Käsillä on Mika Terhon tuore proosateos Hellät elätit. Autofiktion, biografian ja subjektiivisen tekstin muoto. Näistä määreistä löytyy Terhon pienoisromaanin kehys. On turha miettiä, mikä on totaalisen totta, mikä kirjailijan vapautta. Silti teoksessa totuuden ja koetun elämän illuusio on poikkeuksellisen vahva.
Kliseisissä kirjoittajakoulutuksen opeissa kehotetaan kirjoittamaan läheltä omaa itseä. Se ymmärretään usein väärin. Kirjailija, yhtä hyvin kuin kuvataitelija, toteuttaa aina ”omakuvaansa” vaikka tekisi mitä: scifistä, satuihin ja murhamysteereihin. Jo genren ja aiheen valinta on ratkaisevaa.
Lainaan takakansitekstiä Terhon kirjasta: ”Hellät elätit on Mika Terhon proosateos, jossa kielen, ajan ja todellisuuden sirpaleista syntyy jotain uutta ja yllättävää. Teoksessa nivoutuvat yhteen menneisyys ja nykyhetki, lapsiperheen arki, runotanssiryhmä Hellien elättien tarina, taistelu unohdusta vastaan, taiteilijaelämä nukkumalähiössä ja kirjailijan yksinäinen työ. Kertoja vaeltaa Aurajoen rannoilla, uurastaa yövuorossa kuoleman keskellä, metsästää merkityksiä sanoista ja teoista.”
Terhon bibliografiaan on kertynyt liki kaksikymmentä teosta, runoa ja proosaa. Tuotanto on jäänyt ”vähälevikkisen kirjallisuuden kategoriaan”. Se on kaiken kirjallisuuden kasvualusta, eikä vähennä teosten merkitystä.
Terhon teos kyseenalaistaa perinteistä romaanimuotoa. Teksti vaikuttaa aluksi mielivaltaiselta tajunnan kirjaamiselta, mutta alkaa lopulta hahmottaa luomisen jatkumoa tekijän elämästä. Kirjoittaja kokoaa palapeliään, toistaa jatkuvasti teemojaan perheestä, seksuaalisuudesta, yksinäisyydestä, kirjoittamisesta ja arjen kaamoksesta.
Parin vuoden takaisessa Hesarin jutussa Kari Hotakainen arvostaa perinteitä ja venäläisiä klassikoita, mutta sanoo: ”Elämme aikoja, jolloin mihinkään pitkään kerrontaan, eikä virallisiin lausuntoihin voi uskoa. Laajan epiikan aika on ohi. Maailma on sellaisessa kulmassa, että tarkimmin sitä voi kuvailla absurdin tekniikan kautta.”
Turun kirjallisuusgenre, sen paremmin kuin beatkirjallisuuden ikonien käsittely ei mahdu tähän merkkimäärään. Hellät elätit on tekijän sanoin: ”Postbeat. Aina on mahdollista kasvaa uudestaan kieroon. Vetää mutkat suoriksi. Tämä on kansallinen ilosanoma, iltarukous ja nuorison tuho. Uutta, uutta, uutta. Aivosolujen viimeisillä voimilla.”
Teos vilisee viittauksia kirjallisuuteen: lainattuja lauseita, viitteitä ja kirjojen nimiä. Löytäjälle ne antavat lisää, kokonaisuuden lukijalle ne uppoavat osaksi tekstiä. Kirjan nimi, Hellät elätit ja runoperformanssien muistot kulkevat löyhästi osana kokonaisuutta. Fokus on lopulta preesensissä ja kirjailijan karheassa arjessa, kirjoittamisen ja elämän merkitysten etsinnässä.
Terhon kirjassa on kollaasiromaanin piirteitä. Hän rakentaa palapeliään, käyttää toistoa ja fragmentteja, erillisyyden ja yksinäisyyden tematiikkaa. Lopun kiteytyksenä: Terho kirjoittaa omanlaistaan tekstiä, jota ei voi tunnistaa kenenkään muun tekemäksi. Se on arvo sinänsä.
”Peityn vaippapakettien alle, enkä näe enää koskaan valoa. Vajoan yöhön. Palaan takaisin normaaliksi ja alan nauttia elämästä. Teen työtä ja rakastan. Kirjoittaminen ei enää näivetä elämääni. Olen vapaa, vapaa! Teen salaatin ja sitten lähden hakemaan tyttöä eskarista.”
……………………………………
Blogin ekstralinkit
1. Viggo Wallensköld – aivan absurdia
2. Mika Terhon Pattaya rakastettuni
……………………………………..