Runousoppia jokaiselle: antiikista kansanrunoihin ja räppiin

Laulava hiljaisuus on Markku Toivosen tuore julkaisu. Alaotsikkona Runomitat ja V.A. Koskenniemi. ”Runomitat ovat pitkään olleet unohduksissa niin lyriikan ystävien keskuudessa kuin kirjallisuuden opetuksessa.” Kirja toimii johdatuksena suomalaiseen metriikkaan, eli runomittojen teoriaan.

Kansi: Päivi Puustinen.

Toivonen kirjoittaa saatesanoissaan: ”Runomittojen tuntemus ei enää kuulu yleissivistykseen: metriikasta eli runomittaopista on tullut monelle liki käsittämätöntä salatiedettä – myös suurelle osalle tuntemistani runoilijakollegoista.”

Ja silti, kirja on myös paljon muuta – mielenkiintoisia anekdootteja ja yleissivistystä. Lyriikan kehitystä Egyptistä ja Babyloniasta kiinalaisten ja arabialaisten käyttämiin riimityksiin. ”Koraani sisältää loppusoinnutettua proosaa.”

Eniten aineistoa Toivonen on hakenut klassikkorunoilija V.A. Koskenniemeltä, joka on kirjoittanut esseessään: ” Meillä tulee aina olla runoa lukiessa tunne siitä, ettei se säännönomaisuus, se pakollisuus, mihin runomitta lukijan velvoittaa, milloinkaan ylitä sitä, mitä voisi ehkä kutsua helläksi väkivallaksi. Runomittahan ei ole tarkoitettu rajoittamaan runoilijan mahdollisuuksia, vaan lisäämään niitä. Todellisen rytmitaiteilijan käsissä uudistuvat kaikki runomitat.”

Tiukasti tiivistettynä elegian kehitys epiikan vastapainoksi sopisi tämän päivän räppäreille ja lavarunoilijoille: ”Taustalla oli olojen muutos: helleeninen maanpiiri oli laajentunut Homeroksen päivistä. Kaupunkivaltiot tulivat elämän polttopisteiksi, joissa kunnianhimoiset yksilöt taistelivat vallasta. Ei ollut enää aikaa käyttää juhlallista kuusimittaa – haluttiin sanoa asiat nopeasti ja kärkevästi kaupungin torilla.”

Kirjan teoreettinen osuus on jaettu reilusti yli sadalla alaotsikolla. Jambi, trokee, daktyyli, sonetti, kalevalamitta, heksametri, kesuura, tavutukset, rytmi ja soinnullisuus… jne, saavat perusteellisen ja selkeän käsittelyn esimerkkeineen. Loppuviitteissä mainitaan 144 tekstilähdettä. Henkilöhakemistosta löytyy 118 nimeä Ovidiuksesta Cheekkiin, jonka näyteteksti on hänen rap-sanoituksestaan Jumala. 

Markku Toivonen, kuva Turun Sanomat, nettisivut 22.3.2014 (Ei merkintää kuvaajasta).

Laulava hiljaisuus on valtaisan työmäärän tulos. Analyyttisessä selkeydessään, esimerkeissään ja perusteellisuudessaan merkkiteos. Kokonaisuutena asiantuntijan käsikirja yksissä kansissa. Harrastajalle lyriikan historian ja maailmankuvan avartaja.

Markku Toivonen on kirjailija ja palkittu runoilija, joka on opettanut sanataidetta useissa eri yhteyksissä. Laulava hiljaisuus on hänen bibliografiansa kymmenes julkaisu.

…………………………………

Blogin ekstralinkeissä:

1. Markku Toivosen runokokoelma Lauluja tyhjyydestä

2. In memoriam Pentti Holappa

…………………………………

Niin kauan kuin huutomerkit eivät muutu kysymysmerkeiksi meillä ei ole mitään toivoa

Markku Toivosen esikoisrunokokoelma Tähkämehuballadi julkaistiin 1984 WSOY:n kustantamana. Sittemmin bibliografiaan on kertynyt yhdeksän teosta: runoja, satiirista proosaa ja esseitä. Hän on kirjoittanut myös näytelmiä. Tuorein teos on viime vuoden syksyllä julkaistu runokokoelma Lauluja tyhjyydestä.

