Sunnuntain Hesari ja Monika Fagerholmin haastattelu. Mielenkiintoista tekstiä: Kirjailija kertoo työskentelevänsä kahdeksasta viiteen. Aamupäivä on varattu tiukasti kirjoittamiselle. ”Se ei ole koskaan helppoa. Aloittaessani romaania yritän olla suunnittelematta enkä koskaan tee synopsista, ideaali on, että ajattelisin kirjoittamalla.”
Jaan ajatuksen täysin. Joku tekee synopsiksen, jopa avainkohtausten luettelon, ja kirjoittaa sitten kohtausten välit täyteen. Minua käsikirjoitus vie perusidean pohjalta arvaamattomiin suuntiin. Matkalla asioiden selvittäminen on yhtä antoisaa kuin tarinan kehittyminen. Useasti toistetun kokemuksen mukaan: kirja alkaa kirjoittaa itseään ja tekstintekijä koettaa pysytellä kannoilla.
Romaanissani Idoli, päähenkilö Maria ajattelee: ”Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”
Fagerholmin mukaan hänen kirjoitusmetodistaan seuraa, että tuoreen romaanin jokaista sivua on kirjoitettu uudestaan jopa 50 kertaa. Noin se menee viimeistelyn osalta itsellänikin, vaikka Fagerholm sanoo: ”Eihän se ole ideaalitilanne, mutten koskaan ole tavannut kirjailijaa, joka kirjoittaisi samalla tavalla kuin toinen kirjailija.” Totta tuokin, vaikka harvan kollegan kanssa tulee keskusteltua tekemisen prosesseista.
Fagerholm kertoo myös vetämästään kirjoittajakoulusta. Hänellä on oppilaita kymmenin kerroin omiin editoitaviini verrattuna. Yhtä kaikki, ideaalitapauksessa opettaja oppii myös oppilailtaan. ”Kun olen oppinut tuntemaan ihmisen ja hänen tarinansa, opettaminen on pelkkä ilo”, Fagerholm sanoo.
Päivän postaus on lyhyt. Huomenna tai torstaina kalaan Uudenkaupungin Ihalan maisemiin. Ahventa (Perca fluviatilis) jos saisi, paistelisin fileet rapsakaksi. Perunat sentin siivuina omenamehuun kypsymään. Ei tarvitse edes peittyä, kun haudutetaan hiljalleen. Lopuksi perunoille juoksevaa Koskenlaskijaa, roiskaus limeä tai sitruunaa puristettuna. Suolaa, mustapippuria ja tillisilppua. Lautaselle mukaan pieniä terttutomaatteja halkaistuna ja soijakastikkeella sipaistuna.
1. KIRJAT: luin juuri Sebastian Faulksin (s.1953) romaanin Engelby (suom. Raimo Salminen). Kirjailija on minulle uusi tuttavuus. Kannen lieve kertoo, että hän on yksi Ison-Bitannian suosituimmista nykykirjailijoista. Engelby on hänen tähänastisen uransa suurimpia myynti- ja arvostelumenestyksiä.
Pidin psykologisesta romaanista, johon alkaa tarinan edetessä kiertyä trillerimäisiä piirteitä. Ennen kaikkea se on upea mielen valaisu ihmisestä, joka päätyy äärimmäisiin tekoihin. Kielellisesti vetävä Engelby on omaperäinen sekoitus ironian sävyttämää syvällisyyttä. Vahva suositus.
Ja kuinka ollakaan, Laukontorin divarista löytyi vitosella kirjailijan tuorein romaani Viikko joulukuussa. Olen vasta aloittanut kirjan. Vaikutelma ei ole yhtä imaiseva kuin ensituttavuus. Syynä on ”liian” runsaslukuinen henkilögalleria, joka marssitetaan heti ensisivuille. No, näin on käynyt ennenkin. Arundhati Royn Joutavuuksien jumala alkaa yhtä runsaasti. Lopulta kaikki tragediassa löytää paikkansa. Royn kirja on edelleen suosikkilistani kärkipäässä.
