Helkkarin etevää sakkia ja muita kuolemattomia!

Harva meistä elää kuolemansa jälkeen. Vain tuhkaa, madonruokaa haudassa ja hetkessä häviävä muisto muutaman läheisen mielessä. Jotkut lunastavat kuolemattomuutensa: kirjailijat joita luetaan, säveltäjät, joita kuunnellaan, kuvataitelijat, jotka mursivat vanhat traditiot, jokusen keksinnön isä, muutama tiedemies ja tyranni…

Gutave Dorén kuvitusta Danten La divina commediaan
Gutave Dorén kuvitusta Danten La divina commediaan

Tommi Melender kirjoittaa tuoreessa Imagen blogissaan kirjoista, jotka säilyvät. (linkki) ”Oikeasti tärkeitä tai merkityksellisiä kirjoja tulee vastaan harvoin, ihan kivoja tai ihan paskoja kaiken aikaa.”

Hän arvioi Chuck Klostermanin esseekokoelmaa But What If We’re Wrong?, jossa kirjallisuusmaailman hierarkiapyramidi on jaettu kuudelle tasolle: elävät klassikot, nykypäivän suuruudet, nykypäivän bestsellerit, yhden hitin ihmeet, kriitikoiden suosikit, kirjalliset nobodyt. Mukana ovat vain elävät kirjailijat.

”Klosterman ei ole laatinut taksonomiaansa pelkäksi kirjalliseksi seuraleikiksi. Hänen pyrkimyksenään on pohtia, minkälaiset kirjailijat tai teokset näyttäytyvät viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua relevantteina. /…/ Myyntiluvut tuskin tarjoavat luotettavaa osviittaa, sillä oman aikansa juhlituilla bestsellereillä on harvoin mitään annettavaa jälkipolville.

Klosterman toteaa esseekokoelmansa alussa, että väärässä oleminen on yksi ihmiselämän peruskokemuksia. Tulevaisuus näyttää aina erilaiselta kuin millaiseksi sen kuvittelemme, puhuttiinpa kirjallisuudesta, yhteiskuntaelämästä, tieteestä tai teknologiasta. Yleisin tapa ennustaa pieleen on kuvitella tulevaisuus päivitetyksi versioksi nykyisyydestä.”

Melenderin koko juttu, sen esimerkit ja johtopäätökset ovat lukemisen arvoisia. Teksti sai minut funtsimaan miten luokittelu pätee kirjallisen arvottamisen ulkopuolella. Yksinkertaistaen yhtäläisyysmerkit voisi vetää jokaiseen alaan. Ehkä pitäisi kuitenkin ottaa huomioon jako luovan ja suorittavan työn välillä – myös se, etteivät ne ole ylikäymättömiä karsinoita.

Gettyimages Mondadori Portfolio: Ezra Pound, Venetsia 1963
Gettyimages Mondadori Portfolio: Ezra Pound, Venetsia 1963

Halusin päivän postaukseen kirjallisen näkökulman ja kommentin. Nappasin siis hyllystä Ezra Poundin (1855 – 1972) teoksen Personae. (Otava 1976, suom. Tuomas Anhava) Pound kirjoitti itsensä historiaan yhtenä modernin runouden läpimurtajista. Valitsemani suorasanaiset ja satiiriset tekstit ottavat kantaa kuuluisuuden ja kuolemattomuuden kysymykseen:

Kuultuaan että perheen äiti kirjoitti runoja

ja että isä kirjoitti runoja

ja että nuorin poika oli töissä kustantamossa

ja että toisen tyttären ystävä oli romaanin synnytyspoltteissa,

nuori pyhiinvaeltaja Amerikasta huudahti:

”No jo on helkkarin etevää sakkia!”

…………………………………………………..

Sanot että minä olen jotensakin röyhkeä;

että pöyhkeilen vaateliaisuuden viitassa.

Muutaman vuoden perästä kukaan ei muista buffoa,

minun tyhjänpäiväisyyksiäni ei muista kukaan,

naurettavat piirteet ovat poissa.

Mitä sinuun tulee, niin sinä mätänet maassa

eikä ole sanottua tuleeko sinusta tarpeeksi vahvaa

lantaa edes pitämään ruhoa pystyssä

haudallasi.

………………………………………………….