Markku Toivonen, kuva: Jyrki Nisonen

Kokoelman takakannessa lukee: ”Toivosen lyriikassa soi tuhatvuotinen perinne.” Mitä se merkitsee? Sitä, että Toivosen lyriikka sisältää ikiaikaisia, ihmisyyden ja eksistenssin peruskysymyksiä. Runoissa on aina vahva, näkemyksellinen viesti, eikä ”tuhatvuotinen” sulje pois ajankohtaisia kysymyksiä. Päivitykseni päättävä pitkä runo on tästä mainio esimerkki.

Kokoelman nimen, Lauluja tyhjyydestä voisi käsittää ironiseksi vastakohdakseen, niin vahva ja usein aforistisia kiteytyksiä tavoittava ideologinen viesti teksteissä on. Ja ikään kuin vastapainoksi Toivonen kirjoittaa: ”Jos Pyhä Pietari katsoisi tutkivasti / minuun, vastaisin näin: ei, / en ansaitse taivasta, en helvettiäkään. /…/ Sieluni ei tarvitse puhdistavaa / kiirastultakaan: keskeneräisyyteni on valmis / kohtaamaan tyhjyyden.”

Lauluja tyhjyydestä sisältää säkeisiin jaettua tekstiä ja proosarunoa. Kokoelman ”halkaisee” osasto, jossa käydään dialogia. Puhujina yhtä hyvin korppi & hauki kuin sika & matkaradio. Idea nostaa mieleen Aisopoksen… tai kotoiset kansansadut, jossa eläimet saattavat keskustella ja kettu jekuttaa yksinkertaisempaa karhua. Rakenteellinen variointi palvelee myös teoksen kokonaisuuden rytmitystä.

Runoistaan palkitun Toivosen aiheet liikkuvat sodasta ja rakkaudesta historiaan ja mytologiaan. Hän käsittelee yhtä hyvin klassikkokirjailijoita kuin kuvitteelisia hahmoja, komisario Juvea ja tuhatkasvoista Fantômasia. Syvä kulttuuritietoisuus on ominaista kaikille teksteille.

Toivosen kokoelma jäänee lopettamisestaan kertoneen Sanasadon viimeiseksi julkaisuksi ja tekijöiden on haettava muita kanavia. Tämä on ajankohtainen kysymys monin tavoin, ja palaan siihen tuonnempana. Lopuksi Toivosen kuolleita muistava runo, ikiaikainen ja valitettavan ajankohtainen. Säkeet eivät kuitenkaan johda umpikujaan, vaan jättävät meille mahdollisuuden.

Memento mortuorum

Sodasta toipuva maa / on kuin leski joka /säädyllisen ajan surtuaan / heittää pois mustan huntunsa / ja sitä myötä / loputkin vaatteensa

Aika on jälleenrakentaa / ja aika tanssia / Elokuvaa palavista torneista / pyöritetään takaperin / ja pommien penetroima kaupunki / nousee pystyyn neitseellisenä

Kuin katkennut raaja / räjäytetty muistojen silta luutuu ehjäksi / ja verinen joki sen alla / kuivuu tahraksi maisemaan

Vain muutama / häpeän kellastama juliste / on jäänyt kertomaan hulluudesta / jonka lähes kaikki / halukkaasti jakoivat

Niin kauan kuin huutomerkit / eivät muutu kysymysmerkeiksi / meillä ei ole toivoa

Kulmakunnan sotainvalidi / muutti eilen kalmistoon / se kiusallinen yksijalkainen kenoviiva

Jälleen on tullut aika vaientaa / tuskainen hiljaisuus / Kuunnelkaa miten rumpujen päristys / on vaihtunut kirkonkellojen / soittoon – kuunnelkaa tarkkaan – / äänten varjossa tykkejä valetaan jo / uusiksi tykeiksi

Tiedämmekö muuten miksi / kunnialaukaukset suunnataan / aina taivaalle / Siksi että niillä yritetään ampua alas / haarniskoidut enkelit / jotka nauravat rivolle komedialle / kun se toistuu toistumistaan

Keväisin koululaiset tekevät retkiä / muistomerkkien luokse / hiekkaa potkien / ja opettaja yrittää puheellaan / elvyttää maatunutta tulta

Totta, patsaiden muisti / on parempi kuin ihmisten / mutta ne puhuvat kovin hienostuneesti / Ne nyökyttelevät toisilleen / pimeyden sammuttua

Voittajina tai häviäjinä / kaatuneet kipuavat juoksuhaudoistaan / historiankirjojen sivuille

Juhlapuheissa / kuolleita sotilaita / kutsutaan sankarivainajiksi / Voiko olla / rikollisempaa / eufemismia

Niin kauan kuin huutomerkit / eivät muutu kysymysmerkeiksi / meillä ei ole mitään toivoa

………………………

Blogin aiemmat ekstralinkit

1. Parin vuoden takainen päivitys: ”Olen Jumala, tai Paholainen”

2. Ajankohtaista vuodelta 2016: ”Googlella ja Kafkalla on asiaa juuri sinulle”

………………………

Back to basic – takaisin Pyynikille!

