On ihmisiä, joiden mielestä omat mieltymykset ovat ehdottoman oikeita myös kaikille muille. Minulla on tästä omakohtaiset todisteet. Kouluaikojen äidinkielen tunneilla luetettiin Vänrikki Stoolin tarinoita ääneen vuorolukuna. Yltiöisänmaallisen rehtorin tappavan tylsä määräys kadotti kiinnostukseni kirjallisuuteen. Pelastajaksi ilmaantui uusi äidinkielen lehtori, joka pyyhki opetuksesta pölyt ja avasi ikkunat maailmakirjallisuuteen.
Vaalien jytkyvoiton rysäyttäneellä puolueella on kulttuurinäkemyksiä, jotka ovat saaneet Suomen näkyvimmän kirjailijan vertaamaan niitä natsipropagandaan. Puolueen riveistä eduskuntaan valittu entinen kehonrakentaja on ilmaissut tahtonsa uuden hallituksen kulttuuriministeriksi. Ehkä on syytä valmistautua tulevaan ja kaivaa kansallisrunoilijamme J.L. Runebergin (1804-1877) tekstit taas esiin.
Mutta ei asia noin yksinkertaisesti kulje. Aluksi pari sanaa entisistä kulttuuriministereistä. Merkittävän taiteilijoiden etujärjestön toiminnanjohtaja kuvasi minulle taannoin Claes Anderssonin ministerikautta uransa pahimmaksi pettymykseksi. Tanja Karpela hoiti hommansa tilastojenkin valossa paremmin. Entinen alusvaatemalli siis peittosi puhdasverisen taiteilijan.
Runeberg kirjoitti ruotsin kielellä, koska suomea ei katsottu niin ilmaisuvoimaiseksi ja sivistyneeksi kieleksi, että se olisi runolle taipunut. Runebergin suomentajat harhailivat vuosikymmeniä runomittateorioiden ryteiköissä, oudoissa sanalyhenteissä ja käänteisissä sanajärjestyksissä. Otto Manninen oli jo hajulla ja käänsi oivaltavasti, mutta – ah! niin koristelevan konstikkaasti.
Runebergin aiheita olivat kansallinen eetos ja paatos, sota ja rakkaus. Jos postmodernismi katsotaan tulevassa hallituksen kulttuuripoliittisessa linjauksessa turmiolliseksi, saanen pyytää pientä myönnytystä. Vänrikki Stoolin tarinat kertovat 1808-1809 käydystä Suomen sodasta. Äidinkielen opetusohjemassa Stoolin voisi korvata Runebergin Idylliepigrammeilla. Ne kertovat rakkaudesta.
Uudempi kirjallisuudentutkimus on nostanut Idylliepigrammit Runebergin tuotannon keskiöön. Uusi laitos ilmestyi 2004 Risto Ahdin suomentamana. Näissä pienissä tunnelmapaloissa Ahti tavoittaa Runebergin alun perin yksinkertaisen, rytmiä ja sointua silloin tällöin heläyttävän tyylin luontevasti. Otetaan esimerkiksi runo Kesäyö. Tekstissä väreilee jokin käsittämättömän suuri ja pieni samaan aikaan. Ilo ja toivo pyyhkäisee riveiltä patetian pois.
Rauhallisella metsälammella / istuin koko kesäyön veneessäni / ja heittelin pyydystä aaltojen joukkoon, / vailla ajatuksia. / Laulurastas lauloi rannalla / kuin henkensä kaupalla / kunnes melkein suuttuneena sanoin: / ”Parempi kun kätkisit nokkasi siiven alle / ja päivän koittoon säästäisit sävelesi.” / Mutta peloton lintu vastasi: / ”Poika, anna onkesi olla rauhassa. / Jos katselisit maita ja vesiä ympärilläsi / ehkä itsekin laulaisit läpi kesäyön.” / Ja minä kohotin katseeni, / maa loisti valoa, valoa korkeudet / ja taivaasta, rannoilta ja aalloista / nousi mieleeni rakkaani, ja niin kuin / lehdon lintu oli ennustanut / lauloin minä heti tämän laulun.
Olen jatkuvasti kuvitellut että Ahti suomensi Vänrikki Stoolin. Idylliepigrammeista kuulin tässä vasta ihan hiljakkoin, jostain blogikeskustelusta. En ole ikinä lukenut Idylliepigrammeja.
Olen myös kuullut että riikinruotsalaiset ovat hulluina Runebergin perään. Ehkä he pitävät enemmän näistä idylleistä kuin sotatarinoista. Sotatarinoista minuun osuu Sotavanhuksen tarina, koska se tapahtui (”historiallisesti”) syntymäpäivänäni.
Olen kaikkinaisia sotia vastaan, mutta ennen viime vuosisadan sotia Suomi onkin ollut sotatantereena. Siitä on niin paljon muistitietoa, ja myös kirjoitettua siis siltä ajalta, myös Suomen sodasta, että ei se kyllä herkkua ollut tavallisille talonpojille.
Juhani Lindholm käänsi Stoolin 2007 ja Teivas Oksala 2008. Viimemainitussa on myös alkuteksti mukana.
Ehkä koulun pakkoluvun vuoksi ei ole tullut tartuttua noihin uudelleen. Vaikka siihen aikaan luin Poikien seikkailukirjastoa, jossa oli näitä suomen sotien sankareita. Tapani Löfving, Döbeln, Spoof ja kumppanit…
Mutta Idylliepigrammit on ”raikkaampi” tapaus. Suomennoksen proosamainen ja yksikertainen ote on Ahdilta hieno suoritus.
Eikun taas kirjastoon. Jos niillä ei ole kyseisiä käännöksiä, niin täytyy antaa toivomuslista.
Teivas Oksala? Eikös hän ole latinisti? Vai oliko se hänen isänsä tms.?
Tällä hetkellä kuulemma kirjastolla on tarpeeksi rahaa, mutta ensi vuonna ehkä ei enää. Eli nyt on pantava toivomuksia sisään. Mikäs Tampereella on kirjastolaitoksen tila?
Teivas Oksala oli vuoteen 1998 Jyväskylän yliopiston yleisen kirjallisuuden proffa, antiikin kirjallisuuteen erikoistunut. En voi kehua häntä paljon lukeneeni, Ovidius-suomennoksia joskus. No, yksi sentään kotihyllystä suositeltavaksi asti: Homeroksesta Alvar Aaltoon: Eurooppalaisia klassikkoja ja humanisteja. (W+G 1986)
Kirjastojen hankitamäärärahoista on vaikea sanoa tähän hätään, mutta muuten kirjastokulttuuri voi Tampereella mitä parhaimmin. Lainausluvut ovat aivan maan kärkeä. Metso on Suomen ”ainoa kirjastobrändi”. Tämän päivän lehdessä kerrottiin juuri Pirkanmaan kirjoituskilpailun tulokset. Maamme vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty kilpailu, josta ovat uralle ponnistaneet mm. Mirkka Rekola, Martti Joenpolvi, Seppo Jokinen… nuorempia nyt luettelemattakaan.
Täällä on oivallettu kirjastojen mitä moninaisin kulttuuri- ja sivistystehtävä. Laitetaan nyt vielä esimerkiksi aktiivinen kirjastoautotoiminta, luentosarjat, näyttelyt ja kirjailijahaastattelut… ja vielä Nettinysse. Eli bussi, jolla viedään tietotekniikka ja netin maailma kaikkien ulottuville.