Blogin ekstralinkit

1. Uusi tuleminen: ”Stoner nousi kuolleista maailmanmaineeseen”

2. Erakosta ikoniksi: ”Kristuksen morsiamen matkassa”

3. Kafkalle kilpailija: ”Simpanssin kauneus”

………………………………………………….

Marraskuun lukuhaaste: mitä tänään luettaisiin – ja miten?

Karo Hämäläinen, kirjailija ja Parnasson päätoimittaja ideoi vuosi sitten lukemiseen innostavan marraskuun lukuhaasteen. Urakka sinänsä ei ole tiukka: 30 sivua päivässä. Haastavuus syntyy siitä, että vähimmäismäärä on luettava joka päivä. Enemmän voi lukea oman mieltymyksensä mukaan.

Luettavaksi on rajattu kauno- ja tietokirjallisuus. Kehys on väljä, kannattaa muistaa, että runous on kaunoa… tai vaikkapa lapselle luettu iltasatu, siinähän idea kertautuu ja kirkastuu.

Haasteen FB-sivuilla ollaan innolla mukana, päivityksiä ja lukusuosituksia satelee. Ehkä säännöissä on sen verran joustoa, että pienellä alkukirillä voisi vielä lähteä mukaan. Linkki sivuille löytyy jutun lopusta.

Lukemisen tapoja on monia. Tommi Melender listasi 29.10. Imagen blogissaan kolme käyttämäänsä. Tässä niiden kiteytykset:

1) Skannaava lukeminen. ”En lue tekstiä lause lauseelta, vaan pyyhkäisen katseellani sivun ylhäältä alas ja hahmotan, mitä teksti sanoo keskittymättä siihen, miten se sen sanoo.”

2) Suorittava lukeminen. ”Etenen kirjan alussa kuin maastoa tunnustellen, välillä hitaasti ja välillä joutuisasti.”

3) Euforis-reflektiivinen lukeminen. ”Silloin, kun kirja iskee tajuntaani, innostuksen ryöpyt vuorottelevat pohdiskelevien tuokioiden kanssa.”

Omalta kohdaltani haluan lisätä vielä neljännen tavan: Luova lukeminen. Sopii runouteen, sekä kirjallisuuteen, joka on epälineaarista, katkonaista ja kollaasimaista. Lukukokemuksen voisi kiteyttää tunteeseen, jossa lukijan kokemus irtoaa luetusta tekstistä omaksi todellisuudekseen. Kirjailija antaa avaimet, joista lukija luo jotain aivan uutta.

Aloitin lukuhaasteen jo ennakkoon teosparilla, joka edustaa kuvaamaani lukutapaa: David Markson Lukijan Luomislukko (suom. Kari Aronpuro ja Silja-Maaria Aronpuro. ntamo 2015) ja Kari Aronpuro Kääntäjän floppi (ntamo 2015). Kirjat ansaitsevat oman päivityksensä ja nostan ne blogiin tuonnempana.

Minulla on useita kirjoja kesken samanaikaisesti. Työhuoneella tulee luettua, kotona pino on yöpöydällä ja 30 sivun tinki on helppo täyttää. Haasteen perussetiksi nostin Keltaista kirjastoa.

Saramagon Baltasar ja Blimunda on ollut pitkään kesken. Nobelisti on suosikkejani, mutta tämä kirja ei lähtenyt vetämään. Skannailen sen kuitenkin loppuun.

Richard Fordilta olen lukenut aiemmin vain romaanin Roihu (suom. Sirkka Suomi 1991). Maan laulu on yritys kartoittaa nykyamerikkalaisen keskiluokan unelmista ”Suuri kertomus”. Luen usein kirjoja ”peilinä toisilleen”. Tähän käynee verrokiksi Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali, joka onnistui aikanaan tekemään vaikutuksen.

Tranströmeriä kelpaa kertailla aina. Teksti luo nahkansa uudelleen joka lukukerralla. Kootut on suomentanut Caj Westerberg. Mikä olisi luontevampaa kuin valita päivityksen lopuksi runo nimeltä Marraskuu. Alkuperäinen teksti löytyy kokoelmasta Suuri arvoitus (2004).

Ikävystyessään pyöveli käy vaaralliseksi.

Palava taivas kääriytyy kokoon.

Koputuksia kantautuu sellistä toiseen,

ja huone nousee virtana roudasta.

