Vuoden Kääntäjäkarhu – sekä suosituksia Kari Aronpuron edellisistä töistä!

YLE on jakanut vuosittain, 1994 alkaen, Tanssiva karhu -runopalkinnon kotimaiselle teokselle, sekä Kääntäjäkarhun ansiokkaasta suomennoksesta. Ensin mainitun sai tänä vuonna Stina Saari kokoelmastaan Änimling. Kari Aronpuro palkittiin Ezra Pound käännöksestään Pisan Cantot.

Kari Aronpuro

Cantot huomautuksineen, katsauksineen ja epilogeineen on järkälemäinen, liki 400-sivuinen teos. Kirja lepäilee yöpöydälläni koirankorville käänneltynä. Piti nostaa teos tänne, mutta tyydyn kustantajan sivuilta löytyvään erinomaiseen esittelyyn (Linkki).

Nostan sen sijaan päivitykseen blogin aiempia tekstejä Aronpuron tuotannosta. Ensin tasan kuuden vuoden takainen Hans Magnus Enzensberger -käännös. Ja ekstralinkeissä lisää. Kari on ollut minulle esikuva ja ”mentori” monin tavoin. Hän on vaikuttanut suuresti siihen, että minusta on kehittynyt kirjailija.

…………………………………………………………..

Kari Aronpuro (s.1940) on yksi Suomen palkituimmista kirjailijoista. Bibliografiasta löytyy yli kolmekymmentä teosta. Esikoisteos, Peltiset enkelit ilmestyi 1964.

Aronpuro on tehnyt usean runokokoelmansa loppuun käännöksiä arvostamiltaan runoilijoilta. Tuoreina töinään hän on suomentanut kaksi merkittävää kokoelmaa, ruotsalaisen Werner Aspenströmin Vuosikertomus, runoja kuudelta vuosikymmeneltä ilmestyi 2011. Hans Magnus Enzensbergerin MAUSOLEUMI puolestaan tänä keväänä, kummatkin ntamon kustantamina.

Enzensberger (s.1929) on monipuolinen kulttuurivaikuttaja ja kirjailija, Saksan sodanjälkeisen runouden kenties merkittävin tekijä. Hän on mukana myös yhteistyöhankkeessa Die Andre Bibliothek, jonka julkaisuista on Die Zeit -lehden mukaan kasvanut ”maailman kaunein kirjasarja”.

Yli kymmenen vuoden takaisessa haastattelussaan Enzensberger kertoo, ettei ole runoilijana pitänyt avantgardisista kokeiluista: ”En ole koskaan ollut kiinnostunut sanaleikeistä tai dekonstruktiosta.” Hän pitää yhtenä esikuvistaan William Carlos Williamsia, jonka runoudessa yhdistyvät tunteet ja älyllisyys.

Hans Magnus Enzensberger

Enzensberger korostaa haastattelussaan, miten runoudesta puhuttaessa tehdään edelleen turha kahtiajako tunteiden ja älyn välillä. ”Älyn merkitystä tunteille ei vieläkään osata oikein tunnustaa ja tajuta, oivaltaa.”

Enzensbergeriltä on aiemmin käännetty kaksi nuortenkirjaa, esseekokoelma ja Markku Inton suomentama ja Sammakon kustantama Runoja 1950 – 2000. Mausoleumi julkaistiin 1976, nyt käsillä oleva käännös on eurooppalaisen runouden merkkitapaus, teos johon on latautunut ”ikuisuusarvoa”.

Kyse ei ole runokokoelmasta, vaan teoksesta. Mausoleumi näyttää, millaiset ovat runon kielelliset ja kirjalliset mahdollisuudet. Saatesanoissaan Aronpuro kuvaa tekstejä balladeiksi edistyksen historiasta. Enzensberger ”sanoutuu irti perinteisistä eeppisen runouden konventioista. Hän ei noudata totuttuja kieli- ja ajatteluvaateita.”

Mausoleumissa kirjailija läpivalaisee kolmenkymmenenseitsemän läntisen perinteen ”suurmiehen” myytit: kirjailijoita, kirjanpainajia, lääkäreitä, matemaatikkoja, keksijöitä, tilastotieteilijä, taikuri, tutkimusmatkailija, taloustieteilijä, diktaattori…

Tekstien satiiri on viiltävää ja tuo totuttuihin näkemyksiin uusia kulmia. Mikä on oikein ja mikä väärin? Mikä aitoa, mikä väärennettyä? Miten moraali joustaa ja muuttuu historian peilaamana? Enzensbergerin omin sanoin: ”Suuruudenhulluus on tauti, josta ei parane nopeasti.”

Lainaan kulttuurifilosofi ja mediatutkija Marshall McLuhanin kuuluisinta lausetta: ”Väline on viesti.” Mausoleumin väline on runo. Viesti on se, että historian henkilöitä näin syvältä luotaavaa teosta ei olisi voinut muun kaltaisella kielellä kirjoittaa. Teksti on kuin aseen liipasin, josta painettaessa laukeaa jotain suurempaa.

Mausoleumi on innostava teos, kielellisen intensiteettinsä lisäksi se herättää kiinnostusta kuvaamiinsa henkilöihin ja pistää penkomaan tietoa: Giovanni Piranesin grafiikka, käykö se yksiin tekstin kuvausten kanssa? Oliko Charles Darwin rajoittunut ja laiska autisti? Mitä mietti V.M. Molotov eläkepäivinään? Entä Alain Turingin luonnekuva, matemaattisen neron, joka kutoi käsineensä itse.

