Kuvia patologian laitokselta, seksuaalisuutta, uskontoa ja kuolemaa. Oheinen kuva, Piss Christ, on aiheuttanut aikanaan suurimman kohun. Kun työ oli esillä Ranskassa, 85.000 henkilöä esitti vetoomuksen sen poistamiseksi.

Serranon kuvassa on krusifiksi, jonka taiteilija on upottanut omaan virtsaansa. Avignonissa Collection Lambertin näyttelyyn tunkeutui kaksi ”aktivistia” ja tuhosi vedoksen vasaroimalla. Kun ikiajat sitten lähdin Helsinkiin kolutakseni muutaman näyttelyn, en tiennyt vielä Serranon maineesta mitään.

Tennispalatsin näyttely teki vaikutuksen. Useita kuvia on vieläkin helppo palauttaa mieleen. En lähde tulkitsemaan ”Pissakristuksen” syvintä tarkoitusta tai arvoa taideteoksena. Se on tässä epäoleellista. Oleellisempaa on, että  jokin muukin kuin ”järkyttävä uutiskuva” kykenee yhä herättämään intohimoja ja tunteita.

Näyttelyn jälkeen tein junassa muutaman muistiinpanon, joista syntyi sittemmin runo. Muistan, miten seisoin näyttelysalissa: kun katsoin krusifiksia ja käänsin sille selkäni, näin vastapäisellä seinällä kuvan syntymättömästä lapsesta ja kuolleesta naisesta. Jokin aistittava jännite kulki tilan lävitse.

Saattaa tuntua, että runolla olisi tulkinnallinen tarkoitus. Näin ei ole. Paremminkin säkeet esittävät kysymyksen. Aivan kuin totuus odottaisi portin takana, mutta lukko ei yrityksistä huolimatta suostu avautumaan. Runon tehtävänä on saada vastaanottaja löytämään uusia, omia tunteitaan tekstin herättämänä. Samoin on kuvien laita.

P O R T T I

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy pimeydestä Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

……………………………………………

Blogin ekstralinkissä aiheesta lisää

”Jos kuva voi merkitä jotain asiaa se voi merkitä myös sanaa. Kuva ja sana ovat kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” (René Magritte 1898 – 1967)

Magritten näyttely Amos Rexissä 2019

Elina Ruohonen maalaa meille tulevaisuuden kuvat

Elina Ruohosen näyttely Tampereen galleria Saskiassa 2.4. – 21.4.2021

Joskus käy niin, että innostus saattaa värittää kritiikkiä, vai pitäisikö sanoa arviota. Elina Ruohosen tuoreen näyttelyn teemana on tulevaisuus: Futuurissa, vol. 2. Muutama päivä sitten ystävä sos-mediassa tiedusteli aikakoneen mahdollisuuksia: ”Mille vuosisadalle, -tai kymmenelle haluaisit matkustaa?” Monen suosikki oli ”Iloinen 1920-luku”. Itseäni elämän rajallisuudessa askarruttaa eniten tulevaisuus. Miten haluaisinkaan nähdä maailman muutaman sadan vuoden kuluttua!

Surrealisti René Magritte (1898 – 1967) kirjoitti: ”Jos kuva voi merkitä jotain asiaa, se voi merkitä myös sanaa.” Hänen mielestään kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Juuri tästä syystä odotin Ruohosen näyttelyä poikkeuksellisella mielenkiinnolla. Tulevaisuuden dystopioista ja utopiosta on tehty runsaasti kirjoja ja elokuvia. Kuvataiteilijat ovat harvemmin tarttuneet aiheeseen.

Kun kuvantekijä sanallistaa työnsä tavoitteita, tulos on useimmiten korkealentoisuutta tavoittelevaa, mutta likilaskuista jargonia. Ruohonen kirjoittaa töidensä taustoista selkeästi: ”Maalauksissani tulevaisuutta ei ole peruttu, sen sijaan muutoksia, merkintöjä, näkemyksiä siirtymävaiheesta ja yhteiselosta. Millainen on se aika, kun edellinen on lopulta päättynyt ja uusi jakso alkaa.”

