Maailmanluokan esinemaakari!

Sara Hildénin taidemuseo tuo Tampereelle säännöllisesti maailmanluokan näyttelyitä. Kiki Smith (s.1954) asuu ja työskentelee New Yorkissa. Monipuolinen taiteilija on nykykuvanveiston edelläkävijöitä. Hänen näyttelynsä on Hildénillä esillä 12.5.2019 sakka.

Haus der Kunstin kokoama näytely nähtiin Münchenissä keväällä 2018. Tampereelta työt siirtyvät Wienin Galerie Belvedereen. Smithin töitä ovat hankkineet kokoelmiinsa monet maailman johtavat museot. Hän on saanut töistään myös useita kansainvälisiä tunnustuspalkintoja. Smithin näyttely on ensimmäinen hänen tuotantoaan esittelevä laaja retrospektiivi Euroopassa.

Avajaiset 8.2. Keskellä Kiki Smith.

Kaikissa Kiki Smithin teoksissa on vahva materiaalin tuntu, joka on yhtä tärkeä kuin aihe itse. Hän käyttää kiveä, pronssia, kangasta, kipsiä, lasia, posliinia, alumiinia, vahaa, pigmenttiä, valokuvia ja videoita… Käytännössä hän on itseoppinut ja intohimoinen taiteentekijä, joka kuvailee olevansa ”esinemaakari”.

Näyttelyn nimi on Procession. Ilmaisu on johdettu latinan sanasta procedere, joka merkitsee liikkeessä olemista, toimimista ja etenemistä. Taitelija sanoo olevansa kulkija: ”Kaikki on dynaamista ja jatkuvassa liikkeessä.”

Töiden aihepiirissä arki muuttuu magiaksi, saduiksi ja narratiiveiksi. Niistä löytyy yhteiskunnallisia kannanottoja yhtä hyvin kuin seksuaalisuutta ja ihmisten ja eläinten ”luontoykseyttä”. Smith suodattaa ja kiteyttää ympäristön ja ajan ilmiöt taiteeseensa. Useat nuoremmat tekijät ovat saaneet häneltä vaikutteita. Itse hän toimii tällä hetkellä myös apulaisprofessorina New Yorkin ja Columbian yliopistoissa.

Avajaisten häly haittaa keskittymistä töihin. Erityisesti gobeliinit pitäisi katsastaa uudelleen. Niissä on niin paljon tarinallisuutta, että pitänee ottaa pikkutenavat (lastenlapset) mukaan.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Samoissa hommissa: minä ja Andy Warhol

2. Nyt ei ole sankareita, kaikki ylevöitys puuttuu

…………………………….

Nyt ei ole sankareita, kaikki ylevöitys puuttuu

Sara Hildénin linja pitää: taidemuseo esittelee maailmantähden toisensa perään. Tänään avautuneessa Ron Mueckin näyttelyssä on esillä lokakuuhun saakka teoksia, joita ei ole ennen Pohjoismaissa nähty.

Päivän Aamulehti ja Hesari kirjoittavat tänään näyttelystä pintapuolisen esittelyn ja keskittyvät itsestäänselvyyksiin: ”Teosten valtava koko ja niiden hyperrealistisuus hämmentävät.” Kiteytän siis heti alkuun, mikä on Mueckin taiteessa kaikkein oleellisinta.

Mikä erottaa Ron Mueckin taiteen ihmishahmoisen kuvanveiston tuhansien vuosien traditiosta? Kuvanveisto on käyttänyt arkkityyppisiä tarinoita, joiden hahmoihin on liittynyt sankaruus tai pyhyys. Nyt ei ole sankareita, kaikki ylevöitys puuttuu. Tarinaksi riittää vain se minkä katsoja itse kuvittelee. Taustoita vähemmän, siirrä valta katsojalle. Mueckin metodi tuo hänen taiteensa ainutlaatuisen lähelle.

Mueckin työt ovat joko meidän koostamme puoleen puristettuja tai jättimäisen suuria. Katsoja valpastuu eri tavoin, kun realistisesti kuvattu ihminen esitetään oudossa mittakaavassa. Mueck näyttää ihmisen ja inhimillisyyden ennen kokemattoman vetoavasti.

