Kiasman tiedotteessa kerrotaan, että Ilja Glazunov ja Suomi -näyttely ”lähestyy presidentti Urho Kekkosen ajan Suomea mielenkiintoisen taidemaailman ilmiön kautta.” Lähestyn puolestani asiasta ”inspiroituneena” Kekkosen legendaa henkilökohtaisen muiston kautta.
Iät ja ajat sitten suoritin asevelvollisuuttani Kaartintorin laidalla pääesikunnan erikoistehtäviin komennettuna. Itsenäisyyspäivänä jouduin ylimääräisiin talkoisiin. Toimin muutaman muun varusmiehen kanssa linnan juhlissa boolinsekoittajana sekä huolehtimassa tarjoilukannujen täytöstä. Tilaisuus oli ikimuistoinen ja ”juhlaväsymyksestä” huolimatta lähdimme seuraavana aamuna presidentinlinnaan siivoamaan juhlan jälkiä. Ennenpitkää astuin Kekkosen työhuoneeseen:
Osa matoista on rullattu juhlien ajaksi varastoon, kannan niitä kaverini kanssa takaisin ja levitän huoneiden lattioille. Presidentin työhuoneen kolmella seinällä on valkoiset, leikkauksin koristellut pariovet, käytävän puoleiset on jätetty auki. Astun sisään ja näen kuvani ikkunoiden väliin sijoitetusta suuresta peilistä. Harmaa haamu, lyhyeksi kynitty tukka, siniset silmät ja terävä nenä. Kumarrun lähemmäs ja sanon kuvalleni: ”Senkin laihakaula.” Mieleen tulee sekarotuinen rakki.
Vastapäisellä seinällä on takka ja jään tutkimaan sen yläpuolelle ripustettua taulua, satamakuvassa kaksi merimiestä nojaa iltapäivän auringossa purjelaivan partaaseen, keulaköydessä liehuu Tanskan lippu. Käännyn ja astelen presidentin työpöydän taakse. Sen mahonkipintaa peittävä lasilevy peilaa valoverhojen lävitse siilautuvan talvipäivän sinistä kajoa. Vihreän kirjoitusalustan yläreunassa on bakeliittinen kynäkaukalo ja siinä täytekynä, paperiveitsi ja kolme sinistä HB-lyijykynää.
Yksi kynistä osoittaa eri suuntaan. Käännän kaikkien terät ikkunaa kohti ja pyöräyttän ne lokerossaan niin, että jokaisen kullankiiltävä Faber-Castell -teksti jää täsmälleen samaan kohtaan.
Juhlat ovat jääneet ainoaksi, mutta kutsua odotellaan yhä.
Kaikkea sinäkin olet joutunut tekemään! Nyt vielä kirjoitat aiheesta oikein hyvän tarinan!
Tuo kuva on niitä kamalimpia maalauksia joita tässä maassa on varmaan ikinä nähty. Ei Suomessa kukaan tuollaista sliipattua muotokuvahötöä olisi kehdannut tuoda taidehalleihin saati sitten salonkeihin. Mutta venäläisillä on ehkä jotenkin kiero ja vino huumorintaju.
Sitä minä en kyllä käsitä että minkä halavatun takia glazunovit ovat Kiasmassa, joka on modernin taiteen museo. Ellei siinä museossa nyt joku olisi saanut päähänsä että modernia taidetta on Venäjälläkin ja sitten on raukka muistanut vain yhden nimen ja senkin Kekkosen yhteydestä.
Hei,
Kekkosen kuvasta ollaan yhtä mieltä. Näyttely lienee haluttu herättämään keskustelua taiteen asemasta ja sen muutoksista. Kiasmassa kannattaa kyllä käydä. Eri kerroksissa on neljä muutakin näyttelykokonaisuutta.Valokuvia, maalauksia ja hauska ”Palo- ja pelastusaiheinen” keräilykokonaisuus, joka edusti Suomea Venetsian Biennaalissa 2009.
MUTTA EHDOTTOMAN KÄYNNIN arvoinen on Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan näyttely Kansallismuseossa, jossa on esillä Tyrvään Pyhän Olavin kirkon maalausten luonnokset. Hiton hieno, kiinteä kokonaisuus, jossa voi aavistella niitä ajatuskulkuja, joista taiteilijat lähtivät työtään toteuttamaan. Minulle jäi näyttelystä tosi vahva muistijälki. Suosittelen. Avoinna 12.9. saakka.
Hauska tarina – Urkki varmaan arvosti järjestettyjä lyijäreitään :). Mutta miksi taulussa on punatulkku?
Hello,
punatulkku on Glazunovin ”signeeraus”. Taustalla oli ensin Suomen kartta, sitä kritisoitiin, taiteilija teki sen uudelleen ja tuikkasi punatulkun ihmeteltäväksi. Nähdessään kuvansa Urkki lausui diplomaattisesti: ”On vaikeata arvostella omaa kuvaansa, mutta voin sanoa, että tämän muotokuvan silmien ilmeessä on minulle itsellenikin jotakin tuttua.”
Sylvi oli suorempi ja hänen kerrotaan sanoneen: ”Ei äiti poikaansa tuntisi.”