Näyttelyluettelo kertoo, miten ilmastonmuutos on muisto, miten tulevaisuus on eri lajien yhteistyötoiveita. Futuurissa olemme matkalla koko planetaarisen elämän kanssa – eläimet, ihmiset, luonto ja koko ekosysteemi unelmineen ja toiveineen. Tulevaisuus kasvaa historiallisten kerrostumien alta.

Minulle läheisimpien ilmaisumuotojen – kuvien ja sanojen – tärkein kriteeri on taitelijan ”oma tontti”. Tila, jolle kukaan muu ei voi astua. Elina Ruohonen on kasvattanut ja rajannut oman tilansa yhä selkeämmin. Aiempien vuosien laveampi, osin abstraktinenkin ilmaisu on käynyt tiiviimmäksi ja sanomaltaan terävämmäksi. On merkittävää, että taiteilijan tunnistaa ensi vilkaisulla. Ruohosen tavoin pleksille maalavia taiteilijoita on harvassa. Kirsti Tuokko on hienosti tekniikassaan samoilla jäljillä, mutta sisältöjen viesti  erottaa tekijät toisistaan.

Elina Ruohonen kuuluu ”Merisiskot” -ryhmään (Kati Immonen, Mari Krappala, Elina Ruohonen, Tiina Vainio) joka taiteellisella työskentelyllään haluaa herättää keskustelua erityisesti Itämeren tilasta. Näin on, hyvät ystävät: taiteen perustuksina on aina jokin vahva idea, näkemys tai ideologia. Estetiikka – miten kukin sen haluaa käsittääkin – ei riitä alkua pidemmälle.

Ruohosen töissä ihmisen ohella esiintyvät eläimet. Mutaatioina heidän rinnallaan tai viitteinä omissa todellisuuksissaan. Samoin luonto, usein kaukaisina kangastuksina tai niiden peilikuvina: kukat, kasvit ja palmujen profiilit. Töiden värimaailmassa huomion keräävät intensiivinen punainen ja aivan omanlaatuisensa turkoosin sävyn käyttö. Läpinäkyvälle akryylipleksille käänteisessä järjestyksessä maalaaminen antaa töihin oman luonteensa. Kiilto heijastaa katsojan omakuvan ja gallerian ikkunat, työ elää jatkuvasti katselukulman mukaan.

Kun astun museoon tai galleriatilaan, toivon, että voisin keskustella teosten kanssa, että jokin ääni sisälläni alkaisi puhua maalausten kautta. Elina Ruohosen näyttelyn kanssa kävi näin, ja muistijälki on vahva. Vierailtiin näyttelyssä tyttären perheen kanssa. Myös Lumi, kuusi vuotta, piti kovin näkemästään. Futuuri on siis huomioitu ja siirretty tuleville sukupolville.

Lopuksi pieni tiivistys – tai ehkä kevennys. Näyttelyn ”edeskäypä” oli kovin innostunut ja sanoi, että Elina Ruohonen on nyt ”uransa huipulla”. Toivottavasti ei. Tai miten sen nyt ottaa, uudet huiput kuuluvat jatkumoon. Tämän näyttelyn voisi itsevarmasti nostaa esille missä päin maailmaa tahansa.

………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Samoissa hommissa: minä ja Andy Warhol

2. Selkeät sanat – parempi mielihttp://juhasiro.fi/blogi/?p=3433

………………………………………

Perjantairunon omistus oudoille otuksille ja epäilijöille

Pari viikkoa kului palmun alla valossa ja lämmössä. Saattaa olla, että loma ja pako joulusta loivensi hieman ”perusahdistusta”. Keskeneräinen romaanikäsis kulki mukana ja karttui muutamalla kappaleella joka päivä.

Nyt työpöydän takana taas. Muutama päivä on mennyt arkisia asioita hoitaessa. Tänään tuli jo tarkisteltua lähdetietoa Hieronymus Boshista, (1450 – 1516) renessanssiajan hollantilaisesta taidemaalarista.

