Runo on ”kritiikkiherkkä” laji. Useimmiten niin, että arvioita ei tule. Lohduttautua voi ranskalaisen, renessanssin ajan kirjailija-filosofin, Michel de Montaignen (1533 – 1592), eurooppalaisen ”esseistiikan isän” mielipiteellä: ”Minulle riittää yksikin lukija, riittää vaikka ei olisi ketään.” No, kaikki on suhteellista, Montaignen Esseet löytyvät kotihyllystä ja nykyrunoilija kohtaa lukijoita – monesti kritiikkiäkin, netissä.
Itse löysin ilahduttavasti Kuolemattomien kirjan kritiikin tuoreesta Tuli & Savu Runouslehdestä printtiversiona. Arviosta teki erityisen tekstin mitta: yhdeksän ja puoli sivua. En ole törmännyt koskaan vastaavaan, 128-sivuisessa lehdessä on reilusti muutakin asiaa ja kahdeksan runoteoksen kritiikki. Tekstin mittaa selittää, että myös aikaisempaa tuotantoani käsiteltiin sikäli, kun se sivuaa tuoretta julkaisua.
Nettikritiikit ovat jo syksyltä Kulttuuritoimituksen ja Runografin alustoilta. ”Kirjailija Juha Siron suurin ansio on sen valtavan kulttuurisen perinnön aukaisemisessa, joka periytyy meille läntisestä kulttuurihistoriasta. Sanojen rajallisuus olevaisen ja tuntemattoman kuvaajana ei ole Juha Sirolle ongelma. Hän tekee Kuolemattomien kirjassa sen, johon vain taitavin sanankäyttäjä pystyy: avaa meille ovet uuteen todellisuuteen.” (Kulttuuritoimitus)
Yllättäen Tuli & Savun sekä Runografin kriitikot päätyvät saman runon nostoon ja vertaavat sitä modernismin klassikkoon William Carlos Williamsin runoon, joka on myös tehnyt tekstin Bruegel vanhemman maalauksesta Metsästäjät talvimaisemassa (1565) Williams on suosikkilistallani – blogistakin löytyy juttu – mutta ko. runo ei ollut minulle ennestään tuttu. Tässä omat assosiaationi maalauksesta:
Kotikissan päiväkirja on tuorein, vuoden vaihteessa julkaistu koko perheen pienoisromaani. Siitäkin löytyy runoa, mutta Miauuu! – koko kirja on kissan kirjoittama, olen sen vain maukukielestä kääntänyt luettavaan asuun. Uusi romaanikäsis jatkuu liuskalta 136, mutta etenee hitaasti. Sanoisin, että mitä helpompi ja ”läheisempi” aihe, sen vaikeempaa siitä on tehdä ”kirjallisuutta”.
Kotikissan päiväkirja on seitsemästoista kirjani. Tai oikeastaan meidän Neffen kirjoittama. Kannessa lukee: Maukukielestä kääntänyt ja sommitellut Juha Siro. Kissoista on kirjoitettu ikiajat, mutta nyt voit lukea mitä kissa kirjoittaa meistä ihmisistä!
Kansi: Netta Lehtola
Kirjassa ei ole kuvitusta, se on 74 sivun mittainen, proosan ja runon kielellä kirjoitettu tarina. Optimaalista olisi, jos se olisi koko perheen yhteinen lukukokemus. Lapsenlapseni luki sitä ääneen vanhemmilleen.
Suomen Kissaliiton arvion mukaan maassamme on yli miljoona kissaa. Neffe on meidän ensimmäinen kissa, reilun kolmen vuoden ikäinen. Katti on seurallinen ja vaatii huomiota jatkuvasti, tulee yölläkin vuoteeseen ja puskee niin kauan, että käännyn oikealle kyljelle – siihen se kiilaa kainalooni.
Neffe on aivan uskomattoman kova juttelemaan. Liioittelematta voi sanoa, että meillä on käytössä yhteinen kieli. Tieteellistä tukea tähän löysin Susanne Schötzin kirjasta Kissojen salainen kieli (suom. Christina Kotisaari, Metsäkustannus 2018). ”Jokainen kissa kehittää ennen pitkää omistajansa kanssa järjestelmän, jonka avulla keskinäinen kommunikaatio onnistuu erityisellä ja ainutlaatuisella tavalla. Jos puhumme kissojemme kanssa usein, silloin nekin alkavat puhua paljon enemmän meidän kanssamme.”
Neffelle pitää lukea päivän teksti, että saa hyväksynnän.
