Henkilökohtaista – totta vai toiveajattelua?

Minulla on ystävä, joka vuodattaa blogiinsa avoimesti kaiken: taakse jättämänsä nuoruuden alkoholismin, sinkkunaisen seksuaalisen käyttäytymisen, himot ja halut. Vahvuudet ja heikkoudet, oivallukset, opit ja kasvun paikat. Pari vuotta sitten hän sanoi minulle: ”Juha, voisit päivittää blogiasi henkilökohtaisemmin.”

Juttu muistui mieleen, kun tyhjensin työhuoneen hyllyä ja käsiin sattui toistakymmentä vuotta sitten Eevaan tehty haastattelu. Ensimmäisen aukeaman otsikko ei vieläkään pidä paikkaansa. En osaa sitä ”valheena” nähdä, paremminkin toiveajatteluna. Tavoiteltavana tilana, jollaisena haluaisi itsensä kokea. Ilmiö on yleinen, takavuosina julkkiskaartiin noussut taiteilija ilmoitti olevansa absolutisti. Muutaman päivän kuluttua lööpit kertoivat tappeluista juovuksissa.

”Suurimpia haasteitani on ollut oppia vain olemaan”. Tuskin toteutuu tässä elämässä, enkä osaa sitä enää tavoitellakaan. Voin vain kaivaa asenteesta hyvät puolet. Työhuone ja keskeneräiset hankkeet ovat ankkurini, jotka pitävät elämän järjestyksessä. Ilman niitä korkkaisin varmasti punkkupullon joka päivä ja olisin potentiaalista kamaa siltojen alle. Tein työhuoneeni oveen kyltin: Huvittelu kuluttaa meitä, työ antaa meille voimia!

Tuskin alan päivittää henkilökohtaisemmin, teen juttuja entisen päivälehtikriitikon taustalla: toisten aikaansaamien elämysten puntarointia tiukkaan, keskimäärin 3500 merkin formaattiin puristettuna.

Olemisen aihe on itselleni ajankohtainen myös siksi, että uusi romaanikäsis kiristyy kalkkiviivoille. Tapani on tehdä homma ”valmiiksi” ja antaa vasta sitten kustannustoimittajan lukuun. Siitä on toki matkaa julkaisuun, mutta paikka on tiukka, eikä siitä selviä kuin uudella käsikirjoituksella, jonka alku ja ajatukset ovat jo koneella odottamassa.

Poimin tähän lehtihaastattelun traumojen seasta muutaman rivin. (tasa-arvokeskustelusta huolimatta – tai juuri sen vuoksi) Ne taitavat kuvata jotain sellaista, joka on itsessäni totta ja pysyvää: ”Olen usein pohtinut, mitä on olla mies. En ole koskaan hävennyt tunnustaa, että minussa on myös paljon naista. Se ei vähennä miehisyyttäni millään tavalla, päinvastoin. Minulle esteettisyys ja soppakauha ovat paljon mieluisampia kuin ruuvimeisseli ja jakoavain. Ruuvit ja naulat eivät tottele minua niin kuin jotakuta toista.”

Ja tällaisetkin rivit on tullut julkaistua kauan sitten:

Minua ei rakasteta

vahvuuksien vuoksi,

vaan heikkouksien.

Ajattelen rautaa ja terästä,

metalli kämmenelläni on kova

ja kilahtava harkko.

Kun siitä työstetään jousi,

se antaa periksi.

Jos siitä hiotaan kellon ratas,

se liikkuu ja elää.

…………………………………………

Blogin ekstralinkit:

1. Sydämen ohitusleikkaus

2. Sata tuntia ilman viiniä

…………………………………………

Erotiikkaa ja seksiä sivujen välissä

Tänään 4.5. julkaistaan WSOY:n kustantama eroottisen runouden antologia Olet täyttänyt ruumiini tulella. 107 elävää runoilijaa ja 240 runoa kirjailija Sinikka Vuolan valitsemana ja toimittamana. Hesari teki vappupäivänä ennakkojutun (klik) aiheesta: ”Seksi kirjallisuudessa kiihottaa älyä ja ruumista”.

Erotiikka proosassa ja lyriikassa on vaativa laji. Ikikulusta aiheesta pitäisi pystyä kirjoittamaan tuoreesti. Antologian esittelyteksti sanoo: ”Sinikka Vuolan toimittama teos juhlistaa suomalaisen runouden aistillisuutta ja erotiikan monimuotoisuutta. Teos tulee iholle ja täyttää lukijansa eroottisilla kohtaamisilla. Teos toimii runon lukijan hemmottelukeskuksena, kattavana käsikirjana ja kauniina lahjakirjana.”