2. KÄSIKIRJOITUS: uuden romaanin lähdetyöt vievät aikaa kymmenkertaisesti enemmän kuin kirjoittaminen. Tutkin juuri kaksi päivää Somalian klaaneja, sisällissotaa ja Afrikan sarven tilannetta, Iranin hallintoa ja vallankumousarmeijan toimia sekä uskonnon nimissä harjoitettavaa terrorismia. Kelasin Henri Rosseaun maalauksia ja kaivoin sanoituksen Billie Hollidayn biisiin Strange Fruit. Tuloksena käsikseen päätyi puoli liuskaa tekstiä – vajaa kirjan sivu.
3. KALAT: lauantaina lähdetään viikoksi kirjailijaliiton mökille. Helvi Hämäläinen testamenttasi Mansikkapaikan mökkinsä aikanaan kirjailijaliitolle. Pikkumökistä saneerattiin sauna ja kamari. Viereen rakennettiin suurempi, jossa saattaa yöpyä useampikin henki.
Paikka on keskellä ”ei mitään”, Varkaudesta n.70 kilometriä. Pienen Heinäjärven rannalla ei monta mökkiä ole, joten kalatoiveet ovat korkealla. Toissakesänä nousi kymppikilon hauki. Liian suuri, parempi vaihtoehto olisi kymmenen kilon painoista kalaa. Ahventa ja kuhaa koetetaan kans. Ja vielä. Helvi Hämäläinen on läsnä kokoelmassani Satakieli (Like 2008). Runon nimi on Romanttisen ilmaisun erillisohje:
Rakkaus – älä kirjoita tekstiin sellaista sanaa, / älä varsinkaan Sielua. Elämä on abstraktio, kaipaus kielletty / ja ikävä vain pahentaa pateettista tilannettasi. Sydän / on siinä rajoilla. Kuolema menettelee vain Venetsiassa – eikä sielläkään. / Pelisi on pelattu! / Puut pilvet kyyhkyt ja kyyneleet, kaikki yhtä arveluttavia. / Tuikkivat tähdet ja kuu, jonka kultainen vati on ripustettu / yöllisen meren ylle, unohda ne heti! / Rakkaani, kyyhkyläiseni, / saattaisitko sinä enempää kuutamosta kertoa kuin / kirjoitusalustansa ylle kumartunut vanhus Kiinassa / tuhatviisisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. / Ja voithan aina lukea mitä Helvi H. kirjoittaa vuonna 1944:
…yhdessä viljan kanssa kasvaa kuu, sen syntyessä jyvä on vielä / pehmyt, sen ollessa täysi ovat viljasäkit täydet… sen syntyessä / maalintujen poikueet kulkevat vielä emonsa jäljessä, sen kasvettua / täydeksi ne hajaantuvat raskain siiveniskuin lepikossa, / sen muututtua työaseesta pyöräksi kiitävät muuttolinnut pois / ikään kuin välttyäkseen rusentumasta sen alle. / Kuu, joka muistuttaa ahkerien maatyöläisten käsiin / sopivaa työasetta, vaeltaa kylän yllä. Se on muuttuva raskaaksi / punaiseksi pyöräksi.
Hankin kolmekymmentä vuotta sitten käytetyn perämoottorin: Yamaha 4 hv. Kalaan lähtiessä nakkaan se auton perään, periltä löytyy aina vuokravene. Vanha kone käy edelleen, kun tuntee sen oikut. Hankin myös tuoreen bensiinin ja ostin uuden tulpan. Käytiin Pyhäjärvellä testaamassa ennen viikonlopun merireissua – kolmannella käyntiin!
Perjantaiaamuna suunnataan taas Uuteenkaupunkiin, Ihalan saaristomaisemiin. Koetetaan pilkkejä siltojen suluilta, heitellään saarten sivuissa ja luotojen kupeissa lippaa, lusikkaa, jigiä, spinneriä ja vaappua.
