”Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler”

Florian Huberin Saksassa 2015 ilmestynyt teos Lupaathan tappaa itsesi, julkaistiin meillä Atenan kustantamana ja Heli Naskin suomennoksena vuoden 2016 tammikuussa. Kirjan alaotsikkona on ”Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945”. Kirja on sekoitus arkistolähteisiin perustuvaa historiallista faktaa ja sen pohjalle rakentuvaa fiktiota. Kyse on siis tietopohjaisesta ”elämyskirjallisuudesta”, jota voisi hienommin nonfiktioksi kutsua.

Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945

”Loppu on käsillä lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi, muuten en saa hetken rauhaa.” Isän käsittämätön toive 21-vuotiaalle tyttärelleen, kun hän itse lähti puolustamaan Berliiniä lopullisen tappion hetkinä. Eikä kyse ollut yksittäisistä tapauksista, vaan massiivisesta itsemurhaepidemiasta, joka pyyhkäisi yli kolmannen valtakunnan raunioiden.

Useat upseerit ja natsipuolueen avainhenkilöt tappoivat ensin perheensä ja lopuksi itsensä. Kansan keskuudessa syyksi riitti: ”Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi.”  Demminissä, jossa itsemurhan tehneiden luku oli prosentuaalisesti suurin, kokonaiset perheet hukuttautuivat pikkukaupungin halki virtaavaan jokeen. Lopullinen määrä on jäänyt selvittämättä, mutta arviot liikkuvat liki kahtatuhatta.

”Aikuiset tarvitsivat toisinaan paljon voimaa raahatessaan vauvansa ja kouluikäiset lapsensa mukanaan ja painaessaan heidät veden alle niin pitkäksi aikaa, että vastustelu lakkasi.” Muita kuolintapoja olivat ampuminen, hirttäytyminen, myrkyn nieleminen ja valtimoiden auki viiltäminen.

Epidemia oli totaalinen. Myös valtiovalta tuki ”kunniakasta ratkaisua”. Berliinin filharmonikkojen viimeisen konsertin jälkeen 12.4.1945 konserttiväkeä hyvästeli ulko-ovella univormupukuisia Hitler-poikia, jotka jakoivat kaliumsyanidikapseleita.

Kaikkialla pelättiin voittajien kostoa, kidutuksia, raiskauksia ja tappamista: ”Nyt se on tapahtunut. Venäläiset ovat kaupungissa. Kuulimme juuri, että tohtori Nebler on surmannut tyttärensä ja vaimonsa ja sitten itsensä. Naapurustossa vuokraisäntä hirtti nuoren vaimonsa, ja samanlaiset uutiset lisääntyvät.”

Florian Huber käsittelee kirjassaan myös Saksan yhteiskunnallista ilmastoa ennen sotaa – ja ennen kaikkea niitä edellytyksiä ja toiveita, jotka auttoivat natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousua: ”Isä ei ollut koskaan ennen puhunut Jumalasta. Hän sanoi, että Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler. Jumala oli lähettänyt Hitlerin pelastamaan Saksan. Saksa, se olemme me kaikki.”

Kirjansa loppupuolella Huber nostaa esiin termin ”nollahetki”, jolla alettiin kuvata taakse jätettyä järkyttävää menneisyyttä ja uutta tulevaisuutta. Itse asiassa nollahetki on psykologinen puolustusmekanismi, jolla torjutaan historian todellisuutta. ”Sodan lopussa väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”

Florian Huber on tehnyt merkittävän työn kaivaessaan esiin katastrofiin johtaneen itsepetoksen mekanismeja ja näihin päiviin saakka vaietun itsemurhaepidemian dokumentteja. Rankka analyysi dokumentoi unohdettujen haamuja ja nostaa ne peiliksi nykyajalle. Voisivatko tuhon siemenet vielä lähteä itämään keskuudessamme?

Oma romaanini Yllämme kaartuva taivas (Like 2019) avaa aikaikkunan vuosiin 1923 – 2026. Fasisimin nousu kuvataan pienen pojan kautta, arjen keskeltä, kun kansallissosialismi kehittyy aluksi kuin huomaamatta. Vuosi 1951 syventää tarinaa, selviytyjien syyllisyyttä ja rakkauden mahdollisuutta. Vuonna 2026 ihmiskunnalle tarjotaan yllättävästi uusi mahdollisuus. Romaania kirjoittaessani 80 pros. oli lähdetyötä, loput tekstin yhä uudelleen hiomista. Tykkään lähdetöiden tekemisestä, aina on tilaisuus oppia uutta.

………………………………….

Tietokirjailija Florian Huber (s.1967) on opiskellut historiaa ja kansantaloustiedettä ja väitellyt tohtoriksi brittiläisen miehitysvallan uudelleenkoulutuspolitiikasta Saksassa. Hänet tunnetaan myös palkituista dokumenttielokuvista.

………………………………….

Blogin ekstralinkki: Adolf Hitler ja Etty Hillesum

”Minun täytyy elää niin hyvin ja vakaumuksellisesti kuin mahdollista viimeiseen henkäykseeni saakka, niin ettei sen, joka tulee minun jälkeeni, tarvitse aloittaa aivan alusta ja ettei hänellä ole enää yhtä vaikeata kuin minulla.”

…………………………………..

Hyvin henkilökohtaista – ja kysymys, mitä on onni?

Ystävä sanoi taannoin: ”Juha, voisit välillä päivittää blogiisi jotain henkilökohtaisempaa.” No, Hesarissa oli 4.6. juttu, joka otti tähän kipinää. Repäisin talteen rivit Kuisma Korhosen artikkelista, joka käsittelee Marcel Proustia (1871- 1922). Juttuun oli nostettu Proustin kirja Lukija, suom. Sampsa Laurinen ja Hannu Mäkelän Proust on Proust.