Antologian julkkareiden sijaan kirjoitan tänäänkin työpöytäni takana. Nostan kuitenkin blogiin aiheesta runon. En kirjaan päätynyttä… saatan julkaista sen täällä myöhemmin. Valitsen päivän aiheeseen tekstin kokoelmastani Satakieli! (Like 2008). Syy on selkeä. Erotiikka ja huumori runon riveillä on harvinainen yhdistelmä.

N a i n e n  ja   N a r k i s s o s

Olen Mies isolla ämmällä,

elän henkeni edestä. Minulla on

kahdeksankulmainen teräskalu ja

lasikattojen lävitse putoilevat sanojeni kivet.

Hyppään joka kelkkaan ja lasken kaikki alleni, ratsastan

auringon laskuun kuin Pecos Bill

kaulaliina lepattaen ja pölypilvet perässäni.

Olen täynnä kuin tuulipussi,

kurotan kaikkiin ilmansuuntiin –

olen yhden yön arkeologi ja lumituiskujen Tarzan.

Katsokaa takapuoltani,

se on tennispalloa tiukempi

ja siemeniä riittää vaikka pellon kylväisin.

Kolkuta rakkaani, niin sinulle avataan,

tuo minulle sinfonia soittorasiassasi.

Älä pelkää, että kaikki päättyy hyvin.

………………………………………………

Huumoria blogin ekstralinkeissä:

1. ”Kenelle Nenäpäivä-leffan päärooli?”

2. ”Huumoria hirsipuun varjosta”

……………………………………………….

Väärässä paikassa väärään aikaan

Päivitän jutun, jota olen käyttänyt täällä aiemmin. Syy on Jukka Petäjän lauantaiessee Hesarissa. Teksti kertoo kirjailija Truman Capoten ”joutseniksi” kutsutuista ihailijoista. Seurapiiri suuttui, kun kirjailija käytti negatiivisesti heidän yksityisyyttään romaaninsa materiaalina.

Helsingin sanomat 15.4.2017

Oma fokukseni on kuvassa, jossa Marilyn tanssii El Morocco yökerhossa Capoten kanssa vuonna 1954. Kliseistä ilmaisua käyttääkseni kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Otoksen ristiriitainen tunnelataus on käsin kosketeltava ja moneen suuntaan avautuva.

Marilyn Monroe kuoli 5. elokuuta 1962. En ollut näyttelijästä kiinnostunut, mutta kun aloin pohtia romaania ihmisen identiteetin muotoutumisesta Marilyn kiilasi väistämättä tekstiin mukaan. Romaanin teema tarvitsi hänen pirstaloitunutta imagoaan. Marilyn kyseenalaisti usein identiteettinsä ja pohti mikä on muiden luomaa, mikä hänen aitoa itseään.

Marilyn Monroe, kuva: Richard Avedon

Pohjiksi tuli luettua melkoinen määrä Marilynistä kirjoitettua tekstiä. Mutta yhtä hyvin narratiivisen sosiaalipsykologian väitöskirja. Haastattelin myös sisareni ystävätärtä joka on, ellei nyt maailman, niin Suomen paras Marilyn-asiantuntija. Marilynin hiuspinni julkaistiin 2009, ja nousi Runeberg-palkintoehdokkaaksi.

Kirjan takakannessa tiivistyy oleellinen kysymys: ”Marilynin hiuspinni lähtee liikkeelle Budapestin terrorismin museosta ja kiertää Kiinan ja Lontoon kautta kotiovelle. Miksi emme uskalla muistaa oikein? Kuka meidän identiteettimme oikein määrittelee – ja onko sitä edes olemassa?” Lopuksi kaksi kuvan innoittamaa kappaletta romaanista. Nerokkaana itseään pitävä kirjailija tajuaa juuri olevansa väärässä paikassa väärän aikaan.

