Rahalla saa ja porolla pääsee!

Perinteinen joulupostaus jälleen!

Maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki, on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entä Joulumuori, kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien mummojen kanssa?

Kuva Helsingin kaupunginmuseo / Juha Jernvall

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Kuva: St. Nicholas Antiochian Orthodox Church

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Varhaiseen kaiverrukseen on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

…………………………………………

Blogin erikoislinkit:

1. Ihmeellistä joulua

2. Joulu onkin Saturnalia-juhla

………………………………………….

Tämä tuntuu hullulta, mutta näin on

Joulu lähestyy, vuosi vaihtuu. Tasan vuosi sitten aloin valmistella työhuoneen muuttoa Pyynikinharjun toiselle puolelle. Pyhäjärvi vaihtui Näsijärveen, etelä pohjoiseen. Tämä tuntuu hullulta, mutta näin on: paikalla on minuun erityisen voimakas vaikutus – uuden työhuoneen pitää jollain tavoin täyttyä omasta energiasta ennen kuin sen kanssa on sinut.

Kuva: Rajesh Kumar Sighn / AP lehtikuva / Suomen kuvalehti

Onnekkaiden sattumien summasta huolimatta olin uudella työhuoneella monta kuukautta aivan outona. Kykenin editoimaan jo kirjoitettua, mutta keskeneräisen käsikseni jatkon kanssa olin ihan hukassa. Nyt kirjoitan kaiken uudelleen ja se on hyvä se. Täällä ei ole ajasta kysymys, vaan lopputuloksesta. Romaani ei kärsi yhtään huonoa lausetta, se jää törröttämään kuin naulankanta kynnykseen. Aina siihen sukkansa repii.

Einsteinin ensimmäinen, erityinen suhteellisuusteoria hylkäsi absoluuttista aikaa tikittävän kosmisen kellon ja sekoitti ajan ja paikan käsitteet. Tällainen kaikkeus ei kehity, se ainoastaan on. Voidaan ajatella, että mennyt ja tuleva ovat siinä ”läsnä koko ajan.”

Brittien tiedelehti New Scientist käsittelee 19.1.2008 artikkelissaan aikaa: ”Maailmankaikkeuden ovelin temppu on uskotella meille, että aika on todellista.”

Ihmisellä on taipumus havitella maailmaa haltuun tieteellisillä metodeilla ja matemaattisilla suureilla. Uusimmat teoriat kyseenalaistavat havaitsijasta riippuvan ajan ja paikan käsityksen. Niiden mukaan eräillä kaoneiksi nimetyillä hiukkasilla on ajallinen suunta, joten mikromaailmakaan ei voisi uhmata ajan ”lineaarista” virtaa.

Kari Enquist sanoo kuitenkin: ”Totta puhuen aikakysymykset ovat niin vaikeita, että useimmat fyysikot nostavat kätensä niiden edessä.”

Kun vuosi vaihtuu, kirjailija ei voi väistää vastuutaan, säkeiden siivellä kaikki on mahdollista. Lopullisia totuuksia odotellessa lähdetään uuden vuoden matkalle aikaan ja paikkaan – Gangesin rannalta Pyynikille ja pyykinpesulle.

Kuva: Pascal Yung, French illustrator.

 

Vuoden ensimmäisellä viikolla voit nähdä Merkuriuksen

Käärmeenkantajan tähdistössä

samaan aikaan Intiassa Gangesin tyttäret

kalkitsevat kasvonsa valkoisiksi

samaan aikaan Nepalin rinteillä eletään

vallanpitäjien valitsemaa vuotta 2079

samaan aikaan Himalajan vuoristossa

loppuu Hindujen Kali Yuga -kalenterin vuosi 5123

samaan aikaan samassa paikassa eletään myös

buddhalaisen ajanlaskun vuotta 2566

samaan aikaan Islamin yhteiskunnissa vietetään

Jumalan, Armeliaan Armahtajan vuotta 1443

samaan aikaan Pyynikin rinteellä valmistaudutaan

gregoriaanisen kalenterin vuoteen 2022

samaan aikaan ortodoksikirkoissa käytetään

juliaanista kalenteria, joka on siitä 13 vuorokautta jäljessä

samaan aikaan pyhä mies odottaa auringonpimennystä

ja Venäjän vanhauskoiset käyttävät kalenteria

jossa vuosia alettiin laskea maailman luomisesta.

Runossa kaikki on kerralla läsnä:

Shusma Gautan, joka pystyttää pihalleen alttarin perustuksia,

nakit, perunasalaatti ja siiderit marketin tarjouksessa ja

aivan kohta rautakaupan raketit, roomalaiset kynttilät,

Karjala takaisin, pommipaketti kahdella kympillä

sekä Siri Viharin luostarin päivä, joka on alkanut

munkkien pyykinpesulla jo ennen

aamuyön ensimmäistä rukoushetkeä.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Ihmeellistä, iten ihmeellistä kaikki on!

2. Mutta tätä te ette halua, te puhutte muista asioista

…………………………………………..