Finlayson Art area 2.7. Taustan maalaus, Sami Lukkarinen

Jutun suola ja samaistuminen löytyy muutamasta rivistä, joihin kiteytyy itselleni merkittävä kokemus: ”Kirjojen palvonnan sijaan Proust puhuu kirjoista välineinä, jotka toimivat kimmokkeina lukijan omalle sisäiselle etsinnälle. 

Proust ennakoi jopa kirjallisuusterapiaa korostaessaan kirjallisuuden mahdollisuuksia mielenhäiriöiden hoidossa. Siinä missä terapeutin läsnäolo voi hajottaa potilaan huomiota ja yksin jättäminen taas altistaa tämän pakkomielteiden toistolle, voi kirjallisuus tarjota sekä seuraa että yksinäisyyttä, dialogia omassa rauhassa.

Lukeminen onkin Proustille ystävyyttä puhtaimmillaan, yksinäisyydessä rikastuvan kommunikaation ihmettä.”

Oma kokemukseni mahdollisimman lyhyesti: 25 vuotta sitten makasin teholla sydäninfarktin saaneena, eikä mieleeni mahtunut mitä oli tapahtunut. Hädän jälkeen mieli kokee oudon nosteen. Osastolle päästyäni en osannut käsitellä tapahtunutta, vaan halusin mahdollisimman nopeasti kotiin. Viikon kuluttua makasin osastolla jälleen. Mieli alkoi murtua, ja lääkärit tahtoivat tietysti tutkia uusien komplikaatioiden mahdollisuuden.

Sanoin vaimolle, ettei minua katsomaan saa päästää ketään. Yksi ystävä kuitenkin onnistui. Kohtaaminen oli lyhyt, ja hän jätti sängynpäätyyni pinon kirjoja. Jälkeen päin muistan vain yhden nimen, Peter Høegin Kertomuksia yöstä.

Tarvitsin terapiaa ja sain – se kesti yhdeksän kuukautta. Mutta ennen kuin siihen kykenin, ennen kuin pääsin edes vuoteesta ylös, en tehnyt muuta kuin luin. Kaksi romaania vuorokaudessa, jos niiden yhteen laskettu sivumäärä oli viidensadan vaiheilla. Koin täysillä Proustin mainitsemaa ”yksinäisyydessä rikastuvan kommunikaation ihmettä.”

Infarktin jälkeen elämään on mahtunut pari muutakin ”kuolemankanttia”. Muutama vuosi sitten kysyin lääkäriltä terapiaa. Konsultointipyyntöön tuli kieltävä vastaus. Edelliseen romaaniini Valovuosi (Avain 2022) kirjoitin: ”Miten helvetissä täällä tulisi elää, miten voisi jatkuvasti selvitä päivästä toiseen ja kuvitella olevansa hengissä vielä vuosien kuluttua?”  Ilman lukemista – ja eritoten kirjoittamista, olisin varmasti hukassa.

Kaikki hyvin, ilman kokemuksiani minä en olisi Minä. Elämälle kiitos joka ainoa aamu. Jotain olen varmasti oivaltanutkin. Sopii lopettaa muutamaan riviin romaanistani Yllämme kaartuva taivas. (Like 2019)

Kuva Salvador Dali 1957. Sivustolta iartprints.com

”Tuijotin vuoteen jalkopäästä avautuvaan huoneeseen, sen vähäiseen valoon, joka kiilsi tummaksi vernissatun taulun pinnalla ja näin, miten pääskynen pyrähti huoneen läpi. Se olin minä, jotain räpistelevää ja sisältäni karannutta. Ihminen muuttuu, saattaa asua vieraassa maassa ja kaupungissa, pohtia miten paljon maailmassa tapahtuu juuri nyt, miten vähän siitä kykenee edes kuvittelemaan. Mutta joskus, häviävällä hetkellä voi kokea ymmärtävänsä kaiken. Ajatus on vastaus johonkin niin yksinkertaiseen, niin naurettavan helppo, selkeä ja itsestään tietoinen tunne, ettei sitä voi kirjoittaa muistiin eikä toivoa kokevansa tai muistavansa samanlaisena enää koskaan uudelleen.

Luultavasti ilo ja tyytyväisyys – niin kuluneelta kuin se kuulostaakin – on häviävissä hetkissä, jolloin olemassaolon todellisuus on kadonnut. Autuus, ikiaikainen ja outo sana, joka on karannut Raamatun kellastuneiden sivujen välistä ja lepattelee kirkon kaariholveissa tahtomatta kiinnittyä minnekään, jotain sen kaltaista, vapaaksi päässyttä ja painotonta on onni – tyhjyyttä.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

2. Oikeastaan, halusin huutaa, en kirjoita ollenkaan siitä mistä kirjoitan!

…………………………………….

Mikä on ihmiskunnan tarkoitus?

Kirjoitan parhaillaan teoksen esipuheeksi esseetä ihmisen identiteetin kokemisesta. Työpöydän kulmalla on pino lähdekirjallisuutta: Milan Kundera Petetyt testamentit, Vilma Hännisen väitöskirja Sisäinen tarina, elämä ja muutos, Thorwald Dethlefsen Hyvä ja paha, Max Frish Minä en ole Stiller… Andrei Tarkovskiin on tullut palattua usein: Martyrologia, Päiväkirjat 1970 –1981 (Mabuse 1989). Olen nostanut kirjan blogiin aiemminkin, mutta näinä aikoina sitaatti elokuvasta Stalker havahdutti taas: ”Ihmiskunta on olemassa siksi, että loisi taideteoksia.”