Kirjan tarinassa kissa saa ”avaruusrepun”, jonka etuosa on läpinäkyvää pleksiä. Kokemuspiiri laajenee taidenäyttelyyn, kirjastoon, kalamarkkinoille, sataman pizzeriaan… Tässä Neffe on kirjoittajana varsinainen kokemusasiantuntija.
Neffellä on sankarikissan haave. Tehdä jotain eläinkunnan ensimmäisenä: ”Tämä on pieni askel kissalle, mutta suuri harppaus eläinkunnalle.” Lue tarina niin tiedät. Jos haluat hankkia kirjan omaksi, edullisimmin sen saat Enostone-kustannuksen nettikaupasta.
……………………………………….
Uusi käsikirjoitus, aikuisten romaani, on työn alla. Elämän eksistenssiä taas haetaan, ollako vai eikö olla. Yli puolen välin on päästy, mutta kirjoittajana olen hiton hidas.
Kotisivuiltani löydät kaikki kuusitoista edellistä kirjaa kritiikkiotteineen, äänirunoja, haastattelulinkkejä ja gallerian, jossa lähiaikojen taideprojekteja.
Florian Huberin Saksassa 2015 ilmestynyt teos Lupaathan tappaa itsesi, julkaistiin meillä Atenan kustantamana ja Heli Naskin suomennoksena vuoden 2016 tammikuussa. Kirjan alaotsikkona on ”Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945”. Kirja on sekoitus arkistolähteisiin perustuvaa historiallista faktaa ja sen pohjalle rakentuvaa fiktiota. Kyse on siis tietopohjaisesta ”elämyskirjallisuudesta”, jota voisi hienommin nonfiktioksi kutsua.
Linkki keskitysleirikirjallisuuteen jutun lopussa.
”Loppu on käsillä lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi, muuten en saa hetken rauhaa.” Isän käsittämätön toive 21-vuotiaalle tyttärelleen, kun hän itse lähti puolustamaan Berliiniä lopullisen tappion hetkinä. Eikä kyse ollut yksittäisistä tapauksista, vaan massiivisesta itsemurhaepidemiasta, joka pyyhkäisi yli kolmannen valtakunnan raunioiden.
Useat upseerit ja natsipuolueen avainhenkilöt tappoivat ensin perheensä ja lopuksi itsensä. Kansan keskuudessa syyksi riitti: ”Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi.” Demminissä, jossa itsemurhan tehneiden luku oli prosentuaalisesti suurin, kokonaiset perheet hukuttautuivat pikkukaupungin halki virtaavaan jokeen. Lopullinen määrä on jäänyt selvittämättä, mutta arviot liikkuvat liki kahtatuhatta.
”Aikuiset tarvitsivat toisinaan paljon voimaa raahatessaan vauvansa ja kouluikäiset lapsensa mukanaan ja painaessaan heidät veden alle niin pitkäksi aikaa, että vastustelu lakkasi.” Muita kuolintapoja olivat ampuminen, hirttäytyminen, myrkyn nieleminen ja valtimoiden auki viiltäminen.
Epidemia oli totaalinen. Myös valtiovalta tuki ”kunniakasta ratkaisua”. Berliinin filharmonikkojen viimeisen konsertin jälkeen 12.4.1945 konserttiväkeä hyvästeli ulko-ovella univormupukuisia Hitler-poikia, jotka jakoivat kaliumsyanidikapseleita.
Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945
Kaikkialla pelättiin voittajien kostoa, kidutuksia, raiskauksia ja tappamista: ”Nyt se on tapahtunut. Venäläiset ovat kaupungissa. Kuulimme juuri, että tohtori Nebler on surmannut tyttärensä ja vaimonsa ja sitten itsensä. Naapurustossa vuokraisäntä hirtti nuoren vaimonsa, ja samanlaiset uutiset lisääntyvät.”
Florian Huber käsittelee kirjassaan myös Saksan yhteiskunnallista ilmastoa ennen sotaa – ja ennen kaikkea niitä edellytyksiä ja toiveita, jotka auttoivat natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousua: ”Isä ei ollut koskaan ennen puhunut Jumalasta. Hän sanoi, että Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler. Jumala oli lähettänyt Hitlerin pelastamaan Saksan. Saksa, se olemme me kaikki.”