Bosch maalasi ihmisluonnon heikkouksia ja symbolisia syntejä, sekoitti paholaiset, puoli-ihmiset, eläimet ja koneet – paratiisin ja helvetin näyt. Tulos oli ainutlaatuista mielikuvituksen ilotulitusta, joka on säilyttänyt omaperäisyytensä yli viisisataa vuotta. Boschista ei tällä kertaa enempää. Nyt pikapäivitykseeni vain kuvista kimmahtanut päiväntuore perjantairuno. 

Maalaan tämän lukutaidottomille

ja heille, jotka osaavat lukea. Viisaille tai

toisiaan taluttaville hulluille.

Korva kuulee, silmä näkee, mutta merkitykset 

muodostuvat vasta jokaisen omissa aivoissa.

Maalaan ikuisuutta varten riiviöille ja hylkiöille,

papeille, pyhimyksille ja kuninkaille – 

naisille ja miehille. 

Teen tämän heille, jotka putoavat yhä

pannukakun laidalta ja tietävät miten 

tuoretta on telluksen tomu, 

miten aurinko yhä kiertää maata.

Teen tämän heille, jotka tottelevat sokeasti,

ovat valmiita tapaamaan ja tuhoamaan

oman tietämättömyytensä tähden ja

jumalia puolustaakseen.

Heille, jotka uskovat kymmeneen käskyyn

tai seitsemään kuolemansyntiin,

paaviin ja paholaiseen. Yhdessä tai erikseen.

Omistan tämän epäilijöille, jotka eivät herkeä

ihmettelemästä – tahtovat aina ensin kysyä:

M I K S I ?

…………………………………

Ekstralinkissä:

Juhani Linnovaara ja oudot otukset

…………………………………

”Koko maailma lähtee rakentumaan, kun sulla on kynä ja paperia”

Tänäänkin duunissa tehtaalla. Entinen Pyynikin Trikoon rakennuskompleksi Pyhäjärven rannalla: eteläsiipeen remontoidaan ”luksusluukkuja”, pohjoisen puolella taitelijoiden tilat ovat käytössä vielä ensi vuoden loppuun.

Mainitsin aiemmin, miten täällä työskentelee maailmaluokan tekijöitä. Samalla käytävällä kanssani myös Tommi Musturi, jonka kanssa tein muutama viikko sitten ”kirjavaihtarit”. Toivon kirjan (2016) kaikki viisi osaa yksissä kansissa on SUURTEOS, kuten takakannen tekstissä todetaan.

Musturi (s.1975) on ollut mukana yli 200 yksityis-, ryhmä- ja yhteisnäyttelyssä eri puolilla maailmaa. Sarjakuvakirjoja, novelleja ja kuvituksia on julkaistu yli 30 maassa. Kuvituksia ja kuvataidetta. Helsingissä päättynyt näyttely tulee ensi keväänä Tampereen Galleria Rajatilaan.

Muiden meriittien muassa Suomen sarjakuvaseura palkitsi Musturin vuonna 2011 Puupäähattu-palkinnolla. Grafia kultahipulla Vuoden huiput kilpailussa 2017.  

Kuukauden takaisessa Aamulehden haastattelussa Musturi sanoi: ”Kiinnostavaa tässä on se, että kun elokuvan tekemiseen tarvitaan iso koneisto ja paljon ihmisiä siihen ympärille, sarjakuvan teossa koko maailma lähtee rakentumaan, kun sulla on kynä ja paperia. Tosin se on iso haaste, että on vain ne, ja muuten sä oot siinä täysin yksin.”

Mutta pääasiaan. Toivon kirja kaikessa inhimillisyydessään ja haikeudessaan on koskettava yksikertaisen elämän ylistys. Supersankariksi ylletään vain mielikuvituksessa. Tätä on sarjaKUVA. Niukasti tekstiä – kuva kuljettaa ajattelua ja assosiaatioita. Piirtäjän lyyrinen ote zoomaa yhtä hyvin otsalta vierähtävään hikipisaraan kuin avaruuden mittakaavaan.

Päähenkilö Toivo ja hänen vaimonsa ovat elämänkaaressaan siinä pisteessä, että voivat muistaa yhteistä matkaa ja miettiä niin peruuttamatonta asiaa kuin kaiken katoavaisuus ja kuolema.