Elokuvasta Stalker

Olen aina pitänyt Tarkovskia nerona. Omassa työssään hän tarttui vain elämän ja kuoleman kysymyksiin, vähempi ei hänen aiheekseen riittänyt. Tarkovski teki kaiken päinvastoin kuin Hollywoodissa. Ei ennalta arvattavaa sankaritarinan kaavaa, jossa roisto ja verisen vääryyden kärsinyt kunnian mies ajetaan kaksintaisteluun ja hyvä kukistaa pahan. Ei mitään katsojan puolesta valmiiksi ajateltua.

Tarkovskin elokuvat raottavat ovia outoihin ja salaisiksi jääneisiin todellisuuksiin ja saavat katsojat pohtimaan elämänsä kysymyksiä itse, erityisesti omaa identiteettiään ja kysymystä: Kuka minä olen? Suomalainen filosofian professori Kari E. Turunen kiteyttää oman persoonan ulkoistamisen kirjassaan Ikävaiheiden kriisit: ”Vaikka tuntuu narsistisesti kipeältä, on suuri onni, että yksilö ei ole minkään arvoinen; tiedottomat siteet kirpoavat. Ihmisolemus ei pyhity itsestä, vaan itsen ulkopuolelta, itsen vaiettua.”

Tarkovski, sivustolta rbth.com

Tarkovski kirjoittaa muistiinpanoissaan: ”On etsittävä ja kehitettävä periaatetta, jolla jokaiseen katsojaan voisi vaikuttaa yksilöllisesti, siten että esitys saisi privaatin, yksityisen luonteen (kuten kirjallisuuden, maalaustaiteen, runouden ja musiikin alalla). Lähtökohtana voisi olla se, että katsojalle esitetään mahdollisimman vähän, niin että hän joutuu tämän vähäisen perusteella muodostamaan käsityksensä lopusta, kokonaisuudesta. Tälle ajatukselle pitäisi käsitykseni mukaan elokuvataiteen rakentua.”

Tarkovski tutki elokuvissaan ihmisen mahdollisuuksia moraalisesti oikeiden ratkaisujen tekemiseen. Ne, joilla valta oli Tarkovskin elinaikana, koettivat vaientaa hänet kaikin keinoin. Heille olisi ollut mieluisampaa käyttää ohjaajaa omien tavoitteidensa ajamiseen. Komsomolskaja Pravdassa kirjoitettiin vuonna 1980: ”Andrei Tarkovski on lahjakas, enkä millään tavalla salaa harmiani sen vuoksi, että hän tekee elokuvia ns. eliittiyleisölle. Kuinka iloisia olisimmekaan, jos saisimme häneltä nähtäväksemme elokuvan, jossa hän käsittelee tärkeitä nykyhetken ja menneisyyden ongelmia, jotka huolestuttavat miljoonia ja ovat kaikkien ymmärrettävissä.” Valta ja taide eivät liene olleet hedelmällisessä yhteistyössä sitten 1500-luvun Firenzestä alkunsa saaneen kultakauden, jonka seurauksena renessanssitaiteen helmet luotiin.

Elokuvaohjaajan päiväkirjoista voi havaita miten paljon hän luki ja kirjasi ylös ”viisaudet”, jotka häneen syvimmin vaikuttivat. Nerous ei siis ole ainoastaan annettu ominaisuus, vaan kyky oppia ja soveltaa ennen meitä eläneiden kokemuksia. Tarkovski tunsi yhtä hyvin antiikin kirjallisuutta kuin sen jälkeisiä ajattelijoita. Hän on tehnyt usein muistiinpanoja Montaignen esseistä ja esimerkiksi Henry Thoreaulta. Hän on kirjannut muistiin idän filosofiaa Laotselta: ”Heikkous on suurta, voima on mitätöntä. Syntyessään ihminen on heikko ja taipuisa. Kuollessaan hän on voimakas ja kova. Kasvaessaan puu on taipuisa ja pehmeä, mutta kun se on muuttunut kuivaksi ja karkeaksi, se kuolee. Kovuus ja voimakkuus ovat kuoleman seuralaisia.”

Elokuvasta Stalker

Stalker on elokuva, jota täytyy varjella liialta katsomiselta. Lumous saattaisi särkyä. Joku kuva on piirtynyt muistiin iäksi ja se riittää. Koira kuralammikon kuvajaisessa, musta bakeliittipuhelin, joka soi. Liikkuva vesilasi putoamaisillaan pöydän reunalta. Elokuvan varsinainen tarina on Arkadi ja Boris Strugatskin romaanista pelkistetty äärimmäisen yksinkertaiseksi ja samalla arvoitukselliseksi: kolme miestä pyrkii eristetyllä vyöhykkeellä sijaitsevaan huoneeseen, jossa kaikkien toiveiden on mahdollista käydä toteen.

Yksi miehistä on kirjailja, hän lausuu elokuvassa seuraavan repliikin: ”Ihminen kirjoittaa siksi, että kärsii ja epäilee. Hänen täytyy koko ajan todistaa itselleen ja muille, että on jonkin arvoinen.” Tarkovski itse oli runoilijan poika. Yhdessä kohtauksessa Stalker lausuu runon, jossa kiteytyy ihmisen mahdottomuus ottaa vastaan onnea, koska saadessaan hän haluaa aina vain enemmän.

Kesäkin meni / kuin ei olisi ollutkaan / päivänpaiste lämmittää / mutta sekään ei riitä / kaikki mikä voi täyttyä / lankesi käsiini / kuin viisilehtinen apila / mutta sekään ei riitä / ei mennyt hukkaan / paha eikä hyvä / valo alati paloi / mutta sekään ei riitä / elämä otti huostaansa / pelasti ja hoivasi / olin onnen poika / mutta sekään ei riitä / lehtiä ei kärventynyt / oksia ei katkennut / päivä on lasinkirkas / mutta sekään ei riitä

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Mietin yhä, miten täällä tulisi elää?

2. Minä! Mikä minä?

…………………………………….

Kuinka kirjoittaa ikuisuutta varten?