Kiviä, jotka loistavat kuin täysikuut.

…………………………………………

Linkki marraskuun lukuhaasteeseen.

Blogin ekstralinkissä oma sadan suosikkikirjani lista.

……………………………………….. 

Kenelle kirjallisuuden Nobel – ja kenelle ei

Päivän Hesari kertoo kirjallisuuden professori Sara Daniuksesta. Hän on ensimmäinen naispuolinen Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri. Huomenna 8.10. kello 14 hän avaa Tukholman vanhan Pörssitalon neuvotteluhuoneen oven ja ilmoittaa lehdistölle Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan nimen.

Tommi Melender päivitti maanantaina Image -lehden bloginsa. Hän käsitteli kirjallisuuden Nobelin jakoperusteita ja toivoi lopuksi: ”antakaa palkinto John Ashberylle. Hän on hieno runoilija eikä liian nuori.”

Oma ykkösehdokkaani on puolalainen Olga Tokarczuk. Pidemmät perustelut löytyvät linkistä jutun lopussa. Toista Melenderin esittämää toivetta ennakkospekulaatioista komppaan tinkimättä: ”toivottavasti eivät anna palkintoa Haruki Murakamille.” Tähänkin laajempi linkki lopussa.

Itse asiassa Ashberyn palkitseminen voisi olla kakkosvaihtoehtoni. Savukeidas julkaisi vuoden vaihteessa Ville Hytösen toimittaman esseekokoelman Poetiikkaa III, jossa kahdeksan suomalaista runoilijaa kertoo poetiikkansa perusteista. Sivusin esseessäni lyhyesti myös Ashberyn merkitystä kirjalliseen ajatteluuni:

Minulle ”languagen”, runouden kielen ja kokeellisen ilmaisun kulmakivi on John Ashberyn Vuokaavio, vuonna 1991 julkaistu ”kenen tahansa omaelämäkerta”, jonka Leevi Lehto suomensi ja Jack-in-the-Box julkaisi 1994.

Raivostuttava, työläs ja käsittämätön teos, yli kaksisataasivuinen runo ja vuodatus, jonka jätin aina kesken vain palatakseni siihen yhä uudelleen. Sääntö pätee kaikkeen: vuosien työhön ei pääse sisälle muutamassa minuutissa. Vastaanottajankin on hyvä nähdä hieman vaivaa.

Obama ojentaa John Ashberylle National Arts and Humanities -mitalin 2012.
Obama ojentaa John Ashberylle National Arts and Humanities -mitalin 2012.

Ashberyn hyperrealistinen mastodontti on pirstoutuneen maailman kuva, arkisen elämän keskelle heitetty silmä ja korva. Kielellisestä tekstuurista kykenee poimimaan vain pieniä paloja kerrallaan. Lopulta fragmentaarisuudesta muodostuu ylijäämän elämä, joka koko ajan katoaa meiltä huomaamatta. Tämän Vuokaavio nostaa kaikkien näkyville.

Mikä siinä on merkittävää? Se, että Ashbery on kyennyt kirjoittamaan teokseen maailman, joka ikääntyessään ja informaatiotulvan kiihtyessä käy päivä päivältä yhä ajankohtaisemmaksi. Ääni ei ole enää runoilijan, vaan meidän kaikkien.

Asbery yrittää mahdotonta, se on aina hyvä lähtökohta. Teos on suorituksena kunnioitettava, uteliaisuus, ajattelu ja herkeämätön työ painavat kuviteltua inspiraatiota ja innostusta enemmän. Vuokaavio hylkää runon runona ja veistää kielestä jotain ajattelun ja narratiivisuuden rajoja rikkovaa.

Kirjoittajana en ajattele kaavoja, runousoppeja tai kategorioita. En halua määritellä henkilökohtaista poetiikkaani tai proosaani, koska se kokemukseni mukaan muuttuu – sekä lukijana, että kirjoittajana. Mieli ja kieli hakee uutta. Tämän voisi kiteyttää Hans Magnus Enzensbergerin jo 1960 julkaistuihin säkeisiin runosta Schaum, Vaahtoa: ”Päästäkää irti! En kuulu teihin / Enkä meihin”.