Mueck syntyi Melbournessa 1958. Hän ei ole saanut taidekoulutusta, vaan oppinut käsityötaidot saksalaissyntyisiltä vanhemmiltaan, jotka olivat nukentekijöitä. Tähänastinen tuotanto käsittää noin neljäkymmentä veistosta. Sara Hildén esittelee niistä kymmenen. Esillä on myös valokuvia ja videota.

Mueck ponnahti kerralla kuuluisuuteen vuonna 1997. Hänen veistoksensa Dead Dad hämmensi yleisöä Royal Academyssä järjestetyssä Sensation -näyttelyssä. Vuonna 2001 Venetsian biennaalin yli viisimetrinen Boy avasi ovet maailman kuuluisimpiin gallerioihin.

Suositus on vahva ja ohje yksinkertainen: Älä jätä käymättä tässä näyttelyssä.

(Kuvat avajaisista 1.6.2016)

………………………………………………….

1. Ekstralinkissä lisää Sara Hildéniä: ”Maailmanluokan juttuja”

2. Ekstralinkki: 6. kesäkuuta, merkittävää päivä 72 vuoden takaa.

………………………………………………….

Ootsä hoodeilla huomenna niin nähtäis?

Blogi on päivittynyt kerran pari viikossa. Edellinen postaus kituu jo yhdeksän päivän ikäisenä, joten korjataan tilannetta sunnuntai-illan kuulumisilla.

Ville Mäkikoskela: Hoodeilla (2014-2015)
Ville Mäkikoskela: Hoodeilla (2014-2015)

Viikko vierähti lastenlasten syysloman ja kalastushommien merkeissä merimaisemissa. Pilkki -ja onkihommat eivät nyt pelanneet. Virvelillä sentään saatiin jotain, haukea ja ahventa syötäväksi saakka.

Sunnuntain iltapäivä vei Amurin krouviin: iso lasi punkkua, vaimolle olut. Ja siitä potkupyörillä galleria Saskiaan. Ville Mäkikoskela on veistänyt suurimman osan töistään Carraran valkoisesta marmorista.

Työt eivät oikein napanneet. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi kysymys mitä hankalasti työstettävään materiaalin kannattaisi ikuistaa? Arkisuutta ja historiaa oivaltavimmin yhdistävä työ oli nimeltään ”Hoodeilla”, tyhjä, valkoinen marmorihuppu. Sellainen mitä katu-uskottavuuden pukeutumiselta vaaditaan. Ja sellainen, joka vedetään kasvojen eteen oikeuden istunnossa syytetyn penkillä. Tulkintoja ja perspektiiviä löytyy.

Kotona nappasin kirjahyllystä ”maailman kuuluisimman” Carraran marmorin veistäjän mielipiteen. ”Kalliimpi marmori on veistoksessa / kuin jätettynä koskemattomaksi”.  Säepari löytyy Michelangelon (1475 – 1564) runoista (suom. Yrjö Kailajärvi, Otava 1975)

Mäkikoskelan veistoksen nimi merkitsee koti -ja asuinympäristöä. Urbaani sanakirja antaa esimerkin: ”Ootsä hoodeilla huomenna niin nähtäis?”

Siis huomenna hoodeille taas, ei ihan kulmille kekkaloimaan, mutta Pynsän punatiilitehtaan työhuoneelle. Tampereen valtakunnalliset lääkäripäivät, tämän vuoden ainoa ”leipätyöni” vaatii hipsun huomiota. Ja tulevan romaanin taittovedos myös.

……………………………….

Ekstralinkissä vuodelta 2009 lisää Michelangelosta… ja runoudesta: Jenni H. & Michelangelo B.

……………………………….

Lisää kehuja Göstan paviljongille

Mänttään, Serlachiuksen taidemuseon yhteyteen valmistui vuosi sitten uudisrakennus, Göstan paviljongi. Kävin tutustumassa uuteen rakennukseen ja sen näyttelyihin vasta nyt. Vanhat museot ovat ennestään tuttuja.