Kirjansa loppupuolella Huber nostaa esiin termin ”nollahetki”, jolla alettiin kuvata taakse jätettyä järkyttävää menneisyyttä ja uutta tulevaisuutta. Itse asiassa nollahetki on psykologinen puolustusmekanismi, jolla torjutaan historian todellisuutta. ”Sodan lopussa väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”
Florian Huber on tehnyt merkittävän työn kaivaessaan esiin katastrofiin johtaneen itsepetoksen mekanismeja ja näihin päiviin saakka vaietun itsemurhaepidemian dokumentteja. Rankka analyysi dokumentoi unohdettujen haamuja ja nostaa ne peiliksi nykyajalle. Voisivatko tuhon siemenet vielä lähteä itämään keskuudessamme?
Oma romaanini Yllämme kaartuva taivas (Like 2019) avaa aikaikkunan vuosiin 1923 – 2026. Fasisimin nousu kuvataan pienen pojan kautta, arjen keskeltä, kun kansallissosialismi kehittyy aluksi kuin huomaamatta. Vuosi 1951 syventää tarinaa, selviytyjien syyllisyyttä ja rakkauden mahdollisuutta. Vuonna 2026 ihmiskunnalle tarjotaan yllättävästi uusi mahdollisuus. Romaania kirjoittaessani 80 pros. oli lähdetyötä, loput tekstin yhä uudelleen hiomista. Pidän lähdetöiden tekemisestä, aina on tilaisuus oppia uutta.
………………………………….
Tietokirjailija Florian Huber (s.1967) on opiskellut historiaa ja kansantaloustiedettä ja väitellyt tohtoriksi brittiläisen miehitysvallan uudelleenkoulutuspolitiikasta Saksassa. Hänet tunnetaan myös palkituista dokumenttielokuvista.
Päivän postaus on lyhyt. Se toivottaa tervetulleeksi Runokaraokeen. Pub Sisko ja sen veli Tampereella, Lapintie 6, Komediateatteria vastapäätä. Esitän kaksi runosettiä, niiden välissä on musiikkia ja open mic -mahdollisuus myös muille. Tilaisuus korkkaa runokaraoken 20-vuotisen taipaleen juhlavuoden.
Kuolemattomien kirja avaa näkökulmia 33 kuvataiteilijan töihin proosarunon keinoin. Toivoakseni saan myös kuvia pubin näytölle. Tekstien valinta on vaikea pala. Uskoakseni Artemisia Gentileschi (1593 – 1656) on mukana. Teksti on pitkä, tässä viisi viimeistä riviä:
”Katso miten Artemisia kuvaa / kahta vahvaa naista yhdessä. Katso lakanoilta valuvaa verta / ja Judithin kaiken kertovaa ilmettä. / koston, pelastuksen ja varmuuden hetkellä. / Eikä kyse ole vain kuolemasta, kun Artemisia sanoo: / Näytän teille mitä nainen voi tehdä.”
Tuorein, kuudestoista teokseni, Kuolemattomien kirja julkaistaan vuodenvaihteessa. Tuskin on perusteetonta sanoa, että kirjan ajatus on kypsynyt mielessäni nelivuotiaasta saakka – ihmisikä sitten, ajalta, jolloin en vielä osannut lukea. Teoksen aloittavassa esseessä kerron, miten kääntelin Gustave Dorén kuvittaman Raamatun sivuja ja kuvat tekivät lähtemättömän vaikutuksen.
Kuolemattomien kirjan lähtöajatus Réne Magritten sanoin: ”Kuva ja sana ovat tasavertaisia, kaksi rinnakkaista tapaa kuvata maailmaa. Sana voi korvata kuvan ja päinvastoin.” Ja Leena Krohn kirjoittaa esseekokoelmassaan Rapina ja muita papereita: ”Ihmisen näkö on triokuläärinen, ei binokuläärinen, sillä hänen kolmas silmänsä on kieli.”
Kuolemattomien kirja käsittelee kuvaa ja sanaa proosarunon keinoin. Mukana on 33 taiteilijaa, Hieronymus Boschista Edward Hopperiin. Kaikki kuolleita yhtä lukuun ottamatta, sillä kuolemattomuuden ensimmäinen edellytys on kuolema. Kirjassa Picasson osuus päättyy Lorcan säkeisiin: Kaikissa maissa kuolema on loppu. / Se tulee ja verhot vedetään eteen. Mutta ei Espanjassa. / Siellä verhot avataan.”