Olen tämän ennenkin sanonut: en halua mahdollisimman suurta saalista. Reilun vaaksan mittaisista ahvenista saa parhaat paistofileet. Hauki saisi olla kilosta kahteen. Jotkut väittävät ison hauen makua puiseksi. Vika on kokissa. Kun fileet marinoi muutaman tunnin tuorepuristetussa sitruunassa ja oliiviöljyssä, kyllä kelpaa grillata tai jauhaa ja maustaa pihvitaikinaksi. Suuren hauen karttaminen selviää runostani, jonka olen tällä aiemminkin jakanut. (Elämän tarkoitus, Like 2002).
HAUEN LAULU
Kahden sekunnin lepo veneen vieressä
ja puolen tunnin taistelu on ohi.
Yhdeksän kilon hauen on uskottava
ylösnousemukseen,
että pinnan yläpuolella on elämää.
Veri valuu norona veneen laitaa,
liian suuri saalis, kuin laskisi lapselta hengen.
Kirous lennättää puukkoa
kun paiskaan sen karin kivikkoon.
Mustimmat murheet tapan heti, etteivät jää kitumaan:
Uusi käsikirjoitus jatkuu rivi riviltä. Tänään on tutkittu ”Jumalan rottweileria”, paavi Benedictus kuudettatoista (Joseph Alois Ratzinger), joka piti rock-musiikkia uskonnonvastaisuuden välineenä ja syrji seksuaalivähemmistöjä. Benedictus, Kristuksen käskynhaltija maan päällä, erosi virastaan helmikuussa 2013. Kuvittelin nähneeni hänet Amurin krouvissa viime viikonloppuna – mutta saattaa olla, että erehdyin.
Näytön kulmasta pilkottaa Edward Hopperin työ Office in a Small City (1953)
Katolisissa maissa pääsiäinen on joulua suurempi juhla. ”Settimana Santa” jatkuu kulkueiden ja messujen humussa koko viikon. Paikalla on oltu, ja kuvaan pitkäperjantain vaikuttavan kärsimyskulkueen tuoreessa romaanissani Yllämme kaartuva taivas (s. 296). Tämän viikon perjantaina ollaan jo Uudenkaupungin Ihalassa ja kokeillaan kalaonnea merellä.
Pääsiäisen runo tulee (jälleen) kokoelmastani Babel. Sen 365 tekstin rihmastosta löytyy ”kaikki mahdollinen” ja maailmantilanteen päivitys. Runoissa 192 ja 194 mennään draamalla, rakkaudella ja pääsiäispyhien musiikilla.
Lasimaalaus Akseli Gallen-Kallela, Hvitträskin museo
Kolme Jeesusta nostaa Maljan Bachille
Taivasten valtakunnan edustajien äänialoissa on eroa,
Matteus-passion Jeesus on kirjoitettu muita korkeammaksi.
Evankelistan roolia säestää basso continuo ja sello,
mutta Jeesuksen taustalla soivat viulut:
Bach on antanut jousilla Jeesukselle sädekehän.
”Kukapa pystyisi esittämään Jeesusta täydellisesti,
hän on hahmona lyhytsanainen – kaiken yläpuolella.
On etsittävä tunnetilaa, jossa Jeesus on niin suvereeni
ettei hänen tarvitse todistella sanojaan.”
Johannes-passion Jeesus on bassobaritoni,
ristillä laulajan on pidäteltävä liikutustaan – jännitteen
on kestettävä vaativimpaan repliikkiin saakka:
”Se on täytetty.”
………………….