Lapsena sarjakuvat olivat minulle ”henki ja elämä”. Sittemmin taidehistoria, lukeminen ja lopulta kirjoittaminen on tuonut tyydytystä enemmän. Toivon kirjan 216 sivun myötä löysin jotain, jonka luulin jo kadottaneeni. Taikaa – sarjakuvien maagista voimaa.

………………………………..

Blogin ekstralinkit:

1. Lisää loistavaa sarjakuvaa: Tiitu Takalo

2. Kuvataiteilija ja kirjailija: Viggo Wallensköld

………………………………..

”Mutta tätä te ette halua, te puhutte muista asioista”

Miten nopeasti voi reilu vuosi vierähtää! Siirsin työhuoneeni Pyynikin Trikoon luoteissiipeen viime vuoden maaliskuussa. Entisen työtilani rakennukseen saneerataan luksusasuntoja. Ennen pitkää tulee lähtö tästäkin. Miten käy vielä täällä työskentelevien mikroyrittäjien: käsityöläisten, taitelijoiden ja kaikkien muiden itsensä työllistäjien. 

Lähikäytävillä työskentelee muun muassa arkkitehti, valokuvaaja, sarjakuvataiteilija, design-keraamikko, kirjankuvittaja, kuvataitelijoita ja graafikoita. Kaikki alansa huipputekijöitä valtakunnallisesti – jopa kansainvälisestä kulmasta katsottuna.

Näyttää siltä, että saneerattuihin tiloihin ei ole yksittäisillä pienyrittäjillä asiaa. Todennäköisesti ainoa vaihtoehto olisi perustaa osuuskunta tai yhtiö, joka vastaisi omistajalle suuremmasta kokonaisuudesta.

En tiedä mikä olisi ratkaisu. Sen tiedän, että uusi ja kasvava versoo ensin pienestä. Ja että kulttuurisesti yhdenkin henkilön panos voi olla maailmanluokan juttu. Nähtäväksi jää mistä kaikki vuokralaiset työtilansa löytävät – ja muodostuuko tämänkaltaista luovaa yhteisöä enää.

Signeerasin tuoreen kirjani Viggo Wallensköldille (vuoden nuori taitelija 2005, sekä kirjailija). Hän toi minulle maalauksensa, jonka taakse on omistuksen lisäksi merkitty: Jouluhapero, Russula Tannenbaumi. Trednekolymskin yliopiston kokoelma. Öljymaalaus 63 x 54. Tarkastanut Viggo Wallensköld 2016. Nyt taulu on ripustettu meidän makkariin.

Kuva- ja sarjakuvataiteilija Tommi Musturi (Puupäähattu-palkinto 2011) signeerasi minulle hienon kirjansa Suurin piirtein Samuel. Ilmestymisvuonnaan 2016 se julkaistiin yhdeksässä massa, seuraavana vuonna myös Yhdysvalloissa.

Pointti on tämä: ”toimistohotelleja” piisaa ja lisää tulee. Luovat yhteisöt ja yksilöt tarvitsevat omanlaisiaan tiloja. Niiden ei tarvitse olla steriileiksi sliipattuja. Kohtuuhintaisia kyllä.

Picassonkin ihailema, itseoppinut taiteilija Niko Pirosmani piti Georgian taideyhdistyksen kokouksessa vuonna 1916 puheen. ”Se mitä tarvitsemme veljet, on tämä: keskelle kaupunkia, jokaisen tavoitettavaksi, meidän pitäisi rakentaa puinen talo, missä kokoontua. Meidän tulisi ostaa suuri pöytä ja suuri samovaari, juoda paljon teetä ja puhua maalaamisesta ja taiteesta. Mutta tätä te ette halua, te puhutte muista asioista.”

……………………………..

Blogin ekstralinkit

1. Viggo Vallensköld ja Stroganoff

2. Ville Andersson, Vuoden nuori taiteilija 2015

………………………………

Sana voi korvata kuvan – ja päinvastoin?