Arto Lapin bibliografiasta löytyy toistakymmentä runoteosta ja puoli tusinaa kokoelmasuomennosta. Ura lähti alkuun valtakunnallisella Runo-Kaarina-palkinolla 2001. Tampereen kaupunki on palkinnut hänet kuusi kertaa.

Tuorein teos Korallimieli (Enostone 2023) yhdistää runotrilogian Veden ääret, Pohjoiset tuulenpesät ja Ateljee Palander. Teoksen päättää uusi kirjan nimellä otsikoitu sikermä. Yhteensä kolmesataa sivua runoutta Jelena Salmen suunnittelemissa kansissa.

Hesari julkaisi 27.4. kiittävän kritiikin teoksesta. Vesa Rantama oli otsikoinut arvionsa: ”Kaikille, jotka haluavat kirjoittaa parempia runoja”. Ja ingressi: ”Arto Lapin runot ovat parhaimmillaan kaltaistensa runsaassa seurassa.” Riveistä mieleeni nousee itämainen ajatus: ”Tehdä kerralla paljon, on vähän. Tehdä usein vähän, on paljon.” 

Kokoelman sivulla 230, tekijä itse kuvaa lukemisen kokemusta näin: ”Nykyisin otan kirjan summanmutikassa, / avaan umpimähkäisestä kohdasta. / Ei ole muuta järjestystä / kuin nukahtaminen ja herääminen, // uudet lehdet kasvavat / samanmuotoisina kuin edellisvuotiset. // On kivuliasta / lukea kannesta kanteen, / nähdä päättyminen. / Runo sieltä täältä tuo lohdun.”

Kuva, Kulttuuritoimitus, Jari Henttonen

Oma, ensimmäinen lukukertani kulki sivulta sivulle. Kun kirja jäi yöpöydälle, käytin samaa summanmutikkasysteemiä. Otan heti alkuun sulattelun lopputuloksen ja kiteytyksen siitä, mikä tekee runoilijan säkeistä niin merkittäviä ja ehtymättömiä: Lappi kirjoittaa ikuisuutta varten.

”Saakoon hippiäinen siivet, / khimaira maininnan mytologiaan. // Mutta kun eteen / tuotiin ihminen, oli kaikki jo jaettu. / Tai oli jäljellä uupumus, ei hän sitä itselleen jättänyt. // Heistä yksi, Carl von Linné, / pillastui kuin tuhatkauno, / nappasi lehtiön, otti suunnan kohti pohjoista, / alkoi luetteloida kaikkia vastaantulevia: // ”Hieron nämä listat / tuomiopäivänä Hänen kasvoilleen. / Meille et antanut edes kykyä / suojella näitä.” Teoksessa myös historia kiteytyy monin tavoin.

Avainsana on pelkistys ja tiivistämisen taito. Kun turha riisutaan pois, tärkeä jää. Sen pohjalta voi laajentaa ja hakea uutta ikiaikaiseen perinteeseen. Korallimielen tekstit aukeavat kahteen suuntaan: lukijan sisälle ja ulkoiseen todellisuuteen. Nykyhetki ottaa kipinää huumorista: ”Mietin mitä vaurioita aiheuttaa / pieni määrä pakkoruotsia. / Kirjakäärö, bokrulla, / on ruotsiksi leikkisämpi.” 

Lapin tuotantoon on aina liitetty tanka- ja haikurunojen perinne. Pitää paikkansa, mutta tuorein julkaisu näyttää monipuolisen runoilijan, joka inspiroituu ”kaikesta”. Musiikki on moni tavoin läsnä: Mahler, Bach, Mozart… yhtä hyvin kuin teksti Woody Guthrien kitarassa tai ”Kind of Blue”. Kuvataide tuottaa tekstejä Kimmo Kaivannosta ja Marc Chagallista aina Tampereen tuomiokirkon maalauksista kirjoitettuun sikermään.

Intertekstuaalisuus on läsnä mitä moninaisimmin tavoin. Kollegiaalisia viitteitä, omistuksia ja ”In memoriam” -tekstejä. Pidin kovasti myös siitä, miten nimettyjen runojen otsikot on sijoitettu runojen loppuun. Säkeet lähtevät puhtaalta pöydältä ja merkitystä voi tarkastella luettuaan. Ratkaisu synnyttää lukijan ja runon sisäistä dialogia. 

Korallimieli on teos, jolle povaan pitkää elinkaarta. Siihen on hyvä palata aina uudelleen – jokaisella kerralla löytyy uusia kokemisen kulmia. Lopetetaan kahden rivin aforistiseen kiteytykseen: kaikuja tyrannien tekemisistä, niin totta juuri tänään.

”Stalin oli haetuttaa useamman kerran Šostakovitšin

teloitettavaksi väärinsäveltämisestä. Hän elää yhä.”

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Laotse: Tao Te Ching

2. Nerouden lyhyt oppimäärä

……………………………………

Mikä on vaivan ja Finlandian arvoista?

Villle-Juhani Sutisen Vaivan arvoista, esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain) palkittiin Tietokirjallisuuden Finlandialla 2022. (Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto on myönnetty vuodesta 1989 ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, ”jonka voidaan katsoa merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen.”)

Kuva: YLEn aamu

Sutinen (s.1980) on julkaissut runokokoelmia, esseitä, romaaneja, tietokirjoja ja ansioitunut kääntäjänä. Bibliografiaan on kertynyt hengästyttävä määrä, liki 70 teosta. Ura lähti alkuun Kaarinan kaupungin runokilpailun voitolla 2002.