Myriamin miehen irtileikattu pää ja Herran enkeli

Työväenkirjaston ystävät ry järjesti viime vuonna ”Kapinarunokilpailun”. Nyt arvosteluraadin parhaiksi katsomat tekstit on koottu kansien väliin. Maksimissaan viittä runoa haettiin. Siispä tein yhtenäisen viiden runon teemallisen sarjan.

Kannen piirros: Jyrki Nykänen, kansi ja ulkoasu: Maija Toropainen

Näin Työväenkirjaston puheenjohtaja Pentti Arajärvi: ”Runo ja runous käyttävät kieltä paitsi poikkeuksellisesti myös laajasti. Ne tarkastelevat maailmaa parhaimmillaan yllättävästi avaten uusia ajattelun uria. Arvaamattomuus tekee runosta vaikeampaa ja vaikuttavampaa. Runon merkitys on sen kyvyssä vakuuttaa kuulijansa tai lukijansa ja näin tehdä kapinasta menestyvä rauhanomaisen muutoksen väline ja tulkki. Muutetaan maailmaa runo kerrallaan.”

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

I

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

miten yli kaksituhatta Isisin otteesta vapautettua jesidilasta

kärsii yhä psykologisista ja fyysisitä traumoista

miten kidutusta, raiskausta ja hyväksikäyttöä kokeneet lapset

eivät saa tarvitsemaansa hoitoa

miten kymmenet tuhannet jesidit asuvat yhä pakolaisleireillä

joissa kouluun pääseminen on liki mahdotonta.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

miten raskaana oleva Myriam löysi aamulla miehensä

irtileikatun pään kylän kaivosta ja pakeni

Dadaabin pakolaisleirille, söi matkalla kovakuoriaisia, heinäsirkkoja,

nuoli aamukastetta ja kulki ohi

hyeenan raateleman lapsen raadon ja

päästyään perille synnytti uuden elämän akaasiapuun alle.

Tänään on vaikea olla kirjoittamatta psalmin sanoja

joissa Herran enkeli on asettunut vartioon

ja suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa

ja pelastaa heidät.

II

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

siitä miten nettivideo yllyttää pataanipoikia itsemurhaiskuihin

miten lapset näyttelevät videolla pommi-iskun tekoa

miten taustalla soi Taleban-hitti

jossa rakastettu lähtee taisteluun

”Hänen tukkansa on pitkä, ja hän kantaa olallaan konekivääriä

joka pukee häntä ja hän menee taisteluun

miten me ihailemmekaan ja rakastamme häntä.”

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta Zabiullah Mujahidista

joka sanoo, miten videon hyvä puoli on innostaa lapsia

jidahismin aatteeseen –

kielteistä on, miten se vaikuttaa heidän elämäänsä

vaikka heidän tulisi lopulta olla valmiita uhrautumaan.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta, miten

väärään Jumalaan uskovia tryffelinetsijöitä ammutaan aavikolla.

III

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Yhdysvaltojen salaisista rukousaamiaisista

joissa rahan, politiikan ja kristillisen äärioikeiston vaikuttajien

veljeskunta pitää yhteyttä valtaapitäviin

ja keskittyy Jeesuksen oppien levittämiseen, miten

tarkoituksena on torjua amerikkalaisia ahdistava uhka:

järjestäytynyt työväenliike.

Tänään vaikeinta olla kirjoittamatta

miten heidän tehtävänsä on saatu Herralta, miten

The Fellowship Foundation on työssään onnistunut

ja omaa agendansa hyödyntävä saattaa aina ja kaikkialla

oikeuttaa asiansa Jumalan antamana tehtävänä.

IV

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

hääjuhlaan kohdistetusta hyökkäyksestä

jossa itsemurhapommittaja tappoi kuusikymmentäkolme ihmistä

ja haavoitti liki kahtasataa – koska

vääräuskoisille on varattu kuolema

ja koska maan hallitus ei vieläkään hyväksy

miehittäjien vetäytymistä maasta.

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Jumalan hyvästä uutisesta

jota ovikelloamme kilauttavat lähimmäiset meille jakavat:

Mikään hallitus ei ole onnistunut poistamaan väkivaltaa

sairauksia eikä kuolemaa

mutta hyvä uutinen on, että Jumala

tulee pian korvaamaan kaiken omalla hallituksellaan ja

sen alamaiset saavat nauttia

rauhasta ja hyvästä terveydestä.

V

Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta

Intian joukkoraiskauksista, joissa uhri menehtyy

ja kotimaan rukouskonferensseista, joissa kutsutaan

ylistysmatkoille Pyhään maahan

sekä saudinaisista, jotka tarvitsevat

miespuolisen huoltajan matkustamiseen, avioliittoon

ja omaan pankkitiliin, miten uskosta luopumisesta

saattaa seurata kuolemantuomio.

Tänään on vaikeinta ja helpointa kirjoittaa

MC Kashista, joka räppää Kashmiria itsenäiseksi

ja kertoo, miten yksinkertaista on todellisuus:

”Olemme olleet kuusisataa vuotta orjina, on aika herätä.”

Tähti on tajunnut, miten salastudiossa

nauhoitetut äänitteet voivat vaikuttaa väkivaltaa enemmän.

Viimeisillä yhteisillä hetkillä hän oli luvannut sen

poliisin luoteihin kuolleelle ystävälleen

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. ”Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää”

2. Vapauttava viesti ihmiskunnalle

…………………………………………..