Parin viikon takainen Hesarin juttu kertoi belgialaisen surrealistitaiteilija René Magritten (1898–1967) näyttelystä Amos Rexissä. En ole ollut täysin varaukseton Magritte-fani, mutta hänen vuosina 1927–1928 toteuttamansa ”Les amants”-maalaussarja edustaa modernin kuvataiteen ehdotonta huippua. Taustatarinan mukaan nuori René näki, miten hänen hukuttautunut äitinsä nostettiin Sambre-joesta ja vaatetus oli kiertynyt hänen kasvojensa ympärille.

Saksin näyttelyjutusta leikkeen, jossa on itselleni merkityksellinen huomio. Olen korostuskynällä huomioimastani tekstistä yhtä mieltä. Kun laitoin kuvan FB-sivulleni, sain lukuisia mielenkiintoisia kommentteja. Toiset ehdottomasti eri mieltä – toiset saattoi tulkita jotakuinkin yhteneväiseksi. Plus ne, jotka halusivat lisätä tiukkaan näkemykseen lisätulkintoja.

Sanan ja kuvan vastaavuus aistillisena kokemuksena on kiinnostanut minua nelivuotiaasta saakka. En osannut vielä lukea, mutta kuolemaa tekevän isoisoäitini vuoteen vierellä selasin Dorén kuvaraamattua. Samanlainen, vuoden 1886 painos kuuluu työhuoneeni vakivarustukseen.

Olen kerännyt vuosien varrella kuvan ja sanan kokemuksesta ja yhteneväisyydestä sekä tutkimuksiin perustuvaa että ”näkemyksellistä” tietoa. Pengoin muistiinpanoja ja tsekkailin lähdekirjojen alleviivauksia. Nostan tähän vain seitsemän kiteytettyä pointtia. Ehkä ne käyvät esimerkiksi siitä, ettei ensimmäiseen ajatukseen tai oivallukseen kannata koskaan pysähtyä. Pätee kaikkeen mitä ihmisen päässä liikkuu.

1. Leena Krohn kirjoittaa esseekokoelmassaan Rapina (wsoy 1989) otsikolla Kieli on kolmas silmä: ”Katson peiliin ja näen, että minulla on kaksi silmää. Mutta kolmatta silmääni en voi nähdä, koska se on näkymätön. Silti se on todellinen, ja samanlainen silmä on kaikilla tässä kaupungissa. Ihmisen näkö on triokuläärinen, ei binokuläärinen.”

2. Berliiniläisen Humboldtin yliopiston tutkimuksen mukaan kieli ohjaa sitä, miten havainnoimme maailmaa. ”Kieli vaikuttaa myös varhaiseen, automaattiseen visuaaliseen prosessointiin.” Yorkin yliopiston tutkijat ovat tehneet samat johtopäätökset: ”Kieli vaikuttaa ihmisen kykyyn eritellä aistikokemuksia.”

Paul Delvaux: The Tunnel 1978.

3. Wittgenstein on kirjoittanut ”kielen kuvateoriasta”, jossa kieli ihannetilanteessa muodostaa todellisuuden peilikuvan. Hänen mukaansa teoriat eivät voi sanoa mitään havaintokokemuksen ulkopuolelle jäävistä, käsityskyvyn ylittävistä havainnoista mitään.

4. Merkittävä kielellisen ”suhteellisuusteorian” edustaja, amerikkalainen Benjamin Whorf esittää miten lukutaidottomat ja primitiiviset yhteisöt saattavat ilmentää ihmisen älyn toimintaa korkeammalla ja monimutkaisemmalla tasolla kuin ”sivistyneet” kulttuurit. ”Olemme kielen avulla tehneet väliaikaisen analyysin todellisuudesta ikään kuin se olisi lopullinen. Ajattelun ja sen kielellisen taustan uudelleen arviointi veisi tietämystämme suuren askelen eteenpäin.”

5. Tämän Einsteinin pohdinnan olen jakanut aiemminkin: ”Sanoilla tai kielellä sellaisena kuin ne puhutaan tai kirjoitetaan ei näytä olevan mitään osuutta ajattelumekanismissani. Sanat ja muut merkit on etsittävä vaivalloisesti vasta toisessa vaiheessa, kun mainittu assosioiva peli on riittävästi vakiinnutettu.” 