Musiikki saa joidenkin elämän syttymään
avaa suuren selvittämättömän rakkauden,
kykenee vaihtamaan Bachin ja Händelin
Jumalan ja hänen poikansa paikalle, kuulemaan
lumihuiput ja orjantappurapensaan liekkien kielen,
näkemään pimeässä, uskomaan ikuiseen elämään
taivaan ja maan yhteyteen – he ovat hartauden vallassa
Edellisessä päivityksessä funtsin suomalaisten jakoa maakrapuihin ja merenkulkijoihin. Vasta myöhemmin muistin käsitelleeni asiaa jo aiemmin. Romaanissani Idoli (Hesarin valinta vuoden 2016 kehutuimpien kirjojen listalle) on faktiseen tietoon perustuva kappale aiheesta.
Cefalu, Sisilia. Kuva: Travelbird
Cefalu on keskiaikainen pikkukaupunki Sisiliassa. Kirjan yhden sivuhenkilön suku on sieltä lähtöisin. Se siitä. Uusi romaani on viimeisellä editointikierroksella ja ilmestyy Liken vuoden 2019 ensimmäisten julkaisujen joukossa. Uskallan lainata tähän kustannustoimittajani tuoreen kommentin: ”Alamme lähestyä valmista, ja kuten olen aiemminkin maininnut, käsillä on suuren romaanin käsikirjoitus.”
Työ ja sen problematiikka hautui mielessäni kymmenen vuotta, kirjoittamiseen lähdetöineen vierähti kolme. Palaan tähän tuonnenmpana. Lopuksi kappale Idolista. Tällaiset jaot eivät ole nykypäivää, mutta epäilemättä voimassa sata vuotta sitten – ja jollain tavoin käytäntönä kulttuuritaustasta riippumatta.
”Pöydästä aukeaa näkymä laaksoon ja viinitarhojen täsmällisiin riveihin, kaukaiseen kylään, jonka keskellä kirkontorni kohoaa. Ja mies kysyy, voisiko hän tilata jotain pientä kummankin puolesta. Pöytään ilmestyy oliiveja tomaattia sipulia sardiineja simpukoita sitruunaa calamaria paprikaa pecorinoa parmesaania ja gorgonzolaa. Leipää, öljyä ja viiniä. He poimivat kulhoista syötävää, leikkaavat juustoa, murtavat leipää ja kastavat öljyyn. Ja mies kertoo sukupolvien takaisista säännöistä, jotka sitovat yhä ihmisten elämää. Seutu on ollut ikiajoista lähtien kahteen jaettu: meren puolella asuvat kalastajat, vastapäisellä suunnalla eletään maasta. Viljelijät pitävät itseään viisaampina, kalastajia yksinkertaisina ja kykenemättöminä suunnittelemaan tulevaisuuttaan, he vain ottavat mitä meri sattuu antamaan. On arvokkaampaa suunnitella tulevaisuutta päivää pidemmälle: istuttaa, kylvää, kastella ja korjata satoa ja rakentaa niin, että jokainen pala asettuu jo olemassa olevan lisäksi ja kasvattaa sitä. Ja vaikka ihmiset eivät voi toisiaan välttää, kalastajan tyttärestä ei tule maanviljelijän vaimoa. Tai toisin päin. Maata muokkaavat ja merelle tuijottavat eivät mene koskaan keskenään naimisiin. Ja vaikka niin moni asia on tänään toisin, jako on olemassa kuin ikiaikainen haava, se on umpeutunut, mutta arpi näkyy yhä.”
Kesäkuussa kalasteltiin Savon sydämessä. Viime viikko vierähti Rymättylän Röölässä Pitkäluodolla. Alle kouluikäisenä vaarini opetti onkimaan ja ravustamaan. Sittemmin kesät kuluivat Kokkolassa – äidin siskonmies vei verkoille ja pitkänsiiman nostoon. Siitä se kalavesien viehätys on päälle jäänyt.
Rymättylä 3.7.2018
En tarvitse enkä halua muuta kuin ikivanhan neliheppaisen Yamahan, joka kulkee auton tavaratilassa. Jonkinmoinen paatti kohteesta aina löytyy. Fileerausveitsi odottaa pakissa. Perkaan ja fileoin omat ja muiden kalat… ja pidän siitä.