Johanna Vehkoon Oikeusjuttu – Kafkasta tuli totta

Hankin Hesan kirjamessuilta Johanna Vehkoon teoksen Oikeusjuttu (Kosmos, lokakuu 2021, 214 s.) Kirja on intensiivisin tänä vuonna lukemani, liki yhdeltä istumalta ahmittava. Jälkimaku on yhä hämmentävä, mielessä kiertävä, kirpeä, tiivis ja voimakas. Pistin jo sos-mediaan vahvan suosituksen. Nyt ainoa huoleni on, onko Tietokirjallisuuden Finlandia-raati ehtinyt lukea vastikään julkaistun Oikeusjutun?

Kansi: Tero Ahonen

Takakannen lainauksen mukaan: ”Oikeusjuttu on tositarina yhdestä kunnianloukkausoikeudenkäynnistä mutta myös paljon laajemmasta ilmiöstä. Nettioikeisto on vedättänyt mediaa jo vuosikausien ajan, ja nyt sen kohteena on myös oikeuslaitos.”

Vehkoo (monialainen toimittaja ja tietokirjailija) sai syytteen – ja tuomittiin tunnetun rasistin, natsi-ideologian kannattajan ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta itsekin tuomion saaneen, verkkovihaa levittävän henkilön kunnianloukkauksesta. Oikeusprosessin vaiheet vetävät vertoja Kafkan 1925 julkaistun samannimisen kirjan tarinalle.

Vehkoon kirja on niin monitahoinen, että sitä on vaikea valottaa blogissa käyttämälläni annostelulla: reilun 3000 merkin tiivistyksellä. Olen tehnyt merkintöjä ja käännellyt koirankovia yli 20 sivulle. Simppelein kiteytys on vahva suositus ja lukukehotus. Listaan lisäksi vain muutaman perustelun ja itseeni erityisen vaikutuksen tehneen argumentin.

1. Vehkoon kirja on tämän ajan täsmäluettavaa: trollaus, striimaus, maalittaminen, kiusanteko, valheet, feikkiuutiset ja verkkoviha tunkevat tajuntaamme kaikkialta. Oikeusjutun kokonaisuus kirkastaa kriittisen ajattelun kokonaiskuvaa ja punnitsee myös oikeuslaitoksen nykyisiä käytäntöjä.

2. Kirjan merkitys on globaali. Fasismin ja uusnatsismin nousu, sananvapauden manipulointi ja meitä kaikkia koskevien kysymysten tahalliset väärintulkinnat eivät ole missään paikallinen ongelma, vaan koskevat demokratian uhkia maailmanlaajuisesti, yhteiskuntien ”kehitysasteista” riippumatta.

3. ”Moni valittelee, kuinka mitään ei saa enää sanoa, mutta heidän sananvapauttaan ei ole todellisuudessa rajoitettu. Minun on, oikeuden tuomiolla”, Vehkoo sanoi Hesarin haastattelussa. Niin… ne, jotka valittavat sananvapaudesta, ovat ensimmäisenä tekemässä kanteita muita mielipiteensä ilmaisseita vastaan.

Johanna Vehkoo HS, kuva: Markku Ulander/ Lehtikuva

4. Kunnianloukkausjuttujen kohdalla ”Näyttää siltä, että kyse on arpapelistä. Samankaltaisista loukkauksista toinen saattaa johtaa sakkoihin ja korvauksiin, toisen tulkinta lopetetaan kesken. /…/ Pahimmassa tapauksessa päädytään tilanteeseen, jossa kunnianloukkauslaki on lähinnä äärioikeiston ja rasistien työkalu, eikä poliisilla ole nykyisenkään vertaa aikaa tutkia misogyynisiä ja rasistisia puheita.” 

Näin on jo käynyt. Vehkoo sai tuomion käräjäoikeudessa ja hovioikeus piti sen voimassa. Hän sai valitusluvan korkeimpaan oikeuteen, jonka tehtävänä olisi nyt saada ennakkoratkaisulla asiaan sellainen lainsäädäntö, että mielivaltainen harkinta syytteiden nostamisesta tai tutkinnan keskeytyksistä saataisiin oikaistua kaikille lain edessä yhdenmukaiseksi.

5. Oikeusjuttu alkaa henkilökohtaisilla tunnustuksilla ja tuntemuksilla, mutta laajenee edetessään koskettamaan meitä kaikkia, koko yhteiskuntaa määrittäväksi kysymykseksi. ”Ajattelin, että tässä ei ole enää kyse minusta. Ei ole aikoihin ollut. Jos hovin tuomio jää voimaan, se tarkoittaa, ettei rasisteista tai natseista ei voi enää puhua oikeilla nimillä. Kukaan ei voi”, Vehkoo kirjoittaa.

6. Oikeusjuttu ei ole ”tyypillinen tietokirja”, siinä on vahva kirjallinen ja tarinallinen ote. Antiikin ajoista saakka tuttu ja koeteltu draaman kaari ja katharsis, joka johtaa puhdistumisen tunnetilaan, elämänhalun uudistumiseen ja voimistumiseen. Vain faktojen tinkimättömällä tuntemisella ja sujuvan kirjoittamisen hallinnalla tehdään näin merkittävä, ajankohtainen ja mielenkiintoinen kirja.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Wikipediassa Johanna Vehkoon biografi ja tietoa oikeudenkäynnistä.