6. Yksilön kokema synestesia voi sekoittaa aisteja. Ihminen saattaa nähdä numerot, kirjaimet ja sanat värillisinä. Kirjailijana en itse voi sanallistaa todellisia tai kuviteltuja tapahtumia, ellen näe niitä ensin mielessäni kuvina ja kolmiulotteisina tilakokemuksina.

7. Julkaisussaan Language, Mind and Reality, Benjamin Whorf sanoo: ”Kielessä tapahtuva muutos voi muuttaa käsityksemme maailmankaikkeudesta.”

………………………………..

Ekstralinkit

1. ”Vaikene runoilija, joka et ymmärrä mitä puhut”

2. Miltä meidän pitäisi näyttää?

………………………………..

Maailmanluokan esinemaakari!

Sara Hildénin taidemuseo tuo Tampereelle säännöllisesti maailmanluokan näyttelyitä. Kiki Smith (s.1954) asuu ja työskentelee New Yorkissa. Monipuolinen taiteilija on nykykuvanveiston edelläkävijöitä. Hänen näyttelynsä on Hildénillä esillä 12.5.2019 sakka.

Haus der Kunstin kokoama näytely nähtiin Münchenissä keväällä 2018. Tampereelta työt siirtyvät Wienin Galerie Belvedereen. Smithin töitä ovat hankkineet kokoelmiinsa monet maailman johtavat museot. Hän on saanut töistään myös useita kansainvälisiä tunnustuspalkintoja. Smithin näyttely on ensimmäinen hänen tuotantoaan esittelevä laaja retrospektiivi Euroopassa.

Avajaiset 8.2. Keskellä Kiki Smith.

Kaikissa Kiki Smithin teoksissa on vahva materiaalin tuntu, joka on yhtä tärkeä kuin aihe itse. Hän käyttää kiveä, pronssia, kangasta, kipsiä, lasia, posliinia, alumiinia, vahaa, pigmenttiä, valokuvia ja videoita… Käytännössä hän on itseoppinut ja intohimoinen taiteentekijä, joka kuvailee olevansa ”esinemaakari”.

Näyttelyn nimi on Procession. Ilmaisu on johdettu latinan sanasta procedere, joka merkitsee liikkeessä olemista, toimimista ja etenemistä. Taitelija sanoo olevansa kulkija: ”Kaikki on dynaamista ja jatkuvassa liikkeessä.”

Töiden aihepiirissä arki muuttuu magiaksi, saduiksi ja narratiiveiksi. Niistä löytyy yhteiskunnallisia kannanottoja yhtä hyvin kuin seksuaalisuutta ja ihmisten ja eläinten ”luontoykseyttä”. Smith suodattaa ja kiteyttää ympäristön ja ajan ilmiöt taiteeseensa. Useat nuoremmat tekijät ovat saaneet häneltä vaikutteita. Itse hän toimii tällä hetkellä myös apulaisprofessorina New Yorkin ja Columbian yliopistoissa.

Avajaisten häly haittaa keskittymistä töihin. Erityisesti gobeliinit pitäisi katsastaa uudelleen. Niissä on niin paljon tarinallisuutta, että pitänee ottaa pikkutenavat (lastenlapset) mukaan.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Samoissa hommissa: minä ja Andy Warhol

2. Nyt ei ole sankareita, kaikki ylevöitys puuttuu

…………………………….

Schjerfbeckin varastettu maalaus herää henkiin

Päivitys on muutaman päivän myöhässä, mutta tässä tulee. Kymmenes heinäkuuta vietettiin Suomen kuvataiteen päivää. Sisäministeriö suositti liputusta. Samana päivänä ainoa maailmanluokan kuvataiteilijamme täytti 156 vuotta.

Vuonna 2012 Ateneumin taidemuseo järjesti tähän mennessä laajimman Helene Schjerfbeckin (1862-1946) näyttelyn. Esillä oli 300 työtä ja näyttelyluetteloon kuvattuna 750 teosta. Yksi merkittävä omakuvasarjan teos on kadoksissa edelleen: maalaus vuodelta 1921. Teos oli esillä Eskilstunan taidemuseossa 1975. Työ varastettiin ja on sillä tiellään.