Roskakalaa ei ole. Vain Härkäsimput on heitetty takaisin mereen. Hauki on hieno ruokakala ja taipuu monenmoisiin resepteihin. Joku väittää, että iso hauki maistuu puisevalle, toinen ja kolmas sen sitten uskoo kokeilematta ja maistamatta. Ei pidä paikkaansa, vika on kokissa. Haukea löytyy nykyään yhä useammin myös huippuluokan ravintoloiden listoilta.
Useimmat tavoittelevat mahdollisimman suurta kalaa, minä en. Tosin, ei sitä aina voi välttääkään. Kilosta kolmeen on hyvä koko hauelle. Eikä tämä liity ruoanlaittoon. Syy selviää runosta. Tekstin kirjoitin jo vuosia siten. Rivit löytyvät kokoelmastani Elämän tarkoitus (Like 2002).
Juha & Seppo, Hevonlahti, Pieni heinäjärvi 12.6.2018
HAUEN LAULU
Kahden sekunnin lepo veneen vieressä
ja puolen tunnin taistelu on ohi.
Yhdeksän kilon hauen on uskottava ylösnousemukseen,
että pinnan yläpuolella on elämää.
Veri valuu norona veneenlaitaa,
liian suuri saalis, kuin laskisi lapselta hengen.
Kirous lennättää puukkoa
kun paiskaan sen karin kivikkoon.
Mustimmat murheet tapan heti, etteivät jää kitumaan:
Blogi päivittää lyhyesti. Uuden romaanin editoitu versio lähti eilen kustantajan markkinointi-ihmisten lukuun. Kannen tekijä ja tiedotus pääsevät tutustumaan liki lopulliseen versioon. Itse lähden huomisaamuna viikon lomalle.
Auto suuntaa Hevonlahdelle. Sikäli osuva nimi, että se on hevonkuusessa, eli keskellä ei mitään, korvessa Varkauden ja Savonlinnan välissä. Mökin nimi on Mansikkapaikka. Helvi Hämäläinen testamenttasi sen aikanaan kirjailijaliitolle. Alkuperäinen asumus on Helvin kokoa, eli hieman leikkimökkiä suurempi. Siitä tehtiin sauna ja viereen uudisrakennus, jossa on keittiö ja väljät tilat kuudelle hengelle.
Hieronymus Bosh (1450 – 1516)
Kirjoittamisesta irrottautuminen ja kalahommat ovat jääneet tältä kesältä aivan paitsioon. Mutta nyt tärppää! Lopuksi muutama rivi tulevasta romaanista. Kustannustoimittajani laatiman takakansitekstin otsikko kysyy: Millaiseksi ihminen kasvaa pahan keskellä?
…………………………………….
”Niin kuin vuoren korkeimmalle huipulle saattaa nousta monta eri polkua, Cabrel sanoo. Ei Jumalankaan luokse ole yhtä ja ainoaa tietä. Eikä ole mitään rakkautta suurempaa. Ihmisen poika annettiin ihmisten käsiin ja he tappoivat hänet koska pelkäsivät. Kaikki tuntevat pelkoa, niin harva ymmärtää mitä on rakkaus.
Tyhjillä puheilla voi pyyhkiä perseensä, kapteeni Wray sanoo. Jos tuntee pelkoa, pitää panna toimeksi ja tehdä jotain, korulauseet kannattaa unohtaa.
Muistatko mitä Job sanoi Herralle? Cabrel kysyy.
Täällä ei keskustella Herran kanssa, kapteeni Wray sanoo. Vaan puhutaan suoraan Paholaiselle.
Viime viikko kalasteltiin Kyrösjärvellä, kirjailijaliiton mökillä. Ensimmäisenä päivänä lämpötila laski +5 asteeseen, mutta nousi sitten ihan siedettäviin lukemiin. Kaikki seitsemän saalishaukea syötiin jo mökillä.
