Perjantairuno ja ikuisen elämän edellytys

Ovidius eli Jeesuksen aikaan, ajanlaskumme taitteessa. Hän oli oman kulttuurinsa Elias Lönnrot, joka keräsi antiikin tarut ja kirjoitti ne eepokseensa Muodonmuutoksia.

Orpheus ja Eyridike. George Frederic Watts, 1869

Teos on länsimaisen kirjallisuuden kulmakivi. Myös Shakespeare piti Ovidiusta esikuvanaan. Ja ne, jotka kaikesta jotain ymmärtävät, väittävät että klassisten kertomusten kaavan voi tiivistää sormista luettavaan määrään. Kaikki löytyvät Muodonmuutoksista.

Marcel Camus: Musta Orpheus, 1959

Totta on, että hyväksi havaittu draama toistaa itseään vuosisadasta toiseen ja jää elämään ikuisesti. Perjantairunon viimeisissä säkeissä on viite Orpheuksen ja Eyridiken tragediaan. Yhtä huonosti kävi kuin Lootin vaimolle. Jos jumalat asettavat armolleen ehtoja, niitä on syytä noudattaa.

Orpheus ja Eyridike, Pariisin Oopperan baletti 2012. Kuva Agathe Poupeney.

Myttyyn mennyt yrityskin saattaa silti johtaa ikuiseen elämään. Ensimmäisessä kuvassa Georg Frederic Wattsin näkemys Orpheuksesta ja Eyridikestä, 1869. Toinen Marcel Camusin elokuvasta Musta Orpheus, 1959. Kolmas kuluvalta vuodelta, Pariisin Oopperan baletin esityksestä. Tragedian pääpari on yhä sama kuin ennen ajanlaskumme alkua.

…………………………………………………………………………….

Perjantairunon teksti numero 75 ja 290 muuta löytyvät helmikuussa 2013 julkaistavasta kokoelmastani Babel:

Tänään on vaikeinta on olla kirjoittamatta

miten Lontoon filharmoonikoista vyöryy raakaa voimaa

miten Dresden tulvii hyvää tahtoa

miten intialainen oluttehtailija saa sankarin maineen

miten Viro muistaa miehitysajan kuljetuksia Siperiaan

miten poika kurkistelee muurin yli Länsi-Berliinissä 1961

miten Kathrin rakastaa yhä omaa Berliiniään

miten toiset meistä toimivat henkensä kaupalla

miten kuivuudesta kärsivät kantavat vastuun sodan häätämistä

miten pakolaissopimus täyttää kuusikymmentäyksi vuotta

miten Koillisväylästä avautuu kaupallinen reitti Aasiaan

miten Pakistanin mullahit uhkaavat taiteilijaa

miten omantunnonvapautta korostetaan suhteessa seksiin

miten naispapin uutta virka-asua arvioidaan

miten lukea väärin: Saatana lämmitti jalkapallostadionin

miten Santana konsertoi Tampereen stadionilla

miten ruotsalainen dekkaristi uhkaa lopettaa uransa

miten maailma on Sotkan munasta syntynyt

miten ikuista elämää on mahdoton tavoittaa

ennen kuin noutaa manalasta kuolleen neitsyen

…………………………………………………………………………..

Perjantairuno kuoleman kintereillä

Lainasin edellisen perjantain tekstiin laulun sanoja siitä miten jätkälle ei romantiikka sovi. Ystävä Facebookissa kysyi teenkö siis ”jätkille” oman ja karumman tekstin?

Budapest 1956.

Lupasin ainakin jotain erilaista. Unkarin kansannousu leimahti ja tukahdutettiin 1956. Albert Camus ja Jean-Paul Sartre olivat aikalaistodistajia. Itse ehdin Budapestiin vasta muistopäivänä viisikymmentä vuotta myöhemmin.

Budapest 1956.

Päivän tekstit tulevat ensi tammikuussa julkaistavasta kokoelmasta Babel. Kirjan kaikkialle haarova rihmasto ottaa maailman haltuunsa ja puristaa sen yksien kansien väliin. Tässä tekstit 86 ja 87. Ei romantiikkaa. Vain havaittava hippu melodraamaa.

…………………………………………………………………………..