Myös saksalaisen Hans Magnus Enzensbergerin kokoelma Mausoleumi Kolmekymmentäseitsemän balladia edistyksen historiasta (ntamo, suom. Kari Aronpuro 2013) teki aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Siinä missä Enzensberger käsittelee aiheiltaan laajaa henkilögalleriaa, Kuolemattomien kirja keskittyy kuvataiteen tekijöihin. Semmoinen käsitys minulla on, ettei aiheesta tässä laajuudessa ole ennen lyriikan keinoin kirjoitettu. Alun esseestä käy ilmi, että tämä taitaa olla itselleni jonkinmoinen runotuotantoni ”lempilapsi”.
Elin Danielson-Gambogi: Päättynyt aamiainen, 1890
Kuolemattomien kirja kulkee osin tunnettujen taitelijoiden matkassa, mutta nostaa myös renessanssin miestaiteilijoiden varjoon jääneitä voimakkaita naisia, joiden työskentelyedellytyksiä pyrittiin aikanaan kaventamaan. Teos yltää 1200-luvulta omaan aikaamme saakka. Kirjan teksteistä on vaikea nostaa tähän kokonaisia näytteitä, proosamaiset, ja lyyrisemmätkin runot saattavat olla kolmen sivun mittaisia. Poimitaan kuitenkin muutaman rivin ote René Magrittelta.
René Magritte: The Lovers 2, 1928
Keskenkasvuinen René Magritte näki
miten hänen hukuttautunut äitinsä
nostettiin Sambre-joesta, miten
vaatetus oli kiertynyt hänen kasvojensa ympärille.
Katso itseään varioivaa maalaussarjaa Les Amants
joka ei jättänyt Magrittea milloinkaan rauhaan.
Voitko kuvitella kohdallesi suudelman
jossa nainen ja mies ovat kumpikin verhonneet
kasvonsa valkoisella kankaalla.
……………………………………………………
Ekstralinkki
Kotisivuiltani löytyvät kaikki kirja-esittelyt, äänirunot, vapaasti käytettävät onnittelurunot ja haastattelut. Galleria-linkistä taideprojektini: ”Ahdistuspurkit” ja ”Kaupunkitaidetta sähkökaapeissa”.
Tähti kuuttomassa yössä on Ulla Janhosen julkaisema painotuore teos Sirkka Turkasta (Tammi 2024). ”Monet, lahjakkaimmatkin, häviävät täältä hiljaisesti ja huomaamatta. Kohta heitä ei muista kukaan. Sirkka Turkka jätti jälkeensä runot, mutta millaisen elämän hän eli? Millainen oli ihminen, joka kirjoitti omaperäisiä, vinksahtaneita runoja? Kuka oli tuo kirjallisuuden Finlandialla palkittu runoilija?”
Kansi: Markko Taina, kuva Sakari Majantie
Kirjamarkkinoiden myyntimenestyksiä ovat olleet mediahuomiolla ja julkisuudella silattujen henkilöbrändien tarinat ja ”elämäkerrat”. Nyt ei ole siitä kysymys, vaan jostain syvemmästä ja kaikkia koskettavasta: ”Miten mahtaa jaksaa minun rakas ystäväni, / hän, joka pysyy koossa vain joten kuten / venähtäneiden nappien ja humisevan päänsä varassa. / Voi, hyvin hän voi, tuolla hän / menee, tässä aivan lähellä, koirineen päivineen. / Se murheinen koira, se muuten on minun. / Ja minä olen hän.”
Sirkka Turkka – Tähti kuuttomassa yössä on tietokirja, elämäkerta, kokoelma kiinnostavia fragmentteja, anekdootteja ja elämää. Näiden synteesistä syntyy elämänmakuinen, särmikkään ihmisen kiinnostava muotokuva.
Sirkka Turkka on ollut itselleni yksi merkittävimpiä kirjallisia innoittajia. Juttuni tähän yhteyteen on jäävi, mutta merkittävä. Lainaus Janhosen kirjan sivulta 241: ”Kirjailija Juha Siro kirjoitti Sirkka Turkasta blogissaan Sirkan vielä eläessä. ’Harvinaista kyllä, tässä maassa on muutama elävä runoilija, joka on yhtä lailla kriitikoiden kuin runoja lukevan yleisönkin arvostama. Kun yhtälöön lisätään vielä kirjailijakollegoiden tunnustus, alkavat nimet käydä vähiin.