Tärkein asia jutun alkuun: mitkään kuvat ja kehut eivät kykene kertomaan miten hieno uusi paviljonki on. Elämys on kokonaisuudessa, rakennuksen maisemaan istuttamisessa ja sen suhteessa viimeisteltyyn ympäristöön.

Tämä on jyrkkä suositus: Mänttään kannattaa lähteä aivan vasiten. Vaikka mistä saakka. Ja jos sattuisi niin, että teillä on vieraita muilta mailta, viekää heidät katsomaan Serlachiuksen kokonaisuutta. Elämys on ainutlaatuinen. Tämän jutun pointti on uusi paviljonki. Mielenkiintoisista näyttelyistä löytyy infoa museon sivuilta, jotka ovat kattavat ja tyylikkäät, mutta logiikaltaan turhan pirstaleisesti navigoitavat. (linkki)

Göstan paviljongista järjestettiin kansainvälinen arkkitehtikilpailu 2010-2011. Ehdotuksia kertyi 579 kappaletta 42 maasta. Voiton vei barcelonalaisen toimiston MX_SI:n työ Parallels. Suunnittelusta vastasi kolme arkkitehtia: Héctor Mendoza, Mara Partida ja Boris Bezan.

Paviljonki myötää puiston rinnettä ja kasvaa kokoa rantaan saakka. Laajuutta 5700 neliötä, huoneistoalaa 3500 neliötä ja näyttelytilaa yhteensä 1000 neliötä, joiden vaikutelma on osuuttaan suurempi. Rakennus on huomioitu kansainvälisesti ja ollut ehdolla usealle eri arkkitehtuuripalkinnolle.

Koska Serlachius on puulla kasvanut ja menestynyt, on luonnollista, että uusi paviljonki on osoitus puurakentamisen mahdollisuuksista. Näyttelyvieraiden kesken esitettiin arveluita ulkoverhouksen puulaadusta. Ja kun en asiaa nettisivuiltakaan löytänyt, soitin perään ja sain varmistuksen: kuusipuuta se on.

Pieni miinus tulee huippuhintaisesta ravintolasta. Alkuruoka, päivän kala, tilkka valkkaria ja kivennäisvettä sekä jälkkäri ja kahvi olisi kustantanut n. 65 euroa. Neljän hengen seurueeltamme yli 250 eur. Testaamatta jäi.

Vanhasta museosta löytyvät mm. tutut suomalaisen kultakauden työt Schjerbeckejä myöten. Turvalasin takana hehkuu Claude Monet’n Heinäsuova ilta-auringossa (1891). Taiteena se ei minua säväytä. Impressionismin perustajan työnä kyllä. Uuden näyttelyn kuvassa Roger Ballenin käsitetaiteellinen, talon kokoinen ja elämyksellinen työ Toinen tuleminen.

……………………………………….

Ekstralinkissä edellinen arkkitehtuuripäivitys helmikuulta: Suomen tuorein kulttuurikeskus…”

……………………………………….

Tuntemattomien juhlien jäänteet

Tampereen taidemuseo on valinnut vuoden nuoren taitelijan jo 30 kertaa. Käyttöön annetaan museon näyttelytilat, palkintosumma on tällä hetkellä 20.000 euroa. Tänä vuonna palkittiin taitelijapari Janne Nabb + Maria Teeri. Heidän oman kommenttinsa mukaan mahdollisuus näyttelyyn on rahasummaa tärkeämpää. Näyttelyn nimi löytyy juttuni otsikosta.

Hatarat ennakkotiedot ja aavistukseni kääntyivät nurin. Odotin kohtaavani Marcel Duchampin (1887- 1968) lämmitetyt ideat. Toisin kävi. Taiteilijapari on tehnyt ready-made taiteen pioneerin ideoista niin raikkaan tuuletuksen, että päivitys puhuttelee aivan uutena ja tuoreena taiteena.