Kun on viikon poissa työpöydän takaa, tekemistä kertyy kasalle. Päällimmäisenä loppusuoralle kaartuva romaanikäsis, jota ei auta jättää kesken liian pitkäksi aikaa, jottei palapeli karkaa päästä. Tarjoan siis pikapäivityksenä pätkän keskeltä käsikirjoitusta. Ulkomaan keikoilla on aina kolme tutustumisen arvoista kohdetta: kirkot, hautausmaat ja kalatorit. Miten erilainen saalis löytyykään Venetsian Rialtolta.
”Käytävä avautui pienelle aukiolle, jonka länsipäädystä pääsi kalatorille. Kanaalin laita täyttyi vihanneskauppiaiden katoksista ja Rialton rakennusten läpikulkevia myyntikäytäviä reunustivat jäämurskalla täytetyt kalatiskit. Sisäänkäyntien päädyssä roikkuivat väsähtäneet markiisikankaat, ne olivat olleet joskus syvänpunaisia, mutta kauhtuneet auringon polttamina.
Kuljin käytäviä ja pysähtelin tuijottamaan tarjottimen kokoisia kampeloita, katkarapujen röykkiöitä, kultaotsaisia ahvenia, sinisimpukoita, sydänsimpukoita ja kampasimpukoita, ostereita, sardiineja, makrilleja ja hopeaa välkähtäviä sardelleja, käsivarren vahvuisia ankeriaita ja käärmeenkapoisia nokkakaloja, taskurapuja, hummereita, vaaleanpunaisia barbunioita ja kalpeita kalmareita – miekkakala kolmeen osaan katkaistuna jotta se mahtuisi tiskille, vieressä kissakala kuin harmaa, vetelä säkki, jonka avonaisessa suussa törröttivät kalpeankeltaisten hampaiden naskalit.
Kalastaja kumiesiliinassaan paloitteli puolentoista metrin mittaista tonnikalaa ja viereisen tiskin takana mätkittiin puunuijalla mustekaloja mureammaksi. Myyjien houkutushuudot kajahtelivat käytävillä, kun he viskoivat vettä kalasaavien päälle nostettuihin äyriäiskoreihin ja kaikkialta kohosi levän ja meren suolainen tuoksu.”
Kierrätän tasan kuuden vuoden takaisen päivityksen. Tähän väliin en uuttaehdi. Jo perjantaina kalastelen Kyrösjärvellä kirjailijaliiton mökillä ja sitä ennen pitäisi ehtiä monta puuhaa. Toinen syy on yhtä ajankohtainen: aina uuden kulttuuriministerin aloittaessa hänen mieltymyksistään maalaillaan uhkakuvia. Sitä paitsi tänään on Claes Anderssonin syntymäpäivä. Hänen mielipiteensä löytyy otsikosta.
Tovi sitten aamukahvini valahti väärään kurkkuun silkasta hämmästyksestä. ”Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?” kysyttiin Hesarin asiantuntijaraadilta. Tulos ei tässä ole tärkeä: 47% vastasi kyllä, 34% ei. Loput levittelivät käsiään.
Verenpaine alkoi kohota sivistyneen ihmisen sitaatista. Dosentti ja tuplatohtori, neljän ranskalaisen tiedeakatemian ulkojäsen ja ritarin arvolla kruunattu suomalaisen kulttuuripolitiikan päättäjä sanoo: ”Kulttuuri edellyttää kypsää makua, jota kaikilla ei voi kovin nuorella iällä vielä olla.”
Muumioitunut mielipide nousee suoraan kumpujen yöstä. Selvennetään asiaa esimerkein, että eliittikin ymmärtää. Kun äiti tai mummu leipoo lapsen kanssa karjalanpiirakoita, se on kulttuuria. Ruokaperinne ja suomalainen design siirtyy sukupolvelta toiselle.