Vaivan arvoista laajenee nimeään ja aihettaan merkittävämmäksi teokseksi. Kirjoihin kiertyvät pohdinnat avaavat koko kirjallisen perinteen merkitystä. Teksti ei latistu kritiikiksi tai kehuiksi, vaan hakee syvempiä yhteyksiä elämään ja kulttuuriin. ”Arvottava” ote nousee esiin vain tekstissä Ilmari Rantamalan teoksesta Harhama (1909). ”Eräät vuoden aikana lukemistani teoksista /…/ ovat vakiintuneita klassikoita, jotka harva kuitenkaan on vaivautunut kahlaamaan läpi, kun taas muut, esimerkiksi Dorothy Richardsonin romaanisarja Pilgrimage (1915-1938), ovat teoksia, joista moni ei ole Suomessa edes kuullut.”

Sutinen on kirjoittanut esseensä kolmentoista kirjan kehyksiin. ”Tämä kirja käsittelee kirjoja, jotka luin poikkeusvuoden aikana. Samalla se käsittelee sitä, miksi luin juuri ne kirjat. Teokset saattavat päällepäin näyttää siltä, ettei niitä yhdistä mikään muu kuin se, että ne on luettu tietyn ajan sisällä. Itse kuitenkin uskon toisin. Kaikki ne ovat ylipitkiä, vaikeita tai muuten tavalla tai toisella erityisiä.”

Blogin edellinen päivitys ottaa kantaa ilmiöön, jossa muita mollaamalla koetetaan nostaa omaa arvoa. Sutinen kirjoittaa: ”Joskus kirjailijat kirjoittavat pitkiä ja vaikeita romaaneja pelkästään esiintyäkseen muita älykkäämpinä ja visionäärisempinä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki pitkät ja monisyiset kirjat olisi tehty vain siitä syystä. On aiheita ja ihmisenä olemisen puolia, joita ei vain voi käsitellä alle tuhannessa sivussa.” Minulle itselleni teoksen Vaivan arvoista pointti on juuri tässä. Elämän ja kirjallisuuden kantista on joskus hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin, jotta voisi koettaa hahmottaa mistä on tulossa, ja minne menossa.

Tieto-Finlandialla palkitut teokset ovat usein olleet fokukseltaan yhteen aiheeseen tai teemaan keskittyviä kirjoja. Sutisen Vaivan arvoista on kulttuuriin, sivistykseen, taiteeseen ja humanismiin haarova rihmasto. Minun on mahdotonta kirjoittaa siitä blogipäivityksen mittaan muuten kuin suosituksena, ja muutamaan lainaukseen tukeutuen.

Henry James puolustautui saamaansa kritiikkiä kohtaan toteamalla, ettei kirjailijan tarvitse kirjoittaa sellaisista aiheista ja sellaisilla tavoilla, jotka ovat kaikkien mielestä kiinnostavia. ”Taide on se, joka luo elämää”, hän totesi. Sutinen kirjoittaa: ”Mitä James tarkoitti tällä? Ennen kaikkea sitä, että hänen mielestään kirjallisuus ei toimi siten, että etsitään innostava aihe, josta kerrotaan tietyllä agendalla, mitä Wells piti oikeana metodina. Sen sijaan Jamesille mikä tahansa muuttui kiinnostavaksi, kunhan se kuvattiin kirjallisesti tietyllä tavalla. Hänelle elämä ei tullut ennen taidetta, vaan taide tuli ennen elämää.”

On se hienoo hei, että joku tekee duunit puolestasi ja tiivistää vaivan arvoisia ajatuksia kirjaksi. Näin voit laajentaa kokemuksia ja elämää, luet sitten 1300-luvun Yoshida Kenkoa – tai Ville-Juhani Sutista juuri nyt.

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Terveiset kirjaston viinikellarista

2. Yoshida Kenkon klassikko

…………………………………….

”Huonoa” kirjallisuutta tarvitaan!

Luin 19.2. Hesarista Miki Liukkosen ”haastattelun”. Tietysti siihen otettiin kantaa sos-mediassa. Eihän jutulla muuta pointtia ollut. Sivuutan yleensä tällaiset. Narsismi on houkuttava, mutta lyhytnäköinen lähtökohta mielipiteille. Kari E. Turunen kirjoittaa teoksessaan Ikävaiheiden kriisit: ”On suuri onni, että yksilö ei ole minkään arvoinen; tiedottomat siteet kirpoavat. Ihmisolemus ei pyhity itsestä, vaan itsen ulkopuolelta, itsen vaiettua.”

Juttu otti kuitenkin kipinää, kun aloin törmäillä hauskoihin assosiaatioihin. Satuin samaan aikaan lopettelemaan Ville-Juhani Sutisen Tieto-Finlandialla palkittua teosta Vaivan arvoista. (Avain 2022)

Käsitellessään Uwe Johnsonin 1720-sivuista teosta Anniversaries, sivulta 295 löytyy osuva luonnehdinta. Aivan kuin se olisi Miki Liukkoselle kirjoitettu – ehkä onkin, vastineeksi nuoren neron aiemmille puheille. Palaan Sutisen kirjaan tarkemmin, kun muut hommat antavat myöten. Ei kirjan peruskysymys ”Mitä on hyvä kirjallisuus” katoa minnekään.

Sitten otsikon asiaan. Olen usein siteerannut edesmennyttä ystävääni, joka kaipasi yhtä runoa ja sille yhtä lukijaa. Hänen vakiväittämiinsä kuului myös: ”Kyllä huonoa kirjallisuutta tarvitaan.” Minna Castrén kirjoittaa Hesarissa 28.2. ”Kirjallisuus, lukutaito ja lukemisharrastus ovat perustaa, jolle suomalainen kulttuuri ja identiteettimme on rakentunut. Kirjallisuus on äidinkielemme kotipesä, historiallisen muistimme elävä keskus…”

On vaikea löytää kapeampaa ja omahyväisempää kirjallisuuskäsitystä kuin Liukkosella. ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” on sosialisti August Beckerin fraasi, jota myös Marx käytti. Jos joku kaipaa ”viihdekirjallisuutta”, se hänelle suotakoon. Jos toinen hakee Liukkosen neroutta henkisiksi kainalokepeikseen – kyllä sekin käy. Ja kirjaroviot (turhan tiukka kärjistys tähän) me jo tiedetään.