Nabb+Teeri käyttää paikallisesta ympäristöstä löytynyttä materiaalia tai edellisestä näyttelystä jääneitä rakenteita ja ylijäämää, näin syntyy jatkumoa, kadonnut näyttely uuden sisään.

Satunnaisuuden kaaoksesta huolimatta taitelijat ovat erittäin tietoisia taiteensa perusteista, spontaanius syntyy näyttelyä kootessa ja museotilaa haltuun otettaessa. Se on muotoutuva ja joustava, samastakin materiaalista koottuna aina erilainen. Tässä on olennainen ero Duchampiin, joka korotti ”valmiit” objektinsa taiteeksi museotilaan.

Nabb+Teeri käyttää teoksissaan huumoria, mutta he myös kyseenalaistavat itse museo-instituutiota. Yläkuvan Hermespatsas on sijoitettu varastohäkkiin. Teoksen osana on tv-ruutu, jossa pyörii filmi varastoidusta taiteesta. Taitelijoiden työt ovat päätyneet kokoelmien varastoihin ei kenenkään katsottavaksi. Samalla hylätty Hermes lähettää ”selfietä itsestään” yläkerran valopöydän esinekoosteeseen.

Sininen kangas on Teboilin mainos, josta kirjaimet on ommeltu uuteen järjestykseen. Itse tekstin Maria Teeri löysi lapsuutensa päiväkirjasta. Vaikka pariskunta käyttää löytötavaraa, se on etsittyä ja valikoitua, sukua ”Arte poveran” suuntaukselle (köyhä taide). Teosten takana on kuitenkin aina vankka ja perusteltu ideapohja.

Tekijät ovat teknisesti erittäin taitavia. Esillä on kymmenien objektien sarja hyperrealistisia akvarelleja, joita on liki mahdoton erottaa valokuvista. Kiasma omistaa teoksen, eikä täällä tietoa enää lainaa herkkää teosta omien kokoelmiensa ulkopuolelle.

Taiteilijaparin teemoja ovat materiaalisuus, muutos ja tuhoutuminen. Kuvan värikartta on lionnut Itämeressä, joka on haalistanut sen ja hävittänyt punaisen pigmentin. Näin luonto on muuttanut objektin ja muokannut siihen meren omat värit.

Nabb+Teerin taiteessa löytäminen on aktiivista ja teokset antavat kävijän katseeseen uuden kulman, etsijän silmän, joka aktivoi näkemään ympäröivän maailman uudella tavalla. Roskapussin sisältö voi olla esteettistä. Kokonaisuutena näyttely on raikas ja pakahduttavan täynnä luomisen ideoita.

Näyttelykäynnin jälkeen tuli tutkittua sieltä hankittua ”materiaalilaatikkoa”, jonka esitteen alkutekstiksi on valittu lainaus Allen Ruppersbergilta: ”Kopioiminen tekee mahdolliseksi käyttää asioita sellaisenaan, muuttamalla niiden alkuperäistä olemusta. Minua kiinnosta elämän muuttaminen taiteeksi, koska maailma on hieno sellaisena kuin se on.”

Vuoden Nuoren taitelijan 2014 on valinnut: museonjohtaja Taina Myllyharju ja asiantuntijatyöryhmä, amanuenssi Leevi Haapala, kuraattori Laura Köönikkä, kuvataiteijijat Janne Laine, Hannu Ojala, Katariina Salmijärvi ja näyttelypäällikkö Tapani Pennanen. Näyttely avoinna Tampereen taidemuseossa 17.8.2014 saakka.

…………………………………………

BLOGIN EXRALINKIT:

Vuoden nuori taiteilija 2012

Vuoden nuori taiteilija 2011

………………………………………….

Lähdetään käymään kuussa

Tulipa tehtyä muiden puuhien ohella kuuraketti. On tärkeää, ettei toteutus muistuta alan ikonia, Tintti kuussa -albumin alusta. Toinen huomioon otettava asia on väri. Kun liikutaan ajatuksen energialla, sininen on valttia.

Velaatan avaruuskeskus, kantoraketti Velaatta 1.

