”Kun anoppi taluttaa taloon toisen vaimon, asiat mutkistuvat.”

Nigerialainen Ayòbámi Adébáyò syntyi Lagosissa 1988. Novelleilla debytoinut kirjailija julkaisi viime vuonna esikoisromaaninsa Stay with me. Kirja nousi Baileys -palkintoehdokkaaksi ja käännösoikeudet myytiin nopeasti 15 maahan. Atena julkaisi Heli Naskin suomennoksen Älä mene pois, tämän vuoden huhtikuun lopulla.

Jos Adébáyòn kirjallinen ilmaisu pitäisi sijoittaa johonkin vertailevaan lokeroon, oltaisiin lähellä sujuvaa lukuromaania. Ja toisaalta, luokittelu ei ole tarpeen, Älä mene pois ylittää genrensä rajat dramatiikallaan. Huumori – edes musta – ei ole tämän kirjan juttu.

Tarina lähtee liikkeelle ratkaisevasta ennakkokäänteestä ja palaa nopeasti aivan alkuun, Yejiden ja Akinin, nuoren parin ensitapaamiseen. Romaanin rakenne kulkee vuorovedolla kummankin näkökulmasta. Ollaan Nigeriassa, mutta ei siinä, joka on syntynyt meidän mielikuviimme. Henkilöt ovat hyväosaisia, eikä tarinaan mahdu muita murheita, kuin henkilökohtaisten suhteiden käänteet, kohtalot ja seuraukset. Politiikkaa, vaalien ja vallankaappausten käänteitä sivutaan.

Romaanin keskiössä on nigerialainen kulttuuri, jossa perheyhteisö on erottamaton, lapset välttämättömiä ja ensimmäisen on viisainta olla poika. Siinä sivussa tämän päivän yhteiskunta koettaa kulkea ikiaikaisten asenteiden ja taikauskon rinnalla.

Kerronta ei ole varsinaista kielen juhlaa, toisaalta sujuva perusteksti kuljettaa tarinaa sutjakasti. Romaanin jännite syntyy itse tarinasta. Kun nuorelle parille ei ala lasta kuulua, triangelidraaman kahden veljeksen äiti taluttaa taloon toisen vaimon. Se ei ole ratkaisu vaan alku toinen toistaan seuraaville yhä uusille ja rankoille käänteille.

Tarinan ytimessä on ihmisten kohtaamattomuus, asioista ei puhuta vaan haetaan ratkaisuja salailun ja petoksen kautta. Elämän kipeimmät asiat lakaistaan maton alle. Käänteet hipovat uskottavuuden rajoja ja kolmensadan sivun jälkeen päädytään lukijan jo aavistelemaan ratkaisuun.

Viikon takainen Hesari nosti Ayòbámi Adébáyòn romaanin näyttävästi esille. Ja mikäs siinä, Älä mene pois on varmasti kohderyhmälleen koukuttavaa kesäluettavaa.

…………………………

Blogin ekstralinkit aiemmista lukuromaaneista

1. Kuinka kirjaa luetaan

2. Esikoiset ja maailmanmenestyksen kaava

…………………………

”Vuoden lupaavin afrikkalaiskirjailija on Chigozie Obioma”

Otsikko on New York Times Book Reviewin arvio Obioman esikoisromaanista Kalamiehet. Itselläni ei tietysti ole kompetenssia näkemykseen, kirja on ainoa, jonka olen tänä vuonna afrikkalaiskertojilta lukenut. Bongasin kirjan syksyn uutuuksista, luin romaanin ja päätin nostaa sen blogiin.

Kuva: oyinkanswiews.wordpress.com
Kuva: oyinkanswiews.wordpress.com

Chigotzie Obioma on syntynyt 1986 Nigerian Akuressa ja valmistunut Michiganin yliopistosta pääaineenaan luova kirjoittaminen. Esikoisen oikeudet on myyty 22 maahan ja teos on ollut ehdolla mm. Booker Pritzen saajaksi. Tuoreen käännöksen on julkaissut Atena, suomentanut Heli Naski.