Juha Siro löysi Sirkan kirjoittamisensa alkuvaiheessa. Sirkka Turkan tekstit ovat inspiroineet hänen työtään, runot ovat olleet kuin kipinöitä ja sytykkeitä kirjoittamiseen. Hänen mielestään Turkan runoissa melodraaman, patetian ja huumorin sekoittuminen on ainutlaatuisen koskettavaa. Sirolla on edelleen aina jokin Sirkka Turkan runokirja yöpöydällään.”
Totta on, yöpöydän pinossa on juuri nyt Turkan kootut vuodelta 2005, johon esipuheen on kirjoittanut Jukka Koskelainen. Teos on ollut jo pitkään loppuunmyyty ja divareistakin saanti sattuman kauppaa. Tammen julkaisema uusi laitos on aivan tuore, esipuheen laatijana Olli Heikkonen.
Anni Sumari kirjoitti kokoelmassaan Mitta ja määrä (Like 1998) ”Joissakin voima on patoutuneena / ja pyyhkäisee kaiken tieltään padon murtuessa. / Toisista voima hioutuu hitaasti esiin / turhan rapautuessa ympäriltä.” Sirkka Turkkaa ja hänen tekstejään voisi pitää voimana, joka on hioutunut esiin elämän myötä. Työpaikkoja toinen toisensa jälkeen, toimistoduuneista Nikkilän mielisairaalan kirjastoon ja hevostallien tallimestariksi.
Kuva, YLE
Ulla Janhosen teos pohjautuu Turkan jälkeenjääneisiin muistiinpanoihin, päiväkirjoihin, kirjailijan läheisiin ja hänestä innoitusta saaneiden ihmisten vaikutelmiin. Muotokuva on rehellinen ja rouhea. Esikuvaansa kaunistelematon. Kaljottelua ei karsita, ei ihmissuhteiden särmiä. Rakkaus eläimiin on aina läsnä, mutta rakkaan Viski-koiran tappaminen ja siitä kiteytetty runo jäi itselleni mieleen kirjailijan oman kuolemanhakuisuuden järkyttävänä kuvana.
Janhosen teos ei käytä Turkan tekstejä ja turhina kuriositeetteina, vaan tekstilainaukset liittyvät aina oleellisesti tarinakokonaisuuteen: ”Runoilijan turpaahan ei kahdella / tonnilla tukita, kahdella shekillä. / Ja kun satakieli 15. toukokuuta tulee / jälleen von Brüninghausin maille, / se laulaa naksuttaa Engelin keltavalkoisen / navetan katveessa kuin aurinko / kaiket päivät ja valkeat yöt.”
Janhonen on löytänyt Turkan jäämistöstä myös hetken, josta kirjailijan kutsumus on lähtöisin. ”Sirkan jälkeenjääneistä papereista löytyi esitelmä, jonka hän oli pitänyt Lopen kirjallisuusmatineassa 9. joulukuuta 1973. Hän kertoi, että asuessaan Vironkadulla vuokrayksiössä hänelle ’tapahtui yksinäistyminen’ ja hänelle tuli tarve kirjoittaa, kartoittaa kuluvaa hetkeä, elämistään, olemistaan.”
Sirkka Turkka – Tähti kuuttomassa yössä, on poikkeusihmisen mielenkiintoinen muotokuva. Innostava hänen runoutensa tunteville, lopulta kirjallisena teoksena kaikille antoisa ja kiinnostava. Vahva suositus!! Sirkka Turkka kuoli 82-vuotiaana lokakuussa 2021. 17-vuotiaana hän mietti tulevaisuutta päiväkirjassaan: ”Ennen kuolemaa, ihmisen suurta täyttymystä, saan elää vielä suuren ihmeellisen kevään.”
Florian Huberin Saksassa 2015 ilmestynyt teos Lupaathan tappaa itsesi, julkaistiin meillä Atenan kustantamana ja Heli Naskin suomennoksena vuoden 2016 tammikuussa. Kirjan alaotsikkona on ”Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945”. Kirja on sekoitus arkistolähteisiin perustuvaa historiallista faktaa ja sen pohjalle rakentuvaa fiktiota. Kyse on siis tietopohjaisesta ”elämyskirjallisuudesta”, jota voisi hienommin nonfiktioksi kutsua.
Tohtori Kurt Lisso, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Kuva: Margaret Bourke-White 20.4.1945
”Loppu on käsillä lapseni. Lupaa minulle, että ammut itsesi, muuten en saa hetken rauhaa.” Isän käsittämätön toive 21-vuotiaalle tyttärelleen, kun hän itse lähti puolustamaan Berliiniä lopullisen tappion hetkinä. Eikä kyse ollut yksittäisistä tapauksista, vaan massiivisesta itsemurhaepidemiasta, joka pyyhkäisi yli kolmannen valtakunnan raunioiden.