Itselleni tärkein kysymys on aina ollut: Mistä kannattaa kirjoittaa? Jos käyttää pari vuotta elämästään romaanin lähdetöihin ja kirjoittamiseen, voi miettiä, mikä on vaivan arvoista. Apurahakausina olen miettinyt työni oikeutusta ja päätynyt siihen, että olen yhteiskunnalla töissä ja kirjaan aikaani yhdestä näkökulmasta. Se ei suinkaan sulje pois, että esimerkiksi romaanini Yllämme kaartuva taivas, avaa 103 vuoden aikaikkunan.

Summa summarum, joka pätee joka asiaan: hoitele oma tonttisi ja huomioi muut niin hyvin kuin kykenet. Viimeinen kuva: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa. (Moreeni, 2014, suom. Veli–Pekka Ketola)

……………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Onko hän lukeneempi jalkapalloilija kuin useimmat kirjailijat?

2. ”Julkisuus on minulle elintärkeätä”

…………………………………….

Rakkautta, kaipausta ja tuskaa viidellä rivillä

Eija Aromaa on julkaissut kokoelman Välähdys hämärässä. Variaatioita Izumi Shikibun runoista (Basam Books 2022). Kirja on hänen kuudes runoteoksensa. Esipuheessaan hän kertoo tunteneensa sukulaisuutta Shikibuun vuosien ajan: ”Kuka tuo nainen oli? Miksi hän valitsi minut? Vai varastinko Itzumit itselleni? Otinko röyhkeästi omikseni? Ei, se meni juuri päinvastoin. Itzumi anasti minut.

Tulee mieleen myös Mia Kankimäen kokemus. Hän jätti 38-vuotiaana päivätyönsä ja lähti jäljittämään tuhannen vuoden takaista, japanilaista Heian-kauden hovinaista Sei Shōnagonia: ”Yli kymmenen vuotta sitten aloin vaihtaa ajatuksia 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shōnagonin kanssa. Luin hänen teoksensa Makura no shi eli Tyynynaluskirja jollain japanilaisen kirjallisuuden kurssilla ja rakastuin oitis.” Kankimäen kirja kuvaa tuhannen vuoden takaista elämää laajemmin. Minun on helppo tunnistaa edesmenneiden kanssa keskustelu – juttelenhan itsekin heidän kanssaan ehtimiseen.

Aromaan kirja koostuu eri kokoelmista suomennetuista tankarunoista. Runon mitta on 31 tavua viidessä säkeessä: 5, 7, 5, 7, 7. Perinteen mukaan kolme ensimmäistä säettä muodostavat tapahtuman, tunnelman tai luonnon kuvauksen. Kaksi viimeistä liittyy rakkauteen, kohtaloon, kaipaukseen, eron tuskaan tai kuolemaan.

Eija Aromaa, kuva: Ilkka-Pohjalainen, Jarno Pellinen

Izumin aikakauden hovietikettiin kuuluivat uskonnolliset ja seremonialliset menot. Runoja kirjoitettiin, lausuttiin ja vaihdettiin jokaisen tapaamisen johdosta. Aromaa kirjoittaa: ”Olen pyrkinyt tuomaan runojen hengen tähän päivään. Olkoot nämä variaatioita Izumi Shikibun runoista. Hän kertoo tehneensä käännökset englannin kielestä, mutta saaneensa tärkeää editointiohjausta Kai Niemiseltä. 

Kokoelman runoihin on usein liitetty lyhyt selvitys tekstin taustasta: Nähdessään jonkun pitävän viuhkaani ministeri Michinaga kysyi kenen se on. Kun hän kuuli että se on minun, hän otti sen ja kirjoitti siihen ”kevytmielisen naisen viuhka”. Minä vastasin:

Joku ohittaa

rakkauden ja joku

ottaa sen vastaan.

Portinvartijanako

tuomitset valintoja?

Terävä vastaus kävisi tänäänkin, tuhat vuotta myöhemmin. Välähdys hämärässä käsittelee kuitenkin eniten kahden rakastavan tai kaipaavan ihmisen suhdetta. Tanka voi olla silti kirpeän aforistinen:

Kumpi parempi:

kaukainen rakastaja

jota ikävöit

vai päivittäinen jolta

et kaipaa enää mitään?

Aromaan suomennoskokoelma on kiinteä kokonaisuus, jossa tunnelma pitää johdonmukaisesti. Lukemisen jälkeen kirja vietti vielä pitkän tovin yöpöydälläni selailtavana ja kääntelin sivuille koirankorvia. Rakkauden draamaan voisi käyttää romaanin mitan – tai sen voi tiivistää pokkarin kokoon, jossa joka sivulla on vain viisi lyhyttä riviä.

……………………………………..

Blogin extralinkit

1. Mia Kankimäki, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

2. Annan määräyksen että teidän annetaan elää yksi vuosi lisää

……………………………………….

Jäniksen vuosi – KUNG HEI FAT CHOY!

Kiinalaista horoskooppia hallitsee kaksitoista eläinmerkkiä, jotka ohjaavat elämäämme luonteensa mukaan: härkä, tiikeri, jänis, lohikäärme, käärme, hevonen, lammas, apina, kukko, sika, koira, rotta. Lisäksi tulkintaan vaikuttaa materian viisi elementtiä: metalli, vesi, puu, tuli ja maa. Tiikerin vuosi on henkitoreissaan, 22. tammikuuta 2023 alkaa jäniksen vuosi. Kiinalaiset juhlivat vuoden vaihdetta 15 päivää, koska silloin sukuloidaan pitkienkin matkojen taakse.