Kuva: UPI

”Mies pysähtyy hyllyn päätyyn lähelle ulko-ovea, ottaa sangat hyllystä ja katsoo kasvojaan peilistä, hän muistaa kuvan, se pulpahtaa mieleen pelästyttävän tarkkana, eikä hän saata muistaa missä olisi voinut nähdä otoksen aiemmin: Marilyn Monroe tanssii yökerhossa miehen kanssa, jonka ilme on hätääntynyt, Marilyn katsoo olkansa yli taakseen, tavoittaa katseellaan toista henkilöä, joka ei näy kuvassa, hymyilee tavalla josta näkee, että hän ja toinen jakavat salaisuuden, jota muut eivät tiedä. Tanssikavaljeerin pyöreät silmälasit – liki pyöreät, muovisankaiset lasit saavat hänet näyttämään koulupojalta, hän on Truman Capote, jonka epätoivoinen ilme kertoo, että hän on vaikeuksissa, että tilanne on riistäytymässä hallinnasta eikä hän ole Marilynille muuta kuin kiusallista rekvisiittaa. Mies tuijottaa peilikuvaansa, samaa hölmistynyttä ja kontrolloimatonta ilmettä kuin mustavalkoisen kuvan kirjailijalla, joka on juuri käsittänyt, että hänen olisi parempi olla jossain muualla.”

……………

”Hän puhuu innostuneesti ja liikkuu samalla. Käsi huitaisee laajan kaaren tämän tästä: Marilyniä on kuvattu lahjakkaaksi autistiksi. Ja mielenvikaiseksi rajatilapersoonallisuudeksi. Häntä on väitetty seksinnälkäiseksi viettelijäksi ja naiivin viattomaksi lapsinaiseksi. Hän oli aito luonnonlapsi. Ja typerä teeskentelijä. Hyvä näyttelijä. Ja huono.

Nainen pitää tauon ja antaa seuraavien sanojen ladata painoa itseensä: Unohtakaa kliseet… ja toisaalta, Marilynin kohdalla on kyse mitä suurimmassa määrin kliseestä! Kyllin paradoksaalista ja hedelmällistä tutkimusaineistoa siis.”

………………………………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Älä kuuntele sydämesi ääntä: ”Kliseillä on aina tilausta”

2. Mitä mensetykseen vaaditaan: ”Keskinkertaisuus ja kuuluisuus”

…………………………………………………………………

Mikä yhdistää kaikkia kirjailijoita?

Jatkan muutamalla rivillä viime viikon päivitystä. Suomen kirjailijaliitto täyttää 120 vuotta ja järjestää kirjailijoiden haastattelutilaisuudet neljällä paikkakunnalla. Eilisessä pääkirjasto Metson tilaisuudessa kirjailija Sari Peltoniemen haastateltavana olivat Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro. Illan teemana oli ”Miten kirjani ovat syntyneet?”

Palmgren kertoi kirjailijan- ja näyttelijäntyön yhtäläisyyksistä ja eroista. Kirjailijana hän sanoi pitävänsä tarinallista otetta itselleen läheisenä ja tärkeänä. Henkilöhahmoja rakentaessaan hän miettii usein miten hän haluaa henkilöillensä käyvän, millaista kohtelua ihmiset luonteensa mukaan ansaitsevat.

Pulkkinen punnitsi miten hänen käsityksensä kirjailijan ammatista on vuosien varrella muuttunut. Hän kertoi myös äidistään tarkkana esilukijana ja siitä miten työskentelyn edellytykset ja metodit saattavat ajan kuluessa vaihtua.

Kaikki haastateltavat lukivat myös näytteen tuotannostaan. Yhden pidemmän sijaan luin itse kolme lyhyttä pätkää. Nappaan tähän tilaisuuden lopettaneet rivit. Kirjoittamisen pohtiminen kirjan sisällä ei ole kovin omaperäistä, mutta löydettyäni vastauksen otsikon kysymykseen jätin päähenkilöni Marian sivun mittaisen pohdinnan tuoreimpaan romaaniini Idoli.

”Aloin merkitä muistiin muutakin kuin kurssitehtäviä. Tallensin tiedostoja koneelle vailla sen kummempaa päämäärää. Istuin kannettava sylissäni tai naputtelin sitä vuoteessa. Kuvittelin valon läikittämiä vintin portaita ja huonetta, jossa olin Truffaut’n elokuvan jälkeen tutkinut itseäni, ajattelin aurinkoista syyspäivää ja poikaa, jonka moottoripyörän perässä olin painautunut hänen nahkatakkinsa tuoksuun, muistelin seitsemää ikuisesti elävää Elvistä ja äkkipikaista isääni, häpeäntunnetta ensimmäisen rakasteluyrityksen jälkeen ja päättäväistä valokuvaajaa, jonka rannetta kiersi hopeakäärme.