Muistattehan Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan, joka mittasi avaruutta vaaran laella ja merkitsi kiintopisteitä tupakka-askin kanteen. Konsta Pylkkäselle mieluisat ajatukset olivat aina sinisiä.

Velaatan Maitolaiturimuseon Avaruuskeskukseen tulee lisäksi tinttamareski, kuun maisemaan maalatut avaruuspuvut, joissa voi kuvauttaa itsensä. Arkhimedeksen kerrotaan sanoneen: ”Antakaa minulle kiinteä piste, niin minä vipuan maan paikaltaan.” Itse voisin sanoa: ”Antakaa minulle kovalevyä, maalia ja siveltimiä, niin vien teidät avaruuteen.”

Pikapäivityksen loppuun sopii runo nro 250 tuoreesta teoksestani Babel.

………………………………………………………………..

Tarvitsemme uuden mallin maailmasta sillä

suhteellisuusteoria ei päde äärettömyyksiä ylittäviin suureisiin.

Fyysikot tutkivat aikaa enen alkuräjähdystä, runoilijat

tekevät kauhistuttavan yksinkertaisia havaintoja.

Eivät vastaa vaan kysyvät, jättävät rivinsä lukijan punnittaviksi.

Voi miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt,

miten äärettömän vähän voin siitä kokea.

……………………………………………………………….

Velaatan maitolaiturimuseon kotisivut, joista linkki myös Facebookiin. Käy tykkäämässä täältä.

Tenavat tekevät tarinan

Viime lauantaina tuli vierailtua modernin taiteen museo Emmassa Espoossa. Monta hienoa näyttelykokonaisuutta, joista päällimmäiseksi nousivat Juhani Harrin esinekoosteet ja kollaasilaatikot.

Juhani Harri, Juhannusyö (1967)

Miksi meillä ei kukaan jatka Juhani Harrin (1939 – 2003) viitoittamalla tiellä. Taiteilijalla oli ainutlaatuinen kyky yhdistellä rojusta ja luonnon fragmenteista vetovoimaisia, herkkiä ja mielikuvitusta kiihottavan mystisiä kokonaisuuksia. Maailmanmitassakin lajityypin tosi taitajia on harvassa.

Emma on harvinaisen lapsiystävällinen ja toiminnallinen museo: työpajoja, teematapahtumia, räätälöityjä opastuksia, kesäleirejä… vaikkapa oma ohjelma lasten synttäreille. (linkki tästä)

Juhani Harrin töitä tutkiessa yhdestä nurkasta löytyi pienten tyttöjen ryhmä. Naperot istuivat piirissä lattialla ja tekivät tarinaa, jota ohjaaja kirjasi ylös. Jokainen jatkoi lauseita vuorollaan. Kysyin saanko napata kirjoitetusta tarinasta kuvan kameran muistiin. Olkaapa hyvät, tässä viesti viikonlopun synttäreiltä. Tunnelmat ovat selvästi sukua Harrin taiteelle:

KAISLAN SYNTTÄRIT 16.3.

Joku soittais torvia ja sitten sinne

tulis vesi, jossa on mustekala, joka

olisi syönyt silakan. Oli vesi.

Tuli linnun muna veden mukana.

Sinne tulis delfiiniparvi.

Sinne tulis meritähtiä uimaan

ja sitten sinne tulis varis lentelemään puuhun.

Sitten sinne tulis lintuja

ja lintu pudotti munan veteen.

Sitten sinne tulis yksi merenneito, joka ui

vahingossa pinnalle

sitten sinne tuli varis, joka lenteli kuuhun.

Sitten sinne tuli vihannes.

…………………………………………………..

Juhani Harrin taiteesta enemmän Otso Kantokorven blogissa.

Kuva: Juhani Harri, Juhannusyö (1967)

Mistä tiedän, että minulla on oikeat mielipiteet?

On oletettavaa, että verkkoon viskattu mielipide saa muutaman lukijan enemmän kuin ihan vaan tuuleen huudettu. Epäilen silti, että kontaktien määrää yliarvioidaan, laadusta puhumattakaan.