2. Blogissa vuonna 2016: Donald Trump ja Joseph Goebbelsin kultainen sääntö.

…………………………………………..

Helsingin kirjamessut – islam ja varastettu viisaus

Helsingin kirjamessuilla on islamistien osasto ”Ahmadiyya Muslim Jamaat Finland”. Juttelin näiden herrojen kanssa edellisillä, avoimilla messuilla ja jälleen torstain avajaispäivänä, oman haastatteluni jälkeen. Blogi päivittää lyhyesti – jos joku muukin haluaisi keskustella heidän kanssaan, vielä ehtii.

Hesan kirjamessut 28.10.2021

En kuulu itse mihinkään tunnustukselliseen uskoon. Ja jos olen ymmärtänyt tähtitieteilijä Esko Valtaojan kommentit oikein, ajattelen ”Kysymystä Jumalasta” samaan tapaan: Me emme tiedä. Universumissa saattaa – ja todennäköisesti onkin, jotain tähän liittyvää, mihin kollektiivinen ymmärryksemme tai kokemamme todellisuus ei riitä.

Juttelin islamisten kanssa jihadista ja väkivallasta – siitä miten koraani niistä opettaa, minkä sallii, minkä kieltää. Vastaus on painettuna pieneen esitelippuun. Silti todellisuus on aina toinen kuin ihanteet. Suullinen vastaus tähän kysymykseeni oli, että kaksi prosenttia saa aikaan enemmän pahaa kuin 98 prosenttia hyvää. Ajattelin itse, että vain ”kuoleman ja hävityksen” uutiset nousevat otsikoihin ja muokkaavat kokemusmaailmaamme. Entä jos olisi toisin? Audiatur et altera pars, kuunneltakoon toistakin osapuolta.

Entä jos uskonnot itsessään ovat suurin vitsauksemme, Sielunvihollisen ovelin juoni? Kristittyjen on turha tuntea hyveellistä ylemmyyttä. Inkvisition ajoista on aikakausien mittakaavassa vierähtänyt vain hienoinen tovi. Ja aivan tuore uutinen: ”Ranskan katolisen kirkon papit hyväksikäyttivät satojatuhansia alaikäisiä ja kirkko peitteli jäljet”. Sama kaava kaikkialla: pisara pahaa saa aikaan enemmän kuin sammiollinen hyvää. Vai onko sittenkään niin?

Näitä funtsiessa muistin, mitä olin kirjoittanut romaaniini Yllämme kaartuva taivas (Like 2019). Ajatukseni on varmasti jostain varastettu, enkä muista mistä. Kirjailija on harakka, joka napsii kaiken mikä kiiltää.

Olen itse ihminen, joka antaa avoimen vaikutelman – ja pyrkii sitä olemaankin. Otan kuitenkin helposti taka-askelia ja saatan kartella sosiaalisia tilanteita. Ainakin tässä horoskooppien taivaanmerkit tietävät miten Rapu peruuttaa! Mutta, summa summarum, kuten olen kirjoittanut: ”Kaikki hyvä ihmisten kesken alkaa tuntemattomille puhumisesta.”

Lavennan teemaa myös allaolevassa Ekstralinkki kakkosessa. Siinä on myös pari riviä yhä keskenolevasta käsiksestäni, jonka aikataulun olen susinut jo moneen otteeseen – päädyn aina hakemaan lisää matskua syventämään avainkohtauksia. No, siksihän tätä duunia tehdään

.……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Elämä ja Tao – onko Jumalaa olemassa?

2. Samansukupuolisten rakkaus – kääntääkö Jumala peukun ylös vai alas?

…………………………………………..

Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä?

Mahtaako subjektiivisessa tuntemuksessani olla perää? Modernin otteen ja kokeellisuuden keskellä runous hengähtää – hakee perinteiselle ilmaisulle uusia muotoja ja tulkintoja. Viimeksi tällaisia ajatuksia on herättänyt Leena Kellosalon tuore kokoelma Tulikärpäsiä Tammelan yllä.

Kansigrafiikka, Juha Tammenpää, Viisastenkivi (2009).

Kellosalo kirjoittaa menneestä maailmasta ja elämästä kadonneessa Tampereen Puu-Tammelassa. Kaupunginosa saneerattiin 1960 –1970-luvulla. Betoni korvasi puutaloidyllit ja vehreät pihat. Jäljellä on pari punatiilitehdasta, Annikin suojeltu puutalokortteli ja legendaarinen Tammelan tori.

Varsin sentimentaaliset lähtökohdat kirjalle. Mutta mikä kiinnittää Kellosalon kokoelman tähän päivään ja nostaa ”sisäisen puheen” ulkoisesti merkittäväksi? Kiteytän vastauksen muutamaan riviin: kokoelma pitäytyy tiukasti teemassaan ja kehii sisäänsä draaman kaaren. Ei irrallisia runoja, vaan jokainen sivu rakentaa aiheeseen lisää ja avaa tarinaan uusia ulottuvuuksia. Hurjimman tulkintani mukaan Tulikärpäsiä Tammelan yllä voisi pitää säeromaanina… hybridisenä pikkuserkkuna ainakin.