Kun lapsi kuuntelee kirjastossa satutuntia, se vasta kulttuuria onkin. Tarinoiden ikiaikaiset kaavat ja maailmankirjallisuuden myytit ja ikonit siinä kylvetään uuteen ja innostuneeseen kasvualustaan. Entä nuorten sanataidekoulutus, joka saattaisi kaivata valtionkin rahaa…
Kuva: Kangasalan kirjasto
Telkassa pyörähti taannoin ”Tanssien tähtiin”. Ohjelmassa haetaan brittien lahjakkainta tanssijaa tai tanssiryhmää ja osallistua voi ikään katsomatta. Ensimmäisestä semifinaalista loppukilpailuun selvisivät nuorimmat osallistujat, toistakymmentä käyvä Emily ja Tanssiryhmä Jukebox Junior. Edellä mainittu taitaa olla viihdemössöstä puristettu ovela formaatti. Sitäkin. Ja mitä suurimmassa määrin esimerkillään nuoria tanssikulttuuriin innostavaa katsottavaa. Jukebox Juniorin tanssijat ovat 9-15 vuotiaita.
Jatkan vielä ”tosta poikki ja tohon jenga” -näkemystäni:
1. Kulttuuri kuuluu kaikille. 2. Kulttuuri ja taide voivat merkitä eri asioita. 3. ”Korkeakulttuuria” ja arjen kulttuuria ei kannata erotella, niille on vain eri mittarit. 4. Toiset tekevät taidetta ammatikseen, toiset harrastavat – samoin on kulttuurin laita. 5. Vastakulttuuri pitää instituutiot vireänä.
Kertaan vielä Hesarin raadista Claes Anderssonin mielipiteen: ”Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista.” Tukea tulee myös Matti Apuselta: ”Jako nuorten ja vanhojen taiteeseen on todella keinotekoinen.”
Ainainen työhuoneella istuminen on imaissut mehut totaalisesti. Ja ohjelmaa olisi taas viikonlopun täydeltä. Muun muassa kirjailijaliiton 120-vuotisjuhla lauantaina Hesassa. Tuskin ehtisin juhlatunnelmaan, kun pitäisi kiirehtiä takaisin Tampereen junaan.
Skippaan kaikki ja ottan kovat lääkkeet käyttöön. Auto lähtee aamulla etelää kohti. Ennen iltaa istun merellä veneessä ja koetan lippaa, lusikkaa ja vaappua. Kalastusta parempaa vastalääkettä stressille ei löydy. Ehkä vähän punkkua lisäksi. Käytän päivitykseen blogin kierrätysmateriaalia. Jälkimmäinen tekstilainaus tulee maailman parhaalta kalastuksen kuvaajalta.
Juhani Aho (1861 – 1921)
”Mikään, kelpo oppilaani, ei ole yhtä miellyttävää kuin onkimiehen hyvin järjestetty elämä. Lakimiehen hyöriessä hoitamassa asioitaan ja valtiomiehen punoessa juonia tai vastajuonia me istumme esikkoja kasvavilla törmillä, kuuntelemme lintujen laulua ja elelemme yhtä rauhallisesti kuin nämä hiljaiset hopeavirrat, joiden näemme äänettömästi soljuvan ohitsemme.”
Izaak Walton julkaisi kirjansa Oivallinen onkimies vuonna 1653. Se on maailman ensimmäisiä urheilukalastusoppaita. Ja paljon muuta, kokonaisen elämänfilosofian kuvaus. Yhtä tuore tänään kuin kirjoittamisensa aikaan. Kirja tuskin kiinnostaa niitä, joiden kalastukseen kuuluu trailerilla kuskattava vene, muskelimoottori ja viisitoista vapaa vetämässä vaappuja kohti kalatutkan kaikua.
Kerrostalokotini ikkunasta aukeaa Näsijärven selkä, mutta mihin se riittäisi. Välillä pitää päästä merelle. Se on syvälle painunut muisto lapsuuden kesistä Kokkolassa, päivistä petroolintuoksuisessa veneessä. Verkoista, siimalaatikoista, illoista, öistä ja nuotiotulista meren luodoilla.