Useat upseerit ja natsipuolueen avainhenkilöt tappoivat ensin perheensä ja lopuksi itsensä. Kansan keskuudessa syyksi riitti: ”Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi.” Demminissä, jossa itsemurhan tehneiden luku oli prosentuaalisesti suurin, kokonaiset perheet hukuttautuivat pikkukaupungin halki virtaavaan jokeen. Lopullinen määrä on jäänyt selvittämättä, mutta arviot liikkuvat liki kahtatuhatta.
”Aikuiset tarvitsivat toisinaan paljon voimaa raahatessaan vauvansa ja kouluikäiset lapsensa mukanaan ja painaessaan heidät veden alle niin pitkäksi aikaa, että vastustelu lakkasi.” Muita kuolintapoja olivat ampuminen, hirttäytyminen, myrkyn nieleminen ja valtimoiden auki viiltäminen.
Epidemia oli totaalinen. Myös valtiovalta tuki ”kunniakasta ratkaisua”. Berliinin filharmonikkojen viimeisen konsertin jälkeen 12.4.1945 konserttiväkeä hyvästeli ulko-ovella univormupukuisia Hitler-poikia, jotka jakoivat kaliumsyanidikapseleita.
Kaikkialla pelättiin voittajien kostoa, kidutuksia, raiskauksia ja tappamista: ”Nyt se on tapahtunut. Venäläiset ovat kaupungissa. Kuulimme juuri, että tohtori Nebler on surmannut tyttärensä ja vaimonsa ja sitten itsensä. Naapurustossa vuokraisäntä hirtti nuoren vaimonsa, ja samanlaiset uutiset lisääntyvät.”
Florian Huber käsittelee kirjassaan myös Saksan yhteiskunnallista ilmastoa ennen sotaa – ja ennen kaikkea niitä edellytyksiä ja toiveita, jotka auttoivat natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousua: ”Isä ei ollut koskaan ennen puhunut Jumalasta. Hän sanoi, että Jumala oli hyvyydessään lähettänyt meille miehen nimeltä Adolf Hitler. Jumala oli lähettänyt Hitlerin pelastamaan Saksan. Saksa, se olemme me kaikki.”
Kirjansa loppupuolella Huber nostaa esiin termin ”nollahetki”, jolla alettiin kuvata taakse jätettyä järkyttävää menneisyyttä ja uutta tulevaisuutta. Itse asiassa nollahetki on psykologinen puolustusmekanismi, jolla torjutaan historian todellisuutta. ”Sodan lopussa väkivaltaorgiat muuttivat saksalaiset omissa silmissään natsihallinnon uhreiksi.”
Florian Huber on tehnyt merkittävän työn kaivaessaan esiin katastrofiin johtaneen itsepetoksen mekanismeja ja näihin päiviin saakka vaietun itsemurhaepidemian dokumentteja. Rankka analyysi dokumentoi unohdettujen haamuja ja nostaa ne peiliksi nykyajalle. Voisivatko tuhon siemenet vielä lähteä itämään keskuudessamme?
Oma romaanini Yllämme kaartuva taivas (Like 2019) avaa aikaikkunan vuosiin 1923 – 2026. Fasisimin nousu kuvataan pienen pojan kautta, arjen keskeltä, kun kansallissosialismi kehittyy aluksi kuin huomaamatta. Vuosi 1951 syventää tarinaa, selviytyjien syyllisyyttä ja rakkauden mahdollisuutta. Vuonna 2026 ihmiskunnalle tarjotaan yllättävästi uusi mahdollisuus. Romaania kirjoittaessani 80 pros. oli lähdetyötä, loput tekstin yhä uudelleen hiomista. Tykkään lähdetöiden tekemisestä, aina on tilaisuus oppia uutta.
………………………………….
Tietokirjailija Florian Huber (s.1967) on opiskellut historiaa ja kansantaloustiedettä ja väitellyt tohtoriksi brittiläisen miehitysvallan uudelleenkoulutuspolitiikasta Saksassa. Hänet tunnetaan myös palkituista dokumenttielokuvista.
”Minun täytyy elää niin hyvin ja vakaumuksellisesti kuin mahdollista viimeiseen henkäykseeni saakka, niin ettei sen, joka tulee minun jälkeeni, tarvitse aloittaa aivan alusta ja ettei hänellä ole enää yhtä vaikeata kuin minulla.”