Obioman afrikkalaiskirjailijaksi lokeroimista voisi kritisoida. Tässä tapauksessa nigerialaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa tarinassa afrikkalainen kulttuuri tuo tarinaan mielenkiintoisen lisän. Aivan kosketusetäisyydeltä ihmisten välisiin suhteisiin ja tapoihin, toisaalta teos ottaa myös temaattisella tasolla kantaa Afrikan yhteiskuntapoliittiseen tilanteeseen.

Olen useasti listannut romaanin ”pyhän” kolminaisuuden: kieli, rakenne ja tarina. Arvostan kielellistä otetta. Kalamiehet kulkee tarina edellä ja balanssi toimii hienosti. Kieli palvelee kertomusta, se on hiottu ”huomaamattomaksi” ja vailla briljeerausta kertomusta eteenpäin imeväksi. Pidän yleensä fragmentaarisemmasta rakenteesta, mutta tässä tapauksessa kronologia on kasvukertomuksen tarkoituksenmukainen valinta.

Kansi: John Gray
Kansi: John Gray

Kalamiesten tarinan keskiössä on nigerialaisen perheen neljä poikaa, joiden elämään ja tulevaisuudenodotuksiin ilmaantuu yllättävä särö ja pelko alkaa repiä koko perhettä erilleen.

Kulttuurisidonnaiseksi kirjoitettu tarina ei ole sitä, miltä ensin näyttää. En halua avata juonikuviota enempää, mutta kiteytän romaanin rakenteen keskeisimmän elementin: Kalamiehiä voisi pitää suorastaan oppikirjana siitä, miten rakennetaan fiktiivisen tragedian universaaleja kerrontaperinteitä noudattava tarina.

Romaanissa kerronnan odotusarvoa ja jännitettä pitää yllä paikallinen kylähullu nimeltään Abulu. Hänelle on varattu pilkatun narrin osa, jota yhteisössä samalla pelätään, koska hän jakelee ihmisille ennustuksia, joilla on taipumus käydä toteen.

Shakespearen tragediassa Julius Caesar, ennustaja varoittaa keisaria ennen tämän murhaa: ”Varo maaliskuun idusta” (vuoden 74. päivä gregoriaanisen kalenterin mukaan). Myös maailmanlaajuinen legendojen ja satujen perinne pohjaa usein ennustuksiin. Vaikkapa prinsessa Ruususen ristiäiset, joissa kolmastoista haltijakummi ennustaa prinsessan kuolevan värttinän piikin pistoon täytettyään kuusitoista.

Sadussa prinsessa vaipuu sadan vuoden uneen. Obioma vie tarinassaan tragedian täydempään päätökseen. Romaanista löytyy silti lämpöä ja antiikin klassikoiden mukainen katharsis, joka johtaa elämänhalun palautumiseen.

………………………………………………

Blogi pitää pienen breikin, mutta palaa taas. Sillä välin etusivun linkistä löytyy n.600 päivitystä yhdeksänkymmenen aihealueen mukaan jaoteltuna. Halusin luoda blogista rihmaston, jossa kaikki jutut alkavat liittyä jollain tavoin toisiinsa. Hengähdystauon pitämisestä löytyi vain yksi juttu vuosien takaa. Linkitän sen tähän, vaikka siinä kiroillaan aivan kamalasti: ”Riivatun paljasjalka mölyapina!”

………………………………………………

Lupaathan tappaa itsesi

Kun kirjalla on harvinaisen huomiota herättävä nimi, ei päivityksen otsikoksi kannata muuta harkita. Florian Huberin viime vuonna Saksassa julkaistu teos julkaistiin meillä Atenan kustantamana ja Heli Naskin suomennoksena tämän vuoden tammikuussa.

