Olen päivittänyt blogia viisi vuotta. Rihmastoon on kertynyt neljäsataaviisikymmentä juttua. Olen takuulla toistanut itselleni merkittäviä ajatuksia – mutta myös kuvitellut kirjoittaneeni sellaista, mikä ei ole blogiin asti päätynyt.
Nostan tähän kolmentoista vuoden takaisen romaanin kahdesta syystä. 1. Vaikka kirjoista ei klassikoita kiteytyisikään, niiden elinkaari on pidempi kuin kahden kirjasesongin väli – jossain aina joku lukee. 2. Pari edellistä juttua sivusi uskottavuuden illuusioita. Mikael Niemen (s.1959) Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (suom. Outi Menna) on tyylilajin oiva esimerkki ja lukusuositus.
Illuusio merkitsee harhakuvaa. Mitä muuta fiktiivinen kirjallisuus voisi ollakaan. Mikael Niemen romaanin tyylilaji on maaginen realismi. Ja jos vielä tarkennetaan, silkka hyperbola, ylettömyyksiin menevä liioittelu. Ja silti – jollain oudolla tavalla Niemen romaanin ilotulitus kääntyy mielikuvituksensa voimalla uskottavaksi. Tälläkin tavoin asiat voi nähdä. Ja kirjoittaa.
2000-luvun alussa kävi näin: Mikael Niemi oli kirjoittanut runoja ja nuortenromaaneja ja hionut niiden ohessa läpimurtoromaaniaan liki kymmenen vuotta. Yhtenä iltana hän meni nukkumaan tuntemattomana – ja heräsi hälyn ja kuuluisuuden keskellä.
Populäärimusiikkia Vittulajänkältä oli ilmestynyt. August-palkinto ja muutama muu vähäisempi odotti. Korkeakirjallisiin piireihin astui outo heppu Tornionjokilaakson Pajalasta. Kuin hölkkäävän poron kanssa esiintyvä mies Norrbottenin vaakunasta: asuna vain lakki ja lannevaate, olalla julmettu nuija.
Mutta asiaan ja esimerkkeihin. Niemen maailmanmaineeseen noussut romaani on poikien kasvutarina 60- ja 70-luvun syrjäkylältä. Aikuisten maailman tarkkailu, seksuaalisuuden herääminen ja musiikki ovat tarinan fokuksessa. Turha pelästyä kliseistä tiivistystä, lue kirja jos et syystä tai toisesta ole vielä sitä tehnyt.
Lainaan muutaman rivin esimerkin uskottavuuden illuusiosta. Kaksi viisivuotiasta koltiaista karkaa kotipihasta. Tavoitteena on Kiina, maailmanlaita johon kaikki loppuu: ”Me saavuimme Frankfurtiin. Ja ellei vaitonaisen matkatoverini maha olisi tullut kipeäksi ja jos hän ei olisi mennyt kakkaamaan pöydän alle, olisimme varmasti, olisimme ehdottomasti, olisimme ilman pienintäkään epäilystä päässeet Kiinaan.”
Ja näin Niemi kuvaa miten nuori poika soittaa kuolleen isänsä kitaraa: Soinnut, kuin suuret perhoset ”lentää lepattivat yli pinnatuolien ja räsymattojen, nousivat hellalle, jolla perunat olivat kiehumassa, kaartelivat ohi seinäkalenterin, seinäkellon, ryijyn, kuningasperhettä esittävän lehtileikkeen ja Honken Holmqvistin ihailijakuvan, nuuhkaisivat patoja ja leipäkoria, syöksyivät päin luutaa ja yöastiaa, pyyhkäisivät koululaukun ja kumisaappaiden ohi ja takaisin keinutuolissa istuvan äidin luo, pyrähtivät kierroksen hänen kilisevän neuletyönsä ja lankakeränsä ympärillä ja lensivät sieltä kohti viherkasveja, begonioita ja anopinkieltä, ylös ikkunalasia pitkin, josta ne näkivät vilauksen pelloista, koivuista ja lypsylämpimästä ilta-auringosta, ohi poljettavan ompelukoneen, putkiradion ja vino-ovisen vaatekaapin ja sitten takaisin kitaraan, sisään kaikukopan mustasta aukosta, josta toiset perhoset jo tungeksivat ulos.”
………………………………………………..
Ekstralinkissä talot seisovat katollaan, kun Bo Carpelan purkaa lyhyestä runosta 285-sivuisen romaanin.
………………………………………………..
