Suosittelin viikko sitten SOS-mediassa kirjaa ja sen filmatisointia, joka esitettiin illan elokuvana. Kyseessä oli Cormac McGarthyn Pulizer-palkittu romaani Tie. The Road julkaistiin 2006, Kaijamari Sivillin suomennos 2008.
Muutamassa seuraavan päivän kommentissa todettiin, ettei leffaa kestä katsoa loppuun eikä ”tarvitse nautiskella kiduttavasta ja vastenmielisestä kauhusta.” Siihen minulla ei ole lisättävää. Kukin makunsa mukaan.
Useimmiten elokuva ei kykene välittämään kirjailijan tekstin emotionaalista latausta, vaan kärjistää ja pelkistää tarinaa. Vaikka ei aina niinkään ole, samanlaisin vastenmielisyyden kommentein olen saanut takaisin myös lainaamiani kirjoja: Dieter Wellershoff, Simpanssin kauneus – J.M Coetzee, Maan sydämessä – Gaétan Soycy, Tulitikkutyttö – Elfriede Jelinek, Pianonsoittaja – Ian McEwan, Semettipuutarha…
Estetiikka – miten laajasti sanan haluaa määritelläkin – on kirjallisuuden avainkysymyksiä. Ennakko-odotuksia ja arvostuksiaan voi punnita vaikkapa asenteella, ettei kaikki helpolta näyttävä ole heppoista, eikä rankka ja raskas ”korkeakirjallisuutta”. Vain lukemalla se selviää.
Minulle kestävin ja syvin muistijälki on jäänyt kirjoista, jotka ovat olleet alkujaan vaikeita tai ahdistavia lukukokemuksia. Alussa mainittu Tie pohtii selviytymisen mahdollisuuksia tuhoutuneella maapallolla, sitä miten raakaa ja pelkistettyä tulee ihmisen moraalista elämän edellytysten kadottua.
McCarthyn romaanin kieli on äärimmäisen vähäeleistä, ja peilaa ankeaa maisemaa, jossa isä ja poika vaeltavat. Itseäni jäi harmittamaan, että elokuvan ohjannut John Hillcoat hukkasi romaanin viimeisen kappaleen luoman kuvan, joka kääntää tarinaan aivan uuden ulottuvuuden. Tarjoan tekstin täällä ja nostan rinnalle myös toisen romaanin päätösrivit, joiden yhtäläisyys on ilmeinen.
J.M. Coetzeen vaellusromaani Michael K: elämä (suom. Seppo Loponen 1984) on monin tavoin sukua McCarthyn teokselle. Nuori mies haluaa äitinsä turvaan kaupungista ja lähtee kuljettamaan tätä kyhäämällään kärryllä maaseudun rauhaan. Sairas äiti kuolee ja pojan odysseia jatkuu jatkuvien vastoinkäymisten kautta läpi vihan, väkivallan ja pelon maailman.
Molemmat kirjailijat tarkastelevat länsimaista sivilisaatiota ja sen kyseenalaista moraalia. Hyvän ja pahan arkkityyppistä vastakkainasettelua. Kumpikin karttaa propagandaa, ei julista, osoittele tai tyrkytä. Romaanien päätökset ovat sukua antiikin tragedioiden katharsikselle, elämänhalun uudistumiselle.
McCarthy lopettaa romaaninsa universumin ja ikuisuuden mittaiseen symboliikkaan:
”Kerran oli vuorilla virtaavissa puroissa taimenia. Niitä näki meripihkan värisessä vedessä ja virta sai niiden evien valkeat reunat värisemään hennosti. Kädessä ne tuoksuivat sammaleelta. Ne olivat kiiltäviä ja lihaksikkaita ja voimakasliikkeisiä. Niiden selässä kiemurtavat kuviot olivat karttoja maailmasta sen syntyessä. Karttoja ja labyrintteja. Siitä mitä ei saa takaisin. Eikä voi korjata. Niissä syvissä kuruissa joissa taimenet elivät kaikki oli vanhempaa kuin ihminen ja niissä hymisi salaisuuksia.”
Coetzee päättää romaaninsa toivoon ja elämän jatkumisen mahdollisuuteen:
”Ja jos ukkeli kapuaisi alas rattailta, verryttelisi jäseniään, katsoisi paikkaa jossa se pumppu oli ollut, se jonka sotilaat olivat räjäyttäneet niin ettei mitään ollut jäänyt jäljelle, ja valittaisi: ’Mistäs vesi otetaan?’ niin hän, Michael K, ottaisi taskustaan teelusikan ja pitkän narun. Hän raivaisi rojut kuilunsuulta, hän taivuttaisi teelusikan varren silmukalle ja sitoisi narun siihen, hän laskisi sen alas kuiluun syvälle maan uumeniin, ja kun hän nostaisi sen ylös, lusikan pesässä olisi vettä, ja sillä tavalla, hän sanoisi, ihminen voi elää.”
………………………………………
Blogin ekstralinkit aiheeseen:
J.M. Coetzee ja otsikon viite väkivaltaan.
Simpanssin kauneus ja kirjallinen ahdistus.
………………………………………
Meillä päin käsiteltiin kirjaa ylasteen kirjallisuuden tunnilla. Opettaja esitti näkemyksenään ja kirjan tulkintana, että poika löysi ns Pyhän perheen (Holy family) kirjan lopussa. Että kysymyksessä oli raamatullinen vertauskuva? Minä luin kirjan, enkä edes huomannut koko perhettä, joka kuulemma seurasi tarinassa mukana koiran ilmestymisestä lähtien. Todella raastava kirja, jossa käsittämättömintä oli äidin valinta. Vielä vaikuttavampaa, kun se luettiin tunnilla ääneen. En usko, että pystyisin tai haluaisin katsoa tarinaa elokuvana, oma mielikuvitus riitti. Varsinkin, jos lopun katharsis jätettiin pois. Ehkä pitäisi ajatella, että kirja ja siitä tehty elokuva ovat aivan eri taiteenlajeja, joita ei voi kokemuksena vertailla? Niin usein pettyy.
Vaikuttava kirja,luin englanniksi mutta Kaijamari Sivillin käsissä varmasti hyvin suomennettu!
Olen samaa mieltä, että kirja ja elokuva on lopulta arvioitava eri kriteerein.
Kaijamari Sivill on suomentanut hienosti Mc Carthyn teoksia. Kirjoitin blogiin aiemmin romaanista Veren ääriin, jossa on olennaista henkilöhahmojen käyttämä modifioitu murre, joka osoittaa heidän sosiaalista asemaansa. Nautittavan hieno suoritus kääntäjältä.
Pyhän perheen vertausta voi pitää relevanttina. Toiseksi viimeinen kappale menee näin:
”Kun nainen näki pojan hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja halasi. Voi, nainen sanoi, onpa mukava nähdä sinut. Toisinaan nainen puhui hänelle Jumalasta. Hän yritti puhua Jumalalle mutta parasta oli puhua isälle ja isä puhui hänelle eikä hän unohtanut. Nainen sanoi että se oli ihan hyvä. Nainen sanoi että Jumalan henki oli hänen henkensä vaikka se siirtyi ihmisestä toiseen aikojen saatossa.”