Camus epäili Jean-Paul S:n tavoin

olemassaolon tarkoitusta – että se on tarkoituksetonta.

S. kirjoitti romaanissaan: ”Juuri se minua ärsyttikin,

maailman, tuon juosta jolkottavan toukan

olemassaoloon ei ollut minkäänlaista syytä.”

…………………………………………………………………………..

Entä Unkarin kansanousu

lähes kuusikymmentä vuotta sitten, reikäliput

joiden keskeltä vallankumoukselliset olivat leikanneet

kommunistisen puolueen vaakunat,

100.000 puna-armeijan sotilasta

kaduilla kirskuvat panssarivaunujen telaketjut

liki neljätuhatta kuollutta ja kaksisataatuhatta

kotimaastaan paennutta,

kaksikymmentäviisituhatta vankilassa viruvaa

ja kaksisataakolmekymmentä

kuolemantuomiota.

Maailman toukka on hengissä yhä,

ilman syytä – tai hyvästä syystä.

Epäilemättä jälkimmäisen tähden. Elämän arvo

on niin kovaa valuuttaa, että toiset ovat valmiita

vaihtamaan sen kuolemaan.

………………………………………………………………………….

Kuvat: Militaryphotos.net

P.S. Tein blogiin rakkauden ja romantiikan lähettiläistä päivityksen 8.7.2010. Jutussa arvioidaan Juice Leskisen ja Tommy Tabermanin koottujen runojen kokoelmat. Linkki tästä.

……………………………………………………………………

Perjantairunossa pirulle myyty sielu ja Burroughsin tragedia

”Niin suuria tarinoita ei enää ole, että voisi myydä sielunsa pirulle.” Lainaus on esikoiskokoelmastani Vapaa pudotus. (Like 1998) En tiedä vieläkö piru käy sieluilla kauppaa. Alkuperäisestä Faustin tarinastakin on traaginen versio sekä katumuksen ja jumalan armon kirkastama vaihtoehto.

Suuria tarinoita punnitessa olin väärässä. Antiikin tragediat solmivat tarinan tiukkaan pakettiin, jonka lopussa katarsiksen kyyneleet johtivat puhdistukseen ja elämänhalun palautumiseen. Nykyhetkeä kokoavaa suurta tarinaa kaipaillaan säännöllisin väliajoin.

William S. Burroughs

Tarina elää yhä, mutta kertomus on fragmentoitunut ja rihmastoitunut. Se on kaikkialla eikä missään. Informaatiovyöry itsessään on Suuri tarina tänään. Peilinsirpaleista voi koota näköiskuvia, mutta miten ilmaista kaaoksen kokonaisuutta.

Ensi tammikuussa ilmestyy kokoelmani Babel, jonka 365 tekstiä tekevät maailmasta päivityksen. Luomisesta lähtien. Yksi avainteksteistä on numero 63. Ei siinä esiintyvän William S. Burroughsin vuoksi, vaan hänen haastattelunsa. Teksti kurkottaa kuudenkymmenen vuoden taakse ja määrittää samalla tulevaisuutta.

William S. Burroughs

Burroughs itse (1914 – 1997) oli beat-sukupolven keskeisiä kirjailijahahmoja. Palikka, joka ei tahtonut sopia järjestäytyneen yhteiskunnan lokeroon. Hänestä ehkä myöhemmin lisää. Tänään Perjantairuno.

………………………………………………………………………………..

William Burroughs ampui vaimonsa, häntä kiehtoivat aseet

(ehkä se oli kylmän metallin kosketus, ylemmyydentunne)

vahinko sattui Meksikossa 1951, juovuksissa ja leikin varjolla.

Syyllisyys kuristi kirjailijaa kuolemaan asti eikä hän voinut

kuin kirjoittaa joka päivä säilyttääkseen järkensä.

Toimittaja kertoo miten oli tavannut Burroughsin 80-luvulla

tämän ainoaksi jääneellä Suomen-kiertueella:

”Junassa Helsingistä Tampereelle kysyin monia nykyajan

piirteitä kirjoissaan ennustaneelta Burroughsilta

myös cut-up, eli leikkaa ja liimaa -kirjoitusmetodista.