Kun lapsuusmuistoista tehdään kirjallisuutta, runoilija on prosaistia tiukemmassa raossa. Patetia ja melodraama vaani tiukassa ilmaisussa, kun teksti ei pääse laventumaan itsensä ulkopuolelle. Tässä täytyy käyttää visuaalista esimerkkiä. Kellosalo kulkee muistojensa pimeydessä taskulampun kanssa ja väläyttää esiin näkymän kerrallaan. Joihinkin palataan täydentävästi, kun valokeila pyyhkäisee saman kohteen yli toistamiseen.

Leena Kellosalo, kuva Akaan kaupunginkirjaston sivuilta.

Vaikka Kellosalon kieli kulkee tiukalla päälauseella, aisteille kokoelmassa kirjoitetaan: ”Näyttelen vintillä Lumikuningatarta / isoäidin luunvärisessä / koinsyömässä morsiuspuvussa / repaleisissa helmoissa Ida nokkii kauranjyviä / Suutelen kanaa kahdesti niin kuin Lumikuningatar Kaita / ja huuliin tarttuu ruskea höyhen / lumihiutaleita.

Tulikärpäsiä Tammelan yllä on suvun tarinaa, henkilöitä puhutellaan nimillä ja kaikkea kehystävät linnut, hyönteiset, nostalgiset esineet, arsenikki-immuuni rotta, Ida-kana, Chilen jasmiini ja keltasiipiset ansarijauhiaiset… Runoilijan kamera ottaa välillä laajemman näkymän, mutta zoomaa aina lopulta pieniin yksityiskohtiin. Runossa raksuttaa Junghansin herätyskello ja meedion istunnossa sormet painuvat kristallilasin päälle.

Tammelassa tapahtuu yhä: Annikin runofestivaali, suojellussa puutalokorttelissa. Kuva Eino Ansio.

Kokoelmassa Tammelan ulkopuolelle vievät vain kuulumiset rintamalta, wieniläinen joutsengobeliini, Suomen kuvalehtien vuosikerrat ja kehystetyt postikortit saksalaisista vuoristolinnoista: ”jotka ovat täynnä juutalaisia ja vainottuja eläimiä / niin lähellä taivasta, että maan saranat kitisevät…”

Mikä on kirjailijan ja runoilijan tehtävä? Saattaa näkyväksi sellainen, jota ei vielä ole valaistu. Esittää maailmasta jokin uusi näkökulma lukijalle. Ja niin kuin Kellosalo on tehnyt, dokumentoida taiteen keinoin jotain sellaista, joka muuten olisi iäksi kadonnut. ”Äiti ahkeroi kuin Simbergin hellät kuolemanhahmot / Tampereen Tuomiokirkon freskossa / Hän lajittelee matkaa varten siemeniä: / kärsimyskukka, unikoita, yönkynttilöitä / elämänpalo pakattuna silkkipaperipusseihin…”

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Tiitu Takalon sarjakuvakirja Tammelan puutalokorttelista

2. Leena Kellosalo matkalla Parempaan tähdistöön

…………………………………………..

Kiroilun taidetta – ei aina sitä v****a!

Painan kaasua, mutta maailma pysyy paikallaan! Sekoitan turhat ja tärkeät duunit! En kykene keskittymään! Ketuttaa niin, että tekee mieli kirota! Tai sitten minulle saisi syytää voimasanoja, että osaisin irrota typeristä tavoistani ja pitää breikin. No, vähän yritystä ensi maanantaina ja muutama päivä merellä kalahommissa.  

Kävin kirjakaupassa ja huomasin hyllyssä Pasi Heikuran toimittaman johdatuksen kapteeni Haddockin manauksiin. Jukka Kemppinen on myös aikanaan kääntänyt ilmeikkäästi sarjakuviin Haddockin värikästä kiroilua. Itse asiassa käytin niitä vuonna 2013 ilmestyneessä 365 runon kokoelmassani Babel. Hauska nähdä, että kiroilun värikäs kieli on voimissaan. 

Myös Anneli Kanto käyttää solvauksia ja haukkumasanoja suosioon nousseessa romaanissaan Rottien pyhimys. Hän kertoo, että sanat eivät ole hänen keksimiään, vaan perustuvat huolelliseen taustatyöhön. ”Keskiajalla ihmisen kunnia oli tärkeä juttu. Kun solvattiin toisia, niistä mentiin käräjille. Käräjien pöytäkirjoihin on kirjoitettu nämä kaikki sanat. Siellä joku Kreetta Aadamintytär syyttää naapuriaan siitä, että olet haukkunut minua kolmen markan huoraksi, ja käräjien kirjuri kirjoittaa sen pöytäkirjaan.”

Haastattelussa Kanto kertoo myös osallistuneensa kiroilukouluun: ”Ruotsalainen Skoklosterin linna piti viime kesänä kiroilukoulun, jota seurasin aktiivisesti. Siellä opetettiin joka viikko uusi solvaus.” Puoli seitsemän TV-ohjelmassa ohjelmassa kysyttiin, mikä on Kannon oma keskiaikainen suosikkisolvaus: ”Minusta on kuvaavaa haukkua vähän köyhänpuoleista ihmistä surkoperseeksi. Se merkitsee sellaista vähän surkeaa, köyhää, avutonta. Nykyisin voitaisiin sanoa luuseri.

