Ennalta arvattavien asioiden vuodenkierto lehdistössä alkaa näin: jo ennen uutta vuotta päivälehtien takasivut täyttyvät tapaninpäivän ”Kinkunsulatustanssien” ilmoituksista. Heti perään ammutaan täyslaidallinen ”lööppilaihduttajien” reseptivinkkejä.
Kun aurinko sulattaa lumeen ensimmäisen pienen pälven, alkaa painonpudotuksen loppukiri: ”Vielä ehdit bikinikuntoon kesäksi”. Ja kevään kunniaksi lehtien yleisönosastot täyttyvät koiranpaskojen paheksujista. Tätä tilkitään tasaisin välein valituksilla yhä pahenevasta Suomen kielen rappiotilasta.
Päivän pidentyessä pakollinen jutun aihe koskee ”mediatuttujen” henkilöiden lomalukemisia. Usean varma vastaus kuuluu, että kesällä tarvitaan kevyttä ja helposti sulavaa. Siis dekkareita.
Ystävät hyvät, tehdään vaihtokauppa. Suositelkaa minulle hyviä dekkareita. Uskon vielä vilpittömästi, että niitäkin on. Mankellin Kennedyn aivot luin loppuun väkisin. Samoin Håkan Nesserin Ewa Morenon jutun. Keskenheitettyjen lista on pitkä. Yhtään Liza Marklundia en ole päässyt alkua pidemmälle.
Ei auta vaikka kirja olisi vain etäisesti sukua dekkarille. Ruiz Zafón Carlosin tekele, Tuulen varjo, saa levätä rauhassa. Kaduttaa, että uhrasin aikaani yli puolen välin. Umberto Econ Ruusun nimi oli ennalta arvattavuudessaan kliseisen lattea. Da Vinci -koodi sai luovutusvoiton.
Mitä itse suosittelen? Kanadalainen novellisti Alice Munro palkittiin askettäin kansainvälisellä Bookerilla. Kolme syytä lukusuositukseen:
1. Korvataan keveys lyhyydellä, mutta ei oteta painoa pois. Novellisti tekee niin syvältäkäyviä tarinoita, että harva romaanikirjailija yltää samaan.
2. Suoraan palkintoraadin perusteluista: ”Alice Munron lukeminen tarkoittaa, että joka kerta oppii jotain sellaista mitä ei ole aikaisemmin ajatellut.”
3. Munro käyttää monikerroksista kieltä, jonka vivahteet kääntäjä Kristiina Rikman tavoittaa hienosti.
Eipä silti, en ole itsekään lukenut Munron kaikkia käännettyjä kokoelmia. Kyllä ne aikanaan antikvariaateista vastaan tulevat.
Muutaman päivän takaisessa Hesarissa kesän lukukysymystä oli laajennettu: ”Mikä on kesän paras kulttuuritapahtuma?” Pidin Anja Snelmanin vastauksesta. Omenapuita lukuunottamatta hetki on aina helposti käsillä. Kirjan voi kukin valita makunsa mukaan.
”Kesän ehdottomasti paras kulttuuritapahtuma on kiireetön hetki kahden omenapuun väliin viritetyssä riippukeinussa, kirja kädessä.”