Kirjan alaotsikkona on ”Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945”. Kirja on sekoitus arkistolähteisiin perustuvaa historiallista faktaa ja sen pohjalle rakentuvaa kuvailevaa fiktiota. Kyse on siis tietopohjaisesta ”elämyskirjallisuudesta”, jota voisi hienommin nonfiktioksi kutsua.

”Loppu on käsillä lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi, muuten en saa hetken rauhaa.” Isän käsittämätön toive 21-vuotiaalle tyttärelleen, kun hän itse lähti puolustamaan Berliiniä lopullisen tappion hetkinä. Eikä kyse ollut yksittäisistä tapauksista, vaan massiivisesta itsemurhaepidemiasta, joka pyyhkäisi yli kolmannen valtakunnan raunioiden.

Useat upseerit ja natsipuolueen avainhenkilöt tappoivat ensin perheensä ja lopuksi itsensä. Kansan keskuudessa syyksi riitti: ”Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi.”  Demminissä, jossa itsemurhan tehneiden luku oli prosentuaalisesti suurin, kokonaiset perheet hukuttautuivat pikkukaupungin halki virtaavaan jokeen. Lopullinen määrä on jäänyt selvittämättä, mutta arviot liikkuvat liki kahtatuhatta.

”Aikuiset tarvitsivat toisinaan paljon voimaa raahatessaan vauvansa ja kouluikäiset lapsensa mukanaan ja painaessaan heidät veden alle niin pitkäksi aikaa, että vastustelu lakkasi.” Muita kuolintapoja olivat ampuminen, hirttäytyminen, myrkyn nieleminen ja valtimoiden auki viiltäminen.

Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945
Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945

Epidemia oli totaalinen. Myös valtiovalta tuki ”kunniakasta ratkaisua”. Berliinin filharmonikkojen viimeisen konsertin jälkeen 12.4.1945 konserttiväkeä hyvästeli ulko-ovella univormupukuisia Hitler-poikia, jotka jakoivat kaliumsyanidikapseleita.

Kaikkialla pelättiin voittajien kostoa, kidutuksia, raiskauksia ja tappamista: ”Nyt se on tapahtunut. Venäläiset ovat kaupungissa. Kuulimme juuri, että tohtori Nebler on surmannut tyttärensä ja vaimonsa ja sitten itsensä. Naapurustossa vuokraisäntä hirtti nuoren vaimonsa, ja samanlaiset uutiset lisääntyvät.”

Florian Huber käsittelee kirjassaan myös Saksan yhteiskunnallista ilmastoa ennen sotaa – ja ennen kaikkea niitä edellytyksiä ja toiveita, jotka auttoivat natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousua: ”Isä ei ollut koskaan ennen puhunut Jumalasta. Hän sanoi, että Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler. Jumala oli lähettänyt Hitlerin pelastamaan Saksan. Saksa, se olemme me kaikki.”

Kirjansa loppupuolella Huber nostaa esiin termin ”nollahetki”, jolla alettiin kuvata taakse jätettyä järkyttävää menneisyyttä ja uutta tulevaisuutta. Itse asiassa nollahetki on psykologinen puolustusmekanismi, jolla torjutaan historian todellisuutta. ”Sodan lopussa väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”

Florian Huber on tehnyt merkittävän työn kaivaessaan esiin katastrofiin johtaneen itsepetoksen mekanismeja ja näihin päiviin saakka vaietun itsemurhaepidemian dokumentteja. Rankka analyysi dokumentoi unohdettujen haamuja ja nostaa ne peiliksi nykyajalle. Voisivatko tuhon siemenet vielä lähteä itämään keskuudessamme?

………………………………….

Tietokirjailija Florian Huber (s.1967) on opiskellut historiaa ja kansantaloustiedettä ja väitellyt tohtoriksi brittiläisen miehitysvallan uudelleenkoulutuspolitiikasta Saksassa. Hänet tunnetaan myös palkituista dokumenttielokuvista.

………………………………….

Ekstralinkkissä blogi pohtii perikatoa ja rakkautta. ”Adolf Hitler ja Etty Hillesum”.

………………………………….