No niin, ”klimppisopan sattumat ja brontodauruksen sivupersoonat”, tässä aikanaan Jukka Kemppisen käännöksistä kasattuja ilmaisuja runon riveillä. Ekstralinkissä laajempi juttu Anneli Kannon romaanista.

Runo kokoelmasta Babel 

Taika-Jim tekee hypnoottisen eleen, Battler Britton

solvaa natsisikoja, Pecos Bill ratsastaa Myrskytuulella

Kissanainen piinaa Batmania, vihreä kryptoniitti Teräsmiestä

Tarzan ei koske tuliliemeen, mutta kapteeni Haddock

kallistaa kuppia joka päivä – Myrsky ja mylväys!

Karaboudjanin kippari kiroaa näiden rivien kirjoittajan:

Sinä joutavanpäiväinen pyromaani ja karnevaalimerirosvo

ostrogootti maasika, senkin autoaddikti lumppujussi

mokomakin älykääpiö, kerberos ja mullisaukon poika

joutavanpäiväinen autokraatti, klimppisopan sattuma

riivatun paljasjalka mölyapina ja lainsuojaton raadonsyöjä

senkin törkyturpa brontosauruksen sivupersoona.

Herätys, senkin härkäpää undulaatti!

……………………………………………

Blogin ekstralinkki:

Hattulan Pyhän Ristin kirkko ja Rottien pyhimys.

…………………………………………..

Andres Serranon ”Pissakristus” ja runo

Teemalla tänään (31.8.2021) klo 21.00 mielenkiintoinen dokumentti unkarilaissyntyisestä, designin edelläkävijästä Lázló Moholy-Nagystä (1895 – 1946) Nagy työskenteli Bauhausin ydinryhmässä Berliinissä ennen kuin pakeni natseja Yhdysvaltoihin.

Hesarin ennakkojutussa kerrotaan miten Moholy-Nagy uskoi, että tulevaisuuden lukutaidoton on se, joka ei osaa lukea valokuvia. Saattaa olla, että kuvatulvan lisääntyessä niiden merkitykseen turtuu. Keskiajalla lukutaidottomalle kansalle maailmanselitykset maalattiin kirkkojen kuviin. Michelangelo näyttää meille yhä ensimmäisen ihmisen luomisen ja helvetin kiirastulen.

Amerikkalainen Andres Serrano (s.1950) haluaa hätkähdyttää valokuvillaan: verta, spermaa ja virtsaa. Kuvia patologian laitokselta, seksuaalisuutta, uskontoa ja kuolemaa. Oheinen kuva, Piss Christ, on aiheuttanut aikanaan suurimman kohun. Kun työ oli esillä Ranskassa, 85.000 henkilöä esitti vetoomuksen sen poistamiseksi.

Serranon kuvassa on krusifiksi, jonka taiteilija on upottanut omaan virtsaansa. Avignonissa Collection Lambertin näyttelyyn tunkeutui kaksi ”aktivistia” ja tuhosi vedoksen vasaroimalla. Kun ikiajat sitten lähdin Helsinkiin kolutakseni muutaman näyttelyn, en tiennyt vielä Serranon maineesta mitään.

Tennispalatsin näyttely teki vaikutuksen. Useita kuvia on vieläkin helppo palauttaa mieleen. En lähde tulkitsemaan ”Pissakristuksen” syvintä tarkoitusta tai arvoa taideteoksena. Se on tässä epäoleellista. Oleellisempaa on, että  jokin muukin kuin ”järkyttävä uutiskuva” kykenee yhä herättämään intohimoja ja tunteita.

Näyttelyn jälkeen tein junassa muutaman muistiinpanon, joista syntyi sittemmin runo. Muistan, miten seisoin näyttelysalissa: kun katsoin krusifiksia ja käänsin sille selkäni, näin vastapäisellä seinällä kuvan syntymättömästä lapsesta ja kuolleesta naisesta. Jokin aistittava jännite kulki tilan lävitse.

Saattaa tuntua, että runolla olisi tulkinnallinen tarkoitus. Näin ei ole. Paremminkin säkeet esittävät kysymyksen. Aivan kuin totuus odottaisi portin takana, mutta lukko ei yrityksistä huolimatta suostu avautumaan. Runon tehtävänä on saada vastaanottaja löytämään uusia, omia tunteitaan tekstin herättämänä. Samoin on kuvien laita.

P O R T T I

Kesällä maa on kevyttä lapioida,

tänään taivas täyttyy pimeydestä Pyhäjärven yllä.

Sankaritenori laulaa levyltä yhä,

en pidä aariasta jossa meille luvataan

tottumus onnen sijaan.

Madeiran viini on vahvaa ja käy sydämeen,

teen rivejä orjantappuran ja

kristallikruunun välistä. Eilen katsoin kuvaa

virtsaan upotetusta krusifiksista ja ihmettelin

miten kauniilta valo saa kärsimyksen näyttämään.

