Perjantairunossa päivälehtiä ja ihmiskunnan asioita

Vaikka luen päätteeltä ja Macin mobiileista, ilman paperilehtiä en pärjää. Niin huonosti ovat asiat, että kymmenien vuosien tavoista on mahdoton päästä eroon. Aamu alkaa lehtien luvulla vuoteessa. Lopuksi leikkelen ajatuksia antavat jutut, alleviivaan ja kirjoittelen muistiinpanot marginaaleihin.

18.1.2013

Rituaaliin liittyy turvan tunne, päivä asettuu lähtövalmiina raiteilleen. Käyttöliittymä on lyömätön, leikkeistä löytyy lähtökohtia faktaan ja fiktioon – langanpäitä, joista lähteä kerimään. Silppuarkistoon kertyy enemmän turhaa kuin tärkeää ja deletoin onnettomat ideat roskikseen muutaman kuukauden välein.

Hesarin tabloidille plussaa ja miinusta. Osiin jako käy näppärästi, mutta vuoteessa lojuvalle lehti on koostaan huolimatta toivoton lötkö. Henkäyksenohut paperi valahtelee ja käpertyy jos koko aukeamaa koettaa lukea kerralla. Sisällöstä jää outo tunne: luinko ”kaiken” vai vilahtiko jotain tärkeää ohi?

Aamulehden sivujen sisältö jäsentyy mieleen paremmin. En puhu painoarvosta, mutta tuntuu kuin kakusta olisi helpompi haukata. Tottumuksen voima vaikuttaa, ja kuvittelen etten haluaisi muutaman kuukauden kuluttua Hesarin vanhaa formaattia takaisin.

Jarkko Laine: Oodi eiliselle sanomalehdelle (Otava 1989)

Perjantairuno ponnistaa itse aiheesta. Epäilemättä Jarkko Lainekin (1947 – 2006) on ollut intohimoinen lehtien lukija. Hän julkaisi vuonna 2001 runokokoelmansa Sanomalehtien kahinassa maailman hiljaisuus. Peruutetaan siitä vielä: Oodi eiliselle sanomalehdelle ilmestyi vuonna 1989.

Liki neljännesvuosisadassa muutama seikka on muuttunut. Ranskanleivän tilalla on ruista ja täysjyvää. Marketin asiakas ei maksa enää ihmisen kuvalla vaan muovilla ja persoonattomilla euroilla. Eikä sunnuntaina säästetä, koska rahan pitää olla yhä kiihtyvässä liikkeessä.

SUPERMARKETIN JONOSSA

Supermarketin jonossa

ajattelen ihmisen jumaluutta,

alati olevaista,

arkipäivän mystikoiden

ostoskorissa

ranskanleipää ja olutta,

he seisovat kameroiden

rävähtämättömän silmän edessä,

maksavat ostoksensa

ihmisen kuvalla,

saavat kuitin

johon on kirjoitettu:

SUNNUNTAIT OVAT

IHMISKUNNAN SÄÄSTÖLIPPAITA,

jos maailmassa on reuna

edes kuvaannollisesti,

kansat vaeltavat sen ylitse

liput hulmuten,

mikään muu ei riitä.

………………………………………

Ensi viikon päivityksissä tosi tuoretta: painokoneet sylkevät ulos BABELIN. Maailmantilanne on kaivannut päivitystä tuhansia vuosia. Tämän ajan Suuri kertomus ei ole tiiliskiviromaani, vaan 365 runollisen tekstin kokoelma, joka ei väheksy mitään vaan syö sisäänsä kaiken – pienintä murua myöten.

………………………………………..

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme…

Hesarin kulttuuri uhraa tänään aloitussivunsa Björn Wahlroosin tuoreelle kirjalle Markkinat ja demokratia. Loppu enemmistön tyrannialle.

Nimessä on outo paradoksi. Demokratia on kansanvaltaa. Ja demokratiassa asioiden pitäisi edetä enemmistön tahdon mukaan. ”Kansa on puhunut, pulinat pois.” Johannes Virolaisen tokaisu jäi lentäväksi lauseeksi. Ei auta, vaikka yksittäiset ajattelijat kokisivat olevansa kuinka oikeassa.

Helsingin Sanomat 17.4.2012

Lasse Rantasen piirtämä sivunkorkuinen kuva hätkähdyttää. Se on taidokas, pirullisen piikikäs ja moneen suuntaan aukeava. Hyvän maun rima värähtää. Monet pitävät julkista pilapiirrosta itsestään kunnianosoituksena. Tätä Nalle tuskin kehystää työhuoneensa seinälle.