– Me elämme  c u t – u p i s s a.  Tuossa ikkunassa

maisema vaihtuu koko ajan. Samalla me keskustelemme tässä

ja kuulemme katkonaisesti mitä ihmiset vieressämme puhuvat.

Näemme mainoksia ja pohdimme ehkä, mitä söisimme tänään.

Sekalaiset informaatiot leikkaavat lakkaamatta ja

hallitsemattomasti toisiaan.”

……………………………………………………………………………………

Perjantairuno: Klovni odottaa aplodeja, yleisö kaipaa veistä

Kuva ja sana. Yksi ja sama asia, aivoissa syntynyttä vuorottelevaa informaatiota. Tapaus Perjantairuno ei valaise väitettä, vaan kertoo puhtaasta sattumasta.

Viimeistelen mittavaa teosta nimeltään Babel. Sen runoissa heitetään hyvästit keskeislyriikan ensimmäiselle persoonalle. Säkeet, jotka alkavat ”Minä olen…” voi puolestani haudata sadaksi vuodeksi ja kaivaa sen jälkeen esiin aivan kuten ”kokeellinen” runous tekee tänään kalutessaan Hugo Ballin, Tristan Tzaran ja kumppaneiden hautaamia luita.

Provosoinnit sikseen, kyllä runon kokija riveiltäni löytyy, vaikka se muuksi onkin nimetty. Perjantaitekstin ydin on sattumassa. Kirjoitin runon, ja hakiessani kuvaa löysin leffan, jota en ole nähnyt.

Patrice Leconte: La fille sur le pont. 1999

Patrice Leconte ohjasi elokuvan ”La fille sur le pont” vuonna 1999. Nainen pääosassa on Vanessa Paradis, mies Danielle Auteuil. Koostin elokuvasta pysäytykset runon pariksi. Olkaa hyvä, teksti numero 43.

……………………………………………………………………………………………..

Katsojien keskuudessa käy pettymyksen kohahdus

kun tivolin veitsenheittäjä peruu numeronsa

ja alkaa kertoa katsojille omia sydänsurujaan.

Tampereen runot huomioivat heikosti (jos lainkaan)

ensimmäisen persoonan tuskat ja tunteet.

Psykiatria kiinnostaa potilas, sutta saalis

jousi vaatii nuolta, kivääri luotia

lapsi haluaa leikkiä, sankari seikkailla

tyranni tavoittelee valtaa, kissa hiirtä

diktaattori suunnittelee palatsia, sorrettu vallankumousta

idealisti julistaa rauhaa, terroristi taistelua

nälkäinen toivoo ruokaa, kylläinen lepoa

ahne himoitsee rahaa, alemmuudentuntoinen arvostusta

iho kaipaa kosketusta, toive täyttymystä

klovni odottaa aplodeja, yleisö veistä,

joka kerta toisensa jälkeen heitetään

henkeäsalpaavan tarkasti avustajan ohi.

………………………………………………………………………………………………

Perjantairuno ja Schjerfbeckin anastettu omakuva

Suomen ainoa maailmanluokan kuvataiteilija täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Juhlan kunniaksi Ateneumin taidemuseossa on avautunut tänään laajin koskaan järjestetty Helene Schjerfbeckin (1862-1946) näyttely.

Ateneum nostaa esille 300 työtä ja näyttelyn luetteloon on kuvattu 750 teosta. Yksi merkittävä työ on kadoksissa edelleen: Omakuva vuodelta 1921. Teos oli esillä Eskilstunan taidemuseossa 1975. Maalaus varastettiin ja on sillä tiellään.

Schjerfbeck-artikkeli, Helsingin Sanomat 11.11.11.

Ruotsalainen taidehistorioitsija Lena Holger on ottanut maalauksesta ainoan tallella olevan värikuvan. Holger on tutkinut Schjerfbeckiä yli neljäkymmentä vuotta. Viimeksi hän urakoi seitsemän vuotta taiteilijan kirjeenvaihdon parissa. Tutkimuksen tuloksena on julkaistu runsaasti kuvitettu kirja suomeksi ja ruotsiksi.

Åbo Akademin kirjastoon on tallennettu pari tuhatta Schjerfbeckin kirjettä. Liki kaikki taiteilijan lähettämiä. Itse saamansa kirjeet hän tapasi polttaa ja suositteli sitä myös kirjeidensä vastaanottajille.