Jennylle tein oman kansion, johon lisäsin asioita sitä mukaa kun muistin. Ja kun kirjoitin illasta, jona löysin Jennyn kuolleena pinkissä pyjamassaan ja palasin noutamaan kellon hänen ranteestaan, ikävä kirpaisi kuin olisin keikahtanut laiturilta läpi hileisen jään ja jäänyt veteen haukkomaan henkeä.

Joskus itseltään on vaikea kysyä, kun pelkää vastauksia. Vasta viimeksi aloin tehdä merkintöjä ajasta Tuomaksen kanssa. Lopulta myös juhannuksesta, joka oli alkanut oudosti muistuttaa tarinaa teatterin näyttämöllä. Minut oli toivotettu tervetulleeksi sukuun, mutta Tuomas oli alkanut etääntyä yhä kauemmas.

Joku olisi saattanut sanoa, että puursin tekstieni kimpussa vain terapian tähden. Vasta myöhemmin oivalsin, että jokainen – alkeita haparoiva tai nobelisti – kirjoittaa samasta syystä. Kaivaakseen esiin jotain mitä ei muuten kykene löytämään.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Kirjailija tänään ja tuhat vuotta sitten: ”Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”

2. ”Nobelistin näyttö ja kolmen sanan lause”

………………………………………………

Suomi 100, Suomen kirjailijaliitto 120

Itsenäinen Suomi on satavuotias. Suomen kirjailijaliitto kaksikymmentä vuotta vanhempi. Avataan aika-ikkunaa esimerkillä: vuonna 1897, liiton perustamisvuonna Juhani Aho julkaisi romaaninsa Panu. Teos kertoo suomalaisen ”pakanauskon” ja kristinuskon yhteentörmäyksestä. Ahoa voi pitää ensimmäisenä suomenkielisenä ammattikirjailijana.

Riittäköön historiasta. Kevään mittaan kirjailijaliitto järjestää juhlavuotensa ohjelmaan liittyen haastattelutilaisuuden neljällä eri paikkakunnalla otsikolla ”Miten kirjani ovat syntyneet”. Yhteensä 15 kirjailijaa kertoo mistä löytyvät ideat kirjoihin, miten ne rakentuvat ja hakevat muotonsa.

Reidar Palmgren (kuva: Arto Wiikari/Otava), Riikka Pulkkinen (kuva: Jouni Harala/Otava), Juha Siro (kuva: Jyrki Nisonen)

Tampereen tilaisuus järjestetään pääkirjasto Metsossa 13.3. klo 18.00. Sari Peltoniemen haastateltavana on kolme kirjailijaa: Reidar Palmgren, Riikka Pulkkinen ja Juha Siro.

En tiedä miten ilta hakee muotonsa ja keskustelunsa, joten kiteytän tähän päivitykseeni tärkeän pointin. Kirjoittamisen kääntöpuolen – lukemisen. Lopulta ne ovat yksi ja sama asia hieman eri kulmasta katsottuna. On luettava tuhat viisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden, sanoi Gustave Flaubert.

Alkuvuoden Parnassossa oli Tommi Melenderin kirjoittama, Ranskan merkittävimpiin nykykirjailijoihin lukeutuva Maylis de Kerangalin haastattelu: ”Kerangal tukeutuu Flaubertin hengessä toisten tekemiin kirjoihin. Ennen kuin Kerangal aloittaa uuden romaanin, hän kokoaa minikirjaston, joka pysyy hänen tukenaan ja turvanaan niin kauan, kunnes viimeiset vedokset lähtevät kustantamoon.”

Tekeillä olevan käsikirjoitukseni lähde- ja lukuaineistoa.

Kerangal tarvitsee siis luettavaa voidakseen kirjoittaa. Jotenkin samoin olen aina ajatellut. Kirjat eivät synny tyhjiössä vaan hakevat paikkansa yhteydessä kirjalliseen jatkumoon. Funtsin tätä laajemmin kirjoittaessani romaania Marilynin hiuspinni (Like 2009) Ote löytyy sivulta 111.

”Ja vaimo sanoo, että juuri silloin hän ymmärsi miten kaikki liittyy kirjoihin. Joka ainoa asia maailmassa koskee sitä mitä joskus on kirjoitettu tai tultaisiin kirjoittamaan. Yhdessä hetkessä kaikki oli valjennut järkyttävän kokoisena, pelottavana ja riemastuttavana kiihkona. Intiaanitarina oli ollut kuin kiväärin liipaisin, välikappale, joka laukaisi aseen.