Ruotsalainen taidehistorioitsija Lena Holger on ottanut maalauksesta ainoan tallella olevan värikuvan. Holger on tutkinut Schjerfbeckiä yli neljäkymmentä vuotta. Viimeksi hän urakoi seitsemän vuotta taiteilijan kirjeenvaihdon parissa. Tutkimuksen tuloksena on julkaistu runsaasti kuvitettu kirja suomeksi ja ruotsiksi.

Åbo Akademin kirjastoon on tallennettu pari tuhatta Schjerfbeckin kirjettä. Liki kaikki taiteilijan lähettämiä. Itse saamansa kirjeet hän tapasi polttaa ja suositteli sitä myös kirjeidensä vastaanottajille.

Schjerfbeck hallitsi ruotsin kielen lisäksi ranskaa ja englantia, mutta ei suomea. Kirjeenvaihto oli hänelle elintärkeä dialogin ja yhteyden vuoksi, luetut kirjeet eivät sen jälkeen merkinneet muuta kuin häiritsevää materiaalia, jonka saattoi hävittää.

Kuvan ja sanan liitto on askarruttanut useita taiteilijoita. Da Vinci kirjoitti aiheesta esseen, jossa hän todisteli kuvataiteilijan päämääriä aidommiksi kuin runoilijan. Lauri Viidan sitaatin lainaan ulkomuistista, joten pahoittelen mahdollista epätarkkuutta. Ajatus pitää kutinsa: ”Millään muulla taiteen keinolla kuin kirjallisuudella ei ole mahdollista ilmaista, että tässä huoneessa ei ollut eilen kahta kaksivuotiasta vinttikoiraa.”

Kun palaan varastetun maalauksen kuvaan, joka julkaistiin Hesarissa 11.11.11. haluan pelastaa Schjerfbeckin maalauksen. Epätodennäköistä kyllä, mutta se saattaa olla tuhoutunut. Runossa se voi elää ikuisesti. Ehkä teksti kertoo myös jotain kuvan ja sanan suhteesta. Moni täällä julkaistu runo löytyy kokoelmastani BABEL (Palladium Kirjat 2013). Niin tämäkin, teksti numero 262.

…………………………………………………………..

Tämä tila (122 x 90mm) ikuistaa kadonneen maalauksen:

neliön mittasuhteet, taustan väri oliivin, reunoiltaan

se taittuu tummempaan sammaleen vihreään,

saa lähempänä kasvoja lämpimän hiekan sävyjä,

kasvojen ovaali liki täydellinen, oikean posken kavennus

ja leuan vasen kärki antavat liikkeen rytmin,

lyhyiden hiusten suurpiirteinen pinta ja liioitellun

suuriksi kuvatut korvat korostavat kasvojen muotoa,

oikean kulmakarvan kaari voimakkaan musta,

vasen häivähdys vain – raskaat silmäluomet samaa kaarta

väri saksanpähkinän kovan kuoren ruskeaa,

silmiin sivelty yhtä ja samaa pintaa – melkein mustaa,

katseen terävyyttä tukeva suun muoto,

ylähuulen amorinkaari vailla keskustan kuoppaa ja

symmetrisen alahuulen oikeassa sivussa ihonsävyinen kiilto,

nenän voimakas varjo korostaa kasvojen oikeaa puolta,

niukan paletin tummat laikut nostavat poskipäitä ja

alaviistosta kuvatut kasvot on korotettu mustana väreilevän

kauluksen luonnottoman korkealle jalustalle

joka raottuu antaakseen tilaa puuterinsävyssä hehkuvalle korulle.

Hartioiden harmaa linja on olemattomaksi kavennettu, jotta kuva

olisi koko ajan kohoamassa katsojan yläpuolelle.

…………………………..

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. ”Muistutan kaikkia paitsi itseäni”

2. Outoa lohtua: ”Maailma, älä kysy”

…………………………..