Albrecht Dürer 1502

Jänikset ovat älykkäitä, ahkeria ja järjestelykykyisiä. Mukavuudenhalustaan huolimatta he haluavat kehittää taitojaan ja tietojaan loputtomasti. Jos Jänis on syntynyt metallin merkeissä, hän viihtyy yksinäisyydessä ja suhtautuu kiihkeän innokkaasti ”yleviin ideologioihin”. Hän on idearikas visiönääri, joka osaa ”lukea” ympärillä olevan syvintä olemusta ja kiinnostunut eri kulttuureista. Jänis on kunnianhimoinen, mutta ei juonikas tai ahne. Jänis on luotettava ja osaa punnita asioita eri näkökulmista. Hän aistii herkästi muiden ihmisten tunnetilat. Jäniksellä on silmää kaikelle estetiikalle.

Taikausko, uskomukset ja ennustukset ovat kulttuurisidonnaisia. Kuitenkin saunavihdalla roimimisella ja rakettien paukuttelulla on sama päämäärä: pahojen henkien karkotus. Saattaa silti olla, että joltain on alkuperäinen tarkoitus jo päässyt unohtumaan. Siellä missä kulttuuri on monin verroin omaamme vanhempaa henkien arkinen asema ei yhtä helposti horju.

Kiinassa käytetään vieläkin yleisesti ”pirunpeiliä” jopa Hong Kongin kerrostaloissa. Punaiseen puukehykseen kiinnitetään kahdeksankulmainen peili, jossa on kuvattuna tiikerillä ratsastava jumala. Se asetetaan oven karmiin tai ikkunan ulkopuolelle. Kun paha henki pyrkii sisään, se näkee oman kuvansa, säikähtää ja pakenee täyttä karkua.

Kuva: DeviantArt by jenn-d

Erityissuojelua tarjoavat ovijumalat, joiden tarina juontaa Tang-dynastian ajalta, 600-luvulta. Keisari Tai Zong sairastui ja paholaiset vaanivat öisin hänen henkeään. Lopulta kaksi uskollista kenraalia tarjoutui ovelle vartioon: ”Olemme ehtineet tappaa miehiä kuin muurahaisia, tuskin me henkiä pelkäämme.” Siitä pitäen keisari nukkui rauhallisesti. Lopulta Tai Zong maalautti kenraaleista kuvat, jotka asetettiin vartioon. Keino tepsi niin hyvin, että kuvia liimaillaan yhä kotien ulko-oville.

Ja koska vuoden alku antaa suunnan tulevalle, täytyy pahojen henkien torjumisen ohella olla varma myös siitä, että hyvät pääsevät sisälle. Niitä varten valmistetaan punaiset paperiliuskat, joihin kirjoitetaan viisi onnea, jotka kolkuttavat kodin ovelle: Kunnia, Pitkä ikä, Onnellisuus, Ilo ja Rakkaus.

Haluan toivottaa Sinulle KUNG HEI FAT CHOY! eli rikkauksia… mitä ne itse kullekin sitten merkitsevätkään. Ehkä toteutuvia unelmia ja toiveita. Unohda uuden vuoden lupaukset, ne liittyvät yleensä askeesiin. Avaa ovi, kun onni kolkuttaa. Omalla työhuoneellani on toistaiseksi kolmekymmentäkolme jänistä – se 34. kulkee mukana koko ajan ja neuvoo tarvittaessa. Kunhan vain aina kuulisin viisaampaa.

……………………………………..

Blogin extralinkit

1. Ihmisen omakuva ja maailmanhistorian tärkein eläin 

2. Kiovassa diktaattori rojahtaa graniittiin pää edellä

………………………………………..

Jos paha pesii ihmiseen, voiko sitä enää karkottaa?

Blogi nostaa päivitykseen Marja Kyllösen tuoreen romaanin Vainajaiset (Teos 2022). Aluksi pitää kertoa tarina. Mainitsen siinä myös itseni, mutta se on lopulta vain vaikutuksen tehnyttä nostalgiaa.

Turun kirjamessut 2022: Marja Kyllönen, Päivi Koivisto, Juha Siro.

Moni kirjailija on ponnistanut Pirkanmaan kirjoituskilpailusta julkaisevaksi tekijäksi. Esimerkkinä vaikkapa Mirkka Rekola, Nobel-veikkauksiinkin noussut. Vaatimattomiin saavutuksiini sisältyy jonkinmoinen ”ennätys”, viisi palkintosijaa (tai kunniamainintaa) putkeen. Seppo Jokinen ylsi samaan, mutta ei peräkkäisinä vuosina.

Muistan hyvin vuoden 1995. Sain palkinnon lyriikasta, mutta proosasarjassa tapahtui jotain ikimuistoista. Marja Kyllösen novelli Kenokohtu löi aivan ällikällä. En ollut ainoa, kurssikaverit Viita-akatemiassa opettajaa myöten olivat vaikuttuneita. En muista muita vuosien varrella palkittuja, Kyllösen novellin ensimmäisen- ja viimeisen lauseen muistan, paljon sisällöstäkin.

Kyllösen esikoisromaani, Lyijyuuma julkaistiin 1997. Hesarin palkinto parhaasta esikoisesta. (Taas mainostusta: mulle kirjailijaliiton palkinto vuoden esikoisesta 1998). Myös Marjan toinen romaani Rikot sai hyvät arvostelut. Sitten hän katosi kirjalliselta kentältä 21 vuodeksi.

Kyllösen kustannustoimittaja oli vaihtunut, eikä uusi katsonut seuraavaa käsikirjoitusta julkaisemisen – ei edes työstämisen arvoiseksi. Seurasi lamautuminen ja häpeä koko kirjoittamista kohtaan. Entinen, eläköitynyt kustannustoimittaja, Eila Kostamo piti liekkiä yllä, eikä Kyllönen luovuttanut.

