Pitäisi muistaa – mutta meinaan unohtaa

Kun vetäisen herneen nenään, tai hatuttaa hitosti, huomaan yksinkertaisen asian: haluaisin olla itse enemmän, mutta päädynkin vaatimaan sitä muilta. Silloin kannattaisi muistaa pari asiaa. Ensinnäkin: elämä on palvelutehtävä. Toiseen päästään pienen mutkan kautta ja nobelistin johdattelemana.

Joseph Brodsky, kirjallisuuden Nobel 1987.

Joseph Brodsky (1940-1996) on jälleen ajankohtainen. Ja koskapa ei olisi. Savukeitaalta on juuri julkaistu Jukka Mallisen kirja Seisahdus erämaassa: elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä. Leningradilaisrunoilija tuomittiin 60-luvulla pakkotyöhön viideksi vuodeksi. Syytös oli eläminen yhteiskunnassa tyhjäntoimittajana ja loisena. Runoilija selvisi takaisin kärsittyään 18 kuukautta Arkangelissa.

Vapaamielisemmän kulttuurikauden jälkeen vain neljä Brodskyn runoa julkaistiin Neuvostoliitossa. Totalitarismin kone jauhoi taiteilijansa ja neronsa armotta. Brodsky joutui muuttamaan kotimaastaan Yhdysvaltoihin vuonna 1972. Hän alkoi kirjoittaa englannin kielellä. Nobel napsahti kotimaansa menettäneen miehen kohdalle 1987.

Vaikka Brodsky oli yksi syvemmin sivistyneitä kirjailijoita, joita olen lukenut, hän ei kaihtanut arkisen ja rujon materiaalin yhdistämistä ylevään. Vähän samaan tapaan kuin Pablo Neruda epäpuhtaan runouden julistuksessaan. Brodskyn vastakkainen olemus kirkastuu vaikkapa hänen esseekokoelmasaan Keräilijän kappale. (Tammi 1997) Kirjasta löytyy muun muassa Kirje Horatiukselle, Kunnianosoitus Marcus Aureliukselle ja hieno teksti: Kuinka kirjaa on luettava.

Jukka Mallinen on valinnut tuoreen kirjansa teemarunoksi saman tekstin, jolla hän aloittaa viisitoista vuotta sitten suomentamansa Brodskyn runovalikoiman Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. Lainaan tekstin tähän.

”Astuin häkkiin villipedon sijaan, / poltin naulalla kakun ja liikanimen parakin seinään, / elin meren äärellä, pelasin rulettia, / söin lounasta frakissa piru tietää kenen kanssa. / Jäävuoren huipulta näin puoli maailmaa, / olin kolmasti hukkua, kahdesti lentää kappaleiksi. / Hylkäsin maan, joka minut ruokki. / Minut unohtaneista saisi kokoon kaupungin. / Maleksin aroilla, jotka muistavat hunnin ulvonnan, / puin ylleni sitä, mikä tulee uudestaan muotiin, / kylvin rukiin, katoin puimahuoneen mustalla / tervahuovalla ja imuroin kaikki paitsi kuivan veden. / Päästin uniini saattovartijan korpinsilmän, / järsin karkotuksen leipää kuorta nirsoilematta. / Sallin äänijänteilleni kaiken paitsi parkumisen; / siirryin kuiskaukseen. Nyt olen neljänkymmenen. / Mitä sanoisin elämästä? Se osoittautui pitkäksi. / Murheen kanssa yksin tunnen solidaarisuutta. / Mutta niin kauan kuin suuni ei ole täynnä savea, / siitä tulee kuulumaan pelkkää kiitollisuutta.”

Palataan alkuun ja toiseen asiaan, josta minun on usein muistutettava itseäni. Vastaus löytyy Brodskyn runosta ja kiteytyy kahteen viimeiseen säkeeseen.

2 Replies to “Pitäisi muistaa – mutta meinaan unohtaa”

  1. ”Vain itseään voi muuttaa, ei muita” on mun vakilauseita. Brodsky pitäisikin taas kaivaa esiin, olen pitänyt lukemastani. Mutta varsinaisena kommenttina kirjoituksesi alkuun, loppuun ja varsinkin Brodskyn säkeisiin soikoon seuraava laulu (sikäli kuin onnistun sen tänne siirtämään…

    Ok, siis linkkinä vaan.

  2. Kiitti linkistä.
    Nyt se taitaa toimia ja päästää kuuntelemaan Olavi uusivirran biisin. Niinpä,
    ”On niin helppoo olla onnellinen”, ajattelu on aina vaikeempaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

VASTAA LASKUTOIMITUKSEEN KOMMENTOIDAKSESI!