Yhdysvaltalaisen Ashberyn (s.1927) bibliografiaan on kertynyt kaksikymmentäviisi kokoelmaa. Vuokaavion lisäksi on Aki Salmelan suomennoksena julkaistu kokoelma Valveillaoloa (wsoy 1998). Parnassossa ilmestyi taannoin myös nimikkoruno kokoelmasta Self-Portrait in a Convex Mirror . Teksti nosti Ashberyn kirjallisen maailman tietoisuuteen ja Pulizerin palkinnolle 1975.

………………………………

1. ekstralinkissä Olga Tokarczuk: ”Tässä teille tuleva kirjallisuuden nobelisti”

 2. ekstralinkissä Haruki Murakami: ”Väärä valinta”

………………………………

Kirjallista vastamyrkkyä

Kipinä päivän juttuun tulee Fb:ssä käydystä keskustelunpätkästä ja Tommi Melenderin sunnuntaina päivittämästä blogista, jossa hän pohtii lukemista ja kirjallisen maun muuttumista. Ja sitä, miksi Westön tuore romaani on luettava, vaikka olisi muuta päättänyt. (linkki)

Olen sitä mieltä, että sellaisiakin kirjoja on luettava, joista ei pidä. Joskus jopa koko teos, usein riittää muutama sivu, mutta lukeminen on välttämätöntä. Maailma kaventuu jos tekee valintoja vain ennakko-odotustensa mukaan.

Kuva sivustolta: http://lafdcms.rcomcreative.com

Joskus pitää lukea huonoa ymmärtääkseen miksi pitää toista parempana. Joskus voi jäädä ihmetyksen valtaan. Miksi jokin kirja palkitaan tai nostetaan esiin joka mediassa, vaikka se ei kykene koskettamaan minua lainkaan? Asia pitää vain hyväksyä. Yksityinen ja yksittäinen kokemus on arvokas riippumatta siitä, miten moni muu siitä pitää.

Juttuni tarkempi pointti koskee kirjoittamisen ”vastamyrkkyteoriaa”, josta olen maininnut täällä ennenkin. Ja vielä enemmän, teoriaa voi soveltaa koko elämään venäläiseltä kirjailijalta Konstantin Paustovskylta nappaamani ohjeen mukaan: ”Käännä aina asiat päälaelleen – varmuuden vuoksi.”

Kirjoittajana sovellan ajatusta kahteen suuntaan. Jos tekstini uhkaa käydä kuivaksi, luen pätkän pateettista melodraamaa: ”Pyry oli alkanut uudelleen ja ulkona ikkunan takana leijui hiljakseen isoja surullisia lumihiutaleita.” (Orhan Pamuk, Lumi. Suom. Tuula Kojo 2004)

Nobelisti + 2 x Finlandiavoittaja

Jos tunteet ja tunnelmointi saavat liikaa sijaa, Antti Tuuri korjaa tilanteen. Tosin vain äärimmäisessä hädässä: ”Paavo lähti, sanoi, ettei halunnut istua siellä, missä pilkkaajat istuvat. Minäkin menin autosta ulos. Paavo haikaili kusipaikkaa, piti Etelä-Pohjanmaan suurten lakeuksien ainoana haittapuolena sitä, että suojaisaa kusipaikkaa oli vaikea löytää.” (Lakeuden kutsu 1997.)

Ensimmäinen esimerkki on nobelistilta, toinen Finlandia-voittajalta. Ensimmäisen palkitun ymmärrän, toista en käsitä. Alussa mainittu Melender pitää Fb-kommenttinsa mukaan vuosien mittaan parhaana Finladiapalkittuna Gösta Ågrenin kokoelmaa Jär. (1988) Omalla listallani lähelle pääsevät Sirkka Turkka kokoelmallaan Tule takaisin pikku Sheba (1986) ja Pentti Holappa romaanillaan ystävän muotokuva (1998). Kummassakin kirjassa on jotain syvästi järkyttävää.

Runoilijan kieli ja Tervon tunnetuin aforismi

Edellisen postaukseni lupaus lienee lunastettava heti, ettei jää roikkumaan monien muiden tavoin. Palaan kyllä Bosquetiin, kirjalistoihin, kritiikkien tekemisiin ja muihin… Toivottavasti ehdin päivittämään blogia tiuhempaan, kun viimein saan käsiksen pilkut viilattua.

Pohjakuva: Savon Sanomat/Marko Happo. Manipulointi kirjoittajan.