Ihmiselle on tarpeen todistella oikeaksi yhtä ja toista. Nettifoorumit ovat huonommin tai paremmin peiteltyä ylemmyydentuntoa täynnä. Ja kyllä, tämä on 301. juttu blogissani. Vielä en ole yltänyt sellaiseen tasoon, että uskaltaisin vastata otsikon kysymykseen.

Ernst Billgren: Löytö 1006 - 2006. (2006)

Ernst Billgren (1957) renessanssi-ihminen ja yksi merkittävimmistä ruotsalaisista nykytaiteen vaikuttajista osaa vastata. Hänen kirjansa Mitä on taide ja sata muuta tositärkeätä kysymystä (Teos 2010, suom. Martti Anhava) on populistinen, älykäs ja hauska.

Billgren on taidemaalari, kuvanveistäjä, lavastaja, designeri, musiikin -ja elokuvantekijä. Ja tietysti hän on perehtynyt arkkitehtuuriin ja osaa kirjoittaa. Pikku juttu, vastaavaa osaa moni muukin. Mutta Billgren on myös erinomainen tenniksenpelaaja ja Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian jäsen. Näistä myöhemmin lisää. Nyt kerrataan otsikon kysymys ja saadaan vastaus.

Mistä tiedän, että minulla on oikeat mielipiteet?

Lyhyt vastaus: Kaikilla on.

Pitkä vastaus: Useimmat tyytyvät omiin mielipiteisiinsä. En ole koskaan tavannut ketään joka väittäisi mielipiteitään vääriksi. Jos joku onnistuu kääntämään pääsi jonkin asian suhteen, voit ainakin vaihtaa mielipidettä, ja silloin se saattaakin vaihtua juurta jaksain.

Nyttemmin maapallo on aina ollut pyöreä, silloinkin kun kaikki luulivat sitä litteäksi, kun taas silloin kun se oli litteä, sen oli määrä pysyä litteänä aikojen loppuun. Vältä mielipiteitä, ne kahlitsevat. Monilla on mielipiteitä melkein kaikesta eivätkä he saa aikaan juuri mitään; useimmat mielipiteet ovat jo olemassa eivätkä tarvitse enää ketään omaksumaan niitä.

Mielipiteet turruttavat uteliaisuuden. Mielipiteet ovat läheistä sukua ennakkoluuloille. Mielipiteet ovat kuin Matrix, ”verkko” samannimisessä elokuvassa. Sen takana on oikea todellisuus.

……………………………………………………………………..

Maalaus Ernst Billgren: Löytö 1006-2006. Sekatekniikka levylle 150 x 160 cm (2006) Kuva: Stockholms Auktionsverk.

Nähdä Pariisi ja kuolla

Mäntän kuvataideviikot ja Pekilon näyttely LÖYTÄJÄ SAA PITÄÄ. Löytötavaraa, rojua, rompetta ja installaatioita. Videoita ja maalauksia harkitun kaaoksen keskellä. Kuulen tehdashalleissa vakikommentit tavallista useammin: ”Tähän pystyy lapsikin” ja ”Taidanpa minäkin alkaa taiteilijaksi”.

Mäntän kuvataideviikot 2012.

Mäntän kuvataideviikot 2012.

Näyttely on virkistävä ja kulkiessani sen läpi ajattelen ”ota tai jätä”. Eeva Peuran jänismaalauksen äärellä kaverini kommentoi: ”Siinä ei ole mitään luonnollista.” Mieleen nousee Albrecht Dürerin Nuori jänis ja Lennart Segerstrålen Talvipukuinen jänis. Ja totta vieköön, tämän työn voima taitaa olla sen ennennäkemättömässä epäesteettisyydessä.

Mäntän kuvataideviikot 2012, Eeva Peura.

Päätän etukäteen valita näyttelystä työn, joka jää lujimmin mieleen. Se on Hanna Saarikosken See Paris and die. En ole liiemmin pitänyt videotöistä, mutta tämä on toista maata. Saarikoski ei ole koskaan käynyt Pariisissa ja liikkuu siellä ensimmäiset neljä päivää kaupunkia näkemättä, silmät suljettuihin luomiin maalattuna.