Schjerfbeck hallitsi ruotsin kielen lisäksi ranskaa ja englantia, mutta ei suomea. Kirjeenvaihto oli hänelle elintärkeä dialogin ja yhteyden vuoksi, itse kirjeet eivät merkinneet muuta kuin häiritsevää materiaalia, jonka saattoi hävittää.

Kuvan ja sanan liitto on askarruttanut useita taiteilijoita. Da Vinci kirjoitti aiheesta esseen, jossa hän todisteli kuvataiteilijan päämääriä aidommiksi kuin runoilijan. Lauri Viidan sitaatin lainaan ulkomuistista, joten pahoittelen mahdollista epätarkkuutta. Ajatus pitää kutinsa: ”Millään muulla taiteen keinolla kuin kirjallisuudella ei ole mahdollista ilmaista, että tässä huoneessa ei ollut eilen kahta kaksivuotiasta vinttikoiraa.”

Kun palaan varastetun maalauksen kuvaan, joka julkaistiin Hesarissa 11.11.11. haluan pelastaa Schjerfbeckin maalauksen. Epätodennäköistä kyllä, mutta se saattaa olla tuhoutunut. Runossa se voi elää ikuisesti. Ehkä teksti kertoo myös jotain kuvan ja sanan suhteesta. Moni täällä julkaistu runo löytyy tulevasta kokoelmasta BABEL. Niin tämäkin, teksti numero 262.

……………………………………………………………………….

Tampereen runot ikuistavat kadonneen maalauksen

neliön mittasuhteet, taustan väri oliivin, reunoiltaan

se taittuu tummempaan sammaleen vihreään,

saa lähempänä kasvoja lämpimän hiekan sävyjä,

kasvojen ovaali liki täydellinen, oikean posken kavennus

ja leuan vasen kärki antavat liikkeen rytmin,

lyhyiden hiusten suurpiirteinen pinta ja liioitellun

suuriksi kuvatut korvat korostavat kasvojen muotoa,

oikean kulmakarvan kaari voimakkaan musta,

vasen häivähdys vain – raskaat silmäluomet samaa kaarta

väri saksanpähkinän kovan kuoren ruskeaa,

silmiin sivelty yhtä ja samaa pintaa – melkein mustaa,

katseen terävyyttä tukeva suun muoto,

ylähuulen amorinkaari vailla keskustan kuoppaa ja

symmetrisen alahuulen oikeassa sivussa ihonsävyinen kiilto,

nenän voimakas varjo korostaa kasvojen oikeaa puolta,

niukan paletin tummat laikut nostavat poskipäitä ja

alaviistosta kuvatut kasvot on korotettu mustana väreilevän

kauluksen luonnottoman korkealle jalustalle

joka raottuu antaakseen tilaa puuterinsävyssä hehkuvalle korulle.

Hartioiden harmaa linja on olemattomaksi kavennettu, jotta kuva

olisi koko ajan kohoamassa katsojan yläpuolelle.

……………………………………………………………………………

Perjantairunon Sota ja rauha

Työskentelen ensi marraskuun Ateenassa. Kirjailijaliiton kämppä on valtaväylä Aleksdrasin pienellä Soutsou-poikkikadulla. Levottomuudet keskittyvät yleensä Syntagma-aukiolle ja sen lähikaduille.

Kuva: Petros Giannakouris

”Meidän” kulmilla saattavat silti mielenosoittajat marssia kohti keskustaa. Poliisiketjut kiristyvät Aleksandrasille ja kyynelkaasun katku tuntuu kurkussa. Poimin ensimmäisen kuvan uutisvirrasta, vaikka omiakin olisi. Tämä ei silti ole Perjantairunon pointti.

Toisen kuvan nappasin viime käynnillä lähellä Syntagmaa. Pari tuntia ennen kuin mielenosoittajat kokoontuivat ja ensimmäiset roskakorit sytytettiin.

Juha Siro: Ateenan kahvilassa.