Tapahtumalla oli peruuttamattomat seuraukset. Sen jälkeen hän oli kulkenut monta päivää silmät ihmetyksestä selällään ja tarkkaillut jokaisen vastaantulijan kasvoja ja ilmeitä ja miettinyt mitä ihmiset ajattelevat. Mitä ihmettä kaikki ihmiset ajattelevat? Mitä heidän päässään liikkuu ensimmäisenä kun he heräävät ja mitä he miettivät mennessään nukkumaan. Ajattelevatko he koskaan itse ajattelemista?

Hän tajusi, että kirjoista saattoi lukea mitä ihmiset ovat pitäneet niin tärkeänä, että heidän oli ollut pakko kirjoittaa siitä. Niin loputtoman paljon luettavaa, se oli ollut musertava havainto. Mutta sitten hän oli ajatellut, ettei se ole hänen huolensa, oikeat kirjat kyllä osuvat kohdalle, aivan samoin kuin tarina pienestä pojasta ja hänen intiaaniystävästään.

Vasta myöhemmin hän oli ymmärtänyt, että sanat ovat vain kudelma syvemmän tietoisuuden yllä. Kuin päälle puettu vaate, joka antaa aavistuksen mitä sisällä on.”

…………………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. Täällä Juhani Aho, Pariisi: ”Bordellissa valtion piikkiin”

2. Kirja muuttaa lukijansa persoonaa.

……………………………………………..

Mitä Idoli tarkoittaa?

Blogi on välttänyt omien julkaisujen siteeraamista. Runot ovat saaneet silloin tällöin vahvistaa poikkeusta jos tekstit ovat liittyneet käsiteltävään aiheeseen oleellisesti.

Julkaisin esikoiseni 1998. Nyt käsillä on tuore, kymmenes omalla nimellä julkaistu teos. Jokaisen työn kohdalla olen kyseenalaistanut ja punninnut kirjoittamisen mielekkyyttä ja oikeutusta. Mistä ”kannattaa” kirjoittaa?

Pidän lähdetöiden tekemisestä ja tiedon hankinnasta. Työn edetessäkin lukeminen on yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen. Kliseisesti ilmaistuna: ei ole toista ilman toista. Idoliin kirjoitin tällaiset

J Ä L K I S A N A T

Idoli päättää identiteettiä luotaavan romaanitrilogian, jonka aiemmin julkaistut osat ovat: Marilynin hiuspinni, 2009 ja Linnun muotokuva, 2011.

Romaanit ovat itsenäisiä teoksia, jotka kuvaavat miten ihminen rakentaa merkitystä uudelleen elämänsä muutostilanteissa. Marilynin hiuspinni käsittelee muistin katoamista, ja sen myötä sitä, kuka meidän identiteettimme määrittelee – onko sitä edes olemassa? Linnun muotokuva ammentaa muistoista ja sankarimyyteistä ja kysyy, kykenemmekö itse ymmärtämään elämämme tarinallisen jatkumon voimaa?

Idoli laajentaa identiteetin teemaa suhteessa toisiin ihmisiin ja riippuvuuksiin itseymmärryksen muotoutumisessa. Kaikkien kolmen teoksen motoksi sopii lainata sveitsiläisen kirjailijan Max Frischin lausetta: ”Jokainen meistä keksii ennemmin tai myöhemmin itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Moninaisesta lähdeaineistosta haluan mainita kaikkien teosten kohdalla Vilma Hännisen Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen väitöskirjan ”Sisäinen tarina, elämä ja muutos”. Idolin fokukseksi lainaan Hännisen tutkimuksesta kappaleet luvusta Sisäinen tarina halujen suodattajana:

”Mikä on ihmistä perimmältään liikuttava voima? Psykologisissa teorioissa vastaukseksi tähän kysymykseen on tyypillisesti esitetty yksi tai useampia vaistoja, viettejä tai tarpeita. Ne on nähty enemmän tai vähemmän universaaleiksi ja luontoperäisiksi voimiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi seksuaalienergia, alemmuudentunne, psyykkiset tarpeet ja persoonallisuuden piirteet.