Hesarin arvion kirjoittaa Timo Harakka. Terävä toimittaja, joka valmistelee Tampereen yliopistossa väitöskirjaa talouden käsitehistoriasta. Kompetenssi siis tuntuisi riittävän. Avainsana on käsitehistoria. Sen eväillä Harakka kyseenalaistaa ja ”oikoo” Wahlroosin väitteet kohta kohdalta:

”Koska Wahlroos ei perustele vakavasti uskomuksiaan, on pakko muistaa, että hän puhuu omassa asiassaan. Markkinat ja demokratia on säätelemättömästä rahoitusjärjestelmästä hyötyä saavan, verojaan minimoivan miljonäärin vetoomus ja uhkaus”, Harakka kiteyttää.

Harakan pääpointteja on, että Wahlroos nojaa vanhentuneeseen tietoon, eikä tunne markkina- ja taloustutkimuksen nykytilaa. Hän on juuttunut  1980-luvun uusliberaalien taloustieteilijöiden näkemyksiin, joita esittivät mm. Milton Friedman, Eugene Fama ja Gary Becker.

Harakka löytää kirjasta yhden vähän valoisamman näkökulman: ”Arvokkainta Markkinoissa ja demokratiassa on, että lukija saa tilaisuuden tutustua miljonäärin mielenmaisemaan ja päätellä, millaiset vaatteet keisarilla mahdollisesti on.”

Mielenmaiseman kuvausta ei löydy kritiikistä, mutta Aamulehti nostaa senkin esiin. Matti Mörttinen kirjoittaa: ”Välillä tuntuu, että kirjaa tehdessään Wahlroosin on pitänyt ravistella itseään ärsyttämään. Hän tekee sitä muun muassa kertomalla kirjoittavansa esipuhetta Gustaf Mauritz Armfeltin työpöydän ääressä. Toisaalla hän harmittelee luontotuhoja nostamalla sen seurauksista tärkeäksi esimerkiksi vaikeudet saada mistään villisammen kaviaaria.”

…………………………………………..

Laulussa kerrotaan, että karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme. ”Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme.” En tunne tapausta niin tarkoin, että yltäisin diagnoosiin. Ehkä runonpätkästä olisi kuitenkin lääkkeeksi. Vai pitäisikö sanoa vastamyrkyksi. Laitetaan säkeisiin hippu romanttista paatosta ja ripaus sokeria, josko se sitten paremmin maistuisi:

Seisot ruusutorilla, niin kuvittelet,

olet vapauteen tuomittu.

Sinua kaupataan voimakkaana ja terveenä,

kun avaat suusi, joku jo tutkii hampaitasi.

Sinua ylistetään, olet paljon enemmän kuin hintasi arvoinen.

Pysyt itsekin siinä uskossa,

jossa rahalla totuudet mitataan,

yrität tehdä voittoa jokaisen viivan alle.

On mahdoton lähteä lentoon, eikä sitä halua

edes todeksi uskoa.

Vaan arvaamatta näet taivaalla oudon linnun

ja ihmettelet

miten ihminen siivekkääseen rakastuu.

Minä-Minä vai Sinä-Sinä?

Tämän aamun Hesarissa toimittaja haastattelee Sebastian Faulksia Lontoossa. Mies on yksi Britannian suosituimpia kirjailijoita. Hänen romaaninsa Engelby on juuri julkaistu suomeksi.

Haastattelussa kirjailija kertoo miten tietoisuuden olemus oli alkanut kiinostaa häntä jo edellisen romaaninsa Human Traces aikana. Hän sanoo riemastuneesti haastattelijalleen: ”Identiteetti, minuus – kukaan ei tiedä, onko sitä edes olemassa.” Useimpien neurologien mielestä käsitys minuudesta on vain ”välttämätöntä fiktiota”.

Huomenna julkaistavan kirjani takakansitekstissä lukee: ”Kuka meidän identiteettimme määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Ihmeellisiä ovat ajatusten tiet. Tai sitten ei. Tottakai kirjailija ihmisen olemusta pohtii. Aiheeseen keskittyvän romaanin kirjoittaminen onkin jo eri juttu.

Sitten asiaan, joka on vaivannut mieltäni. Blogia aloittaessani päätin, ettei tästä saa tulla mitään Minä-Minä -foorumia. Jo edellä luetusta voi päätellä, että toisin kävi. Kirjani julkkareiden jälkeen korjaan kurssia ja lisään Sinä-Sinää.

Aforismit

Kuten olen kertonut, työtilani on vanhassa ja ainutlaatuisessa Suomen Trikoon punatiilitehtaassa Pyynikillä. Saa nähdä kenet kuvataiteilijoista tavoitan ensimmäisenä kertomaan muutaman sanan työstään. Ehkä se on naapurin metalligraafikko, jonka kanssa meillä on ollut kuvaa ja sanaa yhdistäviä projekteja.

Myös jutun kuvan tyyppisiä aforismeja on luvassa silloin tällöin. Lopuksi terveiset viktoriaanisen ajan Lontoosta Oscar Wildelta (1854 – 1900)  ”Jos ei pysty lukemaan kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen, ei ole mitään järkeä lukea sitä ollenkaan.”