Perjantairunon asia on elämässä, joka uutisista huolimatta jatkuu niin monella tasolla. Yhtä hyvin nyt kuin tuhansia vuosia sitten. Tämä päivä on aina historian päätepiste – siinä on kaikki. Kunnes nousee uusi aamu.

Teksti numero 246 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL. Tarina taivaita kurottavasta tornista on niin vanha, että se on jo aika päivittää.

…………………………………………………………………………….

Kello 12.09

Polkupyörä Pireuksen satamassa, vanha rämä kävelysillan kupeessa, Leonardon lentolaitteen ikäinen, satulan sivuilla jättiläislepakon siivet mustaa pergamiinia, luiset ruoteet. Oi miten sininen saattaa olla taivas. Aurinko helisee sataman yllä, keskipäivän kämmenellä meren tyynet valopisarat – mikä riemu polkea yhä ylemmäs! Muskeliveneiden kupeilla kelluvat kurjat kalastajapaatit, ouzontuoksuiset sänkileuat setvivät sotkuisia verkkoja, siimalaatikot ja muovisaavit: mustekalaa merianturaa makrillia miekkakalaa garabídesta ja barbúniaa rannan ravintoloihin. Horisontin viiva hapertuu, vuoren rinteelle viskatut talot hohkavat säälimätöntä valoa, syvyyksissä liehuvat sardelliparvien hopeiset viirit. Tavoitan Neitsyt Marian ikonit ja Plakan kappelissa syttyvät tuohukset, kaupungin kattilan ylle nousevan pakokaasupilven ja turistit, joiden huomio herätetään särkemällä lautaset katuun ravintolan edessä. Mielenosoittajat viskovat polttopullonsa ja sytyttävät roska-astiat tuleen, mustat miehet kauppaavat piraattikamaa, Akropoliin päällä temppelin rauniot jatkavat taisteluaan, ihmeellistä ettei sinne ole syntynyt uusia jumalia tuhansiin vuosiin, ehkä entiset neljäkymmentäkaksi ovat kyllin. En ajattele Ikarosta, tämä on merta, tuulta ja ylösnousemuksen valoa. Huvijahdin kannelle nousee Afrodite, nainen joka riisuu susiturkkinsa, viskaa sen alleen ja asettuu kannelle palvomaan aurinkoa alastomana. Laiturilta veteen työnnetty ostoskärry kasvaa pohjassa merenkarvaista vihreää, levä huojahtelee laineiden tahtiin, kun koliseva kromihäkki on viimein alkanut elää.

……………………………………………………………………………..

Perjantairuno: Haluaisitko enkelin hommiin?

Tyttäreni näki unen. Voimakkaammin asiaa kuvailevat käyttäisivät sanaa ilmestys. Niin todelliseksi hän tunteen kuvasi.

Keskellä yötä soitettiin salatusta numerosta. Toisessa päässä puhui kaksi vuotta sitten kuollut perhetuttumme: ”Sain luvan soittaa täältä sinulle. Ole varovainen sillä vesillä sattuu onnettomuus, jossa menehtyy useita ihmisiä. Jos olet heidän joukossaan, menetät henkesi.” Viesti oli lyhyt, mutta nainen lisäsi vielä: ”Ai niin, olen saanut täällä töitä – olen saanut töitä enkelinä.”

Rembrant, Arkkienkeli ilmestyy Tobiakselle 1637.

Minulle kaikki uskonnot ovat yksi ja sama asia. Ne tavoittelevat maailmankaikkeuden järjestyksen takaa jotain suurempaa salaisuutta. On selvää, että sellainen on. Ja ehkä sen takana taas uusi. Aivan kuten tieteelliset ”faktat” korvataan kerta toisensa jälkeen kehittyvillä teorioilla.

Suhteeni enkeleihin on selvä. Isompiakin ihmeitä on. Me pidämme niitä aivan arkipäiväisinä. Istun juuri koneen takana, josta aukeaa koko maailma. Kävin juuri katsomassa Kabulin maisemia. Qalai Kululapushtan kujalla paistellaan jotain paikallista herkkua, katukeittiö käryää.

Jos tuonpuoleisessa tarjotaan enkelin duuneja, järkevä henkilö eläisi niin, että työhaastattelussa hommaan olisi jo hankittuna sopivia meriittejä. ”Hyvät teot” ja lähimmäisten huomioiminen eivät liene haitaksi koskaan.