Lupasin tänne vielä asiaa Guggenheimista. En muista hanketta, joka olisi aiheuttanut vastaavaa mielipiteiden vyöryä. Nyt Hesarin yleisönosastossa asiaan esittää aivan utopistisen kantansa jo Mannerheimin Lastensuojeluliiton liittovaltuuston jäsenkin.

Kun soppa alkaa kiehua yli, kattila pitää nostaa levyltä. On syytä muistaa, että blogini tarkoitus on tukea kulttuurin sisältöjä. Ei kiistoja. Hanketta ajavat leijuvat toiveidensa todellisuudessa. Vastustajilla on esittää realistisia lukuja mielipiteidensä tueksi.

Pyynikin näkötorni, tammikuu 2012.

Edellisestä jutustani haluan nostaa tähän uudelleen vain Leif Jacobssonin virkkeen: ”Nykytaiteessa hirveän suuri osa liikkuu instituutioiden raamien ulkopuolella, moni haluaa tehdä taidetta mieluummin kaduilla, tai vaikkapa rautatieasemilla kuin instituutioissa.”

Tähän sopii naurettavan yksinkertainen esimerkki, jonka lupasin. Ei siitä sovi puhua Guggiksen kanssa samana päivänäkään, mutta hanke konkretisoi Jacobssonin ajatusta taiteesta, joka on vetovoimaista, läsnä olevaa ja kaikkien helposti saavutettavissa.

Tampereelle on laadittu MasterPlan: ”kokonaisvaltainen kaupunkivalaistuksen Suuri Suunnitelma, joka lisää kaupungin persoonallisuutta ja vetovoimaa valaistuksen keinoin.” Pimeyttähän meillä piisaa – ja ihan ilman lisenssimaksuja.

Pyynikki, tammikuu 2012.

Valonauha-sarjateos sisälsi viisi osiota. Kuvani ovat Pyynikiltä. Harmi vain, että teos on jo purettu. Mutta voihan ajatella, että puhun ensi vuoden tapahtumista kerrankin ajoissa. Katsoin teoksen kolme eri kertaa ja väkeä oli aina valtavasti liikkeellä.

Teos koostuu kahdesta osasta. Valosuunnittelun opiskelija Carita Elkon ”Kätketty” keskittyy näkötornin ympäristöön: ”Torni näyttäytyy katsojalle uljaana maanmerkkinä, mutta sen huipulta paljastuu katsojalle vielä vaikuttavampi näköala. Ympäröivä metsä on täynnä liikettä ja arvoituksia.”

Kokonaisuuteen liittyy myös Satu Leskisen ”Kaiut” videoteos. Elämys hyödyntää historiallisia kuvia, jotka luovat paikkaan aivan uuden ulottuvuuden jokapäiväisestä elämästä tänään ja vuosikymmeniä sitten.

Pyynikki, tammikuu 2012.

Nyt kun juttuni on lipsahtanut korskeasta kansainvälisyydestä vaatimattomaan kotiseutusarjaan, on syytä hakea tähän runo. Se löytyy Markku Toivosen kokoelmasta Kuka yössä herää (Savukeidas 2006).

Siinä puhutaan Guggenheimia isommista asioista: valosta, kotiharjusta ja elämästä. Ja ennen kaikkea, runoilija Toivonen asuu Pyynikin harjun Pispalan puoleisella rinteellä, joten tuntumaa on.

VALON IKÄ

Kun planeettamme / saapuu radallaan / lähimmäs aurinkoa, / vain kahdeksan minuuttia tarvitaan,

ja harhailematta valo tavoittaa vuoret, / merten aavikot, kotiharjulla / liekehtivän rinteen: / käppyräisen männyn sylissä / nyt katselen tuulta.

On aurinkoja.

Että ihmisen silmistä / virtaava valo minut / tavoittaisi, valo, / silmien sisältä virtaava – / siihen tarvitaan koko elämä.”

………………………………..

PS. Vaikka äiti kielsi, pistän seuraavaan postaukseen jotain hyvin henkilökohtaista.