Insinööri Georg Holm ja kirjailija Juhani Aho.
Stressin hoitoon ei löydy parempaa lääkettä kuin: vapa, viehe ja meri. Pieni moottorini kulkee auton tavaratilassa ja vuokramökeiltä löytyy yleensä soutuvene, jonka perään sen voi sovitella
Maailmankirjallisuudessa kalastukseen keskitytään yllättävän vähän. Toki klassikkojakin löytyy. Niissä kalastus on kehyksenä elämää isommille kysymyksille. On kliseistä mainita tässä yhteydessä Hemingwayn Vanhus ja meri. Mutta tuttu esimerkki menköön.
Suomalaisen kirjallisuuden ylittämätön panos maailmanluokan kalastuskirjallisuuteen on Juhani Ahon 1921 julkaisema ja hänen viimeiseksi teoksekseen jäänyt Lohilastuja ja kalakaskuja. Kevyt nimi, painavaa asiaa.
Lyhyissä kertomuksissa Aho ei jää toistamaan itseään. Yhä uudelleen hän löytää tarinoihinsa jännitteen, joka kasvattaa ne nautittavan kirjallisuuden mittoihin. Juhani Aho on esteetikko. Mies, joka osasi kirjoittaa psykologisella otteella tunteista. Pinnan alainen, näkymätön taso on teksteissä aina läsnä harvinaisen voimakkaasti.
Ahon herkkyys elämälle ei jäänyt vain ihmisten väliseksi asiaksi. Näin hän kuvaa Englannista Hardyn tehtaalta tilaamaansa ruokovapaa, jolla on ”kauniisti soinnahtava nimi: Palakona extra light – kokoonsa nähden kaikkein kevein.”
”Sain sen sieltä vanhan tutun merikapteenin tuomana, joka säilytti sitä hytissään päänsä päällä hyllyllä Pohjanmeren ja Itämeren yli. Se oli kapaloituna veden pitävään kankaaseen, kääreeseen niin siroon ja siistiin, että oli sääli sitä avata ja rikkoa sen siteet ja sinetit. Minä päätin, etten avaa sitä ennen kuin koskellani. Minun täytyy päästä sinne heti. Minä matkustan sinne läpi Suomen, junassa, laivassa, lounaistuulen huojuttaessa juuri lehteen puhjenneita koivuja asemien ympärillä, pihlajien kukkiessa ja tuoksuessa sisään ja vaunun ikkunaverhojen hulmutessa ulos ja sisään ja laineen kelluessa kahden puolen laivaa myötätuulessa sinne päin, minne minä – vapa aina vierelläni junanvaunun verkossa ja laivan hytissä… ettei vain kukaan sitä veisi, ettei sille tapahtuisi vahinkoa.
Itse minä sitä kaikkialla hoidan ja kannan ja se on polvieni välissä viimeisen maataipaleen retkahtelevilla kyytirattailla. Vapalaatikon vaskihelaiset lukot helähtävät auki kamarin korkealla sängyllä. Se lepää siinä laatikossaan kuin viulu silkillään ja sametillaan, kärjet erikseen kukin uurteessaan, keskus ja tyvi erikseen. Viritän sen, viuluni, kremonalaiseni; vaskiset karat imeytyvät ilmatiiviisti holkkeihinsa ja äsken kolmiosainen on nyt jakamaton kokonaisuus, kuin yhtenäinen ruoko, niin kuin semmoiseksi kasvaneena löydetty ja otettu kuin jostain paratiisin puutarhasta.”
Aho uskaltaa olla häpeämättömän romanttinen tyyliään hukkaamatta. Trumpetistilegenda Miles Davis sanoi loistonsa päivinä: ”For me, music and life are all about style:” Nerot tietävät, että elämä ja taiteen luominen on tyylikysymys. Olipa sitten kyse kalastuksesta tai musiikista.