Kuvaksi tarjoan Rembrantin maalauksen, jossa arkkienkeli ilmestyy Tobiakselle. Tekijä oli köyhän myllärin poika, joka uudisti aikanaan maalaustaidetta radikaalisti. Tuskin kukaan muu olisi 1637 keksinyt maalata näkyviin enkelin jalkapohjat.

Enkeleissä ja klassisessa musiikissa on minulle jotain samaa. En aivan ymmärrä, mutta aavistan. Pitäisi perehtyä paremmin, jotta voisi nauttia tuloksista. Perjantairuno katselee maailmaa tältä kantilta. Tekstileike numero 194 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL.

………………………………………………………..

Musiikki saa joidenkin elämän syttymään

avaa suuren selvittämättömän rakkauden

kykenee vaihtamaan Bachin ja Händelin

Jumalan ja hänen poikansa paikalle, kuulemaan

lumihuiput ja orjantappurapensaan liekkien kielen

näkemään pimeässä, uskomaan ikuiseen elämään

taivaan ja maan yhteyteen – he ovat hartauden vallassa

eivät pelkää pyöveleitä, heidän uskonsa ei horju

he saattavat syleillä ja yhtyä enkelten kanssa.

Niin yksinkertaista on antautua

jos jumalista tulee hyvän päivän tuttuja.

Perjantairuno: Ehkä tärkeintä onkin jakaa omastaan muille

Göran Schildt julkaisi matkaromaaninsa Önskeresan 1950. Toivematkasta tuli kansainvälinen bestseller, joka vastasi miljoonien sodanjälkeisten ihmisten haaveisiin vapauden huumasta.

Kirja kertoo purjehduksesta Pohjanmereltä Englannin kanaaliin, sitten Seinelle ja Ranskan kanavia myöten Välimeren maisemiin. Toivematka ratkaisi myös kirjailijan oman elämän suunnan. Näin Schildt kirjoittaa uudistetun painoksen esipuheessa:

Daphne, Jarl Linblomin piirtämä ketsi. Rakennettu Turun telakalla 1935.

”Toivematkasta tuli myyntimenestys, josta vuoden aikana otettiin kahdeksan ruotsinkielistä painosta, minkä lisäksi tulivat käännökset kuuteen muuhun kieleen. Vielä suuremman menestyksen sai I Odysseus kölvatten, joka ilmestyi 1951 ja kertoi Daphnen ensimmäisestä purjehduksesta Kreikkaan. Se levisi jättipainoksina kahdeksalla kielellä Yhdysvaltoja myöten.

Kirjalla olin ratkaissut toimeentulo-ongelmani lopuksi ikää. Minun ei tarvinnut koskaan alistua yhdenkään työnantajan käskyläiseksi. Sodan utooppinen vapaudenhaave oli odottamatta tuonut minulle todellisen vapauden, jollainen meidän leveysasteillamme suodaan ani harvoille kirjailijoille.”

Luin kirjan kauan sitten, mutta sen ikoninen unelma nousi mieleeni uutta kokoelmaa kirjoittaessa. Mietin miten haaveet ruokkivat elämänhalua ja tulevaisuuden toiveita riippumatta siitä toteutuvatko ne vai eivät.

Federico Fellini ohjaa Anita Ekbergiä.

Ja niinkin saattaa käydä, että toteutumaton työ on voimakkain elämää ohjaava tekijä. Se pitää vain Fellinin tapaan oivaltaa. Tekstileike numero 125 tulee tekeillä olevasta kokoelmasta BABEL.

…………………………………………………………………………………

Talvisota oli viedä Göran S:n hengen.

Selvittyään sotasairaalan painajaisten kautta

elinikäiseen invaliditeettiin, hän päätti toteuttaa haaveensa

ja purjehtia omalla veneellä Välimerelle.

Kirjailija kertoo miten haasteet kirvoittivat uutta elämänhalua,

ja löydettyään hyvin rakennetun ja kauniin kitsin, Daphnen,

päätös oli edennyt pisteeseen, josta ei ollut paluuta.

