Kuukausi: elokuu 2019

Olen lukenut itävaltalaiselta Thomas Bernhardilta (1931–1989) romaanit: Hakkuu – Muuan mielenkuohu, Syy, Haaskio ja viimeksi hänen vajaa vuosi sitten suomennetun esikoisteoksensa Pakkanen. (Teos) Romaani ilmestyi 1963 ja teki Bernhardista kotimaassaan kiistellyn hahmon. Kaikki eivät modernistia ja ”pilkkakirvestä” ymmärtäneet. Jotkut osasivat arvostaa heti. Ingebor Bahmann kirjoitti: ”Vuosien ajan on pohdittu, miltä uusi voisi näyttää. Tässä se nyt on, uusi.”

Bernhard on kaiken ulkopuolelle asettuva, totaalinen outsider ja nihilisti – kirjailijana yhteiskunnan sekä yksilön arvojen ja ajatusten kyseenalaistaja. Omaperäisellä otteellaan hän on varannut kirjallisuuden kentältä itselleen tontin, jolle kukaan muu ei voi plagioimatta astua. Etäistä sukulaisuutta voisi hakea José Saramagon (Nobel 1998) tajunnanvirrasta ja sivujen mittaisista virkkeistä.

Jos ei ollut Bernhard ”profeetta omalla maallaan”, laajempi näkökanta pitää häntä yhtenä tärkeimmistä toisen maailmansodan jälkeisistä kirjailijoista. Netistä löytyy Bernhardin henkilötietoa hyvin. Kirjat kirkastuvat lukemalla, niille erittäin vahva suositukseni. Tämänkertainen päivitykseni kääntää fokuksen suomennoksiin.

Bernhardin bibliografiasta löytyy noin 60 julkaisua: proosaa, lyriikkaa, näytelmiä. Kuusitoista teosta on suomennettu, tekijöinä Olli Sarrivaara ja Tarja Roinila. Ja mikä mielenkiintoisinta, viimeksi lukemani esikoisteoksen lopussa on Roinilan jälkisanat: Kova pakkanen Otteita suomentajan työpäiväkirjasta. Kaksikymmentäkahdeksan sivua, joiden lukemista suosittelen kaikille, jotka eivät osaa arvostaa kääntäjän työtä alkuperäistekstin veroiseksi. 

Työpäiväkirjassa on merkintöjä puolentoista vuoden ajalta. Alussa Roinila kertoo elämänsä vaikeimmasta käännöstyöstä: Bernhardin Amras, kolmen pienoisromaanin kokonaisuus, josta hän oli tehnyt yksitoista versiota! Pakkasessa on nelinkertainen määrä tekstiä ja ensimmäinen päiväkirjamerkintä päättyy toteamukseen: ”Pelottaa.”

Seuraavissa merkinnöissä ollaan jo Straelenin kansainvälisessä käännöstyöpajassa keskustelemassa tekstin ongelmakohdista. Roinila tarjoaa myös esimerkkejä, miten hänen ensimmäiset käännösvirkkeensä ovat hioutuneet yhä terävämmiksi.

”En halvaannu, koska kieliero ei ole kääntämisen ydintä, ei ’käännösongelmien’ lähde”, Roinila kirjoittaa. ”Inhoan sanaa ’käännösongelma’ juuri siksi, että sitä usein käytetään juuri kielten rakenne-erojen problematisointiin: voi kauhea, mitä nyt tehdä, kun suomessa ei ole konjunktiivia? No, pitää kirjoittaa Pakkanen suomeksi. Kyllä suomi keinot keksii.”

Roinila kaivaa esiin myös alkuperäistekstin sanoja, jotka jäävät vaivaamaan ja vaativat huomiota yhä uudelleen: ”Teksti sanoo: katso tätä sanaa! Ja tätä! Katso miten kielen osat törröttävät. Katso mitä kielelle on tapahtunut; se on pommitettu hajalle. Ja on kuin jokainen sana pitäisi nyt keksiä uudelleen (niinhän minun pitääkin).”

Pakkanen on sirpaloitunut kirja, jossa ”juonta” riittää vain nimeksi. Olen käännellyt 360-sivuisen romaanin koirankorville ja tehnyt merkintöjä marginaaleihin – teksti on täynnä kirkkaita, liki aforistisia havaintoja ja kokonaisuus kulkee niiden varassa. Kääntäjän on luettava itsensä sisään tekstin ja kirjailijan ajatusmaailmaan. Lopputuloksena on itsenäinen taideteos.

Mitä olisi maailmankirjallisuus, tai vähäisempikin teksti, ilman tarkasti aistittua, sisäistettyä ja luovaa käännöstä. Loistavasti suomennetun tekstin aistii muutamasta sivusta, vaikka ei alkuperäistä kieltä osaisikaan. Mitä enemmän luen, sitä suuremmaksi kasvaa kunnioitukseni kääntäjien ammattitaitoa kohtaan. Suomentaja on kuin antiikin puolijumala Prometheus, joka varasti jumalilta tulen ja luovutti sen ihmisten käyttöön. 

…………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Kaijamari Sivillin upea käännösnäyte. 

2. Yhdeksän vuoden takainen juttu: Miten suomentaa Barbara ja Brestin verisade?

…………………………………