Finlandia junior ja erikoisagentti senior

Kirjoitin blogiini 21.10. kirjamessuaiheisen jutun ja lisäsin sen sen kommentteihin seuraavat rivit: ”Tein messuilta myös kirjalöydön, tai oikeammin pieni kustantaja tuuppasi sen kouraani. Nuoren Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija on monessa suhteessa hämmästyttävä suoritus. Genre on minulle vieras. — Palaan Enorannan kirjaan kuitenkin, kun olen tutustunut siihen junamatkan mittaa paremmin.”

Kuva: HS/ Christian Westerback. Siiri Enoranta (vas.), Juba Tuomola, Maria Turtschaninoff, Antti Halme ja Paula Noronen.

Finlandia Junior ehdokkaat julkistettiin eilen. Siiri seisoo kuvassa vasemalla kukkapuskansa kanssa hymynsä hukanneena. Jännä paikka, epäilemättä. En ole vielä lehteilyä laajemmin tutustunut kirjaan, ja saattaa olla, että se päätyykin sisareni tyttären Jasminan tarkempaan analyysiin.

Turku profiloitui muutama vuosi sitten uuden urbaanin lyriikan syntysijaksi. Tampere on noussut nopeasti Suomen lastenkirjallisuuden vahvaksi keskukseksi. Perustelut ovat pitävät, mutta liian pitkät tähän yhteyteen.

Pidän tamperelaiselle Siirille peukkua Finlandia-kisassa kaiken lukemattomuuteni oikeudella. Omenmeanin kieli on sujuvaa ja tarkkaa, hengityksen rytmissä kulkevaa. Siinä on sellaista tarinan ja sadun magiaa, jonka uskon pitävän oikean ikäisen lukijan otteessaan viiden ja puolensadan sivun matkan. Siiristä tuli Pirkkalaiskirjailijoiden jäsen ensi yrittämällä. Olen vakuuttunut, että tämä ei jää tähän.

LOPUKSI MIETIN… MITÄ ISÄ OIKEIN LUKEE?

Isänpäiväksi markkinoidaan ”Prikaatin kostoa, erikoisagentin karmivaa hautalöytöä, konkarietsivää murhaa ratkaisemassa, Kovaa tuomiota ja tosipohjaista sotaromaania”. Ja ettei totuus unohtuisi, Kalle Päätalon syntymästä on kulunut 90 vuotta. Sen kunniaksi isän sopii tarttua kuvitettuun Koilismaa -romaaniin.

Juttu on ihan yes. Sitä markkinoidaan mitä myydään. Mutta valtavirran kliseistä poikkeaminen voisi olla välillä virkistävää. Ehkä isä ei olekaan sarjakuvasika Wagnerin alter ego, joka loisii sohvalla miettien vain kaljaa ja makkaraa?

Taiteilijan ateljee ja virtuaalimuseo

Pieni taidepostaukseni liittyy luovaan yhteisöön, josta löytyy minunkin työhuoneeni. Ja vaikka mitä muuta. Alakerran autonpesuhallissa nuoret yrittäjät fiksailevat illat pitkät bemareitaan yhä kireämpään kuosiin. Taidetakojan ovella haisee hitsiliekki ja rauta. Eniten Pyynikin punatiilitehdas Tampereella on kuitenkin nielaissut sisäänsä kuvataitelijoita. Kumpikin seinänaapurini tekee taidetta. Wiggo Wallensköldistä jo kerroin. Toisella puolella työstää metalligrafiikkaa Sauli Iso-Lähteenmäki.

Yleensä taiteilijat puurtavat yksin ja ahkerasti. Kuulumisia vaihdetaan harvoin. Käytäväni vastakkaiselta puolelta aukeaa ovi Petri Niemelän ateljeeseen. Pari viikkoa sitten aloiteltiin päivää samaan aikaan, joten pyysin Petriltä luvan valokuvata mitä hänellä on tekeillä. Itse hän kertoi nyt kuvaavansa ”ihmiseen kohdistuvia rasitteita yhteiskunnan vaatimusten keskellä.”

Petri Niemelä ja ateljee Pyynikillä

Herra on harvinaista sorttia näinä päivinä, tekee naturalistisia maalauksia, liki fotorealistisia. Sehän sopii Pietarin I.E. Repin-instituutissa opiskelleelle taidemaalarille. Kuvan työ kritisoi kauneuskäsitteitämme ja niitä paineita, joita ne luovat jo lapsuudesta lähtien. Tekeillä on kokonainen sarja kantaa-ottavia töitä.

Taideteoksen valmistuminen vierestä katsottuna on aina jonkin sortin ihme. Yhtä hyvin metallilaattaansa monta päivää kaivertavan ja useita värejä vedostavan graafikon kuin Alla prima -tekniikalla työskentelevän maalarin.

Lopuksi linkki niille joita kiinnostaa. Netti on täynnä kuvataidegallerioita, unkarilainen Web Gallery of Art on yksi monipuolisimmista ja parhaiten navigoitavista. Se keskittyy 1000-1850 lukujen taiteeseen. Kuvista löytyy ilahduttavan korkeaesoluutioiset versiot. Katsottavaa riittää, virtuaalimuseossa on tällä hetkellä liki 25.000 kuvaa.

http://www.wga.hu/index1.html

Seuraavassa postauksessa Unohdettujen runojen klinikka. Ellei väliin ehdi iskeä kantaa-ottava juttu Isänpäivän lahjakirjavalinnoista…