Göran S. purjehti ja kirjoitti, ehkä hän yritti todistaa itselleen

että unelmien toteuttaminen on kuolemanpilkkaa,

ehkä tärkeimmäksi kasvoikin jakaa omastaan muille.

Kun kirjailija ei kyennyt enää purjehtimaan

hän alkoi suunnitella veneensä upottamista Leroksen rantaan.

Lopulta Daphnen elämä jatkui museoituna, se voisi olla

kuin käänteinen kertomus Fellinin tarinasta:

”Ensimmäistä elokuvaani en päässyt edes alkamaan.

Aihe oli kummitellut mielessäni, mutta aina aloin tehdä

toista tarinaa. Tekemätön elokuva on kuin uponnut

laivan hylky joka pohjasta lähettää

radioaktiivisia säteitään ja on sieltä päätynyt ravitsemaan

kaikkia muita tekemiäni elokuvia.”

Perjantairuno: kuinka katkeroitua elämäänsä?

Martin Scorsese (s.1942) on ohjannut yli kolmekymmentä elokuvaa. Ensimmäiseen Oscar-ehdokkuuteensa parhaasta ohjaksesta Scorsese ylsi 1981 elokuvallaan Kuin raivo härkä. Pääosassa Robert De Niro, jonka kanssa ohjaaja on tehnyt kahdeksan elokuvaa.

Kuin raivo härkä 1981.

Ensimmäinen mielleyhtymä Scorsesesta ja De Nirosta on Taksikuskin repliikki: ”You talkin´ to me?” Parhaan roolinsa De Niro teki kuitenkin ”Bronxin härkänä” näytellessään aikanaan nyrkkeilyn keskisarjan maailmanmestariksi yltänyttä Jake LaMottaa.

En ole ainoa, joka pitää leffaa loistavana. USA:n kansalliskirjasto on määritellyt elokuvan kulttuurisesti merkittäväksi ja valinnut sen suojeltavaksi kansalliseen filmiarkistoon. Yhdysvaltain elokuvainstituutin top 100 -listalla Racing Bullin sijoitus on 24. Urheiluelokuvien listalla 1.

Martin Scorsese: Kuin raivo härkä, 1981.

Racing Bull ei ole urheiluelokuva. Nyrkkeily on vain kehys tarinalle, joka kertoo vainoharhaisesta egoistista. Miehestä, jonka todellisuuden ääripäissä on vain ekstaattinen hurmio tai olemassaolon kireys ja kipeys. Niiden välissä ei ole tavallista elämää. LaMotta ei osaa jatkaa arkea kehän ulkopuolella ja ajautuu lopulta katkeraan yksinäisyyteen.

Robert De Niro + Cathy Moriarty.

De Niro kuittasi Oscarin suorituksestaan. Näyttelijäntyö vie hienovireisyydestä ekstaattiseen raivoon. Filmin edetessä De Niro paisuu trimmistä nyrkkeilijästä turpeaksi yökerhonomistajaksi.

………………………………………………………………………

Runo tulee työn alla olevasta kokoelmastani. Liki 400 rihmastollista ja toisiinsa kietoutuvaa tekstiä syövät sisäänsä ”kaiken merkittävän”. Kokoelman työnimenä on B A B E L. Se tekee maailmasta päivityksen, jota on ehditty odottaa muutama tuhat vuotta.

T e k s t i l e i k e  1 6 3.

Nyrkkeilijän elämä vangitaan filmille ja leikataan

sadan ja kahdenkymmenenyhdeksän minuutin mittaan.

Raskaan keskisarjan mestari keskittyy

takomaan näkökentän tyhjäksi edestään,

”Bronxin härkä” ei vastustajan iskuista piittaa:

You never got me down Ray, you never got me down.

De Niron esittämä LaMotta on putkinäköinen kusipää,

joka hakkaa kaiken kumoon onnensa tieltä.

Ja pirstoo tulevaisuutensa, kun oma olohuone

alkaa käydä nyrkkeilykehästä: rakkaus raivo katkeruus

mustasukkaisuus vainoharhaisuus ja väkivalta,

yhden miehen ottelu koko maailmaa vastaan.

Mustavalkoinen elokuva on tislattu eroon

mustavalkoisesta elämästä

niin kuin sameasta mäskistä poltetaan kirkas viina.