Mäntän kuvataideviikot 2012. Hanna Saarikoski.

Katson videota ja alan kuvitella miten kaupungin kokisi näkemättä sitä. Äänet tuoksut, kosketukset. Päätän seuraavalla reissulla kokeilla ja istua ainakin yhden metromatkan silmät suljettuna.

Serlachiuksen Göstaksi nimetyssä museossa on esillä kaksi näyttelyä: Helmet ja Harvinaisuudet. Jälkimmäisessä myös huone, jossa on esillä harvemmin nähtyä, väärennettyä taidetta.

Serlachiuksen taidemuseo 2012. Roland Oudot.

Yläkerran aulassa säväyttää Roland Oudot. Mieshän maalaa kuin Otto Mäkilä. Hiukan vaisummin vain, mutta tunnelma on vahva. Jossain vaiheessa huomaan, että olen kameran kanssa puuhatessani laskenut muistikirjani hukan teille. Juttuni teostiedot ovat siis vajavaiset.

Kotona haen Hanna Saarikosken blogisivut ja löydän lyhyen kuvauksen Pariisin videosta, jota oli kuvattu marraskuussa 2010. Tässä ote tekijän tunteista:

Suunnat katoavat melkein heti kun sulkee silmänsä ja on talutettavana. Junassa matkalla keskustaan oletan istuvani kasvot menosuuntaan päin. Penkit ovat punaista ja sinistä tekonahkaa; punaisen arvaan, sinisen kuulen. Ajattelen viileiden metallitankojen ja penkkien reunusten olevan valkoisia. Ajattelen istuvani vapaudessa, veljeydessä, tasa-arvossa, vähän rähjäisessä. Huvittaa. Ennen liikkeelle lähtöä juna odottaa, kuulutetaan jotain, kiireiset poistuvat. Vahvistettu naisääni laulaa – taustanauhan jumputus hämää, mistään en tietäisi kyseessä olevan live-esityksen.”

Perjantairuno: Kylähullujen hommia ja vähän vakavampaa

Kun Hesan valtuusto äänesti Guggenheimin nurin, päätettiin polkaista pystyyn museo Euroopan sydämeen – Gukkenmain Welaatta. Museorakennus on suomalaista puuarkkitehtuuria. Käsitetaiteen keinoja hyödyntävä näyttely MAAILMANTAITEEN PÄIVITYS 2.012 avataan Tampereen Teiskossa 10.6.

Näyttelyn lisäksi Facebookiin kasvaa syksyyn saakka virtuaaligalleria, joka esittelee päivitettyjä maailmantaiteen mestariteoksia. Sivut löytyvät täältä.

Vincent van Gogh: Varikset viljapellon yllä (osa) 1890.

Kun funtsin taideteoksia sekä museoon että virtuaaligalleriaan, tuli ensimmäisenä mieleen van Goghin ”Varikset viljapellon yllä”. Vasta aivan äskettäin muistin, että olen kirjoittanut aiheesta myös runon. On siitä aikaakin, kaksitoista vuotta.

Toinenkin asia tekee tekstistä ajankohtaisen. Poikani ja hänen vaimonsa saivat tyttären torstaina, äidin syntymäpäivänä 7.6. klo 23.59. Valitsen siis tänään Perjantairunoksi Mustasta runokirjasta tekstin TAIVASOSUUS. Runon viimeinen rivi kirkastaa ajatuksen elämän ihmeeseen sopivaksi.

……………………………………………………….

Taivaan lyijyinen patalakki

on valahtanut metsän silmille. Vaikea nähdä ulos,

ellei sammuta sisältä valoa.

Varikset viljapellon yllä,

ja varikset, joita sänkipellon korret keihästävät.

Elämä on väärennös. Kuin taulu,

joka museon seinällä riittävän kauan riiputtuaan

muuttuu aidoksi.

Lasit kivenheiton päässä, lapsivedet.

Lapset, joiden sisällä äidit kasvavat.

………………………………………………………..