Kääntäjän saatesanoissa kysytään Mitä on historia? Mitä on edistys, ja mitä seuraamuksia on länsimaisen kulttuurin edistyksellä? Aronpuro mainitsee myös poikkeuksellisen pitkästä suhteestaan Enzensbergerin runouteen. Olisi vaikea kuvitella Mausoleumille luontevampaa ja tarkemmin työhönsä suhtautuvaa suomentajaa, varsinaista sukulaissielua.

Mausoleumi palauttaa uskoani runoutta suurempaan runouteen. Pitkien ja proosamaisten tekstien massasta on vaikea valita esimerkkiä, mutta tarjoan tähän viimeiset säkeet runosta, joka ajoittuu ”quattrocentoon”, eli myöhäiseen keskiaikaan. Kuten arvaattekin, kyseessä on metallityömies ja keksijä Johann Gutenberg.

Gensfleish, vanha peilintekijä Mainzista, / saamamiesten velkoma, puolisokea, ei suitsutukselle tuoksuen, vaan / vernissalle ja noelle / haisten. Hän häipyi sulan metallin / höyryyn. Tämä tässä, musta / valkoisella paperilla, jäi jäljelle: / Keinotekoisen kirjoittamisen taito, / quattrocenton lyijyinen jälkimaku

…………………………………….

Blogin ekstralinkit:

1. ” Minä kirjoitan kissalle” Aronpuron Aspenström käännös

2. William Carlos Williams ja Nerouden lyhyt oppimäärä

3. Aronpuron tiukka trilogia. ”Kokemus on jotain, jossa itse muututaan.”

…………………………………….

Runojen tulva ja Tanssiva karhu

Isojen kustannustalojen ovi on käynyt runoilijoille entistä ahtaammaksi. Toisaalta digipainon mahdollisuudet ovat poistaneet kustannuskynnyksen kokonaan. Omakustanteen, palvelukustanteen, tarvepainatuksen ja perinteisen kustantamisen rajat liukuvat toistensa lomaan.

Kansien väliin painettujen runokokoelmien nimikemäärät ovat räjähtäneet kasvuun. Muutaman viikon takaisen kirja-arvionsa yhteydessä Hesarin kriitikko Mervi Kantokorpi kyseli, kuka kaiken runouden lukee? Mielessäni vilahti yhtäläinen ajatus. Samassa muistin Gösta Ågrenin Finladia-palkinnon jälkeisen haastattelun yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Kuva: dailymail.co/uk

Ennen palkintoa Ågrenin runokokoelmien levikki oli ollut 70 kappaleen luokkaa. Eikä se siitä merkittävästi ole kasvanut. Sitaattini menee ulkomuistista, mutta tällainen oli runoilijan ajatus: ”Joka ylenkatsoo runokokoelmien pientä levikkiä, mitä hän oikeastaan halveksii? Persoonallisuutta, ainutlaatuisuutta ja yksilöllisyyttä. Eihän kukaan meistä halua olla samasta puusta veistetty kuin muut.” Ehkä Ågrenin näkemys on niin hyvä, että runokokoelmien tulvasta on syytä olla vain iloinen.

Yle jakoi Tanssivan karhunsa aprillipäivänä. Palkintoa tavoitteli viisi ehdokasta ja Helena Sinervo veti pisimmän korren jo toistamiseen kokoelmallaan Väärän lajin laulut. Finlandia napsahti vuonna 2004 romaanista Runoilijan talossa.

Selailin juuri Sinervon esikoiskokoelmaa Lukemattomiin (wsoy 1994) ja mietin miten jostain kaikki aina alkaa. Takakannen sisäpuolelle olin liimannut Hesarin kritiikin: ” Lukemattomiin takertuu ajoittain esikoiselle tyypillisiin rosoisuuksiin ja töksäyttelyihin, mutta kokonaisuutena runot kulkevat luontevasti.” Eroottinen kuva kuitenkin arveluttaa kriitikkoa: ”Ekspressiivisellä kuvastolla Sinervo hakee tehoja ja kielensä rajoja. Minusta seuraava lyö lievästi yli: Kun nyt rupesin veistämään aikaa, / sidottuna, käsiraudoissa, / baaritiskille ammuttu nymfi / nahkakorsetissaan.”

Helena Sinervo. Kuva: Suomen Kuvalehti/Kaisa Rautaheimo

Ajatukset ylilyönneistä taitavat olla yhtä muuttuneita kuin koko runous. Sinervon kokoelma oli minulle aikanaan tärkeä. Olin juuri kuullut hänen lukevan livenä otteita vielä julkaisemattomasta kokoelmastaan. Kun sain kirjan käteeni, se tuli luettua laakista moneen kertaan. Otetaan esimerkiksi runo, joka täyttää hyvin erään puolueen halveksiman postmodernin perinteen ja kallistuu jo kokeellisen runon suuntaan. Ja onhan siinä enteellisesti se karhu. Juuri tanssiin lähdössä.

”Tyttö on niin terve, että kuume / nostaa hänet puuhun. / Soidintanssin helma ärsyttää tutkijoita, / arabialaista kalligrafiaa muistuttava päärme, / väärä purenta kuin hauella. / Tytön temput kirjataan osaksi identiteettiä, / otetaan kassista eväät ja keitetään kahvit. / Laulusta irtoavat hampaat, joskus näin tästä unta, / kita halkeaa ja nielusta kumpuaa jäykkä loitsu, / pitkään samassa asennossa maannut karhu / vaatii uhria ja pyhitystä / kovempaa rytmiä.”