Lopulta Teos tarttui käsikseen ja teki mitä piti. Vainajaiset on historiaan jäävää kirjallisuutta. Ennustin sille F-ehdokkuutta enkä väärässä ollut. Romaani ei ole lukijalle vaivaton rasti, eikä pidäkään. Helpot asiat me jo osataan, niitä, jotka ajattelua kasvattaa, sietää vähän funtsia.

Tuntuu vaikealta lähestyä näin lyhyessä jutussa 350-sivuista romaania, jonka psykologinen tarina on niin moniaalle haarova. Kirjan takakansi luonnehtii näin: ”Vainajaiset kertoo perheeksi kasvamisen vaikeudesta ja siitä, miten ihminen reagoi, kun kaivattu täyttymys aina vain lykkäytyy. Se on myös tarkkanäköinen kuvaus pahuudesta, joka etsii uhrikseen ketä tahansa.”

Kyllösen ansio on edelleen kielellinen. Esikoisesta se on kehittynyt selkeämmäksi menettämättä silti luonnettaan. Nyt kieli palvelee tarinaa ja rakennetta täsmällisemmin. Ensimmäiset kirjat etenivät niin voimakkaasti vertausten ja metaforien varassa, että syvin sanottava uhkasi hukkua niiden alle. Vainajaiset on hiottu, kirjallisen muodon harppaus eteenpäin.

Ai että, kuinka iloinen voin olla kollegan menestyksestä!

……………………………………………

Blogin ekstralinkit

1. Mistä kannattaa kirjoittaa – ja kenelle?

2. Vaihdetaan koko maailman kuva!

……………………………………………

Haloo, herätkää siellä Migrissä – joulupukin maahanmuuttolupa pitää perua!

On perinteisen joulupostauksen aika. Pikkuisen aina skarpataan ja kuvia vaihdetaan päivän tilanteen ja uutisten mukaan.

Kuva sivustolta coca-cola.fi

Migrin ja maahanmuuttoviranomaisten tietoon seuraavaa: on epäiltävää, että Korvatunturille pesiytynyt henkilö, joka esiintyy nimellä Joulupukki, on maassa laittomasti ja ilman oleskelulupaa. Välttelee säännöllistä työtä ja tekee pimeetä duunia. Koettaa rakentaa brändiään valheellisilla ja vieraan kulttuurin mielikuvilla. Toiminta on häikäilemätöntä ja organisoitua. Jälkien peittelyssä ja viranomaisten hämäämisessä avustavat lukuisat valepukit. Entä Joulumuori, kuuluuko eukko samaan kastiin muiden karkotettavien kanssa?

Joulupukki väittää olevansa suomalainen. Ikäänsä ja synnyinpaikkaansa koskeviin kysymyksiin hän vastaa vältellen, vaikka ne ovat yleisesti tiedossa. Henkilön alkuperäinen nimi on Nikolaos. Syntynyt 200-luvun lopulla Lyykiassa, joka on nykyistä Lounais-Turkin aluetta.

Kuva sivustolta Bukowskis.com

Nikolaoksella on ikää vajaat 1800 vuotta, mikä ei pyhimykseksi julistetulle henkilölle ole paljon. Kirkonmies toimi aluksi Myran piispana, mutta alkoi sittemmin ulottaa toimintaansa ympäri Eurooppaa. Henkilö vaihtoi usein identiteettiä ja toiminta alkoi saada outoja piirteitä. Alkuperäinen ajatus lasten suojelemisesta keikahti kurinpitäjän rooliin.

Kuva, parool.nl / BEEL ANP

Varhaiseen kuvaan on ikuistettu yksi siirtymävaiheista. Pyhimyksen apuri on saanut sarvet ja risukimpun ja alkajaisiksi pelotellaan tenavat ojennukseen. Erityisesti Itävallassa kehittyi tapa, jossa Nikolaoksen kanssa kulki Krampus, musta paholainen. Kurinpidon ihanne on säilynyt: ”Onkos täällä kilttejä lapsia”, kysyy myös Korvatunturin pukki ensitöikseen.

Kuva: whatsupwithamsterdam.com

Kun Sinterklaasina esiintyvä hahmo nousi 1600-luvulla Amsterdamista laivaan ja suuntasi New Yorkiin, oli viisainta ottaa jälleen yksi uusi nimi käyttöön. Se ei Santa Clausia pelastanut. Siihen tarvittiin rutkasti rahaa ja kunnon markkinointikoneisto. Kuinkas muutenkaan.

Kuva: coca-cola.fi

Santa Claus synnytettiin uudelleen 1931. Coca-Cola tilasi ja mainospiirtäjä Haddon Sundblom loi hahmon, joka tuli tunnetuksi kaikkialla maailmassa käsittämättömän nopeasti. No, rahalla saa ja porolla pääsee. Sundblom piirsi massiivisiin mainoskampanjoihin pukin edesottamuksia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Taiteilijan vanhemmat olivat siirtolaisia. Isä Ahvenanmaan Föglöstä ja äiti Ruotsista.

Kuva: pietarsaarensanomat.fi

Suomalaisessa kulttuurissa kaikkineen on äärettömän ohuesti mitään ”aitoa ja alkuperäistä”. Jos Joulupukki olisi Korvatunturilta kotoisin, se olisi yhä pakanallinen ja surkea laina ortodoksisesta ja katolisesta kulttuurista. Harmaaturkkinen ja humalassa mellastava sarvipää, joka Nuutin päivänä ryöstelee jouluruoan tähteet ja saa pienimmät piiloutumaan juoksujalkaa.

……………………………………..

Blogin extralinkit

1. Onko joulu Saturnalia-juhlan jatkumo? 

2. Ihmeellistä joulua

………………………………………..