Vastapäisellä seinällä näin syntymättömän lapsen

ja kuolleen naisen kasvot,

enkä havainnut mitään eroa.

……………………………………………

Blogin ekstralinkissä aiheesta lisää

”Jos kuva voi merkitä jotain asiaa se voi merkitä myös sanaa. Kuva ja sana ovat kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” (René Magritte 1898 – 1967)

Magritten näyttely Amos Rexissä 2019

Jopa taivas on meidän – voiko tästä tulla maailmanmenestys?

Italialainen Paolo Giordano (s.1982) on teoreettisesta fysiikasta väitellyt tohtori ja kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010, suom. Helinä Kangas) oli maailmanmenestys numeraalisilla arvoilla mitattuna: miljoonamyynti ja käännökset yli neljällekymmenelle kielelle. Lisäksi elokuvasopimus ja arvostettu ”Strega Prize”.

Selittämättömiä ovat menestyksen tiet. Itseäni esikoinen ei kovasti säväyttänyt, vaikka se sai ylistäviä arvioita. Sujuvasti kerrottu kasvutarina, jossa ei lopulta päästy henkilöiden ”ihon alle”. Tarinan kuljetus ja dramaattiset käänteet jäivät pääosaan. Ehkä kirjallinenkin hitti voi olla kuin Mäkkärin Big Mac, ei kovin kulinaarinen elämys, mutta sarjassaan maailman myydyin tuote.

Jopa taivas on meidän – aivan tuore, liki kuusisataasivuinen tiiliskivi on juuri ilmestynyt meillä (Aula & Co, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä). Luin kirjan eilen loppuun ja kääntelin koirankorvat sivuille. Tässä ensin hyvät huomiot.

Kirjan liepeestä löytyy Publishers Weeklyn lainaus: ”Jopa taivas on meidän on aivan poikkeuksellinen romaani. Mehevästi kuvattu miljöö, unohtumattomat henkilöhahmot ja vangitseva juoni takaavat musertavan koskettavan lukuelämyksen. Giordanon kiehtova teos on upea kunnianosoitus elämää suuremmalle rakkaudelle.” Toisaalla tekijää kutsutaan ”nykykirjallisuuden säkenöiväksi tähdeksi”.

Varmasti moni lukija syttyy tarinan imuun ja haluaa saada selville, miten päähenkilöiden lopulta käy. Aiheet ovat kohdallaan: kuoleman ylitsekäyvä rakkaus – ajankohtaisena elementtinä läpi romaanin kulkeva luonnonsuojelun ja vaihtoehtoisen elämän teema. Materiaalisten arvojen uudelleen määrittely ja henkiset valinnat mielen tasapainon edellytyksenä. Noin leveällä pensselillä maalattuna… ja perusasiat esiin kaivettuna.

Giordanon romaani on kasvutarina, jonka keskiössä on kolme poikaa ja tyttö. Matkalle mahtuu tarinaa tukevia sivuhenkilöitä, joiden mukanaolon tarina enemmän tai vähemmän perustelee. Loppu tuo kuitenkin kaikki merkitykselliset henkilöt näyttämölle. 

Tähän kiteytys Giordanon kirjallisesta ja rakenteellisesta metodista: tarinalinjat saavat aivan odottamatta yllätyksellisen äkkikäänteen. Edetään muutama kymmen sivua, ja joku ”sivuhenkilöistä” avaa tapahtumien todellisen kulun. Tässä on kirjailijan tapa koukuttaa lukijaa jatkoon.

Paolo Giordano, kuva: Daniel Mordzinsk

Sitten miinukset omalta kantiltani. Romaani on venytetty turhan pitkäksi. Kolmanneksen höyläys olisi tehnyt terää. Raymond Carver piti koneensa kyljessä lappua: ”Älä selitä.” Giordiano kuorruttaa kerrontaansa turhilla detaljeilla: ”Hän otti tulta auton pyöreästä tupakansytyttimestä viemällä sytyttimen punahehkuisen pään tarkoin punnituin liikkein savukkeen tulipäähän. Vasta puhallettuaan ensimmäisen savupatsaan sieraimistaan hän kysäisi minulta, häiritsikö tupakointi minua.” 

Kun kerronta ei tavoittele arkisen uskottavuuden illuusiota, se toimii omassa genressään. Jos tarinan tarkoitus on vakuuttaa lukija todellisuutta jäljittelevinä, vaikkakin fiktiivisinä tapahtumina, kerronta voi olla kielellisesti rikasta ja silti uskottavaa tapahtuma- ja tunnetasolla. Varsinkin Giordanon romaanin loppupuolella, ja viimeisen ratkaisun paikassa luonnonsuojelullinen teema ”lyö ylitse” ja horjuttaa jo aiemmin kerrottua. Kokonaisuudessaan Jopa taivas on meidän, luottaa enemmän tapahtumatasoon kuin tunteiden kuvaukseen.

Lopulta kaiken takana on kyse ihmisten kasvusta, toiveista ja valinnoista, jotka eivät johda tavoiteltuun tulokseen: ”Elämässä saattoi käydä niin, että kahdelle ihmiselle kehittyi yhteen sovittamattomia toiveita. Se oli epäreilua, mutta sille ei mahtanut mitään, ja meille oli käynyt niin.”