/…/ Tässä hahmoteltu tarinallinen lähestymistapa ei pyri palauttamaan ihmisen pyrkimysten, halujen ja impulssien kirjoa ylihistoriallisiin ja luonnonvoimaisiin tai yksittäisiin perusvoimiin. Ihmisiä liikuttavia voimia kutsutaan tässä haluiksi.

Halut nähdään intentionaalisiksi tiloiksi, jotka syntyvät ihmisen ja halun kohteiden välisessä suhteessa. /…/ Kirjallisuudentutkija Peter Brooks (1998) toteaa, että halut ovat paitsi psyyken myös tarinoiden ydin ja liikkeellepaneva voima.”

……………………………………..

1. Idolin arvio Suomi lukee -sivustolla.

2. Idolin voit tilata vaivattomasti Adlibriksen sivuilta.

3. Juha Siron kotisivut.

………………………………………

Ammattilaisen opetus: ”Ei kannata pyydellä anteeksi olemassaoloaan.”

Teetin uudet kotisivut. Siskon mies kysyi, mikset tehnyt itse? Siksi, että alan ammattilaisen tekeminä niistä tulee paremmat. Ulkopuolinen näkee selkeämmin miltä sivujen tulisi tänä päivänä näyttää. Puhumattakaan siitä, että paketista tulee toimiva. Se mikä ei yhdellä silmäyksellä näy: sivujen käytön ja navigoinnin logistiikka sekä hakukoneoptimointi vaatii ekstraosaamista.

Tekijä, Simo Ollila on kulttuurialan tiedottamisen ammattilainen, web-designer ja www-tuottaja. Hän halusi sivuista ”krouvin rouheat” ja lohdutteli, ettei sivujen ”ilmeen sovi pyydellä anteeksi olemassaoloaan.” Erottuva ilme alkoi hyvin pian tuntua omalta.

Kotisivuni ovat nyt eri elementtien tiukka paketti: kirjat, kritiikkikatkelmat ja lukunäytteet. Twitter, FB ja äänirunot Soundcloudissa. Linkit blogiin, aamutelkkaan ja Yle-puheelle, tieto-, yhteys- ja palaute-osio…

Sivuilla on mukana myös ensi vuoden alussa julkaistava romaani: Idoli. Kansikuva on vielä ”feikki”, mutta luettavaksi on jo kaapattu parikymmentä ensimmäistä sivua.

Oman navan tuijottelu on tällä erää tässä. Seuraavaksi blogi palaa varsinaiseen kutsumukseensa: peilaamaan kulttuuria ja kirjallisuutta tuhansien vuosien ja päivänkohtaisten tapahtumien kulmasta. Blogisti on kutsuttu myös Finlandia-palkintojen jakotilaisuuteen Helsinkiin 26.11. Siitä(kin) riittää jutun aiheita useampaan päivitykseen.

………………………………

1. Linkki kotisivuilleni

2. Linkki Kulttuuritiedotuksen sivuille

………………………………

Kun mielesi muuttuu, elämäsi muuttuu

Kauan sitten, liki edellisessä elämässä, tempaisin kovan kuurin samaan lajityyppiin kuuluvaa kirjallisuutta: tuhansia sivuja esoteriaa ja etiikkaa, kelttiläistä viisutta, itämaisia oppeja ja länsimaisten gurujen ohjeita elämänhallintaan.

Kun jonkin kokee valmiiksi, asiaan ei kannata palata. Eteenpäin kulkiessa on turha tuijotella taakseen. Vai onko? Itse asiassa henkisen kunnon oppaat, antiikin filosofia ja useat maailmankirjallisuuden klassikot ammentavat samoista ikuisista lähteistä. Vain ajatusten esillepano eroaa toisistaan enemmän tai vähemmän.

Länsimaisen ”esseistiikan alullepanija” Michel Montaigne (1533–1592) kirjoittaa: ”Viisaus on sielumme säännönmukaista hallintaa, joka tapahtuu kohtuuden, suhteellisuuden ja vastuuntunnon rajoissa.”

Juttuni varsinainen fokus on Minna Marshin tuore Mentaaliherätys! Opas henkiseen kuntoiluun. (Gummerus 2015) Kirjassa on myös minun tekstiäni. En olisi lähtenyt muiden kelkkaan aiheesta kirjoittamaan, mutta tiedän Minnan erityisellä intohimolla työhönsä suhtautuvaksi tekijäksi.