Blogin päivityksestä on kulunut ennätyksellisen pitkään. Syksyn romaani – Valovuosi, on nyt omasta puolestani OK. Painovalmiiksi taitettu versio oikoluettu ja takakannen tekstit tsekattu. Sivuja 254, ja lähdeluettelossa 64 merkintää. Enkä voi taaskaan käsittää kuka tämän teki? Kotisivuiltani löydät kaikki kirjani, lukunäytteitä, äänirunoja, ”Onnittelurunoja” vapaasti käytettäväksi ja linkkejä telkka- ja radiohaastatteluihin.
Kustannustoimittajani romaanin luvun ja loman aikana aloitin ”ympäristötaideproggiksen”. Liki sadan kohteen työ on nyt loppusuoralla. Siitä enemmän, kun saan vielä tuloksen dokumentoitua. Tätäkään en aavistanut, mutta olen sellainen hotale, että jotkut ideat vaan kiilaa toisten ohi, eikä niitä voi olla toteuttamatta.
Vielä pari sanaa blogista. Aloitin toukokuussa 2009. Tämä on juttu nro 760. Melko aikaisin havahduin ajatukseen ”rihmastosta”, jossa aiheet kytkeytyvät toisiinsa. Lopun ”ekstralinkeistä” pääsee aihetta sivuaviin päivityksiin ja niistä edelleen seuraaviin. Parhaina vuosina täällä on ollut 40 000 kävijää, jotka tietty ovat voineet lukea useita juttuja. Ei paljon, mutta kulttuuria käsittelevälle alustalle ihan siedettävästi. Koetan taas tihentää julkaisutahtia. Mielenkiintoisia tekstejä on luettuna ja odottamassa käsittelyä.
Kuva sivustolta Pedagogiikkaa netissä: peda.net
Nappaan tähän otteen tulevasta kirjasta. Se ei kerro mitään kaiken kokonaisuudesta, mutta on ikuisen ajankohtainen. Romaani rakentuu syvempiin teemoihin. Valovuoden tapauksessa käsittelen yksilöiden moraalia, uskontoja, ennakkoluuloja, rasismia ja ihmismielen haurautta. ”Pintatarinan” tehtävänä on imeä lukija mukaan. Edellisestä aikuisten romaanistani ”Yllämme kaartuva taivas”, Hesarin kriitikko piti kovin ja kirjoitti otsikkoon: ”Vetävä, mutta syvä”.
Kalahommiin olen ehtinyt (tai en ole jaksanut) liian vähän. Kirjan julkistus tuo väistämättä ohjelmaa, mutta viikko syyskuussa menee kirjailijaliiton mökillä, Mansikkapaikassa lähellä Savonlinnaa. Pieni Heinäjärvi on tarjonnut aina kalaa – joskus enemmän, harvoin vähemmän. No, sen voin luvata, että teen siellä videon sinttiahventen fileoinnista.
Blogin päivitys on päässyt venähtämään monestakin syystä. Yksi niistä on syksyllä ilmestyvä romaanini Valovuosi. Nyt on viimeiset editoinnit menossa. Pilkkuja lisätään ja poistetaan. Tykkään editointivaiheesta, tekstiä läpikäydessä voi vielä koettaa tiristää käsiksestä sen viimeisenkin potentiaalin pisaran. Vaihdan verbin, löydän johonkin lauseeseen paremman rytmin ja ties mitä.
Entisen elämäni ammatissa tein yritysilmeitä eri sektoreille, asiakkaina oli kaupunkeja ja kuntia, kaksi yliopistoa, sairaala, seurakunta ja kirjasto, vientiyrityksiä Japania myöten, pohjoismaiden suurin kemiantehdas, rokotetutkimuskeskus… kun käydään kaupassa, visualisoimani pakkaukset on kestäneet hyvin aikaa. Suunnittelin aikanaan logon ja ilmeen Tampereen kaupungin ensimmäiseen Euroopan kulttuuripääkaupunkihakemukseen 2011. Myös kirjan kansia eri kustantajille, esimerkiksi Atenalle.
Siksipä tykkäsin tehdä tämän tulevankin kannen. Se syntyi yhteistyössä Irina Luodon kanssa. Olen kirjoittanut pääduuneiksi yli 20 vuotta, joten mun koneisiin ei enää vanhat graafiset ohjelmat käy. Ideoin kannen kuvineen ja Irina pisti hienosti jutun painokelpoiseen pakettiin.