Lopuksi anekdootti: Italo Calvinon romaani Paroni puussa on varmasti ollut Paolo Giordanon suuri innoittaja. Kirja putkahtelee esiin tarinan mitalta ja on avaintekijänä toisen päähenkilön elämän kuittaavassa loppukohtauksessa.

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Mitä lukuromaani merkitsee – onko megamenestys laadun tae?

2. Lue sata klassikkoa tunnissa: ”Mies tappaa toisen, koska on liian kuuma.”

……………………………………………

Kesäklassikko – eroottista intohimoa ja platonista rakkautta!

Välipostaus, vaan ei vähäinen. Olen kirjoittanut Juhani Ahon romaanista jo aiemmin. Nyt päivitetty versio. Työn alla blogiin on vielä meillä julkaisematon Paolo Giordanon romaani ”Jopa taivas on meidän”. Tiiliskiven luku-urakka on edennyt vasta reilut 300 sivua, mutta nousee tänne aikanaan.

Kesäklassikko tulee 128 vuoden takaa. Juhani Aho julkaisi romaaninsa Papin rouva 1893. Luin kirjan neljä vuotta sitten ja hämmästyin miten ajankohtainen, tuore ja aistivoimainen sen tarina on. Maailmankirjallisuutta millä tahansa kriteereillä punnittuna. Kaikkea sitä, mikä ohittaa yksinkertaisen kielen, osoittelevat johtolauseet ja lauseenvastikkeet. Tässä teille syvään sukeltavan psykologisen romaanin malliesimerkki.

Rafael Koskimies kirjoitti 50-vuotispainoksen esipuheessa: ”Ihmiskohtaloita kotoisesta ympäristöstä yleiseurooppalaiseen valaistukseen siirrettyinä ja siinä tutkittuina.” Tapahtumat kiteytyvät muutamaan kesäviikkoon ja tragedian jännite kasvaa sivu sivulta.

Tyynelän pappilan kesäidylliin saapuu pastori Aarnion ja hänen vaimonsa Ellin vieraaksi miehen vanha opiskelutoveri Olavi Kalm. Seuraa tukahdutetun rakkauden täyttymyksen odotus ja ikuinen kaipuu. Tunne siitä, miten ihminen jää väärin valitun elämänsä vangiksi.

Kolmiodraama käsittelee ”kiellettyä” rakkautta. Osa aikalaiskritiikeistä piti Papin rouvaa siveettömänä. Romaani kuvaa vastentahtoiseen avioliittoon ajautuneen naisen tunteet niin syvästi, herkästi ja monisyisesti, että niiden fyysinen täyttymys latistaisi tarinan jännitteen.

Papin rouva kasvaa tarinansa yli myös kuvaukseksi naisen asemasta yhteiskunnassa ja omassa suljetussa yhteisössään. Satakaksikymmentä vuotta on muuttanut aviollisia asetelmia paljon. Tunteet, halut ja mielenliikkeet ovat kuitenkin yhä samat. Vain niihin suhtautuminen on muuttunut.

Osa aikalaiskritiikeistä oivalsi Ahon psykologisen kuvauksen taitavuuden. O.E. Tudeer kirjoitti Valvojassa 1894: ”Kuinka hienotajuisesti Aho osaa tunkeutua kuvattavaansa, naissielun salaperäiseen tunne-elämään, kuinka ihmeen notkeasti hän antautuu sen hienoimpiakin väreitä seuraamaan.” Tässä romaani kaikille niille, jotka epäilevät kirjailijan kykyä asettua eri sukupuolten asemaan.

Ahon romaania on kuvattu ”suomalaisen kirjallisuuden Madame Bovaryksi”. Epäilemättä Papin rouvassa on suoraa autobiografiaa kirjailijan omista tunnekuohuista, ”itsetunnustusta”, kuten Koskimies juhlapainoksen esipuheessa kirjoittaa. Flaubert puolestaan sanoi romaanistaan suoraan: ”Emma Bovary, c’est moi – Minä olen Emma Bovary.”

Vahva suositus kesälukemistoon. Huomioikaa painokseni ainutlaatuisen hieno kansitaide. Myöhemmät versiot eivät yllä lähellekään sen tyylikkyyttä. Harmi, ettei painoksessa ole tekijää mainittu.

Oma kesäni on kulunut ”helvetin voipuneena” ja uutta voimaa etsiessä. Työpöydällä lojuu yhä romaanikäsis viimeistelyä vailla, ja mielessä kiertää kaksi uutta proggista. Koko perheen pienoisromaani Oiva ja aikasormus on aivan kohta kaupoissa ja kirjastoissa. Se tietää keikkoja ja kirjamessuja. Myös YLE Radio 1 teki juuri haastattelun, mutta siitä lisää, kun tulos on kuunneltavissa. Merelle ja kalahommiin pitäis päästä… Kirkkaita kesäpäiviä ystävät!

……………………………………………

Blogin ekstralinkit:

  1. Juhani Aho ja Palakona extra light
  2. Ennakkoa tulevasta päivityksestä – lukuromaanit ja maailmanmenestys

…………………………………………..