Kirja soveltaa käytännön oppeja monin tavoin. Takakansi kertoo, että ”ajatuksillaan ovat mukana mm. taitolentäjä Sami Saikkonen, tähtitieteilijä Esko Valtaoja, kirjailija Juha Siro, nyrkkeilijä Sonia Grönroos, Jarno Laasala Duudsoneista ja saattohoitoon erikostunut Juha Hänninen.”

Luin itse kirjan nyt ensi kertaa kaikkineen ja huomasin kääntäneeni koirankorvan neljälletoista sivulle. Niin se menee. Ei hyvän ravintolan seisovassa pöydässäkään joka kupista hotkita. Marshin kirjasta poimin tarpeelliseksi katsomani asiat. Sellaiset, jotka herättelivät ja halusin sisäistää.

Menttaliherätys! kertaa myös monta asiaa, jotka me jo tiedämme. Mutta siitä ei ole kysymys, vaan siitä, että kirja kerää asiat yksien kansien väliin ja aktivoi lukijan omaa ajattelua. Herättelee kokemaan asioita toisin. Teksti sisältää myös käytännön harjoituksia, ottaa lukijaansa kädestä kiinni ja pyytää pistämään toimeksi.

”Kukaan ei synny tähän maailmaan ajatellen, että hänen tulisi olla jollain tavalla parempi tai toisenlainen. Sen mukaan, miten sinuun reagoidaan, opit hahmottamaan itseäsi ja arvoasi suhteessa toisiin.” Kirjan esittämän ajatuksen yhteydessä on Juha Hännisen sitaatti. Sitä sopii pohtia monelta kantilta: ”Mitä epävarmempi ihminen on nuorena, sitä enemmän täytyy olla, mihin nojaa.”

Ehkä kirjan anti on kuin kiillottaisi hopealusikan – luettuasi olet sama, hieman kirkkaampana vain. Valitsen itse reilun kahdensadan sivun kirjasta kiteytyksen, joka minua eniten puhuttelee. Pistän sen ulkomuistiin ja elämän motoksi: ”Aivotutkija Joe Dispenzan mukaan sinun kannattaa murtaa yksi tapasi: tapasi olla sinä.”

Lopuksi kirjan takakanteen nostetut kaksi sitaattia: ”En halua koskaan rajoittaa ääretöntä tajuntaani tarpeettomilla jarrutuksilla.” – Esko Valtaoja.

”Vasta, kun elämä alkaa esittää kysymyksiä pistooli ohimolle painettuna, päästään lähemmäs oman minän todellisia toiveita ja haluja. Pakon edessä verukkeet vähenevät.” – Juha Siro.

………………………………………

Ekstralinkissä: ”Minä! Mikä minä?”

………………………………………

Kolmannes minusta on Jumalaa itseään

Allekirjoitin keskiviikkona kustannussopimuksen tulevasta teoksesta, jonka työnimi on Idoli. Like julkaisee romaanin vuoden 2016 alussa. Nimi tulee vielä muuttumaan.

Idoli oli sitkeä pala, kirjoittaminen katkesi useaan kertaan syystä jos toisesta. Nyt editointikierrokset kustannustoimittajan kanssa on tehty ja teksti lopullista viimeistelyä vailla.

Kaltaisteni kirjailijoiden julkaisu käy yhä vaikeammaksi: arviot tarjoavat ruusuja ja risuja, tunnustusten finaalipaikkoja ja palkintojakin kertyy, mutta kassakone ei kilise. Jos kustantajan tallissa olisi vain tällaisia tekijöitä, konkurssi uhkaisi välittömästi.

Kirjasta tulee kymmenes omalla nimellä julkaistu. Ja nyt, uuden käsikirjoituksen jo aloittaneena jaksan yhä kysellä työni oikeutuksen perään. En ajattele mahdollista myyntiä, lopulta en kirjoittaessa huolehdi edes julkaisun mahdollisuudesta, se ei ole päätettävissäni. Kirjan tekeminen on aina uhkarohkea hanke. Kliseisesti ilmaistuna: romaanin kirjoittamiseen pitää olla elämää suuremmat syyt.

Olen palannut usein Ottó Orbánin runoon, jonka wsoy julkaisi vuonna 2000 unkarilaisen runouden antologiassaan Valolieriön alla (suomennokset ja toimitus Hannu Launonen ja Béla Jávorsky) Tekstissä Orbán seisoo ammattinsa takana ylpeänä ja itsevarmana, silti nöyränä ja viisauden vastapainoksi narrimaisuutensa tunnustaen. Ja runon keskelle sijoitettu elämän metafora – se on komeimpia koskaan lukemiani.

