Matka suruun – elämän ja kuoleman kysymykset

Luin Krista Launosen teoksen Ofelian suru heti sen ilmestyttyä (Avain 2018). Päivitys jäi muiden menojen jalkoihin, mutta nyt ehdin nostamaan blogiin kirjan arvion ja suosituksen. Tekstille on tilausta monin tavoin.

Viikko pari sitten joku kyseli ”Kirjallisuuden ystävien” ryhmässä suosituksia surua käsittelevistä kirjoista. Launosen teos voisi vastata kysymykseen. Ofelian suru ei ole kliseistä tunneterapiaa, se ei kertaa tuhansien vuosien viisauksia vaan puhuttelee lukijaansa kirjoittajan kokemustasolta. Silti kirja kehii sisäänsä laajempaa näkemystä ja aihetta syventävää historiaa.

Esipuheen omistus tiivistää askelmerkit: ”Tämä kirja on omistettu sinulle lukijani. Toivon, että se antaa lohtua, jos suret. Kirja on omistettu myös kaikille niille naisille: malleille, taiteilijoille, muusille, rakastajattarille, äideille, siskoille, tyttärille ja vaimoille, jotka taiteen historia on unohtanut ja joiden tarinaa ei ole kerrottu. Siskoni muistolle”.

Otetaan tähän väliin kirjallisen genren määritys, jos se nyt on lainkaan tarpeen. Ofelian suru sukkuloi tietokirjan ja autofiktion välillä. Alussa lähtökohtaansa ja kulttuuriin painottuen, loppua kohti henkilökohtaisemmaksi käyden. ”Sukulaisteoksena” nousi mieleeni Miia Kankimäen kirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013. Blogin ekstralinkki lopussa).

Launosen kirjan lähtökohtana ja kansikuvana on kuuluisa maalaus, joka esittää hukkumaisillaan olevaa naista. Brittiläisen romantiikan ajan taitelija John Everett Millais maalasi näkemyksensä William Shakespearen Hamlet -näytelmän Ofeliasta 1852. Taulun (tai teoksen kuvan) nähtyään sitä on vaikea unohtaa. Näin kävi myös Launoselle, joka löysi Ofelian tarinasta lähtökohdan henkilökohtaisen menetyksensä käsittelemiseen.

Launonen suree tekstissä sisarensa kuolemaa. Millais’n maalauksen malli, karismaattinen Elizabeth Siddal kuoli epämääräisissä olosuhteissa vain 32-vuotiaana. Kirjan takakannen sanoin: ” Ofelian suru on tutkimusmatka Ofelian tarinaan ja Millais’n taulun taustoihin. Kirja tekee surun näkyväksi ja ymmärrettäväksi sekä tarjoaa surevalle välineitä toipumiseen.”

Käsittelykulma ja historia laajentaa kirjan aihetta ja näkemystä: ”Sureminen muuttuu koko ajan, koska se on sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Viktorian aikana suru oli arjessa lähes aina näkyvillä, nyt se on melkein kokonaan piilotettu. 1900-luvulla  isoin muutos on ollut kuoleman laitostuminen. Nykyään ammattilaiset huolehtivat lähes kaikista kuolemaan liittyvistä toimista.”

Loppua kohden kirja nostaa pintaan yhä henkilökohtaisempia tunteita: ”Päätän Valon kuoltua, etten piilota surua lapseltani. Enkä edes pysty, koska itken koko ajan ja kaikkialla. Lasta varmasti pelottaa, mutta ehkä intuitiivisesti tajuan, että hän näkee minun vielä myös jonain päivänä lopettavan itkemisen. En halua piilottaa kuolemaa, se kuuluu elämään. Joten itken, kun itkettää.”

Blogi pyrkii lyhyisiin postauksiin. Tapa on perua päivälehtikriitikkoni ajan merkkiformaateista. Mutta on se niinkin, että tiukka kiteytys saa vastaanottajan kiinnostumaan yhtä hyvin kuin yritys koko tarinan avaamiseen. Ja lopulta on niin, että kirjat kirkastuvat vain lukemalla.

Päivän jutun lopuksi hyvin henk. koht. pointti. Krista Launosen kirja sysäsi liikkeelle muiston sisareni kuolemasta. Itselleni kävi niin, että nuorempi sisareni kuoli vuosia sitten. Rikkoi järjestyksen ja etuili elämän jonossa. En ole osannut surra kuolemaa Krista Launosen totaalisella tavalla. Olen sysännyt kokemuksen lokeroon, jonka kannessa on kysymysmerkki.

Ehkä olen tunnevammainen. Tai sitten on myös niin, että en koskaan pääse irti elämän ja kuoleman ikuisesta ja meitä kaikkia koskettavasta kysymyksestä. En muutaman viikon päästä ilmestyvässä romaanissani. Enkä sitä seuraavassa, jonka ensimmäinen luku on jo kirjoitettu. Ja lukijani, katsopa toi kakkoslinkki – se on edesmenneen ja voimakkaan äitini muistolle.

……………………………..

Ekstralinkit

1. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

2. Elämä. Henk. koht.

…………………………….