Kustantajan katalogissa ja nettisivuilla romaania kuvaillaan tälleen: ”Valovuosi on romaani kolmen rakkauden mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. sekä ihmismielen hauraudesta.
Menestynyt arkkitehti joutuu hakemaan elämälleen uutta merkitystä, kun mielen luomat kuvat alkavat sekoittua ympäröivään todellisuuteen. Menneet muistot nousevat pintaan: saavutukset ja menestykset, kokemukset maailmalta ja hetket Toscanassa. Suomessa mies tapaa somalitaustaisen naisen ja heidän välilleen syntyy syvältä koskettava suhde.
Universumin kokoisiin kysymyksiin kiertyy yksilöiden moraali, uskonnot, rasismi ja ennakkoluulot. Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan.”
Kirja on mun neljästoista, en halua julkaista kovin tiheään tahtiin. Mutta tämä on niin yksilöllistä. Vanhana (sic) latinistina voisin sanoa ”Quod licet Iovi, non licet bovi.” Mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle.
Kirjan fyysinen valmistuminen on mulle aina pelottava hetki. Vartin ilon jälkeen pitää sulatella masennusta. Siihen auttaa, että olen jo aloittanut kaksi uutta käsistä. Eilen kirjoitin toiseen Jänisräpin: ”Mä on mää ja sä oot sää, / räppi meitä yhdistää. / Tassulla lyön tahtia / tanssissa on mahtia / yhdessä kun räpätään. / Hei hei moikka, ota kunnon loikka / yhdessä kun räpätään.” Ja niin edelleen… ehkä universumin kokoisten asioiden funtsimisen jälkeen on hyvä lyödä leikiksi.
Työväenkirjaston ystävät ry järjesti viime vuonna ”Kapinarunokilpailun”. Nyt arvosteluraadin parhaiksi katsomat tekstit on koottu kansien väliin. Maksimissaan viittä runoa haettiin. Siispä tein yhtenäisen viiden runon teemallisen sarjan.
Kannen piirros: Jyrki Nykänen, kansi ja ulkoasu: Maija Toropainen
Näin Työväenkirjaston puheenjohtaja Pentti Arajärvi: ”Runo ja runous käyttävät kieltä paitsi poikkeuksellisesti myös laajasti. Ne tarkastelevat maailmaa parhaimmillaan yllättävästi avaten uusia ajattelun uria. Arvaamattomuus tekee runosta vaikeampaa ja vaikuttavampaa. Runon merkitys on sen kyvyssä vakuuttaa kuulijansa tai lukijansa ja näin tehdä kapinasta menestyvä rauhanomaisen muutoksen väline ja tulkki. Muutetaan maailmaa runo kerrallaan.”
Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta
I
Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta
miten yli kaksituhatta Isisin otteesta vapautettua jesidilasta
kärsii yhä psykologisista ja fyysisitä traumoista
miten kidutusta, raiskausta ja hyväksikäyttöä kokeneet lapset
eivät saa tarvitsemaansa hoitoa
miten kymmenet tuhannet jesidit asuvat yhä pakolaisleireillä
joissa kouluun pääseminen on liki mahdotonta.
Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta
miten raskaana oleva Myriam löysi aamulla miehensä
irtileikatun pään kylän kaivosta ja pakeni
Dadaabin pakolaisleirille, söi matkalla kovakuoriaisia, heinäsirkkoja,
nuoli aamukastetta ja kulki ohi
hyeenan raateleman lapsen raadon ja
päästyään perille synnytti uuden elämän akaasiapuun alle.
Tänään on vaikea olla kirjoittamatta psalmin sanoja
joissa Herran enkeli on asettunut vartioon
ja suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa
ja pelastaa heidät.
II
Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta
siitä miten nettivideo yllyttää pataanipoikia itsemurhaiskuihin
miten lapset näyttelevät videolla pommi-iskun tekoa
miten taustalla soi Taleban-hitti
jossa rakastettu lähtee taisteluun
”Hänen tukkansa on pitkä, ja hän kantaa olallaan konekivääriä
joka pukee häntä ja hän menee taisteluun
miten me ihailemmekaan ja rakastamme häntä.”
Tänään on vaikeinta olla kirjoittamatta Zabiullah Mujahidista
joka sanoo, miten videon hyvä puoli on innostaa lapsia
jidahismin aatteeseen –
kielteistä on, miten se vaikuttaa heidän elämäänsä
vaikka heidän tulisi lopulta olla valmiita uhrautumaan.