 156. sonetti

Ammatti on sormenpäissäni, voin kirjoittaa mitä tahansa,

mutta en samaa kuin tämän päivän nuori runoilija.

Voin uudistaa kaiken, jos haluan, juuri minä olen uudistaja,

tuskin se, jonka edessä on tuliruusu verhiö ammollaan

ja joka taivaanrannan umpikujien ja harhateiden välistä etsii

kohti kuuta kiemurtelevaa, huimaavaa polkua, runoa.

Eläminen on kuin johtaisi löytöretkeä Etelänavalle;

ensin kuluvat loppuun matkatavarat, sitten uupuvat vetokoirat

ja lopuksi me itse uuvumme –

jos olemme eläneet oikein, olemme luihin ja ytimiin saakka

sitä mitä olemme.

Voimmeko vaatia kapteeni Scottia tilille hänen

päiväkirjansa tyylin perusteella?

Niin tai näin: meidän täytyy silti tuntea nahoissamme

tuulen tikarit, kipunoiva pakkanen…

Olen vanha kettu, antologioiden kauhu, ovela runoilija:

yhtä aikaa viisas ja narrimainen, ja kolmannes minusta on

Jumalaa itseään, niin kuin vanha kummajainen Zelk

tai myrskyssä harhaileva hullu kuningas Lear.

……………………………………………….

Ekstralinkki neljän vuoden takaa täydentää otsikkoa: ”Mitä Jumala tarkoittaa?”

………………………………………………

Kukapa meistä haluaisi olla samasta puusta veistetty kuin toiset?

Savukeidas kustannus on julkaissut vuodesta 2007 Poetiikka-sarjaa, jossa suomalaiset runoilijat kirjoittavat runouskäsityksistään. Vapaamuotoiset esseet valottavat lyriikan teoreettista puolta, sekä kuvaavat keinoja, lähtökohtia ja näkemyksiä, joita runoilija käyttää teksteissään. Aiemmat kirjat ovat esitelleet neljätoista runoilijaa, tuore Poetiikkaa III esittelee kahdeksan lisää.

Poetiikkaa-sarja on saanut hyvän vastaanoton ja päätynyt tentti- ja pääsykoekirjoiksi yliopistoihin. Esseet ovat sukua prosaistien/lyyrikoiden julkaisusarjalle Miten kirjani ovat syntyneet (ks. ekstralinkki jutun lopusta).

Esseekokoelman on toimittanut Ville Hytönen, joka myös kirjoittaa itse otsikolla: ”Runon etujokot, erotiikka ja valhe”. Koska päivän postaus on myös lukusuositus, nostan tähän hänen esipuheensa lyhyet luonnehdinnat Poetiikkaa kolmosen muista kirjoittajista.

”Poetiikkaa III on moniääninen teos kuten odottaa saattaa: Olli Heikkonen hakee neljättä poetiikkaansa Espanjasta, Miia Toivio pohtii runoutta ääneen, kielen ja tilan kautta, V.S. Luoma-aho käy tuotantonsa läpi kokoelma kokoelmalta ja pohtii sen vaikuttajia, Juha Rautio kirjoittaa runoilijan kehityksestä ja ajelehtimisesta tekstejä ja elämää pitkin, Henriikka Tavi paljastaa kiinnostuksensa kirkkauteen, yksinkertaisuuteen ja tarkkuuteen ja Olli-Pekka Tennilä esittelee fragmenttipoetiikkaansa fragmenttien kautta. Juha Siro nostaa teoksen lopussa runouden individualistisen vaikutuksen oivasti esiin: Vuosien takaisessa haastattelussaan Gösta Ågren pohtii, mitä ihminen ajattelee halveksiessaan runokirjan merkitystä ja sen 70 kappaleen myyntiä. Hän hylkii yksilöllisyyttä ja sen myötä itseään – kukapa meistä haluaisi olla samasta puusta veistetty kuin toiset.

Runous muuttaa maailmaa edelleen, lukija kerrallaan. Yksilölle ei ole suurempaa todellisuutta kuin se mikä hänen päänsä sisään mahtuu.”

………………………………………

Ekstralinkissä lukusuositus kahden vuoden takaa: Miten kirjani ovat syntyneet 5.

………………………………………