Pohdin ensin, että suurin osa runoilla aloittaneista ja proosaan päätyneistä kirjailijoista jatkaa valitsemallaan tiellä. Tarkemmin ajatellen näin ei ole. Edellisen jutun listasta löytyy Holappa, joka on Finlandiansakin jälkeen rohkeasti tehnyt komeita kokoelmia. Runojen rojalteilla, kuten tiedetään, kirjailija saattaisi elää kitkutella pari viikkoa. Kun Hannu Raittilan proosa ei Finlandian jälkeen vetänyt samaan malliin, hän kirjoitti ”kiukutteluromaanin” Kirjailijaelämää. Vaikka tottahan mies puhui.

Esimerkeissäni vilahti myös Tommi Melender. Esikoiskokoelma Tässäoloa ja unta ilmestyi 1989. Nyttemmin mies on ”älyllistänyt” asennettaan niin, että ilmoittaa pitävänsä romaanin lukijanakin esseistiikkaa läheltä liippaavasta otteesta. Hyvä. Mutta omien esseiden kirjoittajanakin miehellä on tuore ote. Tähän kuitenkin tarjoilen Melenderin esikoisen avausrunon:

”Vietän koti-iltaa / vanhoja levyjä kuunnellen. / Musiikkia joka / niin paljossa sanoo / niin vähän. Joskus / olin toista mieltä. / Kasvamistako? / että osaa laskea yhteen päivät ja vuodet, / vaihtaa ihanteitaan / entisten pettäessä. / Kevyttä itsepetostako? // Kaiuttimen päällä / on joulukaktus, kuihtuva. / Siitä on tullut / äkkiä minua vanhempi.”

Tekstin kanssa on turha tehdä jakoja. Silti olen sitä mieltä, että runoa kirjoittavalla on erityinen suhde kieleen. Lukuisista mahdollisuuksista tähän pari esimerkkiä. Kannattaa lukea Tomi Kontion alkutuotanto. Epäilen, että myös Raakel Liehun kielen rytmi ja briljanssi on runosta kotoisin. Kielellisen kubisminsa jälkeen hän kirjoittaa jälleen uudella vaihteella. (…kyllä, kielelläkin on kuvallinen perspektiivi, jonka voi hajottaa. Suosittelen kokoelmaa Skorpionin sydän 1997)

Lopuksi huumoria ja Jari Tervo. Runoilijan täydellinen murros kulminoitui kokoelmassa Muistoja pohjolasta (1990). Ymmärtääkseni melko harva on nähnyt miten suora yhteys kokoelmasta on Tervon esikoisromaaniin Pohjanhovi. Kielellinen nokkeluus ja letkeys on jo täydessä vedossa. Useiden runojen tyypit löytyvät sittemmin tunnistettavina Tervon alkupään proosasta. Ja kyllä – tämä runo loppuu Tervon tunnetuimpaan aforismiin:

”Pää kumahti sänkyyn sen alla, herään hiljaisuuteen. Kuulen / viikolla, että radion petti patteri. Missä on, hukassa, patterilaite, / joka kertoi, että John Lennon. Aurinko / tutkii sormenjäljet laseista, syyssää. Hajun varaan rakentaisi talon, / jätän sen vessaan. Se jää sinne. Isona se on puhaltava oven / säpäleiksi, se loikkaa kadulle, syö linjurin. Hoikat koivut, auringon / puutuneet säteet, grafiikanlehtiä / tien molemmin puolin, tien yläpuolella sitä pitkin muuttavat linnut, / ilmojemme nokkavat opportunistit, Teitä tervehdän. / Rahaa on, rutussa, huomenna kuljen kolikoita kallellaan. / Pöydässä kuukautta myöhemmin tulee pöytään / soreakäyntinen & mureaperseinen, joka tahtoo Neuvostokansojen / liiton kohtalosta kansojen meressä keskustella kyllä. Sanoo: / karhun vain vatsa murisee. / Elämä on toisaalla, mutta sinne pääsee taksilla.”

Julmuuden ja väkivallan estetiikkaa

Kerroin alkuviikosta aamutelkassa lukevani enimmäkseen käännöskirjallisuutta. Korjaan kurssia välillä ja otan kuurin kotimaista proosaa. Tommi Melenderin Finlandia-ehdokas, Ranskalainen ystävä on luettu juuri. Nyt kirja lähtee kiertoon suomalaisille ystävilleni.

Olen pitänyt kiinni lukemisen ja kirjoittamisen ”pyhästä kolminaisuudesta”: KIELI, RAKENNE ja TARINA. Jos edellämainituista yksikin horjahtaa, tulos ei toimi laatuluokan romaanina. Tosin, kun kaksi ensinmainittua on timmissä kunnossa, kevyemmänkin tarinan painoarvo voi olla maailmankirjallisuuden luokkaa.

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä, 2009

Melenderin romaani on tekstiänsä suurempi allegoria. Yhteiskunnan pahoinvoinnin kuvauksissa ovat käytössä kovat keinot: väkivalta, petos, pahuus ja rikollisuus. Melender osaa asiansa kirjailijana, mainitsemani kolminaisuus toimii. Ennen kaikkea Ranskalaisen ystävän kieli on briljeeraavan täsmällistä. Romaani on hyvä. Nostan silti tähän vielä yhden näkökulman: lukukokemuksen estetiikan. Eikä sillä ole mitään tekemistä moraalin tai siihen verrattavien arvojen kanssa.

Väkivalta (Raamatusta ja saduista lähtien) on aina ollut oleellinen osa kirjallisuutta. Olen aiemmissa postauksissani maininnut J.M.Coetzeen yksilön alistamisen näkökulman ja kirjannut Albert Camus´n romaanin Sivullinen –avainkatkelman, jossa kertoja ampuu syyttömän arabin eleettömästi ja vailla minkäänlaista tunnelatausta.

Melenderin romaanin suhteen jään ”outsideriksi”. Nahkani läpi pääsisi pehmeämmällä estetiikalla, kätketty on usein tehokkaammin läsnä kuin raaka ja paljas. Oman aavistuksen muistijälki painuu syvemmälle ja pysyvämmäksi. Silti Ranskalainen ystävä on ehdottomasti lukemisen arvoinen romaani. Sen tematiikka ja minuun vetoava viesti kiteytyy jo sivulla 145:

Flaubert kirjotti eräässä kirjeessään: Ei, en minä usko ”onnea mahdolliseksi”, mutta mielenrauhan kylläkin. Siksi pysyttelen etäällä siitä mikä minua ärsyttää. Olen epäseurallinen. Siispä pakenen yhteiskuntaa. Ja voin hyvin.

Lopuksi lienee kohtuullista, että kerron mikä ”paheen” ja rikollisuuden kuvaus on kyennyt tekemään minuun kirjallisesti syvimmän vaikutuksen. Luettuani Varkaan päiväkirjan yli kymmenen vuotta sitten, kuvani Jean Genetistä kirjallisena nerona ei ole hiipunut. Romaanin pahuuden, petoksen ja nöyrtymisen näkökulma on ainutlaatuinen.

Kirjallisuuden Finlandia ja musta aukko

Eilen julkistettiin kuusi tekijää, joiden kirjoista Finlandian saaja valitaan. Onnittelut kaikille! Eipä napsahtanut ehdokkuutta tänne Pyynikintien työhuoneelle ja Marilynin hiuspinnille. Saa hymyillä vapaasti : )

Finlandiaehdokkaat 2009/kuva: Kalevan kuva-arkisto

Kun on tehnyt kaksi vuotta töitä tosissaan voi tinkiä vain yhdestä asiasta. Pitää olla suhteellisuudentajua sen verran, ettei kuvittele kirjoittaneensa maailman parasta kirjaa. Suomen parhaan kylläkin. Jos näin ei olisi, kirjoittamisen voisi lopettaa yksintein. Muitakin arvostamiani asenteita tähän duuniin on.

Raadin valinnoista urputetaan taas. Niin pitää ollakin. Tottakai. Vain makuasioista voi kiistellä. Tommi Melender on yksi ehdokkaista romaanillaan Ranskalainen ystävä. Hän esittää fiksuimman mielipiteen: ”Ala on liian palkintovetoinen. Olen iloinen, että työni tunnustetaan, mutta samalla paljon hyviä romaaneja katoaa mustaan aukkoon.” Tämä muistetaan, nostan hattua herralle.

HUOMISEEN postaukseen pistän yhden tärkeän asian. Pari muuta seikkaa menevätkin aivan ilmoitusluonteisena.